#875: Rohkeasti epävarma

Monet mieltävät syvällisemmät ja pohdiskelevammat tekstit tämän blogin suolaksi, joten mielestäni on aika palata pitkästä aikaa vähän asiapitoisemman postauksen äärelle. Vaikka kuivalta vaikuttava teksti ei välttämättä houkuttele varsinkaan nuorempia lukijoitani paneutumaan postaukseen kunnolla, suosittelen silti lukemaan tämän kirjoituksen ajatuksella. Aihe on nimittäin sellainen, joka puhuttelee varmasti etenkin nuoria - miksei vanhojakin. Nyt puhutaan itseluottamuksesta ja siitä, miten moni tuntee jonkinasteista epävarmuutta varsinkin sosiaalisen median aikakaudella.

"Sosiaalisella medialla on merkittävä vaikutus nuoren itsetuntoon. Sosiaalinen media voi vahvistaa nuoren minäkuvaa. Sosiaalinen media on uusi keino kiusaamiselle. Olemmeko niin onnellisia kuin miltä sosiaalisessa mediassa näytämme?" Kirjoittamalla verkkoselaimen hakukenttään sanaparit "sosiaalinen media" ja "itseluottamus" saan saman tien eteeni neljä lainausmerkkeihin laittamaani otsikkoa. Osa niistä on tutkimuksia, osa uutisartikkeleita. Lienee sanomattakin selvää, että sosiaalisen median aikakaudella moni ihminen kokee valtavasti epävarmuutta omasta esiintymisestään. Tätä tilannetta ovat vauhdittaneet entisestään kaikki ne erilaiset instagramjulkkikset tai bloggaajat, jotka julkaisevat toinen toistaan näyttävämpiä kuvia itsestään ympäri maailman. Kuvia, joissa siemaillaan aamukahvia kiireettömästi leffan äärellä. Nautitaan auringosta valkoisella hiekkarannalla. Poseerataan kameralle kuin suoraan mallikuvastosta. Eletään elämää, jonka jokainen tietää olevan enemmän tai vähemmän kulissia, mutta joka mielletään kuitenkin tavoitteeksi.

Sama ilmiö näkyy myös ratsastusurheilun puolella. Mä olen saanut kuluneen vuoden aikana useita yhteydenottoja mua nuoremmilta kilparatsastajilta, jotka ovat kysyneet suoraan, eikö sosiaalinen media ole tuonut mulle paineita onnistumisten tai esillä olemisen suhteen. On kysytty, uskaltaako esimerkiksi Instagramiin lisätä epäonnistunutta materiaalia, jolloin se päätyy tuhansien seuraajien katsottavaksi. Arvosteltavaksi. Ihmiset eivät uskalla epäonnistua julkisesti, sillä siitä saatava kritiikki tuntuu kurjalta. Se syö helposti itseluottamusta, mikä heijastuu myös sosiaalisen median ulkopuolelle: jokapäiväiseen elämään, aina sinne hevosen selkään asti. Jos olet julkaissut Instagramissa videon, jossa kaikki ei ole mennyt täysin oppikirjan mukaisesti ja saanut siitä kritiikkiä tutuilta tai tuntemattomilta, voi epävarmuus omaan tekemiseen näkyä seuraavalla kerralla ratsastaessasi. "Entä jos teenkin taas saman virheen?"

Mä olen julkaissut paljonkin kuvia sosiaaliseen mediaan, missä kaikki ei ole sujunut täydellisesti.

Itseluottamus määritellään usein uskona siitä, että pystyt selviytymään hyvin tehtävistä, joihin ryhdyt omasta tahdosta tai haluamattasi. Hyvä itseluottamus tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen ymmärtää ja hyväksyy omat hyvät sekä huonot puolensa. Ihminen osaa olla kiitollinen onnistumisistaan, mutta toisaalta myös hyväksyä epäonnistumisensa. Kuulostaako tutulta? Niinpä, itseluottamuksen määritelmä on lopulta hyvin yksinkertainen. Miksi sitä on lopulta niin vaikea noudattaa ja ennen kaikkea, miksi hyvä itseluottamus on vaikea saavuttaa sosiaalisessa mediassa?

