sunnuntai 12. elokuuta 2018

#998: "Sen olen velkaa hevoselleni"

Latasin jokin aika sitten toiseen sosiaalisen median kanavaani kuvan Macosta, jonka selässä seisoin hevosen hengatessa tyytyväisenä paikoillaan kentällä ilman muita ulkopuolisia pitelijöitä. Seuraavana päivänä samaiselle kanavalle päätyi videoita meidän maastolenkiltä, jossa ratsastin meille entuudestaan tuntemattomissa maisemissa varusteina pelkkä riimu ja yhdelle puolelle kiinnitetty riimunnaru. Sain yhdeltä seuraajaltani varsin osuvan kysymyksen: onko mitään, mitä et olisi voinut tuon hevosen kanssa vielä tehdä?

Aloin pohtimaan asiaa vähän tarkemmin. Vaikka Champ oli ollut mun omistuksessa lopulta viiden vuoden ajan, ei mun pieneen mieleeni olisi tullut missään vaiheessa edes ajatusta ilman varusteita maastoilemisesta. Kertaalleen seisoin sen selässä, joskus punnersin. Hulluimpana hetkenämme heittäydyin maneesissa ratsastamaan Pämppiksellä ilman mitään päävehkeitä, tosin satula selässä. Luotin hevoseen, mutta jostain syystä luottamus ei koskaan edennyt tasolle, jossa olisin voinut huoletta lähteä toimeen kuin toimeen ennakkoluulottomasti.

Kaikki kuvat jälleen c. Vilma Töyräs



Pämppis on kiltein hevonen, jonka tiedän. Se oli kuitenkin turhan kekseliäs, ainakin mulla ollessaan. Silmissä oli aina se tietty pilke, mitä se hyödynsi toistuvasti tilanteesta toiseen. Sama meininki on jatkunut ilmeisesti myös sen nykyisessä kodissa, sillä tänä kesänä Champ on kuulumisten mukaan ainakin seissyt vesiastioissa, kaatanut niitä ja karannut tammojen laitumelle aitojen läpi. Uskalsin kuitenkin jättää ruunan ihan kenen tahansa käsiteltäväksi ihan kisatilanteissakin, koska se ei koskaan ollut ihmisten kanssa tuhma. Se oli vain turhan huumorintajuinen – siksi sen nimeksikin tuli Pämppis.

Macon kanssa tilanne on jostain syystä toisenlainen. Se on omalla tavallaan kiltein hevonen, johon olen törmännyt, mutta ei kaikkien ihmisten kanssa. Kisatilanteissa en uskalla jättää sitä kenelle tahansa pideltäväksi ennen starttia, koska ruuna osaa olla melkoinen häseltäjä ja tehdä omia päätöksiään silloin, kun se ei kunnioita taluttajaansa. Toisinaan se ottaa ahneuksissaan kiinni ihmisten paidoista taskujen kohdalta ja vetää, kuitenkaan koskaan näykkimättä. Mulle se ei ole tehnyt niin kertaakaan. Kokemattomampien ratsastajien kanssa se ei siirry laukasta raviin, vaan jatkaa matkaansa kuin juna ilman aikomustakaan hidastaa, jos en ole vieressä jarruttamassa sitä äänellä. Jos olen kyydissä itse, siirtyy ruuna laukasta käyntiin pelkästään ulos hengittämällä.





Näitä esimerkkejä on ihan loputtomasti. En osaa sanoa, kuvittelenko vain, mutta mun mielestä Maco on osoittautunut eräänlaiseksi yhden ihmisen hevoseksi. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä ruuna toimii erinomaisesti kenellä tahansa uudella ratsastajalla, joka osaa yhtään ratsastaa. Kokemattomien ihmisten kanssa se on todella kiltti, onhan sen selässä istunut jopa isäni, jonka ratsastuskokemus rajoittuu yhteen aiempaan kertaan Pämppiksellä. Mutta jotenkin hevonen tuntuu kunnioittavan mua eli ihmistä, joka viettää sen kanssa eniten aikaa. Sen näkee ihan pienissä asioissa jokapäiväisessä talliarjessa.

Maco tulee aina mun luokse välittömästi, kun kutsun sitä – samapa se, onko se tarhassa, karsinassa tai kentällä. Jos se liikkuu karsinassa tai hoitopaikalla eteen ilman lupaa ja maiskutan, se peruuttaa takaisin. Se ei koskaan yritä syödä ilman lupaa heinää pellolla pitkin ohjin kävellessä tai taluttaessa. Ilman varusteita ratsastaessa se pysähtyy, menee eteen ja kääntyy käytännössä ajatuksesta. Se ei koskaan kyseenalaista mitään, mitä siltä pyydän. Ihan sama, pyydänkö sitä menemään uuteen pesuboksiin, traileriin tai pimeään käytävään. Se tulee perässä. Lastaan sen nykyään aina yksin. Muiden ihmisten kanssa se saattaa olla menemättä koppiin ja kysellä, onko pakko mennä pesupaikalle. Luotan tuohon hevoseen monesti enemmän kuin itseeni. Ja tuo luottamus on asia, jota en ole osannut arvostaa aiemmin tarpeeksi.






