#866: Usealla hevosella ratsastaminen on rikkaus

Viikko sitten sunnuntaina hyppäsin kahden hevosen kanssa valmennuksissa, josta olettekin saaneet kuulla moneen otteeseen. Koska lupasin erikseen vielä ääniraidallista valmennusvideota Vilhon treeneistä, on tämä postaus omistettu pääosin tuolle päivälle. Edellisessä postauksessa saittekin kurkistuksen toiseen valmennukseen, jossa hevoskaverina toimi mulle uudempi tuttavuus Hämpsi. On todella kivaa ja kehittävää päästä ratsastamaan ja ennen kaikkea valmentautumaan useammalla eri hevosella, sillä jokainen satulassa vietetty tunti on plussaa oman kehityskaaren kannalta.

Edellisen sunnuntain valmennukset kulkivat pitkälti samaa kaavaa, joskin Vilhon kanssa teimme vähän teknisempiä juttuja, emmekä keskittyneet pelkästään saamaan hevosta rennoksi. Toki se oli lähtökohtana, mutta samalla mulla on tuon hevosen kanssa takana jo sen verran monta valmennusta, ettei rentouden hakeminen ole enää se maali, johon yritämme päästä, vaan pikemminkin se tilanne, josta pyrimme lähtemään liikkeelle. Tätä on hieman vaikeaa selittää, mutta toivottavasti ymmärrätte pointin.

Kahdella erilaisella hevosella valmentautuminen peräjälkeen saattaa olla haastavaa, sillä ratsastajan pitää kyetä mukautumaan molempiin hevosiin eri tavalla. Vielä puolisen vuotta sitten olisin varmasti ollut todella hukassa tällaisiin paikkoihin joutuessani, mutta nyt koen olevani paljon muuntautumiskykyisempi ratsastaja. Ajatus uuden hevosen selkään kapuamisesta ei hirvitä enää ollenkaan, toisin kuin vielä syksyllä, jolloin lähinnä pyytelin anteeksi eri hevosilla ratsastaessani. Itseluottamukseni on kasvanut valtavasti, mutta niin on myös taitoni ratsastaa erilaisilla hevosilla. Mulla on kasassa paljon enemmän työkaluja, joilla voin toimia hevosten kanssa tilanteissa kuin tilanteissa. En toki väitä tai edes vihjaa, että olisin mielestäni taitava ratsastaja, mutta kehityskaari tässä kuluneen neljän kuukauden aikana sileätyöskentelyssä on ollut nousujohteinen. Voisin siis kuvailla itseäni kehityskelpoiseksi, kuten olen tainnut monesti aiemminkin mainita.

Mikä siinä hevosten vaihtamisessa sitten on niin kovin haastavaa? Ratsastuskouluoppilaalle ei varmasti olekaan, kun hevoset vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Muistan sen ajan, kun saatoin ratsastaa helposti yli kymmenen hevosta päivässä. Ne kaikki olivat erilaisia, niillä kaikilla piti ratsastaa eri tavoin. Olin tuolloin noin seitsemäntoistavuotias, takana monia vuosia parissa eri ratsastuskoulussa. Vaikka meillä oli toisessa ratsastuskoulussa useimmilla ratsastajilla ne vakioratsut, laitettiin mut poikkeuksetta eri hevosten kyytiin. Samalla, kun muut harjoittelivat monta vuotta pari kertaa viikossa sen tietyn hevosen kanssa tähdäten aina kesän tuntiratsastajien suomenmestaruuskilpailuihin, vedin mä puolen vuoden satunnaisen ratsastuksen jälkeen samaiset kisat kouluratsastuksen pronssimitalli kotiintuomisina. Se oli kyllä kaikille yllätys, mutta mieluinen sellainen. 

Mä olin ratsastaja, jonka pystyi laittamaan kenen tahansa selkään sen enempää kyselemättä. Ja mielelläni mä meninkin, niilläkin hevosilla, joista muut eivät niin pitäneet. Kerran starttasin koulukisoissa parilla eri hevosella ihan vaan siksi, että niille ei löytynyt toista kuskia ja ratsastuksenopettajani halusi mulle ratoja alle. En ollut treenannut niiden kanssa, mutta meninpä silti. Eiväthän ne luokat olleet koskaan helppoa A:ta vaikeampia, mutta kokemuksina sitäkin rikkaampia. Toisinaan nuo extempore-suoritukset toivat mukanaan keskivertoprosentteja, toisinaan yllätin niin itseni kuin tuomaritkin, välillä hommasta ei tullut yhtään mitään. Ehkä mieleenpainuvin kommentti oli seuraava: "sait hevosesta irti pitkälti sen, mitä saatavissa on. Hienoa työtä!". Kyllähän tuollainen lämmitti nuoren kouluratsastajatytön mieltä, kun tuota kyseistä hevosta ei kovinkaan suurena liitokaviona pidetty.