Aihe nousi uudelleen mieleeni jokin aika sitten, kun juttelin pitkät pätkät erään estemaajoukkueratsastajan kanssa. Pohdin hänen kanssaan, miten tärkeää nuorten olisi ymmärtää se, ettei muiden mielipiteistä lopulta kannata välittää. Mä olen itse potenut valtavaa alemmuudentunnetta blogin takia vielä kolmisen vuotta sitten, sillä silloin mulle muodostui tarve pärjätä ja olla hyvä sosiaalisen median tarjoaman näkyvyyden takia. Piti osoittaa, että osaan ja menestyn. Blogi asetti mut alustalle, jossa tarjosin kaikille halukkaille mahdollisuuden tarkastella mun tekemisiä esimerkiksi kilpailusuoritusten osalta. Jos epäonnistuin, pelkäsin aina saamaani palautetta. Aina löytyi joku tuntematon, joka tiesi kertoa, miten surkea ratsastaja olen tai miten huonosti kohtelen hevostani. Mulle ei enää riittänyt se, että yritin parhaani, koska se ei selvästi riittänyt kaikille anonyymeille. Pieni epäonnistuminen tuntui saavan valtavat mittasuhteet, sillä pelkäsin saamaani palautetta. En silti halunnut salata virheitäni, sillä jollain tapaa tiesin oppivani enemmän myös itsestäni asettaessa tekemiseni arvostelun kohteeksi.

Meni pitkään ennen kuin tajusin, miten vähän muiden mielipiteillä lopulta oli merkitystä. Sain asialle jälleen erilaisen näkökulman, kun keskustelukumppanini toi esiin uuden näkemyksen: "musta se tuo jo itsessään paineita nuorille, kun heille sanotaan, että ole vain rohkeasti oma itsesi, äläkä välitä muiden sanomisista. Ihan kuin ne nuoret tekisi siinä tilanteessa väärin, kun he ovat epävarmoja." Päässäni syttyi lamppu. Näinhän se on! Nuorille se hetki, jossa he elävät, on se tosiasia. Se mikä tapahtuu nyt ja etenkin se, mikä tuntuu sillä hetkellä pahalta. Jos kehotat epävarmaa ihmistä olemaan välittämättä toisten sanomista kommenteista, voi toinen tuntea olonsa entistä epävarmemmaksi. Epävarmalle ihmiselle voi muodostua paineita siitäkin, että häntä kehotetaan olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja olemaan rohkeasti oma itsensä.

Ehkä vähän kliseisen kuuloista, mutta silti niin totta ja ennen kaikkea ajankohtaista. Mun mielestä ei tietenkään pitäisi välittää muiden lyttäävistä kommenteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, mutta toisaalta se oma epävarmuus pitäisi myös pystyä hyväksymään. On ihan normaalia tuntea olonsa epävarmaksi, eikä sitä pidä missään nimessä hävetä tai tuntea olevansa sen takia heikompi kuin muut. Ihminen saa olla epävarma, mutta itsestään pitää oppia pitämään myös sen epävarmuuden kanssa. Epäonnistumisten ja epävarmuuden pitäisi kasvaa osaksi omaa itsevarmuutta. Se tekee ihmisistä yleensä paljon helpommin lähestyttäviä ja inhimillisempiä, mikä osaltaan voi vähentää sitä kritiikin määrää, mitä sosiaalisessa mediassa tulee väkisinkin kohtaamaan.

Mä näen päivittäin sosiaalisen median kanavissa kymmeniä hevosiin liittyviä käyttäjiä, joissa yritetään väkisin luoda illuusio täydellisestä elämästä. Kerrotaan vain niitä hyviä asioita, eikä varmasti tuoda esiin epäonnistumisia. Ymmärrän tämän näkökulman erittäin hyvin, sillä itsensä asettaminen arvostelun kohteeksi on aina kynnys. Sosiaalinen media halutaan usein myös pitää sellaisena positiivisuuden näyttämönä, mistä on kerrottu enemmän esimerkiksi Tampereen yliopistolla tehdyssä "Kovaa työtä olla minä" -tutkimuksessa. Julkaistavaksi valitaan ne asiat, joista ihmisellä on jotain positiivista sanottavaa. Sitä ei kuitenkaan nähdä todellisuuden väärentämisenä, vaan enemmänkin valikoidun minän esittämisenä. Sosiaalisessa mediassa halutaan rakentaa tarinaa omasta elämästä ja kukapa haluaisi omasta tarinastaan pelkkää kritiikkiä. Blogeihin ja vaikkapa Instagramiin esitetty yksityinen kuva itsestä onkin usein "julkista yksityisyyttä" eli sellaista palaa itsestä, joka on tarkoitettu myös toisten tarkasteltavaksi. Kuka haluaisi jakaa kuvia esimerkiksi siitä, miten huono lähestyminen esteelle vei mahdollisuudet ruusukkeeseen..