Juuri luottamuksen vuoksi uskallan tehdä Macon kanssa sellaisiakin asioita, joita en olisi tehnyt edellisen hevoseni kanssa. En väitä, että kaikki tekoni olisivat järkeviä, sillä näin loogisesti ajateltuna ilman hallintalaitteita maastoilu vieraassa ympäristössä on aina tarpeeton riski, mutta se ei ole asian pointti. On uskomatonta tuntea kahden elävän olennon välinen luottamus, joka ei kaipaa sanoja. En ole koskaan pelännyt maastoillessani ilman varusteita, en hypätessäni helpon maastoesteitä tai lähestyessäni erikoisesteitä. En tämän hevosen kanssa. Sen halu miellyttää, ja sen positiivinen suhtautuminen kaikkeen on ihan älytöntä. 

Klinikalla ollessamme eläinlääkäri kysyi, tarvitseeko Macoa rauhoittaa taivutusta varten. Totesin, että ei tarvitse. Siellä me mentiin liinassa ympyrällä juosten kaikkien muiden seassa keskellä Vermoa. Yhden jalan taivutuksen aikaan eläinlääkäri totesi Macon olevan jotenkin todella ystävällisen ja kiltin oloinen hevonen. Sen katseesta näkee, että se haluaa olla läsnä. Sellainen siitä on kuoriutunut vasta viimeisen puolen vuoden aikana, sillä vielä viime vuoden lopussa, saati mulle tullessaan ruuna oli paljon sulkeutuneempi, vetäytyvämpi ja vähemmän ihmisiin kontaktia ottava. Suurimmaksi osaksi varmasti siksi, että se oli elänyt pienen ikänsä suuressa tallissa, jossa yksilöllistä, hevoskohtaista aikaa tusinahevosille ei varmasti juurikaan löytynyt. 





Maco on selvästi elementissään päästessään huomion keskipisteeksi ainakin yhden ihmisen elämässä. Vaikka se kunnioittaa päätöksiäni, annan sen silti olla aidosti oma itsensä. Jos se irvistelee nameja saatuaan, nauran ja taputtelen sitä, jolloin se on kauhean tyytyväinen itseensä. Maastossa se saa luvan kanssa riehua laukatessa ylämäkeen. Kannustan ja nauran selässä. Kerran olimme kaverini kanssa maastossa, hän Macolla ja minä Kallella. Unohdin kertoa, että Maco saattaa ylämäessä pomppia laukassa. Se ei osaa pukitella, mutta se menee sellaista muutaman askeleen köyryloikkaa selkä pyöreänä. Kaverini ei osannut varoa ja menetti tasapainonsa muksahtaen mäen päällä pöpelikköön. Maco hidasti käyntiin jo ennen kuin kaverini tipahti. Aluksi pelästyin toki, oliko kaverini satuttanut itsensä. Suurin tuska taisi olla henkinen. Jatkoimme matkaa hymyssä suin, mutta opin tästä jotakin tärkeää: vaikka hevonen toimii kanssani suurimman osan ajasta kuin ajatuksen voimalla, en voi silti olettaa sen tapahtuvan muiden kanssa. 

Vielä kertaakaan meille ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa jokin suunnittelemani asia ei olisi toiminut. Tiedostan, että tilanne voi muuttua koska vain, jos asetan itseni tai hevoseni tarpeettoman vaikean tai ristiriitaisen tilanteen eteen. On toimittava fiksusti välttääkseen tällaisia tilanteita – ikään kuin mahdollistettava hevoselle kaikki olosuhteet hyvään suorittamiseen. Se on mielestäni vähintä, mitä voin antaa nelijalkaiselle ystävälleni siitä hyvästä, että saan sen osaksi elämääni. Tulen varmasti tekemään monia virheitä kaikkien jo tehtyjen rinnalla, mutta toivon, että rakennettu luottamus tulee auttamaan noiden virheiden yli. Anteeksiantavuus on yksi opetushevosen tärkeimpiä ominaisuuksia. Ja sellainen Maco mulle on. Sen tehtävänä on paitsi toimia ystävänä, myös opettaa mua joka päivä paremmaksi hevosenomistajaksi ja ratsastajaksi. Tie on loputon, mutta oikeilla hevosilla on siinä valtava merkitys. 

Onko sulla ollut elämässä joku hevonen, jonka kanssa luottamus tuntuu muita suuremmalta? :)
Lue lisää

perjantai 10. elokuuta 2018

#997: Satumaisia kuvia lomalta

Elokuu on alkanut aivan ihanasti, enkä voi lakata hymyilemästä. Suurin syy tähän on ollut ehdottomasti loma, joka alkoi virallisesti tämän viikon maanantaina. Vaikka puuhaa on riittänyt viikon jokaiselle päivälle, eikä arki ole muuttunut sen kiireettömämmäksi noin yleisellä tasolla, on silti kiva ottaa pieni hengähdystauko töistä. Olen yllättävän hyvä työllistämään itseni, eli käytännössä keksin kyllä oikeiden töiden puutteessa muuta hommaa kalenterin täyteen.

