#858: Hullujen hommaa

Mulla on ollut kovin erikoinen ajanjakso elämässäni, sillä työpaikan vaihtamisen vuoksi viikonlopputyöt ovat ainakin hetkellisesti ohitse. Edellisen kerran olin viikonlopputöissä kuun alussa ja seuraavasta kerrasta ei ainakaan toistaiseksi ole tietoa. Näin hevosihmisenä sitä ei voisi onnellisempi tilanteesta olla, sillä viikonloput kuluvat näin kisakauden alettua oikein rattoisasti kisoja katsellen. Ja eihän tämän viikonloppuvapaa-jakson alkaminen olisi parempaan paikkaan voinut sattua: menneenä viikonloppuna hypättiin kilpaa kauden avajaisissa Riders Innissa, tulevana viikonloppuna vuorossa on Horse Fair, sitä seuraavana ratsastuskeskus Ainon kansainväliset kisat ja sitten onkin jo parin viikon kuluttua Tampereen hevosmessut. En valita!

Viikonloppu sujahtikin nopeasti ohitse, vaikkei töissä tarvinnut aikaansa viettää. Olin kaverini Millan luona yötä aina torstaista asti ja väkertelin kandidaatintutkielmaani mahdollisimman pitkälle samalla, kun Milla kävi tallilla hoitamassa hevostaan tai hengaili muualla työrauhani takaamiseksi. Välillä kävimme tallilla yhdessä, milloin mun ratsastuksien tai jonkun muun jutun osalta. Lauantaina ja sunnuntaina päätimme tietysti poiketa myös Riders Innissa seuraamassa päivän viimeisiä luokkia, sillä eihän kunnon hevosihmisiä voi pitää poissa kisapaikoilta, vaikka viimeinen luokka loppuisi vasta puoli kymmeneltä illalla ja ulkona olisi kylmempää kuin Siperiassa. 

Tai sitä meille ainakin sanottiin. Ei ollut yksi tai kaksikaan ihmistä, jotka ihmettelivät ääneen meidän läsnäoloa kisapaikalla. Milloin joku tuomareista tai kisaajista avasi suunsa ja kysyi, mikä ihme sai meidät raahautumaan Hyvinkäälle asti ihan vain kansallisia kisoja katsomaan. Eihän sunnuntain pääluokassa 140cm:in tasollakaan ollut kuin yhdeksän lähtijää. Milla väitti, että mä olin pakottanut hänet matkaan, joten se menee varmaan ihan hyvänä selityksenä. Tosiasassa mä en edes osaa sanoa syytä sille, miksi oikeastaan päätin haluta poiketa kisoissa kameran kanssa. En ole koskaan osannut sanoa syytä sille, miksi olen jo kymmenen vuoden ajan auttanut kansallisissa ja kansainvälisissä kisoissa vapaaehtoisesti ilman sen kummempaa korvausta. Päivät ovat noissa kisoissa usein pitkät, sillä herätys on ennen seitsemää ja pois pääsee joskus yömyöhään. Talvella palellaan ulkona kellon ympäri, kesällä aurinko polttaa ihon punaiseksi. Joskus niistä tapahtumista on saanut palkkion jonkun vapaalipun muodossa, kerran meille maksettiin matka Tallinnan Horse Show'hun. Mutta pääosin tuota hommaa tekee ihan oikeasti rakkaudesta lajiin.

Hullujen hommaa, on moni väittänyt. Ehkä se sitä onkin. Viisaampi hinnoittelisi itsensä oikein ja lopettaisi vapaaehtoistyön tekemisen. Monet niistä kavereistani, jotka aikoinaan teineinä mun kanssa noita hommia aloittelivat, jättivät toimihenkilötehtävät taakseen aikuisuuden kynnyksellä. Harva on jatkanut, läheisimmistä ystävistäni vain Sarina. Onneksi mukaan on tullut paljon uusia kasvoja, niin nuoria kuin vanhempiakin. Oman hevosen, opintojen ja työelämään siirtymisen jälkeen jouduin jättämään paljon kisoja välistä ja painottamaan toimihenkilöjuttuja niille viikonlopuille, jolloin pääsin hevosen kanssa itsekin kisaamaan. Nyt, kun mulla ei ole enää viikonlopputöitä eikä hevosta ja opinnotkin ovat hyvällä mallilla, on aikaa jälleen vähän ylimääräistä. 

Tulevana viikonloppuna mennään taas, tällä kertaa Helsingin Messukeskuksessa järjestettävässä Horse Fairissa. Mä olen paikalla torstaista sunnuntaihin ihan yötä päivää, mitä odotan innolla. Edellisen kerran olin tapahtumassa mukana kaksi vuotta sitten, mutta viime vuonna homma jäi välistä oman korkean kuumeen vuoksi. Tänä vuonna mulla on lisänä ihan oma vastuualue, joten olen koonnut itselleni tiimin selvitäkseni hommasta mutkattomasti. Kivalla porukalla on aina mukavaa tehdä hommia, vaikkei palkkaa tulekaan taskuun. Mä olen sanonut sen monesti aiemminkin, että kisoissa ja muissa hevostapahtumissa työskenteleminen ja käyminen on mulle palkitsevaa nimenomaan sosiaalisen pääoman kannalta. Mä olen saanut ihan valtavasti uusia kontakteja ja tutustunut kilpailijoihin, jotka ovat nykyään kavereitani. Näiden mahdollisuuksien kautta mä aikoinani pääsin töihin Keski-Eurooppaan. Saan seurata asioita "kulisseissa", mihin tavallinen katsoja ei välttämättä pääse. Estekisoissa on aina paikalla niin loistavaa jengiä, että kisaajien kanssa viettää aikaa mielellään viikonlopusta toiseen.

Se siitä liibalaabasta! Olin tosiaan viime viikonloppuna Riders Innissa kameran kanssa ja räpsin muutamia kuvia radalta käsin sunnuntain viimeisestä luokasta. Laitettiin myös omat musiikit pyörimään kaijuttimista ja valittiin jokaiselle luokan osallistujalle sopiva kappale suorituksen ajaksi ;) Mä valittelin paikalla oleville ihmisille, että ei mun kisahermot taida kestää enää ollenkaan, kun jännitin niin kovasti luokkaa hyppäävien kavereiden puolesta. Samalla sitä tulee myötäelettyä jokaisen onnistumiset ja epäonnistumiset. Toisaalta hinku kisaamaan ja kunnon estetreeniin valmiin hevosen kanssa kasvoi entisestään, eikä asiaa helpottanut tämänpäiväinen vanhojen treenivideoiden katselu. Ehkä joskus, ehkä joskus.. 

Aiotko sä tulla Horse Fairiin viikonloppuna? :)