#869: Paluu maanpinnalle

Paluu maanpinnalle tapahtui tänään hyvin nopeasti, joskaan ei onneksi kovin korkealta. Enkä nyt tarkoita henkistä pudotusta, vaan konkreettista tippumista viisivuotiaan ratsuni selästä kentän pohjan koostumusta tutkimaan. Pakko sanoa, että tämä mun tippumissaldo taitaa tänä vuonna ylittää kyllä kaikki omat ennätykseni! Onpahan jotain, mitä muistella tulevaisuudessa ;)

En ole koskaan aiemmin tippunut noin nopeasti hevosen selästä. Okei, joskus lapsena saatoimme puntata toisiamme ihan tahallaan ilman satulaa -leikkitunneilla hevosten selän yli, jolloin tuloksena oli päätyminen toiselle puolelle ratsua. Tänään ei kuitenkaan punttailtu liian voimakkaasti, vaan yritin ihan tavallisesti nousta hevosen kyytiin jakkaralta ennen hyppäämisen aloittamista. Istahdin selkään kuten aina ennenkin ja ennen kuin ehdin ottaa ensimmäistä askelta, lähti hevonen hyppimään valtavia pukkiloikkia lähes paikallaan. Se ehti edetä kymmenisen metriä, kunnes multa petti viimeinenkin tasapaino ja mätkähdin maahan yrittäen parhaani mukaan olla joutumatta pomppivan nuorukaisen jalkoihin. Eihän siinä muuta kui ylös ja muutaman liinassa vietetyn kierroksen jälkeen takaisin hommiin. Toisella kertaa ratsu oli onneksi taas kiltti, joskin vähän varautunut alkuun. 

Onni onnettomuudessa en kokenut mitään ulkoisia vammoja, mitä nyt päähän särkee näin neljän tunnin jälkeenkin ja pieni pahoivointi vaivasi vielä toista hevostakin ratsastaessa. Koko yläselkä ja niskan seutu on kamalan kipeä, joten huomenna saattaa olla melkoista tuskaa istua päätteen edessä töissä kahdeksan tuntia. Hieroja olisi kova sana, mutta kai se mobilat ja burana ajaa hädässä saman asian. Onneksi liikunta auttaa kaikkiin jumeihin ja huomenna edessä onkin estevalmennus. Pääsen hyppäämään kentällä ensimmäisen valmennuksen tälle vuodelle ja ensimmäisen valmennuksen ulkona Vilhon kanssa, mitä odotan todella innoissani!

En voi väittää, ettenkö olisi miettinyt muutamaan otteeseen sitä, onko mun järkevää riskeerata omaa terveyttäni menemällä ehdoin tahdoin hevosella, jonka historiaan kuuluu tuo ratsastajan pudottaminen juuri pukittelemalla. Mä olen vielä sen verran reikäpäinen, etten oikeastaan osaa pelätä mahdollisia vahinkoja. Tänään sanoin ääneen, että niin pitkään, kun mitään ei satu, en näe syytä, miksen voisi jatkaa. Toiset sanoivat, ettei tuollaista saisi sanoa koskaan ääneen - sen jälkeen sattuu varmasti. Koputin puuta ja koputan edelleen, koska pitää tosissaan toivoa, etten joudu koskaan kokemaan mitään vakavempia onnettomuuksia hevosten parissa. Toisaalta äitini totesi, ettei mun olisi ihan järjellä ajateltuna oikeasti järkevää riskeerata omaa terveyttäni nyt, kun uusi hevonenkin on toivottavasti pian kotona. Ikävähän sitä on katsella uutta hevosta ratsastuskyvyttömänä tallissa seisomassa. Toisaalta ne pienetkin päänsäryt ja pahoinvoinnit tuollaisten vähän rajumpien tippumisten jälkeen kertovat pienistä vammoista, joita aivot ovat ottaneet osakseen. Eivätkä ne ole hyvästä, vaikkei mitään sen vakavampaa kävisi.

Vähän kaksipiippuinen juttu siis. Toisaalta on kivaa treenata kaikenlaisten hevosten kanssa ja saada sitä omaa kokemusta kartoitettua. Toisaalta oma terveys ja tulevaisuuden ajattelu on sekin fiksua. Nuoret hevoset ovat aina nuoria, eikä mikään hevonen voi olla pomminvarma. On tietysti muistettava se, että pakoeläimet ovat välillä arvaamattomia, vaikka niitä olisi koulutettu kuinka hyvin tahansa. Kuulisinkin mielelläni teiltä, oletteko joskus joutuneet miettimään ratkaisua vastaavassa tilateessa. Jatkoitteko riskeistä huolimatta vai annoitteko olla hyvällä omallatunnolla?

Tämän viikon ohjelma muuttui viikonlopun osalta radikaalisti, kun jouduin jättäytymään pois molemmista kisastarteistani. Tarkoituksena oli hypätä lauantaina tällä kyseisellä nuorella sen ensimmäiset kilpailut ihan pikkukisoissa, mutta tällä hetkellä se ei ole paras ratkaisu, joten katsotaan sitä hommaa myöhemmin uudelleen. Lauantai muuttui siis vapaapäiväksi, kuten myös sunnuntai, jolloin mun piti osallistua Hämpsillä estekisoihin ratsastuskeskus Ainossa. Sitä odotin innolla, sillä Hämpsi on nyt mennyt viime aikoina ihan älyttömän kivasti sileällä ja esteillä. Koin löytäneeni siihen ihan uudenlaista tuntumaa, mikä näkyy myös tasaisuutena esteillä. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tamma on vaihtamassa omistajaa, mikäli kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Esitin sen pääsiäisen aikana kahdelle ostajaehdokkaalle, joista toinen vie hevosen ostotarkastukseen ja näin ollen kilpailut on peruttu viikonlopulta. Olen toki äärimmäisen onnellinen mahdollisista kaupoista ja toivon, että hevonen löysi nyt uuden omistajan. Toisaalta olisi ollut kiva päästä kilpailemaan, mutta tuleehan noita kisoja myöhemminkin eri hevosten kanssa. Mahtavaa, että tällaisessa taloustilanteessa hevoskauppa kulkee!

Viikonloppuna aion siis opiskella ja ratsastaa oikein kunnolla, enkä varmasti malta pysyä poissa kisoista vaikka sitten ystäviä kannustamasta. Kamerakin lähtenee mukaan, onhan kyseessä kuitenkin ulkokauden avaus! Säät ovat kyllä luvanneet sadetta, mutta josko se onni kääntyisi tuon asian suhteen. Vaikka onhan se kiva kisata ulkona isossa tilassa, siitä sateestakin huolimatta. Varsinkin, jos saa itse olla katetussa katsomossa ja tiirailla suorituksia poissa tuulesta ja tuiskusta ;) Mutta sen näkee sitten! Nyt mä painun nukkumaan ja toivon todella, että tämä päänsärky loppuu, eikä niskanseutu olisi huomenna kivikovana. Peukut pystyyn!