Toisaalta sen oman haavoittuvuuden ja epävarmuuden esilletuominen voi myös tuoda sosiaalisen median käyttäjää lähemmäs muita ihmisiä. Mä olen tästä itse elävä esimerkki, sillä viimeisen parin vuoden aikana olen jakanut sosiaaliseen mediaan melko avoimestikin tunteitani ja ajatuksiani myös niistä hetkistä, jolloin olen epäonnistunut tai ainakin tuntenut niin. Se on toki tarjonnut ihmisille mahdollisuuden nälviä ja arvostella, mutta yllättäen samalla nuo negatiiviset kommentit ovat kadonneet lähes kokonaan. Tästä kertoo paljon se, että sain esimerkiksi tällaisen kommentin postaukseen, jossa kerroin avoimesti itsestäni: "pakko sanoa, että sun pisteet mun silmissä nousi juuri ihan valtavasti. Vaatii rohkeutta uskaltaa sanoa näitä asioita ääneen, saati kirjoittaa niitä kaikkien nähtäville."

Hassua, eikö? Näyttää siltä, että itsensä inhimillistäminen on lopulta hyvä asia myös sosiaalisessa mediassa. Ihan samalla tavalla kuin se on oikeassa elämässäkin. On normaalia, että häpeää omia epäonnistumisiaan ja piilottelee niitä sen takia, mutta ne pitäisi oppia myös hyväksymään. Itseään kohtaan on helposti todella ankara, koska itseltä halutaan vaatia aina parasta mahdollista suoriutumista. Miettikääpä tilannetta, jossa sä olet tehnyt kisaradalla virheen, vaikkapa huonon lähestymisen. Kuinka moni leikkaisi tuon pois videolta, jonka julkaisee vaikkapa Instagramiin? Kuinka moni ajattelee, että vitsi, miten tyhmän virheen tein. Varmasti moni. Kuinka moni menisi sanomaan kaverilleen vastaavassa tilanteessa, että ratsastitpa huonosti. Niin, en usko, että kovinkaan moni. Sen sijaan hyvä kaveri tsemppaisi ja sanoisi, että siellä radalla oli monta hyvää kohtaa. Itseltä vaaditaan niin paljon enemmän, sillä samaa et varmasti vaatisi kaveriltasi. Et sä varmasti mene koskaan sanomaan kaverillesi tosissaan, että hei, sä olit surkea tai nolo.

Epävarmuus näkyy ihan jokaisen meidän elämässä, toisilla se on vain vahvempana kuin toisilla. Ihan samalla tavalla meidän maajoukkueratsastajammekin käyvät urheilupsykologien puheilla, juttelemassa siitä omasta psyykeestä ja tavasta käsitellä suorituksia. Ei se ole heikkous, jos tunnustaa olevansa epävarma. Itsevarmuudesta puhutaan niin paljon, että monet rakentavat siitä kuoren ympärilleen esittäen lopulta jotain sellaista, mitä he eivät välttämättä ole. Jos myönnät aidosti olevasi epävarma, pystyt varmasti käsittelemään tunnetta paremmin, jolloin se ei vaikuta niin hallitsevasti esimerkiksi suorituksiisi hevosten kanssa. Se on syy, miksi mä haluaisin ehdottomasti käydä juttelemassa urheilupsykologille. Kyllä mä uskallan myöntää avoimesti olevani välillä epävarma ja tiedostan sen samalla heijastuvan esimerkiksi kilpailusuoritukseen. Sitä epävarmuutta ei kuitenkaan pidä pelätä, vaan se pitää osata kääntää omaksi voimavarakseen. Niin kuin sanottu, siitä pitäisi tulla osa omaa itsevarmuutta.

Tästä tekstistä tuli nyt aika pitkä ja varmasti melko sekava, mutta toivottavasti saitte ajatuksestani kiinni. Mä lähden pian tallille hyppäämään Vilholla ja koitan pitää mielessä ajatuksen siitä, että saan epäonnistua. Ihan kuin silloin pari kuukautta sitten, kun tulin huonosti innarille ja tipuin. Josta julkaisin videon sosiaalisessa mediassa. Mutta toisaalta saan onnistua ja tuntea tekeväni oikein sekä jakaa niitäkin kokemuksia muille. Nauttia ihan jokaisesta hetkestä siellä hevosen selässä ja oppia koko ajan valtavasti uutta. Koska siksihän me tätä lajia harrastetaan!

Oletko sä joskus jättänyt julkaisematta jotain epävarmuuden vuoksi?

Mitä muita ajatuksia aiheeseen liittyen heräsi? :)