Kouluratsastajaurani vaihtui esteille, kun olin viettänyt kesän Belgiassa ja sen jälkeen suunnannut kulkuni Tahkolle. Tahko on ollut mulle mahdollisuus, josta en olisi koskaan voinut unelmoida. Sain ratsastaa niin paljon kuin ikinä jaksoin, valmentautua vaikka kuusi tuntia päivässä ja tehdä sitä, mistä oikeasti tykkäsin. Meillä oli ihan älyttömän hauska porukka, eikä mua haitannut yhtään asua tallin yläkerrassa ja herätä aamuisin ruokkimaan hevosia tai tehdä iltatallia viimeisenä. Mä rakastin sitä aikaa ja vaikka välillä kuuden tunnin matkustaminen yhtä viikonloppua varten Helsingistä sinne oli rankkaa, en olisi voinut olla kiitollisempi saamastani mahdollisuudesta. Paikan omistaja osasi myös pitää meidät nuoret kurissa, joten siellä opin myös kurinalaisuutta kaiken hauskuuden ohella. Hevosten hoitamista, varusteiden putsaamista, yleistä järjestystä. Juuri sitä, mikä nykyään tuntuu monelta teiniltä tallilla unohtuvan.

Ehkä suurin etu Tahkolla puuhastelusta oli estepuolelle, sillä saatoin hypätä yhden päivän aikana 12 hevosta putkeen. Mulle tuotiin hevoset valmiiksi satuloituna ja käveltyinä kentälle ja edellinen vietiin talliin, kun olin valmis. Mun tehtävänä oli vain ratsastaa valmentajan silmien alla. Välissä join jotain limpparia, etten olisi kuollut kesällä nestehukkaan tai pyörtynyt matalan verensokerin takia. Eiväthän ne kaikki päivät olleet sellaisia, toisinaan mä tein tallin, hoidin hevosia paikan omistajalle valmiiksi ja ratsastin itse ehkä muutaman ratsun, klippasin viisi hevosta ja kuvasin muiden ratsastusta. Mutta välillä saatoin startata kisoissa kahden päivän aikana 14 starttia, joista saldona oli lopulta kolme voittoloimea ja yhdeksän ruusuketta. Luokat alkoivat 60cm korkeudesta ja viimeisenä hyppäsin 115cm-luokassa. Olin alaikäinen ratsastuskouluratsastaja, jolle oli uskomattomien yhteensattumien kautta tarjoutunut upea tilaisuus oppia ratsastuksesta ja hevosmaailmasta.

Oman hevosen hankkimisen jälkeen aikaa ei ollut enää samalla tavalla reissaamiselle, eikä lukion viimeinen vuosi muutenkaan sallinut yhtä vapaata liikkumista ympäri Suomen. Oma hevonen sitoo lopulta ihan valtavasti, mikä on sekä rikkaus, että rasite. Sen oman hevosen oppii lopulta tuntemaan kuin omat taskunsa, mutta jos se ei ole sulle kuin käteen tehty, menetät lopulta paljon lyödessäsi päätä seinään. En sano katuvani päivääkään hevosenomistajana, mutta tämä väliaika ennen uuden hevosen hankkimista on saanut mut ajattelemaan hevosenomistajuutta jälleen ihan uudelta kannalta. Ensimmäisen oman hevosen kanssa se oli niin uutta, siistiä ja sitä "hevostytön unelmaa". En halua kuulostaa pessimistiseltä, mutta toisen hevosen kanssa tulen tuskin tuntemaan vastaavaa euforiaa. Uskon suhtautuvani siihen enemmän rationaalisesti, vaikka toki haluan löytää hevoskaverin, jonka kanssa pystyn nauttimaan täysin siemauksin jokaisesta meidän yhteisestä päivästämme. On kuitenkaan vaikea kuvitella, että osaisin muodostaa mihinkään hevoseen vastaavaa sidettä, joka mulla oli Champin kanssa. Sen kanssa mä kasvoin nuoresta tytöstä aikuiseksi, joten se oli vahva osa kaikkea sitä, joka kehitti mua sellaiseksi kuin nyt olen. 

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Johan meni jaaritteluksi! Mun piti kirjoittaa Vilhon valmennuksesta enemmän kuin pari lausetta, mutta tuttuun tapaan aihe pomppasi kyllä ihan laukalle. No, toivottavasti tällainen pohdinta oli kivaa luettavaa ja jaksatte katsoa tuon ääniraidallisen valmennusvideon, josta selviää paremmin valmennuksen kulku. Nyt mun on aika painua nukkumaan ja yrittää saada tämä väsymys ja flunssa pois, jotta jaksan lukea tentteihin. Kipeänä ei kannattaisi treenata, sillä viikonloppuna olin kuumessa messuilla juostuani flunssassa salilla pidemmän matkan. Nyt olo on tosin jo parempi: kävin ratsastamassa tänään ihan vain nauttiakseni inspiraatiosta, jota GCT:n katsominen on aikaansaanut. Hyvää ratsastusta on mieletöntä seurata! 

Ihanaa alkanutta viikkoa ♥