Ihan ensimmäisenä on pakko kiittää edelliseen postaukseen tullutta kommenttivirtaa, sillä en todella osannut aavistaa, miten paljon mielenkiintoa postaus herätti teissä lukijoissa! Sain paljon palautetta myös sosiaalisen median ulkopuolella, mikä on tietysti vielä astetta hienompi juttu. Tästä innostuneena haluan antaa vielä yhden vinkin hyvinvointiin liittyen, josko jotakuta teistä kiinnostaa. Aloitin eilen kuuntelemaan äänikirjana Aki Hintsan Voittamisen Anatomiaa, joka osoittautui nappivalinnaksi suosituksistaankin huolimatta. Ahmin kirjan täällä mökillä marjoja kerätessäni jo loppuun, enkä voisi olla inspiroituneempi. Kirjaa kuvataan seuraavasti:

Kaikki upeat keskiviikkona kuvatut kuvat c. Vilma Töyräs




"Hintsa jakaa elämän kuuteen osa-alueeseen, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa ja joita kaikkia kehittämällä voi kehittää omaa hyvinvointiaan. Osa-alueet ovat lepo, ravinto, biomekaniikka, sosiaaliset suhteet, fyysinen terveys ja henkinen energia. Kaikkien näiden keskellä on kuitenkin ydin, josta Hintsa käyttää nimeä core. Ytimeen kuuluu kolmen kysymyksen ymmärtäminen: Tiedätkö, kuka olet? Tiedätkö, mitä haluat? Hallitsetko omaa elämääsi?" (Lähde)

Vaikka kirja keskittyy kertomaan esimerkkejä pitkälti huippu-urheilijoiden ja liikemaailman ammattilaisten kautta, antaa se silti varmasti ihan jokaiselle meistä ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta ajatuksia omasta hyvinvoinnista. Hintsa haastaa kyseenalaistamaan omia käsityksiä siitä, minkä kokee itselleen hyväksi. Vaikka monet kirjassa esiintyvät asiat ovat osittain itsestäänselviä, ymmärsin niiden merkityksen syvällisemmin tuon kokonaisuuden kautta. En voi siis kuin suositella lämpimästi ihan jokaiselle teistä, jos tuo kirja ei vielä aiemmin ole luettavaksi päätynyt!





Mitäs muuta sitä on tullut puuhasteltua kuin kuunneltua äänikirjaa? Tosiaan, hyppäsin eilen lomani kunniaksi junaan ja matkasin Pohjois-Savoon Säyneiseen mökillemme ajatuksena osallistua vuotuiseen marjankeruuseen. Meillä on täällä satoja ja taas satoja marjapensaita, jotka pitäisi saada kerättyä käsivoimin mehustusta ja myyntiä varten. Tänään päivä alkoi heti kuuden jälkeen herätyksellä ja jatkui ruokataukojen siivittämällä marjojen keräämisellä aina iltakahdeksaan asti. Illat olen muokannut videoita, joita kuvasimme Stall Solbackan hevosista. Hommaa on siis riittänyt, mutta hauskaa on kyllä ollut! Täällä on parannettu maailmaa ja nautittu toisten läsnäolosta. Sillä, jos jollain, on iso merkitys hyvinvointiin. 

Ihan ilman hevosia ei tämä kuuden päivän visiitti jää, sillä meidän toisen tontin vierellä on laidun, jossa laiduntaa neljä aiemmilta vuosilta tuttua hevosta. Mun piti aluksi tulla tänne kahdeksi ja puoleksi viikoksi Macon kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat kotitallin muuton myötä toisiksi. No, ihan kiva näinkin. Vaikka hevoset ovat elämäntapa ja monilta osin syy hengittää, on silti kiva välillä ottaa omaa lomaa ja vain olla. Tai no, ainakin olla ilman hevosia :D






Maco on tällä hetkellä lomalla itsekin, sillä kävimme keskiviikkona Vermon klinikalla vuosittaisessa tarkastuksessa. Tarkoituksena oli rokottaa, raspata ja katsoa hevonen läpi kokonaisuudessaan, mutta aikataulumuutosten vuoksi raspaus siirtyi tämän kuun lopulle. Teimme Macolle saman tarkastuksen kuin viime syksynä eli se taivutettiin ja kuvatiin röntgenissä. Viime vuonna meillä oli ongelmia sen kavion asentojen kanssa, sillä ruunan kavion asennot eivät ole ihan optimaalisimmat. Tällä kertaa kuvat näyttivät positiivista muutosta parempaan eli kengitys on pikkuhiljaa menossa oikeaan suuntaan! Vielä on muutettavaa, mutta noita muutoksia ei valitettavasti voida tehdä kengitykseen kauhean nopeasti, jotta hevonen ei rupea oireilemaan sitten sen vuoksi. Eläinlääkäri kirjoitti meille tarkat ohjeet, jonka jälkeen lähetin ne kuvineen kengittäjällemme. Hän lupasi tulla loihtimaan meille uudet popot jalkaan ensi viikolla.

Vielä vääränlainen kavioiden asento oli rasittanut Macon toista etujalkaa sen verran, että eläinlääkäri halusi hoitaa sitä ennaltaehkäisevästi ennen kuin mitään isompaa tulisi esiin. Viime syksynä kokeilimme tehdä muutokset pelkällä kengityksellä, mutta nyt otetiin mukaan muukin hoito. Siispä saimme ohjeeksi kävellä selästä käsin parin viikon ajan, jonka jälkeen paluu normaaliin liikuntaan tapahtuu vähitellen. Mun loma tulikin siis oikein hyvään kohtaan, sillä nyt voimme molemmat Macon kanssa viettää aikaa tahoillamme rennosti. Raspaus on tosiaan vielä elokuun lopussa, ja syyskuun alkuun olisi tarkoitus ottaa kiropraktikko. Siinä onkin sitten tehty oikein koko rahan edestä huoltoa hevoselle! Nyt, kun saman setin saisi vielä ratsastajalle, joka on kyllä valehtelematta kymmenen kertaa hevosta huonommassa kunnossa fyysisesti. Se on jännä, miten hevosen hyvinvointiin panostaa, mutta oma jää retuperälle. Ihan vaikka lähtien hieronnasta, joka tulisi tarpeeseen tämän marjapensaissa kyykkimisen jälkeen. 






Mitään sen kummempaa mulla ei olekaan nyt kerrottavana. Halusin tulla päivittelemään tänne kuulumisia nopeasti ennen nukkumaan menoa, sillä en usko, että uutta mahdollisuutta tulee vastaan ihan lähipäivinä. Kauheasti olisi juttua riittänyt aiemmilta viikoilta, esimerkiksi onnistuneesta kouluvalmennuksesta ja mun surkeaakin surkeammasta ratsastuksesta Ainon kansallisista kisoista. Mutta niihin ehditään onneksi palata myöhemminkin! Tässä kohden toivottelen teille kaikille ihanaa viikonloppua, nauttikaa ja levätkää!

Oletko sä lukenut tuota Aki Hintsan kirjaa tai onko sulla suositella jotain vastaavia? :)
Lue lisää

sunnuntai 5. elokuuta 2018

#996: Miten elämäntaparemontti näkyy kropassa?

Hangon videopostauksen julkaisemista ennen haluan ottaa postauksen aiheeksi asian, joka on herättänyt tosi paljon kommentteja ja pyyntöjä varsinkin Instagramin puolella. Julkaisin siellä jo jokunen kuukausi sitten kuvan, jonka yhteydessä kerroin mun "elämäntaparemontista" ja siitä, miten suuri vaikutus sillä on ollut hyvinvointiini ja fiilikseen omassa kropassa. Ajattelin, että moni pitäisi tätä ihan huuhaana. Toisin kuitenkin kävi, sillä sain kymmeniä pyyntöjä tehdä aiheesta postauksen tai videon. Otetaan siis härkää sarvista ja sukelletaan sellaisiin vesiin, joissa en ole yhtään kotonani!

Mistä ihmeestä tässä on siis kysymys? Kokonaiskuvan ymmärtääkseen on palattava ajassa taaksepäin aina vuoteen 2016 asti, jolloin olin niin sanotusti elämäni kunnossa. Julkaisin tuolloin kesäkuussa tulokset kehonkoostumusmittauksestani (linkki), jossa kerroin tarkasti sen hetkisestä kunnostani kuvien ja tulosten kera. Nostan esiin muutamia seikkoja. Pituuteni oli tuolloin 175,2cm ja painoni 61,4 kiloa. Painoindeksi (BMI) oli tasan 20 (naisten normaali BMI on 18,5-25) ja rasvaprosentti (PBF) 12,3 (naisten normaali PBF on 18-28). Lukuihin katsomatta mulla oli omassa kropassani todella hyvä olla ja pidin itseäni erittäin hyväkuntoisena. Jaksoin tehdä asioita vaivatta ja pidin siitä, miltä näytin.

Kompastuskiveni oli kuitenkin epäterveellinen ruokarytmi. Tuon vuoden elo-syyskuussa muutin pois kotoa, jolloin ne äidin tekemät lounaat ja illalliset jäivät kokonaan pois. Sorruin siihen, mihin moni muukin nuori on varmasti sortunut: söin harvoin ja paljon kerralla. Syksy 2016 oli lisäksi varsin railakas noin elämässäni muutenkin, ja ulkona tuli käytyä milloin syömässä ja milloin juhlimassa. Kaloreita siis kertyi, eikä ratsastuksen lisäksi tullut tehtyä juuri muuta satunnaista lenkkeilyä lukuunottamatta. Kun päälle vielä lähetin Champin Saksaan vuoden 2017 alussa, väheni ratsastuskin huomattavasti päivittäisestä satunnaisempaan, vaikka hevosia määrällisesti enemmän ratsastinkin. Siinähän sitä oli paketti valmis, ja pian huomasin keränneeni painoa enemmän kuin olisin halunnut myöntää.


Tämän ratsastuskerran kuvat c. Sofia Kerstinen, kiitos!


Enhän mä missään vaiheessa ole ollut ylipainoinen. En käynyt vaa'alla kuin harvakseltaan, mutta "isoimmillani" uskon olleeni reilun 65 kilon painoinen, ehkä vähän painavampikin. Epäsäännöllinen ja epäterveellinen ruokarytmi kuitenkin toi kehoon pöhöttyneisyyttä ja sellaista turvotusta, joka näkyi etenkin vatsan ja kasvojen alueella. Ihmiset lihovat eri paikoista yksilöllisesti - toisilla lisääntyvä massa menee reisiin, toisilla peppuun ja kolmannella vatsaan. Mulle kaikki rasva kertyy aina mahaan, mikä on tosi tylsää. Jos sen saisi tuonne olemattomaan takapuoleeni, niin kyllähän mä sitten söisin ihan kaksin käsin koko ajan :D

En välittänyt lihomisestani, koska en kokenut sitä mitenkään erityisen huonona asiana. Tai oikeastaan en ehkä edes ajatellut lihoneeni, koska eihän viiden kilon lihominen nyt niin kamalan iso muutos ollut. Eron kuitenkin tunsi omassa kropassa ja näki kuvissa. Olen aina ollut todella hoikka, joten pienikin painonkasvu oli aiempaan verraten suuri. Jatkoin kuitenkin tätä omaksi valittuani linjaa syöden ensimmäisen aterian noin kahdentoista aikoihin ja seuraavan illalla kahdeksan ja kymmenen välillä. Ajattelin, että kun syön harvoin, voin sitten kerralla syödä enemmän. Ja kyllähän mä söinkin! Illalla saatoin hyvin vetäistä kokonaisen jauhelihapaketin, pussin karkkia ja päälle vielä jotain muuta. Ja maitoa join helposti litran yhdellä ruokailulla. Muuten söin käytännössä leipää ja muita herkkuja, esimerkiksi aamupalaksi kokonaisen mutakakun tai yhden purkin jäätelöä. En toki aina, mutta useasti viikossa. 

Lokakuussa 2017 varasimme perheen kanssa matkan Thaimaahan. Ajattelin, että rannalle on ihana päästä, mutta vieläkin ihanampaa olisi olla rantakunnossa. Vaikka jokainen saa olla juuri sen kokoinen ja näköinen kuin haluaa, en itse kokenut oloani hyväksi bikinikautta ajatellen. Siispä heitin äidilleni haasteen: "ollaan herkkulakossa jouluaattoon asti". Matkamme lämpimään ajoittui nimittäin juuri jouluaaton yli. Kahden kuukauden herkkulakko tuntui kohtuulliselta, sillä olin aiemmin ollut kaksi vuotta karkkilakossa ja tehnyt vastaavia tempauksia sen jälkeen satunnaisesti. Herkkulakko oli tällä kertaa vähän laajempi, sillä se sisälsi karkkien lisäksi kaiken suklaan, sipsit, keksit, jäätelön, pullat, kakut, leivonnaiset.. Mitä ikinä mieleen tuleekaan. Rajasimme kuitenkin ulkopuolelle esimerkiksi pitsat, hampurilaiset ja muun tällaisen roskaruoan. Makeita herkkuja ei siis saanut syödä. Ideana oli vähentää turhaa sokerinsaantia. Limppareita join joskus, mutta sekin zeroa tai maxia eli sellaisia, joissa lisättyä sokeria ei ole. Energiajuomat aina kalorittomina, koska niihinkin oli pakko joskus turvautua..

Joku ehkä miettii, että mikä lihominen, mutta tässäpä keväältä 2017 muutamia kuvia! Juuri se maaginen viiden kilon painonnousu :)


Jouluaatto koitti, ja olin ollut herkkulakossa reilut kaksi kuukautta. Äiti palasi takaisin normaaliin ruokavalioonsa, mutta mä päätin jatkaa. Sain aluksi todella paljon kummeksuntaa ja jopa paheksuntaa perheeltäni ja kavereiltani. "Ethän sä voi olla syömättä hyvää, se on epäkohteliasta kieltäytyä" tai "tuollainen täyskieltäytyminen ei ole hyväksi mielelle". En välittänyt, koska olin päättänyt pitää linjan niin pitkään kuin mahdollista. Ja tänne asti on päästy, nyt siis takana kymmenisen kuukautta herkutonta elämää. Voin paremmin kuin pitkiin aikoihin, eikä mulla ole ollut kropassa näin hyvä olo varmasti koskaan.

Hyvä olo ei ole pelkkien herkkujen vähentämisen ansiota. Suurin syy on säännöllinen ruokailu ja terveellisempi ruokavalio. Mulla on aina ollut herkkä vatsa, ja lapsena sitä tutkittiin paljonkin erilaisten allergioiden ja muiden osalta. Reagoin lapsena vatsallani vahvasti kaikkiin muutoksiin, minkä vuoksi musta tehtiin viiden sivun juttu silloiseen perhelehteen nimeltään KaksPlus. Nykyään kaikki mahaan liittyvät oireet viittaavat IBS:ään, vaikkakaan sitä ei testeillä voida koskaan todentaa. Olen kuitenkin muuttanut omat elintapani siten, että huomioin mahan toiminnan juuri IBS:ää ajatellen, mikä on parantanut tilannetta ihan älyttömästi.

Mikä on muuttunut? Aloitan aamun isolla lasillisella vettä. Syön töissä aamupuuron poikkeuksetta joka arkipäivä noin kahdeksan ja kymmenen välillä siten, että syön puuroa hiljakseltaan vähän kerrallaan. Se pitää nälän erittäin hyvin kurissa lounasaikaan asti eli noin kello 11-14 välille. Päivällä syön lounaalla todella ruokaisan salaatin, jossa on aina salaatin lisäksi kolmea eri vihannesta/kasvista (yleensä kurkku, tomaatti ja paprika) ja kaksi proteiinia (yleensä mozzarella/kananmuna ja toisena possu/nyhtökaura/härkis/lohi). Päälle auringonkukansiemeniä, kuivattua sipulia ja öljyä. Ruokajuomana juon kaksi lasia maitoa. Toisinaan otan tähän kylkeen ruisleivän, mutta yleensä jätän leivän pois. Töissä ollessani syön juuri ennen lähtöä loput isosta aamupuurostani. Alkuillasta syön tallimatkalla yleensä jonkun hedelmän, kuten banaanin ja toisinaan esimerkiksi Elovenan välipalakeksin. Illalla tallilta tullessani syön jotain proteiinipitoista, kuten kananmunaa tai härkistä/kanaa/hirveä ja siihen päälle usein hedelmiä. Ja juon koko päivän paljon vettä.

Ja tässä pari kuvaa tältä kesältä!


c. Vilma Töyräs

Olen jättänyt hiilihydraatit niin minimiin kuin pystyn, eli en syö ollenkaan esimerkiksi lihan kanssa kotona pastaa, perunamuusia tai muuta vastaavaa lisuketta. Huomaan, että kaikki vaaleat viljat vaikuttavat mun mahaan negatiivisesti, joten vältän niitä mahdollisimman paljon. Samoin leipä tekee mahalle hallaa. En osta kotiin maitoa, vaan juon vettä. Aiemman suuren lihankulutuksen sijaan olen syönyt paljon enemmän kasvistuotteita, kuten härkistä ja nyhtökauraa. En siksi, että haluaisin vähentää lihankulutusta tietoisesti, vaan yksinkertaisesti siksi, että maha voi silloin paremmin. Ja toisaalta olen oppinut tykkäämään niistä ihan tosissani. Salaatissa nuo ovat ihan maailman paras lisä!

Mitä olen jättänyt lähestulkoon kokonaan pois? Vatsan toiminnan takia en syö juuri ollenkaan jogurtteja, omenaa, herneitä ja leipää, noin muutamia mainitakseni. Syön paljon sellaista, mikä pitäisi jättää oikeasti kokonaan pois (esim. cashewpähkinät, härkäpapu, ksylitoli, juusto, vesimeloni..), mutta kaikesta ei todellakaan pysty luopumaan. Eikä pidäkään! Samalla olen vähentänyt alkoholin käyttämistä runsaasti, enkä tämän vuoden puolella ole juonut alkoholia (ruokajuomat mukaan laskettuna) kuin viitisen kertaa. 

Muuten elämä on pysynyt ennallaan. Toki liikun myös enemmän kuin aiemmin, sillä innostuin keväällä ryhmäliikunnoista ja etenkin spinningistä. Juoksen paljon, ja esimerkiksi tässä heinäkuussa kävin yhdentoista päivän sisällä yhdeksän kertaa lenkillä. Pisimmät lenkit ovat 10 kilometriä, lyhimmät sellaista fiilistelyä eli juoksemista rannalle ja sieltä kotiin parin tunnin päästä. Yritän liikkua jotenkin joka päivä, ja jos hevosella on kevyempi päivä, teen aina jotain liikunnallista kotonani. En kuitenkaan ota tästä mitään stressiä, sillä liikunnan on oltava kivaa. En siis herää aamulla viideltä juoksemaan, kuten joskus nuorempana, vaan nukun tyytyväisenä siihen töiden alkuun saakka, jos väsymys meinaa painaa silmäkulmia. 

Mun on aina ollut helppo haastaa itseäni. Saan kauheasti tsemppiä tekemiseeni, kun näen saavuttamiani tuloksia. Herkuton elämä on nykyään todella helppoa, koska mun ei edes tee mieli mitään makeaa. Suurimman eron huomaa omassa jaksamisessa ja vireystasossa - en ole yhtään niin väsynyt kuin vaikkapa vuosi sitten, vaikka unta ei sen enempää tulisikaan. Kaikki se pöhötys on hävinnyt, ja ensimmäistä kertaa varmaan kolmeen vuoteen painan alle 59 kiloa. Se on iso muutos ottaen huomioon, että olen edelleenkin sen reilut 175cm pitkä. Mun on todella helppoa juosta ja liikkua, olo omassa kropassa on valtavan hyvä. Vatsa toimii toisinaan jo normaalisti, vaikka välillä on huonompiakin kausia. Sen kanssa on kuitenkin oppinut elämään.



Suurin haaste oli aluksi kaikesta lisätystä sokerista irti pääseminen. Kun oli helposti vetänyt päivittäin sen karkkipussin, oli sokerikoukku melkoisen suuri. Mulla sokerihimo kesti kolmisen viikkoa, jonka jälkeen se loppui vähitellen ja lopulta hävisi kokonaan. Korvasin sokerinhimoa ja etenkin sitä totuttua napostelutapaa syömällä esimerkiksi viinirypäleitä ruoan jälkeen. Eron nykyiseen huomaa selvästi: jos juon vaikkapa juotavan jogurtin, jossa on lisättyä sokeria, sattuu se leukaperiini, koska en ole tottunut niin makeaan ruokaan. Huomasin myös pian, että mun on pakko syödä isompia annoksia, jotta korvaan sokerin kautta saadut kalorit normaalilla ruoalla. Nykyään syönkin ihan valtavia annoksia puuroa ja salaattia, ennen kuin vatsa tulee edes täyteen. 

Miten kauan aion jatkaa tätä sokeritonta elämää? En tiedä itsekään, mutta ainakin Espanjan reissun ylitse eli ensi vuoden kesään asti. En näe syytä, miksi mun pitäisi ehdoin tahdoin lisätä ruokavaliooni sokeria, koska pärjään selvästi hyvin ilmankin. Toki joskus miettii haikeana niitä hetkiä, kun sain survoa suuhuni karkkia ja kaikkia hyviä kakkuja, mutta toisaalta samalla näen sen, miten paljon paremmin voin tällä hetkellä. Se motivoi jatkamaan, eikä ainakaan toistaiseksi ole tullut sellaista päivää vastaan, jolloin olisin ehdoin tahdoin halunnut lopettaa herkkulakkoni ja palata karkkipussin ääreen. Sen sijaan syön kaikkea muuta hyvää, kuten hedelmiä ja pähkinöitä. 

Suurin haaste mulle on keksiä hyviä ruokareseptejä. Oon maailman mielikuvituksettomin kokki, joka tekee joka kerta samoja ruokia. Tähän lisänä olen auttamattoman nirso, enkä esimerkiksi tykkää lämpimistä vihanneksista. Jos sulla on jotain hyvä ruokaohjeita, jotka on sun arjen pelastajia, kuulisin niitä enemmän kuin mielelläni!

Ootko sä tehnyt "elämäntaparemonttia" vuoden sisällä? :)
Lue lisää

perjantai 3. elokuuta 2018

#995: Kolme rataa, yksi hyvä ratsastus

Hangon reissu on tunnetusti yksi vuoden kohokohdista. Koska reissua edeltävällä viikolla päästiin nauttimaan SuomiAreenan fiiliksistä, tarkoittaa tämä, että heinäkuun loppu oli tosiaan kokonaisuudessaan vuoden parasta aikaa. Ja tähän päälle yhdistettynä vielä muutto uuteen talliin! Toisinaan kaikki kivat asiat kasaantuvat yhteen - ja niistä hetkistä pitää osata nauttia.

Kuten pari postausta sitten kerroin, lähdin Hankoon tänä vuonna hevosen kanssa ihan urheilullisissa tarkoituksissa. Tuolla reissulla olisi helppoa myös ihan vain olla ja viettää aikaa kavereiden kanssa, mikä tulisi varmasti halvemmaksi ja stressittömämmäksi. Toisaalta Hanko on mielestäni yksi kivoimpia kisapaikkoja sen hengen ja miljöön vuoksi, joten kyllähän se on melkein pakko kokea myös ratsain, jos mahdollisuus siihen on olemassa. Siksi Maco pääsi tällä kertaa mukaan kilpailijana, ja mun tavoite oli ratsastaa kolme kivaa rataa lämpimän auringonpaisteen helliessä jokaista paikalla olevaa tahoa.

c. Mona Ilmanen
c. LoveHorse Dancy
c. Netta
Meidän urakka alkoi perjantaina, kun saavuimme kisapaikalle kahden aikaan. Iltapäivä valikoitui saapumisajaksemme paristakin syystä: aamulla ehti hyvin pakkaamaan, ja toisaalta väliaikaiskarsina vapautui käyttööni vasta kahdelta. Näin ollen mulla oli reilu tunti aikaa purkaa varusteet, viedä traileri parkkiin ja saada itseni kisavarusteisiin ennen omaa starttiani. Onneksi paikalla oli kaksi ihanaa apukättä, jotka auttoivat mua muutenkin koko viikonlopun ajan. Hädässä hevosihmiset tunnetaan, vai miten se sanonta meneekään ;) Kuvasin koko viikonlopusta videopostauksen, jonka julkaisen vähän myöhemmin, joten tässä postauksessa yritän keskittyä kertomaan vähän tarkemmin itse suorituksista. Palataan niihin tunnelmiin sitten myöhemmässä vaiheessa.

Tosiaan, perjantaina ensimmäinen luokka oli aikaluokka, joka kilpailtiin 120cm korkeudella. Olin pakannut mukaan kisoihin sellaiset joustolliset takasuojat eli "kiristyssuojat" (en tiedä näiden virallista nimitystä), jotka menin tunkemaan Macon takajalkoihin tyhmyyttäni ensimmäistä kertaa juuri kisatilanteessa. Ihmettelin verryttelyssä, miten ruuna oli niin kummallinen. Se laukkasi paljon ristilaukkaa ja tuntui siltä, että jos otin pidätteen tai käytin jalkaa, oli kaikki reaktiot satakertaisia normaaliin verrattuna. Kaiken huipuksi hevonen alkoi heittää kieltään kuolaimen päälle, joten jouduimme kiristämään turpahihnaa normaalista hieman löysemmästä asetuksestani oikein kireälle. Tuossa kohden mun olisi pitänyt tajuta ottaa tilanne seis ja poistaa ne takajalan suojat kokonaan. Enpä tajunnut, vaan menin radalle kummastellen Macon huonoa ratsastettavuutta.

c. Mona Ilmanen
c. Filippa Westerlund
c. Filippa Westerlund
Rata ei ollut kovinkaan kummoinen. Ensimmäiset kaksi hyppyä ilman mitään erikoista, mutta kolmannelle esteelle jouduin ratsastamaan aika voimakkaasti eteen pidätteen tullessa liikaa taakse. Tunne oli outo, sillä yleensä melko vahva Maco oli ihan superherkkä kaikille avuilleni: pieni pidäte kertaantui tuplana. Neljäs este oli hyvä hyppy, josta tein pidätteen suhteutetulla välillä ennen viidettä okseria. Maco meinasi siirtyä käyntiin. Jouduin reagoimaan aika voimakkaasti eteen, jolloin otimme etupuomin okserista matkaan. Tuossa välissä meiltä irtosi kenkä matkasta.. Seuraavalle esteelle vedin kaarteesta laukan kokonaan pois, mutta onneksi Maco pelasti tilanteen hienosti. Loppurata oli onneksi ihan säädyllinen, joskin hieman hätäisen näköinen juurikin siksi, että kaikki pidätteeni kertaantuivat isompina kuin tarkoitus oli.

Radan jälkeen olin todella kummissani, mutten tyhmänä tietenkään tajunnut pohtia takajalan suojia tai suitsitusta. Niinpä jatkoin samalla kaavalla myös seuraavan päivän luokkaan, joka oli sekin avoin 120cm heti päivän ensimmäisenä luokkana. Verryttelyssä eilisen päivän ongelmat tuntuivat pieniltä, koska vaikka Maco hyppäsi hyvin, oli se vieläkin aiempaa herkempi avuilleni. Esteiden jälkeen se lähinnä rallitti menemään, eikä selvästi ollut tyytyväisen oloinen. Juuri viimeisen hypyn jälkeen ruuna loikkasi kaksi kertaa ihmeellisen tasajalkaloikan ylös vetäen päänsä samalla ylös. Kysyin valmentajaltani, näkikö hän tilannetta, mutta valitettavasti tämä oli mennyt häneltä ohi. Ohjeeksi radalle oli tässä kohden "vaikuta mahdollisimman vähän ja anna sen suorittaa". Sillä mentiin.

c. Filippa Westerlund
c. Filippa Westerlund
c. Filippa Westerlund
Rata oli kokonaisuudessaan parempi kuin perjantaina, vaikka tuloksellisesti se ei tietysti kolmen puomin takia näyttänyt hyvältä. Puomeista kaksi oli täysin "turhia" eli sellaisia, mitkä olisi voinut hyvin jättää ottamatta. Koska en uskaltanut vaikuttaa hevoseen, oli Maco auttamatta liian pitkä ja matala. Se hyppäsi vähän flätisti ottaen kahdelta okserilta puomit: toinen etupuomi ja toinen takapuomi. Yhdelle esteelle ratsastin ihan ilman ajatusta eteen, jonka hevonen onneksi pelasti ottamalla pienemmän askeleen. Radan jälkeen harmitti todella paljon, koska tajusin, että tuloksista voin syyttää huonon ratsastustaitoni lisäksi myös omaa ajattelemattomuuttani. Lupasin palata seuraavana päivänä normaaliin eli laittaa Macolle tavalliset takajalan suojat ja suitset löysemmälle.

Ja kuinkas ollakaan, sunnuntaina meidän meno oli ihan erilaista. Jo verryttelystä asti tiesin, että meno tulisi olemaan seesteisempää, sillä ruuna oli kaikella tavalla tyytyväisempi ja yhteistyökykyisempi. Se ei pelannut kielellä samalla tavalla kuin kahtena edellisenä päivänä, eikä mennyt ristilaukkaa tai ihmeellisiä pomppuja milloin mihinkin suuntaan. Toki sillä oli hauskaa, ja pieni väsymys näkyi esimerkiksi siinä, että ensimmäisten hyppyjen jälkeen Maco yritti tehdä kauhean ilmavia vaihtoja. Lähdin radalle tällä kertaa todella hyvällä fiiliksellä, olihan kyseessä kuitenkin joukkue-SM. Meillä oli kiva joukkue kasassa ja hyvillä suorituksilla mahdollisuus vaikkapa sijoitukseenkin.

c. Filippa Westerlund

c. Filippa Westerlund
Sunnuntain rata oli ihan älyttömän paljon edellisiä päiviä parempi. Vaikka harvoin haluan omaa tekemistäni kehua, on pakko sanoa, että yllätin jopa itseni ratkaistuistani. Esteiden jälkeen en nimittäin ensimmäisenä ottanut kädellä ja seissyt jalustimilla, vaan istuin alas satulaan, rentoutin käden ja käytin jalkaa. Vasta sen jälkeen tein pidätteet, ja nekin siten, ettei hevosen pää välttämättä edes liikahtanut. Osasin siis hengittää ja olla rento! Jopa kaarteissa. Huh! Ainoa virhe oli neljänneltä esteeltä kaarre viidennelle, jossa jäin vanhaan tapaan seisomaan jalustimille ja vetämään kaarteesta ulos, jolloin paikka tuli aavistuksen liian lähelle viidennelle pystylle ja siitä mukaan yksi puomi. En kuitenkaan ollut pettynyt, sillä muuten tuo rata oli sellainen, johon pystyn olemaan pelkästään tyytyväinen. Niin kivaa, että viikonloppu loppui lopulta suoritukseen, joka loi uskoa tulevaan. "Kyllä sä osaat, kun vaan keskityt ja teet". 

Meidän joukkueelle ei valitettavasti tänä vuonna mitalia tippunut, mutta kukin rastastajamme teki ihan hyviä suorituksia omalla tasollaan. Ehkä ensi vuonna kokeillaan uudelleen? Lopullisissa tuloksissa olimme sijalla kuusi eli juuri puolessa välissä luokkaa yhteisvirhepistemäärällä 12. Hauskaa oli kuitenkin seurata tätä joukkuemestaruusluokkaa, sillä ihmiset kannustivat toisiaan ihan täydestä sydämestään. Kyllä meille pitäisi ratsastusurheilussa olla vastaavia kisoja enemmänkin, koska tuo yhteisöllisyys ei muuten ole kovinkaan suuressa nosteessa. Toista se on ratsastuskoulupuolen kisoissa, joissa oman koulun oppilaita kannustetaan ihan hurraahuutojen kera. Sieltä voisi ottaa mallia ihan jokainen!

c. LoveHorse Dancy


Hangosta ei siis tällä(kään) kertaa ollut kotiintuomisina valtaisaa menestystä, mutta sitäkin enemmän oppia ja rutiinia vastaisuuden varalle. Kisareissu päättyi onneksi hyvään suoritukseen, jonka vuoksi päätimme lähteä hyppäämään lauantaina Ratsastuskeskus Ainoon pelkän 125cm luokan. On tämäkin päivä nähty, kun valmentaja totesi, että 115cm luokka on mulle jo liian pientä. Hah, saas nähdä, miten meidän käy! Nyt vaan oma pää kasaan ja ratsastusta ajatuksen kanssa, niin hyvä siitä pitäisi tulla. Ja tuleekin. Onhan Maco vaan yksinkertaisesti ihan maailman mahtavin tyyppi <3

Olitko sä Hangossa katsojana tai kisaajana? Miten meni? :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat