keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Joulukalenterin 9. luukku - Elämäni hevonen


Joulukalenterin yhdeksäs luukku palauttaa meidät ajassa taaksepäin, muistelemaan nuoren ratsastajatytön elämän onnellisimpia hetkiä. Champ asteli elämääni lähes kolme vuotta sitten, kylmänä helmikuisena sunnuntaipäivänä. Oikeastaan matkamme alkoi jo edellisen kuukauden puolella Hollannista, kun kävimme kokeilemassa erilaisia hevosia ostotarkoitusta ajatellen. Olin vielä edellisen hevosen selässä, kun tuo rautias sukkajalka asteli maneesiin taluttajansa kanssa. Silloin mulle vielä täysin vieras ruuna kiinnitti heti huomioni erikoisen päämerkkinsä ja elämänilonsa ansiosta. 

Tämä hevonen oli hintaluokaltaan korkeampi kuin mitä olimme suunnitelleet. Välittäjä oli kuitenkin tingannut hintaa alas sen verran, että hän viitsi esittää rautiaan meille budjetin ylittämisestä huolimatta. Ensimmäisenä kokeilupäivänä sain nähdä ruunan koeratsastajan kanssa, minkä lisäksi kapusin hetkeksi itsekin kyytiin. Ennen omaa ratsastustani katsoin videon, jossa hevosella hypättiin hallikilpailuissa 130cm tasoinen rata. Olin aivan myyty - sen tekeminen oli niin helppoa ja hyppääminen kaikella tavalla vaivatonta. Vaikka sain kokeilla päivän aikana monia muita kivoja hevosia, oli seuraavaan päivään herätessäni päällimmäisenä mielessä yhdeksänvuotias läsipäinen rautias.

Valintapäätöstä helpottamassa mukanani oli estevalmentajani, jonka kanssa yhteistä taivalta oli takana monen monituisen vuoden verran. Hän todella tiesi, millainen ratsastaja olin ja millainen hevonen mulle sopisi. Ensimmäisen päivän kääntyessä iltaan esitin hänelle kysymyksen: "mikä näistä hevosista olisi sun mielestä mulle se paras". Valmentajani ei sanonut suoraa vastausta, vaan kehotti odottamaan seuraavaan päivään. 

Nämä olivat ensimmäisiä ratsastuksiamme Suomessa. Champ oli aina yhtä iloisen näköinen, eikä tuo kuskin hymy ole hyytynyt tähän päivään mennessä.


Toinen päivä kului kokeillen muutamat hevoset uudelleen. Ensimmäisenä kävimme hyppäämässä paikallisissa rataharjoituksissa, jotka vastasivat ikään kuin suomalaisia seurakilpailuja. Kun olin ratsastanut siellä kaksi hevosta, lähdimme päivän toiseen kohteeseen rautiaan ruunan ja ruunikon tamman luokse. Ensimmäisenä vuorossa oli tamma, jonka kanssa kaikki oli suhteellisen vaivatonta. Onnekseni istuin viimeisenä rautiaan selkään, sillä se tunne painui mieleeni pitkiksi ajoiksi. Ratsastus ei todellakaan ollut helppoa, eikä ratsuni kulkenut kunnolla avuillani. Se oli kuitenkin äärettömän anteeksiantava, miellyttämishaluinen. Se ei välittänyt virheistäni, vaan auttoi sellaisissa tilanteissa, joissa jokin toinen hevonen olisi todennäköisesti vetänyt niin sanotusti herneet nenäänsä.

Voitte kuvitella, miten kahdeksantoistavuotiasta tyttöä jännitti. Jännitti niin kamalasti, ettei ratsastus ollut sitä kaikista vaivattominta. Kaikesta jännityksestä huolimatta muistan elävästi, kuinka pysäytin rautiaan ratsuni valmentajani viereen pienessä neliön mallisessa maneesissa, jonka toinen reuna oli täynnä erilaisia pelottavia koneita ja härpäkkeitä. Hevonen seisoi kiltisti pitkin ohjin ja katseli uteliaana ympärillensä. Kun laskeuduin alas selästä, ei se ottanut askeltakaan suuntaan tai toiseen, vaan seurasi tarkkaavaisena, mutta rentona puuhiani. Täysin vieraassa paikassa, täysin vieraan ratsastajan kanssa. Valmentajani totesi, ettei noin uskomattoman hyväluonteista hevosta tule joka päivä vastaan.

Sain taluttaa rautiaan ulos maneesista ja viedä sen hevosauton vierelle. Katselin, kun välittäjä purki hevoselta varusteet niin, että ruuna seisoi auton vierellä vapaana kaiken hulinan keskellä. Välillä sen vieressä ei ollut ketään kolmea metriä lähempänä ja siltikään hevonen ei ottanut askeltakaan suuntaan tai toiseen. Se ei kuitenkaan ollut apaattinen tai väsynyt, vaan edelleen pirteä ja hyväntuulisen oloinen. Hevonen lastattiin rekkaan ja kävin vielä viimeisenä tekonani ottamassa tuosta hauskasta päämerkistä kuvan silloiseen puhelimeeni. Lähetin kuvan äidilleni viestin kera: "katso, miten suloinen tämä on. Eikö voisi olla meidän?". Viimeinen kosketus rautiaan vaaleanpunaiseen silkkiturpaan ja kotimatkamme saattoi alkaa.


Tämä taisi olla meidän ensimmäinen yhteinen voitto, tyyliluokasta Laaksolla 2013!

Saimme kuulla jo ennen koeratsastuksia, että rautiaasta olisi tehty tarjous toisen ratsastajan taholta. Sen piti mennä eläinlääkärintarkastukseen tulevalla viikolla, joten meidän tuli tehdä päätös nopeasti. Tiesin jo ennen paikalta poistumistamme, että rautias olisi tuleva hevoseni. Se tuntui niin omalta, kaikin puolin kääteen tehdyltä. Vihdoin sain myös valmentajani vastauksen. "Rautias on kaikista laadukkain, mutta pohdin, onko siinä sulle liikaa laatua. Tämän päiväisen perusteella näyttäisi siltä, että voisit pärjätä sen kanssa." Soitimme vanhemmilleni ja sovimme, että jättäisimme tarjouksen hevosesta. Halusin tietysti soittaa heti pihalta lähdettyäni hevosen välittäjälle, mutta valmentajani toppuutteli odottamaan muutaman tunnin verran. Nuo tunnit taisivat olla elämäni pisimpiä.

Vihdoin ja viimein, monen pyynnön ja pienimuotoisen jankkauksen jälkeen valmentajani suostui ottamaan puhelimen käteensä ja ilmoittamaan hevosen välittäjälle, että haluaisimme tehdä hevoselle ostotarkastuksen. Näin jälkikäteen ymmärrän, ettei liian innokas hevosenostaja ole koskaan se paras vaihtoehto hintapolitiikan suhteen, mutta tuolloin sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Onneksi saimme kuin saimmekin tehtyä lopullisen tarjouksen ja rautias lähetettiin seuraavalla viikolla ostotarkastukseen. Kaiken tämän kunniaksi nautimme lentokentällä samppanjaa ja söimme liikaa juustoja. Kotimatka sujuikin varsin rattoisissa merkeissä kuljettaen samalla mukana valtavaa kukkakimppua, jonka olin ostanut Amsterdamin lentokentältä. Yön pimeinä tunteina hiivin kotiin ja asettelin kimpun keskelle keittiön pöytää pienen lapun kera. "Kiitos ja anteeksi. "

Seuraavat päivät menivät enemmän ja vähemmän hitaasti. Jos hevosen ostaminen ja valinta on jännittävää puuhaa, on ostotarkastuksen läpäiseminen sitäkin raastavampaa. Meillähän oli ollut jo vuoden alussa toinen hevonen ostotarkastuksessa, mutta se ei valitettavasti - tai oikeastaan onneksi - päässyt tarkastuksesta läpi selän ja kaularangan ongelmien vuoksi. En kuitenkaan halunnut pelätä pahinta, sillä tämän rautiaan ruunan kohdalla halusin ehdottomasti tarkastuksesta hyväksytyn tuloksen. 

Champista on tullut meille kaikille kuin perheenjäsen.

Elämäni hevonen <3
Olin putsaamassa yhtä Equstomin ylätallin vasemmanpuoleisen käytävän karsinaa, kun puhelimeni piippasi vaativasti. En koskaan pitänyt puhelinta äänellisellä, mutta jostain syystä siihen oli jäänyt juuri tuona päivänä äänet päälle. Avasin lukituksen ja näin saapuneen viestin valmentajaltani. Rautias oli päässyt ostotarkastuksesta läpi. Tuijotin puhelimen näyttöä muutaman sekunnin ajan täysin mykistyneenä, jonka jälkeen aloin kirjaimellisesti nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Hullua, musta tulisi oikeasti hevosenomistaja! Ja minkälaisen hevosen! 

Kaikki kävi lopulta todella nopeasti. Lähetimme kaikki ostotarkastuksessa kuvatut kuvat suomalaiselle eläinlääkärille, joka antoi samanlaiset lausunnot hollantilaisen eläinlääkärin kanssa: kuvissa ei ollut mitään sanottavaa. Samana päivänä ostotarkastuksen läpimenon kanssa sain sähköpostiini kuvan ja videon hevosesta, joiden perusteella pystyin vihdoin kohdistamaan rautiaalle nimen - Champ. Siinä se oli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eipähän tullut päänvaivaa liian pitkää nimeä opetellessa ;) Näytin videoita Champista silloisen kotitallini väelle ja ihastelimme yhdessä tulevan hevoseni raamikkuutta. Totesipa eräs ratsastuksenopettajanikin, että hyvän hevosen valitsin.

Viikko vierähti ja päästiin päivään, jolloin Champ seisoi hevoskuljetusrekan ulkopuolella nuuhkien sieraimiinsa vieraan maan pakkasilmaa. Pihalla oli useampia uteliaita silmäpareja, olihan kyseessä kuitenkin ratsastuskoulu. Kun sain riimunnarun käteeni ensimmäisen kerran, tunsin valtavan onnentunteen sisälläni. Sitä tunnetta on mahdotonta pukea sanoiksi, varsinkaan näin monen vuoden jälkeen. Tuohon tunteeseen on sekoittunut kyyneleitä, pelkoa, huolta ja epätoivoa, mutta myös paljon enemmän periksiantamattomuutta, välittämistä, kiitollisuutta ja rakkautta. Rakkautta, jota kukaan toinen nelijalkainen ei tule koskaan mulle antamaan. Ensimmäisen oman hevosen paikkaa ei kukaan voi korvata ihmisen sydämessä.

Miten sinun ja hevosesi/hoitohevosesi matka alkoi?

61 kommenttia

  1. Voiii ♥ Niin totta toi vika lause! Meilläkin vaikka on perheessä ollut hevosia ennen Nuuttia, niin kyllä se vaan ensimmäisenä ikiomana on täysin omaa luokkaansa! Tai sit se on vaan tää väri, rautiaat läsipäät... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väri se on mikä sen tekee ;) Nuudeli on vähintään yhtä loistava persoona!!

      Poista
  2. Eikä <3 Susannaa kompaten, että meillä on myös ollut vaikka ja minkälaisia hevosia, on tosta rautiaasta läsipäästä on tullut se elämän hevonen! :) Joten, ehkä se vaan on tää väri - todentotta! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D:D olipa hyvää tekstiä. ehkä ymmärsit kuitenkin! :D

      Poista
    2. Haha joo Siiri, on se vaan se väri, mikä niistä tekee parhaita <3 :D

      Poista
  3. Aivan täydellinen postaus! Kertakaikkiaan ihana tarina♡ kylmät väreet tuli

    VastaaPoista
  4. Ihana postaus! Tosi realistista kuvailua, oli mukava lukea. Pitäisipä itsekin kirjoittaa tällainen, kun olen piilottanut vanhat postaukset. :)

    VastaaPoista
  5. Hyvin kirjoitettu teksti! Champ ja sinä ootte kun luodut toisillenne. :)

    VastaaPoista
  6. Ihana postaus ja ihana tarina! :')

    VastaaPoista
  7. Minulla ei ole vielä omaa hevosta, mutt vuokrahevonen ollut pian vuoden ajan. Aivan upea postaus ja tykkäsin! Olette todellakin kuin luodut toisillenne!

    VastaaPoista
  8. Ihana postaus, joka nosti tunteet pintaan.Kirjoitan tätä ilon kyyneleitä pyyhkien, koska sain varmaan maailman parhaan tilaisuuden yhden hevosen kanssa. On siis varmasti arvokas matka edessä :,)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :) kaikkea hyvää teille matkaanne!

      Poista
  9. Haha, mulla myös se rautias läsipää oli elämäni hevonen. Kapris raivaa hyvää vauhtia tietänsä siihen, ei korvaa, mutta kai näitä sydämeen mahtuu enemmänkin kuin yksi ❤️

    VastaaPoista
  10. Oli kyllä ihan kylmät väreet aikaansaava postaus, ihanasti kirjoitettu! Komppaan kyllä Susannaa, että se ensimmäinen ikioma on ihan omaa luokkaansa, näin myös meillä <3 Ja vielä rautias täälläkin, tosin (valitettavasti) ilman läsiä ;)

    VastaaPoista
  11. Todella kiva kirjoitus ja kyllä tuollainen läsipäinen sukkajalka mullekkin kelpais :D MUTTA, meillä asustaa tuon riiviö shettiksen (joka on rautias ;) ) lisäksi minun elämäni hevonen, joka jo 10 vuotta on piristäny päivääni ja välillä tehnyt elämästäni helvettiä :D
    Meidän tarinan alku ei ole noin hieno kuin teillä :D
    Alotin 2005 Harjussa opiskelun ja samaan aikaan aloin tuumimaan oman hevosen hankintaa tosissani. Olen aina ollut 100% lämppäri ihminen, joten en haaveillut pv:stä tai suokeista, vaan lämppäriä halusin itsellenikin! Kerran tuli kavereiden kanssa puheeksi omat hevoset ja sanoin, että itsekkin voisin jonkun kivan lv:n projktiksi haluta (kokemusta lv projekteista, ravureista yms. oli paljon!). Silloinen luokkakaveri sitten sanoi hieman ehkäpä vitsillä, et heil ois 10v tamma joka odottaa monttuun menoa kun ei sil mitään enää tehdä. Kolme vuotta oli seurahevosena seissyt, sitä ennen ajettu kilpaa ja kerran selässä käyty. Luonteeltaan 10 mut tammamainen. Asiasta ei sen enempää keskusteltu.
    Perjantaina kotiin mennessä heitin vanhemmille ohimennen, et kaveril ois 10v tamma kotia etsimässä ja voisko sitä käydä kattomassa, Kouvolassa kun oli et matkakaan ei ois hirveen pitkä. Iskä vaan murahti ja äiskä oli sitä mieltä et ei mitään hevosia nyt. Lauantai aamuna sit iskä tuli sanomaan et no, joko sä oot kysyny et onko ne tänään kotona jos lähetään sitä tammaa kattomaan, hänel ois muutakin käyntiä kouvolan suunnalla.
    Soitin heti kaverille ja sovittiin et meen kattoo tammaa - kaveri viel sano et siirretään sit tamman lopetus viikon päähän - hyi..
    Mentiin talliin ja siellä asusti Minnin lisäksi kolme muuta ravuria. Tamma seiso karsinan perällä eikä sitä kiinnostanut tulla ovelle rapsutettavaksi. Kaverini talutti sen käytävälle ja alettiin harjaamaan ja satuloimaan se. Kysyin et millanen se oli ollut selästä käsin ja kuulemma ihan kiva, ei ollut pelleillyt mutta talutuksessa olivat menneet. Nousin selkään ja tamma seiso nätisti paikallaan. Sanoin kaverille et senkus päästää irti ja kun riimu tipahtu kaulalta ampaisi tamma eteenpäin! Askeltakaan käyntiä se ei ottanut, mentiin viereisellä pellolla muutama kierros ehkä hieman hurjan näköisesti ja lopulta pysäytin tamman tallin seinää vasten ja pomppasin selästä - tän halusin! :D Iskää piti hieman suostutella "hullun elukan" ostamisessa, mutta sitten totesi et no, oothan sä noil kahjoil menny ennenkin ja sovittiin et Minni muuttaa meille koeajalle ja lopulta tamma jäikin meille. Omistaja ei olisi halunnut mitään rahaa tammasta, mutta lopulta sovittiin varusteista kertyvä 150€ hinta xD
    Tälläinen pika selitys meidän alusta :) Päivääkään en ole (no ehkä välillä :D ) katunut tamman hankintaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina! Eihän tollasia ole kuin lasten hevossaduissa, muistan aina lukeneeni tuollaisia alkuja. Kunnioitettava matka teillä takana yhdessä :) Ja rautias shettis, ai että <3

      Poista
  12. Mun ihka oma rautias tähtipää osui kohdalle sattuman kautta. Olin lueskellu myynti-ilmotuksia jonkin aikaa ja kaikennäköstä tuli vastaan. Hengähdin hetkeksi ja ajattelin, että olkoon. Ei oo hevosen aika nyt. Työskentelin yhellä tallilla missä oli myös siitostammatoimintaa ja kasvattaja halus vähentää omiaan. Niinpä kohdalle osui vuotiaaksi juuri kääntynyt suokkitamma. Ostopäivänä olo oli hieman epätodellinen. :) tuosta päivästä alkaa olla kaksi vuotta ja hetkeäkään en ole katunut. Päinvastoin! On ollut mukavaa kouluttaa heppaa itse ja onpa tullut käytyä selässäkin jo näin kolmevuotiaaksi kääntymisen kynnyksellä.

    Sun blogia on mukava lukea! Oot opiskelemassa ihan oikeeta alaa ;) Ihanaa joulunaikaa!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina takana teilläkin! Kaikkea hyvää jatkoon :) Ja iso kiitos!

      Poista
  13. Oi ihana Aada :)❤️ Codan kanssa sitä tunnetta ei tullut heti, ei koeratsastuksessa, eikä Codan saapuessa meille. Ajan kanssa kuitenkin luottamus ja tunneside kasvoi, ja tajusin että Coda on juuri se oikea! Ehkä tää on vähän sama kun kaikilla äideillä ei raskauden ja synnytyksenkään aikana tule niitä äidillisiä tunteita, vaan voi tulla myös vähän ajan päästä (:?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla joo! En mäkään koe olevani millään tavalla lapsi-ihminen, mutta jos joskus omia lapsia osuu kohdalle, niin eiköhän niistä opi välittämään :D Ja kiitos!

      Poista
  14. Ensimmäistä kertaa tutustuin omaan hevoseeni seitsemän vuotta sitten. Tuolloin tuo 5-vuotias, osaamaton, varsamainen hevosrääpäle ei tehnyt minuun mitään vaikutusta. Lempinimikin oli silloin ihan eri kuin nykyään.

    Toiselle kierrokselle lähdettiin reilu kaksi vuotta sitten, kun hevonen tuli ystävälleni ylläpitoon. Vajaan vuoden päästä siitä tein elämäni parhaan ostoksen ja allekirjoitin kauppakirjan tuosta hevosesta. Ja hetkeäkään en ole katunut. En, vaikka hevosenomistajuus ei ole aina mitään herkkua - mutta ne hyvät hetket korjaa ainakin miljoonasti ne huonot hetket.

    Kuvittelin myös aina, että teini-iän aikainen hoitohevoseni on ollut elämäni hevonen. Mutta - sittemmin on käynyt niin, että Enkeli, ensimmäinen oma hevoseni, on ohittanut sen ja kaikki muut hevoset ihan kirkkaasti. Toivon, että meidän yhteiseloa kestää vielä monen monta vuotta. Ja onhan Enkeli valloittanut myös monen muun sydämen... =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että tienne kohtasivat vielä vuosienkin päästä! Kaikkea hyvää hevosesi tiineysaikaan :)

      Poista
  15. Tosi kiva postaus ja ihana tarina teillä :D
    Mun ja mun ponin tarina on aivan erilainen kuin teillä. Ponin tapasin ensimmäistä kertaa 12 vuotta sitten ja kolme vuotta sen jälkeen aloitin ratsastuksen ratsastuskoulussa jossa poni toimi opetuskäytössä. Kun mulla alkoi olla osaamista enemmän, sain ponin valmennus -ja kisakättöön. Kierrettiinkin kolme vuotta kisoissa voittaen lähes jokainen luokka johon osallistuttiin. Kun poni sitten oltiin laittamassa myyntiin 2014 keväällä sen vanhuuden vuoksi, tajusin tilaisuuteni tulleen ja suostuttelin vanhempani ostamaan elämäni ponin. Loppukesästä tajusin olevani poninomistaja ja taluttavani ihka omaa poniani kotipihaan trailerista. Pari viikkoa sitten käytiin viimeiset yhteiset kisat ja voitettiin koko luokka ylivoimaisesti. Oli liikuttavaa olla 28-vuotiaan entinen 120cm tason esteponin kanssa viimeisessä palkintojenjaossa ponin seisoessa korvat hörössä ja selvästi tyytyväisenä itseensä. Toivottavasti poni elää vielä pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihana tarina! Toivottavasti ponillasi on monia vuosia edessä :)

      Poista
  16. Kolme vuotta sitten ensimmäinen vuokrahevoseni kuoli. Sen omistajien ei pitänyt ostaa enää uutta hevosta, mutta jostain syystä sellainen ilmaantui heille. Muistan kuinka kirjoitin sähköpostia ja kysyin minkä kokoinen hevonen on kyseessä. Paha aavistukseni siitä, että se olisi iso hevonen (yli 170cm) kävi toteen. Itse kun olen 157cm en pystynyt koskaan kuvittelemaan, että ratsastaisin säännöllisesti niin isolla eläimellä. Saatikka omistaisin sellaisen. Jep, ensin tämä jättiläinen oli vuokrahevoseni, jonka jälkeen ylläpidon kautta oma hevonen. Löysin kyllä aika aarteen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kiva kuulla! Ihanaa, että tuollaisten sattumien kautta löytää itselleen sen oman hevosen :)

      Poista
  17. Oli todella ihana luke tämä postaus! Toella mielenkiintoisesti kirjoitit :) Mun ja mun ex-liikutushepan matka alkoi yhdestä puhelusta, joka tuli aivan yllättäen täydelliseen aikaan, juuri kun olin etsimässä vuokraheppaa ♥

    VastaaPoista
  18. Paljon Champin hintapyyntö oli kun menitte sitä eka kertaa katsomaan? Paikallisella ratsastuskoululla oli opettajalla aikoinaan täysin saman näköinen hevonen kuin Champ! Rautias, samanlainen epäsymmetrinen läsi ja yhtä luonteikas! Sukupostista löytyy Ariozo nimellä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskan värinen tuo Ariozo, olenkin ollut tuolla kyseisellä tallilla leirillä joskus teiniaikoina! Rautiaat on parhaita ;) Ja hevosen hintaa en valitettavasti voi kertoa vanhempieni pyynnöstä.

      Poista
  19. Vau mitä tekstiä! Mun ja nykyisen vuokraponini taival alkoi ihan sattumalta tänä kesänä, kun mua pyydettiin lähes kolmen vuoden ratsastustauon jälkeen hyppäämään eräällä kokemattomalla ponilla. Ja nykyinen vuokraponi saapui kyseiselle tallille kesän aikana, ja heti ensimmäisellä ratsastuskerralla vaikutti juuri sopivalta mulle. Muutaman viikon päästä startattiinkin jo ekat kisat. Ja kyllä on ollut hienoa huomata että pienellä vaivannäöllä olen edennyt pidemmälle kuin ennen tätä kolmen vuoden ratsastustaukoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva, että mieluinen hevoskaveri löytyi! Niin siinä yleensä käy, että tauon jälkeen kaikki loksahtaa nopeasti paikoilleen. Kiitos :)

      Poista
  20. Ihana postaus! ja ihanat sinä ja Champ. Oman vuokrahevosen "sain" sattumalta kaverin kautta, nyt kaksi vuotta yhdessä menty ja on siitä kyllä tärkeä tullut <3

    VastaaPoista
  21. Hyvin kirjoitettu! Valitettavasti minun ensimmäienn ponini nukkui pois 28.8.2013. Ikävä on suunnaton. Istuin vierellä kun eläinlääkäri antoi viimeisen piikin. Sen jälkeen menin shokkiin ja aloin vaan itkemåään hllunlailla.. sen aikainen meidän toinen hevonen myytiin siitostammaksi sillä se ei enään kestäny harrastekäyttöä. Seuravaksi tuli valkoinen welsh poni ja pohjois ruotsin kylmäverinen mustana. Wels jouduttiin lopettamaan todennäköisesti keskushermoston viasta johtuneesta syystä. Tämänkin vierellä saatoin sen ikiuneen. Sen tialle tuli englannin täysiverinen. Nyt meillä on kaksi hevosta sillä yhtään ponia emme enään ota. Ensimmäiselle tuli krooninen kaviokuume. <3:'( ikävä kaikkia kolmea aivan jäätävästi. Toivottavasti sinun ja Champin tarina päättyy hyvin joskus kun on sen aika. Hyvää jatkoa!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kamala, miten ikävä tuuri teillä on ollut hevosten kanssa :( toivottavasti kaikki menee jatkossa hyvin!

      Poista
  22. Niin kaunis ja upea teksti! Kiitos, kun jaoit tämän. Pystyin jostain syystä samaistumaan tähän, vaikken vastaavaa olekaan kokenut. Tosi kaunis kirjoitus. Ihanaa joulun aikaa ja kiitos, kun jaksat näin panostaa tähän joulukalenteriin.

    VastaaPoista
  23. Aivan ihana postaus, teidän matkaa on muutenkin ollut niin kiva seurata - muistan kun laittelit ekat kuvat Champista, ai että :)

    Lueskelin muidenkin kommentteja, ja lyhyesti päätin kertoa myös mun ja mun ensimmäisen oman ponin (ja elämäni hevosen<3) tarinan. Olin vasta 8v, kun parhaan kaverini isosiskoille hankittiin poni, joka haettiin Oulusta Uusimaalle asti. Muistan kun näin sen, se olin niin mun unelmien poni... Ja aika paljon se esiintyikin mun mielikuvitusheppaleikeissä :'D
    Ratsastin ratsastuskoululla ja kun olin 11v, kaverini äiti kysyi, olisinko kiinnostunut alkaa ratsastamaan ponilla. Olin tietysti paljon viettänyt aikaa kaverillani ja toisinpäin, ja hänen äiti oli saanut kuvan että olin luotettava. Niimpä aloin ratsastamaan ponia, ja vaikken meinannut aluksi pärjätä sille ponin voimakkaan temperamentin takia, niin kummasti sitten alkoi homma toimia. Vuotta myöhemmin kaverini mainitsi ponin menevän myyntiin, ja silloin itku silmässä kerroin siitä vanhemmilleni. Koska poni oli kokenut ja edullinen, ja tuttavaperhe myymässä, poni vaihtoi papereita muutaman kuukauden jahkailun jälkeen. Nyt olen pian 20v ja ponipappa 24v, ja päiviimme on mahtunut niin paljon ihania muistoja. Unelmieni poni edelleenkin, tottavie<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanaa! Tuollaisia tarinoita on niin mukava lukea, tulee pelkästään hyvälle tuulelle :) kaikkea hyvää teille jatkoon!

      Poista
  24. Voi apua, miten ihana tarina❤️❤️ Jos tää ois jatkunu vielä vähänkin, ois kyynel saattanu vierähtää poskelle. Ootte kyllä Champin kanssa niin luotuja toisillenne, ei voi muuta sanoa, onneksi löysit Champin ja se löys sut! ❤️

    VastaaPoista
  25. Moi. Mun tarina alkoi näin: etittiin mulle hevosta kauan varmaan vuoden oltiin kyselty joka paikast. Me ateltiin äitin kanssa jatkaa ettimistä ei luovutettu. Kunnes seuraavana päivänä tuli soitto että on hevonen myytävänä ja me lähettiin kattomaan sitä. En muista missä Armi asu. Mutta sit me vaan otettiin se ja Armi on nyt 13. Täyttää joulukuun 20 päivä 14. Ja Armi on mulla ollu kohta 4-5 vuotta. Ja ollaan voitettu monia kisoia. Mutta nyt kun tulee joulu niin Armi on saannut olla kevyellä liikutuksella. Tänään käytiin maastossa. Mut ihanii kuvii.

    Toivotan teille ihanaa joulun odotusta multa ja Armilta teille. Ja myös terveisii meiltä.

    Ja sul oli ihana tarina❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja hyvää joulun odotusta myös sulle :)

      Poista
  26. Tulin tästä postauksesta todella onnelliseksi. Melkein tippa linssiin tuli kun mietin miten onnellinen voit hevosesi takia olemaan. Minulla itselläni ei ole hevosta, vaikka hienoja hevosia on tarjottu moneen otteeseen.. Jospa vielä joskus(:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ei sitä joka päivä tajuakaan miten onnellisessa asemassa on! Kiitos :) Toivottavasti saat itsekin ihanan hevosystävän tulevaisuudessa!

      Poista
  27. 9 vuotiaana tapasin elämäni hevosen. Tämä oli toinen hevonen, jota kävimme kokeilemassa. Tallissa odotti 8 vuotias suomenhevosruuna. Hevonen täysin raakile ja minä itse nuori ainoastaan ratsastuskouluissa koko ikäni käyneenä. Kaikki askellajit löytyi, kun tarpeeksi kiihdytti, mutta hoitaessa oli kuin sahapukki paikallaan pienen tytön häärätessä ympärillä. Päätös oli selvä ja juuri tämän hevosen halusin, vaikka se ei varsinaisesti mitään osannutkaan. Tästä alkoi ihanimmat 10 vuotta elämässäni ja tämä hevonen opetti minulle kaiken ja samanlaista suhdetta en taatusti mihinkään hevoseen enään tule luomaan. Sain puuhata hevosen kanssa mitä ikinä halusinkin ja muutamat pienet kisatkin voitimme. Ei siitä koskaan huippua tullut missään, mutta sen kanssa pystyi tekemään kaikkea. Tämän vuoden kesäkuussa kuitenkin tuli aika sanoa hyvästit ja kiittää kaikista menneistä vuosista, kaikesta mitä tämä hevonen opetti. Ikävä on suuri ja ikinä en tätä itselleni rakkainta unohda, Tähtinalli ♡

    VastaaPoista
  28. Mulla ei koskaan ole ollut hoitohevosta tai mitään muutakaan, mutta silti kerran rakastuin erääseen tammaan - se oli kimo, upea, iso ja vaikea, mutta silti juuri se vei sydämeni. Olin silloin vielä yläasteella, kokematon ja vielä lyhyempi mitä nykyään, mutta niin minä toivoin isoa puoliveritammaa kerta toisensa jälkeen tunnille, vaikka jalustimet piti kieputtaa ja se vei minua kuin märkää rättiä pitkin kenttää. Silti joskus se kuunteli ja teki yhteistyötä - ne hetket olivat parhaita ja muistan ne edelleen, vaikka aikaa onkin vuosia ja vuosia. Jouduin lopettamaan sitten tällä tallilla käymisen, myöhemmin kuulin että tamma oli myynnissä enkä sen koommin kuullut siitä mitään. Toissa kesänä etsin sattumalta tamman tietoja Hippoksesta ja sain tietää että se oli kuollut vuotta aikaisemmin. Olin salaa toivonut pääseväni katsomaan sitä vielä kerran - mutta niin siinä sitten kävi. Tulisieluinen tammani oli kuollut, enkä voi enää kuin muistella niitä päiviä kun pääsin sen selkään. Ehkä vielä tulee se oma hevonen, joka vie mun sydämen, mutta tuun kyllä aina muistelemaan lämmöllä tätä tapausta, jonka ansiosta rakastuin kimoihin ♥

    VastaaPoista
  29. Minulla on ollut useampikin hevonen, mutta kerron tässä siitä ainoasta ja oikeasta, omasta täydellisestä pikkuämmästäni suoraan sanottuna <3
    Kun olin kahdeksan, kiersimme minun perheeni kanssa suoraan sanottuna ympäri Suomea etsimässä ponia. Eräänä päivänä satuttiin Etelä-Suomeen, ja sitten päätettiin käydä katsomassa Messilän poneja. Siellä oli Anulla myynnissä yksi nätti rautias, mutta en jotenkin vain ihastunut siihen edes nähdessäni sen, niin ei sitten edes koeratsastettu. Anu mainitsi tallilaisillaan myynnissä olevasta isosta ponista, tai noh, mittauksen mukaan paljastuikin pieneksi hevoseksi, ja sitä sitten mentiin vilkaisemaan, mutta vain kokeilufiiliksillä, olihan 13-vuotiaalla isolla ponilla hintaa melkein kymppitonni, joka oli todellakin yli budjetin.
    Samantien kun näin ponin, olin ihan rakastunut. Vaaleanruskeat mulkosilmät, kysymysmerkki otsassa, tummanpunaruunikko tamma. Ja vielä kaiken lisäksi korvat luimussa! Sen vaan tietää jo pelkästään katsomalla, että se on se oikea hevonen. Sitten lähdettiin koeratsastamaan, sisko edeltä koska, noh kahdeksan vuotias pikkutyttö... Sisko ratsasti sen ensin ja hyppäsi jotain päälle metrin esteitä, ja olisi saanut hypätä jopa 120cm jos olisi halunnut, mutta ei jostain syystä halunnut.
    Sitten vaihdettiin kuskia, pienikokoinen tyttö selkään ja valmiiksi kuumunut tamma alla. Hyppäsin ponilla muutaman esteen ja olin valmis hyppäämään vaikka sen 120cm, jos olisivat antaneet. Poni jäi sinne, ja lähdettiin kotiin, ja kotimatka kuluikin jankutuksesta miten ihana se poni on, miten upea, miksen saa sitä, tahon sen, se on ihana ja niin edespäin hehe :D
    Kuukausi eteen päin, ostettiin minulle toinen hevonen, mutta sen kanssa jotenkin ei vain natsannut, vaikka oli kilttikuin mikä, ja mukava ratsastaa, ja kaikin puolin täydellinen. Vieläkin päässä pyöri se kärttyisen oloinen tamma. Seuraavana kesänä, melkein vuotta myöhemmin siis, sisko luki netistä että sama poni on tullut vasta nyt kunnolla myyntiin, ja nyt hieman halvemmalla. Jankutus alkoi uudestaan, nyt yhdeksänvuotiaalla. Lähdettiin sitten taas ajamaan kohti Messilää, nyt kopin kanssa, ja paikan päällä vielä ratsastettiin varmistuskerta, että onhan poni varmasti se oikea minkä haluan. Se oli se, ja vannon, kun Samppa saatiin kyytiin, olin oikeasti maailman onnellisin tyttö, ja nyt, kohta seitsämän vuotta myöhemmin, samainen pieni hevonen, 20-vuotiaana, opettaa minulle vieläkin eniten ratssstuksesta, ja on se täydellinen hevonen minulle.
    Ja loppuun pakko mainita, se myötiin sen takia kun oli liian villi perheen 15-vuotiaalle tytölle!

    Hups, tulipa tekstiä.. Hauskaa joulunodotusta vain.. :D

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat