maanantai 30. huhtikuuta 2018

#972: Se on vihdoin täällä!

Viime viikonloppuna pääsin näkemään ensimmäistä kertaa ystäväni Millan uuden varsan, joka näki päivänvalon ensimmäistä kertaa sunnuntaina. Reipas ja terve tammavarsa syntyi maailmaan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ja näin kummitätinä riensin paikalle heti sunnuntaiaamusta. Voi että, miten suloinen nelijalkainen karsinassa odottikaan!

Otin pienokaisesta heti alkuun muutamia kuvia, joita en kuitenkaan ehtinyt muokkaamaan sen kummemmin. Halusin kuitenkin tulla jakamaan nämä kuvat teille ja toivottaa samalla kaikille aivan mahtavaa vappua! Varsakuumehan tässä nousee näitä kuvia katsellessa. Ja kuten kuvista voi huomata, maistui vastasyntyneelle ruokakin oikein hyvin. Tuota varsan touhuamista oli hauska seurata hetken aikaa, sillä vasta muutamia tunteja vanhalla hevosella ei oikein ollut vielä hallintaa omasta kropastaan. Välillä pienokainen yritti ravistella päätään, mutta meinasi samalla kaatua, kun keskittyminen seisomista varten herpaantui. On nuo ihan mainioita! Nyt vaan odotellaan, että vauva pääsee pihalle emänsä kanssa - siitä se riemu vasta alkaa.

Ihanaa vappua teille :)











Lue lisää

tiistai 24. huhtikuuta 2018

#971: Ulkokausi alkoi puhtaalla radalla

Meidän ulkokausi alkoi viikonloppuna ratsastuskeskus Ainossa, kun lähdimme kilpailemaan isolla ulkokentällä pidemmän hallikauden päätteeksi. Kaikkialla hallikausi ei tosin vielä ole loppunut, ja tällä viikolla monet kilpailevat vielä kertaalleen Ypäjällä hallikisoissa. Me kuitenkin päätettiin jättää maneesin neljät seinät taaksemme ja suunnata katse kohti kesää ja kärpäsiä - toivottavasti aurinkoista sellaista! 

Ulkokauden avaus on aina jännä paikka. Champin kanssa olin melkoisessa paniikissa mennessäni hallista pihalle, sillä ruuna hyppäsi syystä tai toisesta aina paremmin maneesissa. Treenasimme estevalmennuksia ulkona usein montakin viikkoa ennen varsinaista kisakauden avausta, mutta tällä kertaa otin Macon kanssa uuden vaihteen päälle ja päätin lähteä kisakentille neljän ulkoratsastuksen jälkeen. Ajattelin, että nykyinen ratsuni on sen verran lungi tapaus, ettei se välitä olosuhteiden muutoksista sen kummemmin suuntaan tai toiseen. Ilolla kuuntelin kavereideni selityksiä siitä, miten ulkoilma on tuonut hevosista esiin varsinaisen riemun, ja ratsastukset ovat sujuneet enemmän ja vähemmän vauhdikkaasti. Macolla tätä piirrettä ei ole juuri ollut, vaikka se oli ehkä vähän normaaliakin pidempi. Ei siis riemuloikkia tältä hevoselta, vaikka sellaisia toisinaan toivoisi. Maastossa sen sijaan ollaan menty senkin edestä pomppuloikkaa, mikä on saanut vedet valumaan silmistä nauramisen saattelemana. 

Kerkesimme treenata ulkokentällä esteitä kahtena päivänä ennen kilpailuja, joista ensimmäinen tapahtui viikko sitten sunnuntaina Stall Solbackassa. Valmennus itsessään ei mennyt mitenkään kehuttavasti, sillä oli ihan hukassa - tai siltä se ainakin tuntui. Muokkaamme tällä hetkellä ratsastustani vähän erilaiseen suuntaan esimerkiksi ihan sillä, että mun pitäisi pystyä istumaan satulaan sen jalustimilla killumisen sijaan. Lantio eteen, vatsalihakset töihin ja keskivartalo hallintaan. Enemmän jalkaa ja vähemmän kättä. Pidäte, jota seuraa hellitys. Hypyn jälkeen yksi askel kevyesti, seuraavalla satulaan, kolmannella tasapainotus, neljännellä jo valmiina kohti seuraavaa estettä. Ymmärrätte varmaan, miten paljon tuollainen ajattelu vaatii omaa keskittymistäni, koska vaikka tästä on mulle sanottu viimeiset reilun kahden vuoden ajan, olen vasta nyt konkreettisesti ymmärtänyt tavan, jolla saan tehtyä muutoksia. 

Kaikki postauksen kuvat c. Oona Pitkonen, Oona Pitkonen Photography - kiitos!


Olin sunnuntain treenien jälkeen todella pettynyt omaan ratsastukseeni, koska kaksi edellistä Ypäjän jälkeistä valmennusta menivät enemmän ja vähemmän säätämiseksi. Joku ehkä syyttäisi hevosta - "liian villi", "liian väsynyt" - mutta todellisuudessahan vika on aina satula päällä. Ainakin 90 prosenttia ratsastuskerroista. En ehkä keskittynyt tarpeeksi tai ratsastin liikaa. Tämän huonomman fiiliksen vuoksi pidimme vielä viime viikon keskiviikkona kavalettitunnin, jossa teimme kahden kavaletin avulla töitä ympyrällä siirtymisten ja kontrollin kanssa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan  (moniin viikkoihin) mulla oli sellainen olo, että pystyin ratsastamaan tehtävän aikana jokaisen askeleen omilla avuillani ilman, että joudun kuitenkaan vahtimaan hevosta. Jätin sen yksin, ja se teki mitä pyysin. 

Torstaina kävimme vielä kouluvalmennuksessa, ensimmäistä kertaa sitten helmikuun. Mietin ääneen, mitenköhän meidän käy ulkokentällä 120cm luokassa, kun olimme treenanneet pienessä laukassa koko viikon kavaleteilla ja sileällä. Ajattelin jo kauhuskenaariota, jossa lähden ratsastamaan liikaa eteen, jolloin Maco jää pitkäksi ja vahvaksi edestä. Tai vaihtoehtoisesti tilannetta, jossa ratsastan koko radan takaperin. Käytännössä siis kuvaukset molemmista radoistani Ypäjältä! Olisin halunnut hypätä alle yhden 110cm luokan ulkona, mutta valitettavasti luokkina noissa kisoissa olivat 105cm ja 110/120cm, jossa korkeus piti valita itse. Valmentajan kehotuksesta menin sitten sen pelkän 120cm, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli hyvä valinta. Esteet itsessään kun ovat pienen tuntuisia, varsinkin noin valtavalla ulkokentällä.

Tällaista alustusta kisoja varten siis. Voitte uskoa, etten lähtenyt kauhean itsevarmana matkaan. Olimme kisapaikalla Sannin kanssa hyvissä ajoin, koska luokkaamme oli myöhästetty parinkymmenen minuutin verran. Ulkona oli aika ikävä sää, vettä satoi vähitellen ja aurinko oli mennyt kokonaan pilven taakse. Eipä tarvinnut riisua takkeja pois, ja hevosellakin oli villaloimen lisäksi toppaloimi päällä alkukäynneissä. Hetken jo mietin, että liekkö hevosparat jäätyvät verryttelyn aikana, kun kävelyä tuli väkisinkin pitkähkön verryttelyajan vuoksi.

Verryttelin siis luokan alusta asti, koska kyseessä oli ainoa luokka meille koko viikonloppuna. Tein alkuun ihan ravi-laukka -työskentelyä ja yritin saada Macon kevyeksi kädelle siinä kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistumatta. Verryttelyhypyt otin pitkän kaavan mukaan siten, että tein ensin useamman hypyn pienelle pystylle, jonka jälkeen kävelin hetken, hyppäsin taas pystyä hieman isompana ja kävelin taas ennen okserille siirtymistä. Viimeisenä juuri ennen omaa rataani hyppäsin yhden vähän isomman okserin, jonka jälkeen siirryin radalle odottamaan omaa vuoroani. Meitä sai olla kentällä starttivuorossa olevan lisäksi kaksi ratsukkoa, joten odotteluaika kisakentän puolella kävi lopulta pitkäksi. Kävelin ensimmäisen ratsukon ajan pitkin ohjin, ja edeltävän ratsukon vuoron aikana laukkailin kentällä yrittäen saada laukkaan hieman nyansseja. Maco tuntui hyvältä ja rennolta.




Rata oli kokonaisuudessaan oikein helppo, ja esteiden välissä oli aikaa järjestäytyä uudelleen ennen seuraavaa tehtävää. Valikoin itselleni kohdat, joiden jälkeen tarkistin kaiken olevan kunnossa: muistan hengittää, muistan istua satulassa ja laukkaan tarpeeksi rytmissä. Hymyillä, että rentoudun. Sitten radalle! Ensimmäinen este oli okseri diagonaalilla, joka meni ilman ongelmia, kakkoselle tulin kaarteesta ulos ihan mukiinmenevästi, ja muistin jopa ratsastaa tarpeeksi pitkän tien leikkaamatta kaarretta. Kolmas este oli pysty linjalla kakkosesteen kanssa, mutta en laskenut tälle mitään askelmäärää sen ollessa kuitenkin yli seitsemän askelta. Maco tuli oikein hyvin takaisin kakkosesteen jälkeen, joten jäin melko kauas kolmannelta esteeltä. Muistan, että laitoin pohkeen kiinni askeleen ennen hyppyä ja toivoin, että ruuna selvittäisi homman kotiin. Sen jälkeen meillä olisikin ollut mahdollisuus hajottaa pakka kokonaisuudessaan, mutta sen sijaan istuin satulaan ja ratsastin kaarteen neljännelle okserille hyvin. Siitä taas kaarteella viidennelle esteelle, joka oli okseri-pysty -sarja kahdella laukalla. Normaali 11 metriä, josta taas kaarteen kautta okseri-pysty -linjalle. Nuo esteet olivat numerot kuusi ja seitsemän, välissä kuusi laukka-askelta. Yllätyin itsekin, miten hyvin pääsin kuudennelle okserille, ja tasaisesti seitsemännelle pystylle. Siitä taas tasapainotus ja hyvä hyppy mulle hankalan kaarteen jälkeen kahdeksikolle. Voi että, miten olin tyytyväinen tähän asti!

Kahdeksannelta yhdeksännelle oli mun mielestä vähän outo kaarre ottaen huomioon, että muu rata oli helppoa ajelemista esteeltä toiselle. Väli oli kuusi laukka-askelta, mutta linja oli hieman jännä isolle ulkokentälle. Meille kävikin niin, että Maco jäi ristilaukalle esteen jälkeen ja mulla meni ihan rytmi sekaisin, jolloin menimme melko kiemurrellen estettä kohden. Moni hevonen olisi varmasti kieltänyt, mutta Maco sen sijaan kiipesi yli esteestä puhtaasti. Hämmennyin itsekin, että ruuna selvitti esteen ongelmitta. Siitä jatkoimme esteelle numero kymmenen, joka oli radan viimeinen hyppy. Puhtaasti maaliin, ja kolmosen isompaa hyppyä ja yhdeksikön ajatuskatkosta lukuunottamatta olin oikein tyytyväinen lopputulokseen!

Tuloksellisestihan meillä ei mennyt kovinkaan hyvin. Olimme seitsemänsiä eli ensimmäisiä ei-sijoittuneita, sillä ajallisesti olimme 20 sekuntia voittajaa hitaampia. Hieman nauroin, kun katsoin tuloslistaa! En mennyt takaperin, mutta tein paljon voittajaa pidemmät tiet. Ja parempi näin, koska en välttämättä olisi saanut Macoa yhtä kuulolle hätäisemmällä ratsastuksella. Ja sellaiseksi se homma tuppaa mulla menemään, jos alan hätiköimään liikaa.

Kaiken kaikkiaan olin erittäin tyytyväinen sunnuntain rataan ja mun ratsastukseen! Nyt treenataan tulevana viikonloppuna Juulia Jyläksen kanssa kahtena päivänä, eikä kisata hetkeen, koska sitä seuraavalla viikolla meillä on hevosen säännöllinen fysioterapiahoito. Jatkammekin kisakautta taas toukokuussa, sitten kun olen saanut gradun palautettua. Pahoittelen siis etukäteen mahdollista blogihiljaisuutta, sillä en todennäköisesti tule päivittämään kovinkaan ahkerasti ennen toukokuun kahdeksatta. Ehkä ymmärrätte - kesällä sitten paremmin! 

Oletteko te jo aloittaneet kisakauden? :)
Lue lisää

tiistai 17. huhtikuuta 2018

#970: Stressaako opinnot?

Kevät on maailman ihaninta aikaa. Uskallan väittää, ettei kukaan voi häiriintyä lintujen lisääntyvästä viserryksestä, auringonsäteiden lämmöstä, kirkkaista aamuista ja vähitellen vihertyvästä luonnosta. Luonto herää eloon, ja se jos joku tuo ainakin allekirjoittaneeseen lisäenergiaa. Aikaiset aamuherätykset tuntuvat yllättäen jopa vaivattomilta, sillä ulkoilma kutsuu luokseen. En toki myönnä, että asiaan voi vaikuttaa myös verhojen puuttuminen, mikä herättää mut joka aamu viimeistään seitsemältä. 

Kaikista kevään ihanista puolista huolimatta juuri kevät on monelle tälläkin hetkellä se kaikista stressaavin ja ikävin aika vuodesta. Miksi ihmeessä? No, juuri opiskelujen takia. Ala- ja yläkouluissa nyt taitaa olla ne viimeiset hetket vaikuttaa todistuksen numeroihin, lukiossa pinnistellään viimeistä jaksoa ennen kesälomaa, korkeakouluihin hakevat painivat pääsykoekirjojen parissa ja korkeakouluissa jo olevat tuskailevat lopputöidensä kanssa. Vaikka opiskelu on ihanaa, aiheuttaa se silti usein stressiä, ahdistusta ja tuskaa tulevaisuudesta. "Mitä, jos en koskaan pääse opiskelemaan? Mitä, jos en saa lopputyötäni valmiiksi? Mitä, jos hommat venyy taas yhdellä vuodella eteenpäin?"

Koko elämän mittakaavassa yksi uusi välivuosi tai pitkäksi venynyt valmistuminen ei oikeasti taida merkitä yhtään mitään. Jokainen meistä tietää, että valmistumisen jälkeen töitä ehtii tehdä keskimäärin noin 40 vuotta. Mikä kiire meillä on? Miksi opiskelusta on pakko ottaa niin kauhea stressi? Tähän on varmasti monta syytä, joista yhteiskunnan asettamat ulkoiset paineet eivät liene pienimmässä roolissa. Väitän silti, että usein painostus tulee juuri ystävien ja muiden samanikäisten suunnalta: kun näet muiden edistyvän opinnoissaan, pääsevän kouluun tai tekevän jotain muuta sellaista, jonka arvotat myös omiksi päämääriksisi, tunnet helposti riittämättömyyttä. Vertaat itseäsi muihin ja huomaat vain ne asiat, jotka toinen on tehnyt mielestäsi onnistuneesti. Samalla on helppo unohtaa ne asiat, jotka omassa elämässä on hyvin. Toisaalta tyytymättömyys omaan suorittamiseen kertoo yleensä myös tyytymättömyydestä omaan positioon elämässä yleisesti: jos petyt joutuessasi pitämään välivuoden, olisit varmasti halunnut opiskelemaan sen sijaan, että viettäisit vuoden töissä. 



Opiskeluiden aiheuttama stressi ja tuskailu voi juontaa juurensa myös tavoitteellisuuteen. Toiset haluavat todistuksiinsa parhaimmat numerot, joten se lisää painetta suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla myös keväällä. Omalla kohdallani opiskelustressi on juuri tavoitehakuisuuden perua. Mulla on tällä hetkellä kaksi viikkoa aikaa kirjoittaa gradu valmiiksi, ja haluan päästä tähän tavoitteeseen. Aikaraja on ehdoton, jos haluan palauttaa gradun tänä keväänä. Ja tietysti haluan - sen takia valmistuin juuri viime viikolla VTK:ksi eli valtiotieteiden kandidaatiksi. Yhtä hyvin voisin palauttaa graduni vasta syksyllä, jolloin saisin kesällä aikaa tehdä työtä valmiiksi kaikessa rauhassa. Eikä se vaikuttaisi lopulliseen valmistumispäivääni, työn arviointiin tai elämääni muutenkaan. Silti pitäisin itseäni epäonnistujana. En olisi päässyt tavoitteeseeni. 

Huomasin miettiväni yhtenä päivänä kaikkia niitä asioita, joita aion tehdä heti, kun olen sulkenut koneen graduni palauttamisen jälkeen. Vaikka päivämäärä on vasta toukokuun alkupuolella, aion ehdottomasti lopettaa opinnot tältä vuodelta siihen. Vaikka en koe opiskelleeni ahkerasti, tulen silti saamaan yli 70 opintopistettä tältä lukuvuodelta, joka on normaalia suositusta isompi määrä. Saisin helposti suoritettua vielä muutaman kurssin toukokuussa, mutta nyt aion kerrankin antaa itselleni luvan hengähtää ilman sitä ajatusta takaraivossa, että mun pitäisi opiskella, vaikken sitä tee. Se tunne on nimittäin maailman parhain, kun opiskelut ovat ohi. Viimeksi tällainen fiilis on ollut kesäkuussa 2013, kun valmistuin ylioppilaaksi ja olin jo suorittanut pääsykokeen yliopistoon. Silloin mulla oli kolme kuukautta pelkkää lomailua opinnoista, toki koko ajan töitä tehden. Sen jälkeen meninkin opiskelemaan ensin avoimeen yliopistoon ja sitten ihan tavalliseen yliopistoon siten, että olen opiskellut myös kesäisin joitakin kursseja. Tämä on ensimmäinen kesä, kun aion pitää lomaa opinnoista toukokuusta elokuun loppuun. Huh!

Katsotaan vaan, onnistunko tavoitteessani. En kuitenkaan voi edes kuvitella sitä tunnetta, ettei mun tarvitse töiden jälkeen miettiä, lähdenkö tallille vai istunko gradun ääreen. Tai teenkö viikonloppuna opintoja kavereiden näkemisen sijaan. Jokainen nyt pääsykokeisiin lukeva, korkeakoulussa opiskeleva tai ihan vaikka peruskoulutasolla oleva henkilö tietää sen tunteen, että vaikkei oikeasti lukisi, on mukana aina silti ajatus siitä, että nyt pitäisi lukea. Ja se jos joku on kaikista kamalinta. En edes enää muista, miltä toisenlainen tunne tuntuisi. 



Siispä tein listan siitä, mitä kaikkea aion tehdä heti sen jälkeen, kun olen palauttanut graduni. Huomasin, että tämä lista motivoi mua entistä parempaan suorittamiseen opintojen suhteen. Siispä suosittelen seuraavaa: jos lukeminen tuntuu haastavalta, tee itsellesi lista kaikista niistä kivoista asioista, mitä voit tehdä heti sen jälkeen, kun luku-urakka on ohi tältä keväältä. Kiinnitä lista opiskelupaikkasi lähettyville, esimerkiksi seinälle, josta näet sen aina opiskellessasi. Ja jos sinulla on konkreettinen tavoite, esimerkiksi kouluun pääsy tai lopputyön tekeminen, kirjoita se isoimmaksi kohdaksi paperin alkuun. Tässäpä mun lista! Kamalaa ajatella, että suurinta osaa listan asioista en ole tehnyt yli puoleen vuoteen.

ASIAT, JOTKA TEEN GRADUNI VALMISTUMISEN JÄLKEEN
  • Menen töiden jälkeen tallille ilman, että mulla on kiire kotiin. En katso kelloa ja nautin ajastani hevosten parissa.
  • Katson tallilta kotiin palattuani Netflixiä ilman tunnetta siitä, että pitäisi olla lukemassa.
  • Menen töiden jälkeen kaupungille nauttimaan kesästä. Käyn kävelemässä merenrannalla, istun pitkiä iltoja kavereiden kanssa terassilla, makaan ottamassa aurinkoa maauimaloissa ja juoksen lenkkejä Haagan ympäristössä. Ihan normaaleina arki-iltoina.
  • Vietän kokonaisen päivän tallilla viikonloppuna putsaten kaikki mahdolliset kaappini, varusteeni ja pussukkani. 
  • Pesen trailerini ja Macon karsinan.
  • Siivoan vanhempieni asunnot ja pesen heidän ikkunat. Ja pesen myös oman kämpän ikkunat! Outo toive ehkä, mutta odotan tätä innolla - kertoo ehkä siitä, että opinnot saisivat olla jo tältä vuodelta takana :D
  • Käyn katsomassa teatteriesityksiä kansallisteatterissa ja stand upia eri paikoissa pitkin Helsinkiä. Esimerkiksi improvisaatioryhmä Kolina on ihan mun suuri suosikki!
  • Aloitan salilla käymisen kolmesti viikossa, minkä lisäksi aion juosta lenkkejä myös ulkona. Aion olla paremmassa kunnossa kuin koskaan.
  • Otan kirpputoripöydän ja hankkiudun eroon kaikista omista ja vanhempieni tavaroista, jotka pitäisi saada hävitettyä pois nurkista. 
  • Vietän viikonloppupäivän vain makaamalla kotona, rannalla tai maauimalassa katsellen lempisarjaa, lukien kirjaa tai kuunnellen podcasteja. Tietysti sen tallikäynnin lisäksi.
  • Lähden koko viikonlopun kisareissulle ilman tietokonetta.
  • Vietän koko päivän kaverieni kanssa tehden juuri niitä kivoja juttuja, joita emme ole ehtineet tekemään opintojen takia keväällä tai talvella.
  • Käyn katsomassa monta kertaa mun uutta kummivauvaa eli Millan uutta, pian syntyvää varsaa. Ja tietysti niitä ihan oikeita ihmiskummilapsiakin myös!
  • Käyn mummolassani tutustumassa uuteen, hiljattain valmistuneeseen omakotitaloomme ja käyn samalla moikkaamassa sukulaisia.
  • Kirjoitan blogia aktiivisemmin kuin nyt olen pystynyt.
  • Osallistun johonkin juoksutapahtumaan.
  • Seuraan enemmän muiden valmennuksia. Yritän löytää jonkun hevosen Macon rinnalle, jonka kanssa pääsen ratsastamaan sileällä tai esteillä aktiivisesti viikottain lisätäkseni omaa treenimäärääni.
  • Teen ruokaa kotona työpäivän jälkeen sen sijaan, että syön puuroa, kananmunia tai mysliä.
  • En kiirehdi paikasta a paikkaan b ainaisella kiirellä. Vähennän puhelimen käyttöä liikkuessani kaupungilla, ja keskityn nauttimaan ympäristöstäni.
  • En ajattele kertaakaan, että nyt pitäisi opiskella.

Ai että, miten odotankaan toukokuuta! Samalla tietysti ahdistaa, jos en saakaan opintoja sille mallille, mitä tarkoitus olisi. Yritetään kuitenkin parhaamme. Miltä teidän lista näyttäisi?

Tsemppiä just sulle urakkaan - kohta se on ohi! :)

Lue lisää

lauantai 14. huhtikuuta 2018

#969: Tampereen hevosmessut

Varma kevään merkki jokavuotiseen tapaan on Tampereen hevosmessut, joilla kävimme tänäkin vuonna perinteisesti kahden päivän visiitillä. Kuten useampana vuonna aiemmin, olin tälläkin kertaa työntekijänä estekisoissa auttamassa Team Eurohorsesia radanrakennuksessa ja itse kilpailujen läpiviemisessä. Vaikka tapahtumasta on jo kulunut noin viikko, ajattelin kuitenkin ottaa pienen katsauksen messujen sisältöön ja pohtia samalla hieman omaa ostokäyttäytymistäni, mikä herätti monissa nuoremmissa seuraajissani hämmennystä.

Meidän reissu messuille alkoi lauantaiaamuna varsin aikaisin, kun autoni starttasi Haagasta kohti Tamperetta jo ennen yhdeksää. Olin luvannut osallistua Horse Show'n järjestämään Meet&Greet-tilaisuuteen yhdeltätoista, joten paikalla oli hyvä olla hetki ennen tapahtuman alkamista. Pääsimme paikalle varttia ennen, joten siirryimme melkein heti Kultahippuja-blogin Danielan kanssa HIHSin ständille, jossa meitä bloggaajia odottelikin jo suuri joukko nuorempia seuraajia. Tapaamisessa oli Danielan ja mun lisäksi myös Tuhmaponi-tiimi, ja oli kiva tutustua ihan kasvokkain uuteen bloggaajakollegaan. Oli oikein mukavaa tavata kaikkia seuraajia, ja erityisen otettu olin kaikista huomionosoituksista, joita olitte tehneet. Uskomatonta, miten taitavia piirroksia, keppihevosia ja muita juttuja ihmiset osaavat kuvien perusteella tehdä! Toinen Meet&Greet pidettiin samalla poppoolla sunnuntaina ihan yhtäläisen kaavan mukaan.


Kuvia viime vuoden messuilta, koska tänä vuonna kuvasin vain videota.
Estekisoissa mulla oli kaksi roolia. Ensimmäisenä vastasin tietyn radan osan rakentamisesta siten, että organisoin ratahenkilökuntaa rakentamaan esteet oikeilla puomeilla, johteilla ja muilla yksityiskohdilla. Toisekseen seisoin luokkien ajan portilla ja pidin huolen siitä, että oikea ratsukko oli oikeaan aikaan radalla, tiesi areenan verryttelyesteen hyppymahdollisuudesta, ja että jokainen palkintojenjakoon menevä hevonen oli oikeaan aikaan menossa areenalle. Aika meni näiden parissa varsin sukkelaan, enkä edes huomannut viettäväni parin tunnin ajanjaksoa ohjaillessani hevosia paikasta toiseen. Nuorien ratsastajien parissa on ihan mahdottoman kivaa tehdä hommia!

Kaiken kaikkiaan ehdin kiertää kojuja todella vähän, sillä ainoa myyntipiste, johon menin sisälle, oli lisäravinnemyyjä Chia de Gracia, josta ostin ainoat tuliaiseni kotiin. Kiersin kyllä molemmat hallit, mutta en ehtinyt edes sisäistää, mitä kaikkea myytävää kauppiailla oli. Tämä johtui ehkä siitä, että ostohousuni olivat jääneet kauas kotiin. Moni ihmetteli sitä, miksen ostanut mitään itselleni tai Macolle. "Miten oikein pystyit olla ostamatta mitään?", kuului monen nuoremman seuraajan suusta. Kerronpa tähän yhteisen vastauksen kaikille: kun ei ole ylimääräistä rahaa, ei voi ostella ylimääräisiä juttuja. Nyt, kun olen päättänyt lähteä Espanjaan kilpailemaan, en voi käyttää rahaa yhtään mihinkään ylimääräiseen. Tähän on vain asennoiduttava, ja jos nyt ei ihmeitä tapahdu, on tuleva kesä ja syksy varmasti melkoista kituuttelua rahankäytön suhteen. Se raha kun ei kasva puussa, vaikka kuinka haluaisi.

Katselin kuvia, joita musta oli otettu messuilla lauantaina ja sunnuntaina. Kuvista huomaa hyvin sen, miten väsynyt olin lauantaina viiden tunnin yöunien ja pitkään huonosti nukutun ajanjakson jälkeen. Sunnuntaina olin nukkunut pitkästä aikaa kahdeksan tuntia, mikä näkyi omassa olossani ja ihan kasvoissakin positiivisella tavalla. Pitäisi muistaa nukkua tarpeeksi, jotta jaksaa tehdä kaiken arjessa! Kaikkinensa messuviikonloppu oli oikein onnistunut, ja meillä oli kivaa kavereiden ja tuttujen kanssa jutellessa. Viikonloppu vierähti ohi nopeammin kuin aiemmin, enkä oikein edes ehtinyt päästä messufiilikseen kunnolla sisälle. Nämä messut pitäisi olla suosiolla kolmipäiväiset, niin aika ei loppuisi ihan kesken!

Olitko sä messuilla? Mikä oli suosikkiohjelmasi? :) 


Linkki videoon (videopostaus)
Lue lisää

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

#968: Paukkuliivi - mikä ja miksi?

Niinhän tässä kävi, että näin teinivuosien jälkeen turvallisuusajattelu on saavuttanut myös allekirjoittaneen pään. Moni teistä on kysellyt muissa sosiaalisen median kanavissa milloin mitäkin kautta siitä, että olenko tosiaan alkanut käyttää turvaliiviä ratsastaessani. Nämä näköhavainnot ovat olleet ihan totisia tosia, sillä kyllä - ostin jokin aika sitten HorsePilotin paukkuliivin, ja nykyään pyrin pitämään sitä päällä jokaisella ratsastuskerralla, varsinkin hyppäämistä korostaen. Korostan jo alkuun, että tämä postaus ei ole yhteistyö kenenkään tahon kanssa, vaan kerron puhtaasti omasta kokemuksestani paukkuliivin käytön suhteen.

Turvaliivin käyttö ei ole mulle uusi asia. Aikoinaan ratsastuskouluoppilaana meillä oli Equstomissa sääntö, jonka mukaan jokaisella estetunnilla oli pakollista käyttää turvaliiviä. Hankimme mulle silloin nykyaikaisen palaturvaliivin, joka oli silloisella suunnittelulla varsin mukava päällä edelliseen yksipalaiseen turvaliiviin verrattuna. Joskun ihan junnuna mulla oli nimittäin myös sellainen, mutta nopeastihan tuollaisen liivin käyttö jäi unholaan joustamattomuuden vuoksi. Palaliivikään ei tuntunut enää teinivuosina kovinkaan luonnolliselta, koska se oli paitsi ikävä päällä, myös tietysti teinin ajattelumallilla nolo. Ja ruma. Siispä sen käyttö jäi heti, kun pakollisuus estetuntien osalta loppui. 

Ilman turvaliiviä ratsastaminen on mulle luonnollista, enkä missään nimessä halua arvostella ketään, joka ei niitä omakseen koe. Mun turvallisuusvarusteiden käyttö on kasvanut näin vanhemmalle iälle tultaessa, sillä esimerkiksi vielä viitisen vuotta sitten ratsastin huoletta ilman kypärää, hanskoja ja tennarit jalassa laukkaradalla oreilla, jotka saattoivat olla arvaamattomia. Yksi muistikuva mulla on juuri Belgian työjaksolta, kun ratsastin yhdellä rautiaalla orilla laukkaradalla tammalaitumen ohi. Vaikka mulla oli gramaanit, alkoi ori riehumaan normaalia enemmän. Kun ratsastusvarusteena oli pelkät ratsastushousut, tuli kyllä mieleen, että täältä selästä ei kyllä nyt kannata tippua. Meidän työnantaja toivoi silloin, että meillä kaikilla olisi ratsastuskengät jalassa. Kypärän käyttöä ei vaadittu, eikä sitä oikeastaan käyttänyt kuin yksi hevosenhoitajista.

Kaikissa postauksen kuvissa mulla on päällä uusi paukkuliivini. Kuvat otettu Ypäjällä mun kameralla, eri kuvaajien toimesta.




Sittemmin kypärä on pysynyt päässä paremmin, enkä nykyään ratsasta ilman kypärää käytännössä koskaan. Joskus loppuvuodesta istuin hevosen selässä kuvia varten ilman kypärää, ja siitäkin tuli haloo omassa mittakaavassaan. Ymmärrän oikein hyvin, että kypärä on halpa henkivakuutus, mutta se ei onneksi ole tämän postauksen pääpointti. Turvallisuusvarusteista yleisesti saisi varmasti tehtyä postauksen jos toisenkin sellaisenaan. Kypärän lisäksi mulla on nykyään poikkeuksetta kädessä ratsastushanskat, mitkä eivät aiemmin kuuluneet varustukseeni edes talvisin. Ja ne ratsastuskengätkin ovat jalassa suurimman osan ratsastuskertoja, vaikka maastoillessa ja toisinaan hölkätessä menen kyllä edelleen kumisaappailla. 

Mikä ihme sitten sai mut ostamaan paukkuliivin? Olin nähnyt vastaavia liivejä jo kauan sitten kavereillani ja tutuilla kilparatsastajilla. Ajattelin, että tuollainen olisi varmasti hyvä, mutta pohdin samalla sitä, tulisinko oikeasti käyttämään liiviä pidemmän päälle tarpeeksi aktiivisesti saadakseni siitä täyden hyödyn. Kun aloimme talvella hyppäämään isompia esteitä, totesi äitini, että mun tulisi ostaa paukkuliivi itselleni. Kerran julkaisin Instagramissa kuvan, jonka kuvatekstinä oli laulun sanat "rohkeus ei oo sitä ettei pelota, vaan et uskaltaa hyppää, vaikkei tiedä selviikö elossa". Äitini ilmeisesti huomasi kuvan, koska hän laittoi alle tunnin sisällä mulle viestiä siitä, olenko jo ostanut paukkuliivin itselleni. Niinpä kävelin Putiikki Ainoon, ja pitkän harkinnan jälkeen liivi tuli hankittua.

Testasin paukkuliiviä ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten Tampereen messuilla, kun sellainen poksautettiin päälleni testimielessä. Tiesin siis entuudestaan toimintaperiaatteen sekä sen, millaisia paukkuliivejä Suomen markkinoilla tällä hetkellä on. Pohdinkin pitkään kahden mallin väliltä, joita kumpaakin suositeltiin mulle eri tahoilta. Toinen on HorsePilotin malli, joka mullakin on nykyään, ja toinen Heliten malli, joka on parilla kaverillani. Heliten paukkuliivi on käsittääkseni noin 150 euroa halvempi, mutta HorsePilotin malli on mielestäni ehkä aavistuksen verran tyylikkäämpi. Toki nämä ovat täysin mielipidekysymyksiä, eikä mulla olisi ollut mitään syytä, miksen olisi voinut Heliteä ostaa. Tällä kertaa päädyin HorsePilotiin siksi, että mulla oli Putiikki Ainoon lahjakortti, jolle ei ollut muuta käyttöä.





Suurin epäröintini paukkuliivin hankintaa kohtaan liittyi puhtaasti ulkonäköön. Myönnän avoimesti, että olen varmaan tosi pinnallinen, kun edes ajattelen tällaisia asioita. Paukkuliivi tuo mun mielestä itselleni kuviin heti kymmenen lisäkiloa, vaikka olen muuten laihtunut, ja tiedostan kyllä olevani hoikka. Epäröinkin siis, tulenko käyttämään paukkuliiviä siksi, etten haluaisi näyttää paksulta kuvissa. Ja kyllähän tuo liivi peittää esimerkiksi monet ratsastusvarusteet, kuten vyöt, paidat ja housujen yläosan yksityiskohdat. Turvallisuutta mietittäessä tällaisilla asioilla ei aikuisten oikeasti ole mitään väliä, mutta kyllä mä mietin, että tuleeko liiviä käytettyä noiden seikkojen vuoksi. Lopulta päädyin kuitenkin siihen, että pakkohan se on miettiä asioita järjellä. Harmillistahan se olisi pitää kivoja varusteita päällä vammautuneena. Vaikka onneksi mulle ei ole sattunut mitään vakavaa ratsastuksen parissa yhtä katkennutta solisluuta lukuunottamatta. 

Nyt käytän paukkuliiviä päälläni kaikissa valmennuksissa ja muutenkin ratsastaessani, jos ulkona ei ole superkylmä sää. Paukkuliivinhän tulee aina olla päällimmäisenä, koska poksahtaessaan se rikkoisi päällysvaatteet. Liivin ideana on, että ratsastajan tippuessa satulaan kiinnitetty remmi irtoaa liivistä voimakkaalla nykäisyllä, jolloin liivi täyttyy sekunnin sadasosissa kauttaaltaan ilmalla suojaamaan tärkeitä kohtia ratsastajan keskivartalossa aina niskaa myöten. Liivi pitää muistaa kiinnittää selkään mennessä ja irrottaa alas tullessa. Odottelen sitä hetkeä, kun unohdan irrottaa liivin ennen laskeutumistani, ja liivi poksahtaa päälleni ihan turhaan. Kuulemma tuollaisessa hitaassa venymisessä liivi ei kuitenkaan poksahda, joten se taitaa olla turha pelko. 

Positiivisia puolia miettiessäni on pakko sanoa, että paukkuliivi on yllättävän huomaamaton päällä. Se ei vaikuta ratsastukseen mitenkään, paitsi hiostavuutensa vuoksi. Liivi ei ole kovinkaan hengittävä, ja olenkin vitsaillut, että kesän loppuun mennessä mulla on kunnon vatsalihakset tuon kanssa hikoillessani. Liivi on helppo kiinnittää pelkän magneettiklipsin avulla, eikä siihen tarvitse kahta kättä. Se on myös helppo pestä, sillä päällysosan saa irti sisäosasta. Näin ollen paukkuosan voisi kiinnittää myös HorsePilotin kisatakkiin tai bomberiin. Sama ominaisuus lienee myös muissa malleissa. Kun liivi on poksahtanut, tulee patruuna vaihtaa. Uusi patruuna maksaa noin 20 euroa. Itse paukkuliivin hinta on 625 euroa.






Negatiivisina puolina sanon ehdottomasti tuon hengittämättömyyden, koska viime valmennuksessa meinasin oikeasti kuolla kuumuuteen. Innolla odottelen siis kesää! Okei, mulla oli liivin alla softshell-takki, mitä ei todella olisi tarvittu. Lisäksi olen kuullut, että liivi paukahtaa toisinaan väärissä tilanteissa. Tuttuni oli ratsastanut pari viikonloppua sitten kilpaa, ja hevosen kieltäessä hän oli lentänyt kaulalle. Ei siis tippunut, mutta kuitenkin siirtynyt pisteestään reilusti eteenpäin. Liivi oli poksahtanut, eikä hän ollut voinut jatkaa rataansa, koska liivin poksahtamisen jälkeen ratsastus on mahdotonta liivin koon takia. Näinkin voi siis käydä.

Olen nyt koeajanut paukkuliiviä kolmisen viikkoa, enkä näe mitään syytä, miksen käyttäisi sitä jatkossa käytännössä aina. Joudun siis myöntämään itselleni, että turvallisuusajatuksen suhteen taidan olla aikuistunut siihen pisteeseen, missä ulkonäkö ei enää mene turvallisuuden edelle. Ja hyvä niin! Nyt äitinikin voi olla rauhallisin mielin ratsastukseni suhteen ;)

Onko teillä kokemuksia paukkuliiveistä tai muista turvaliiveistä?
Lue lisää

maanantai 9. huhtikuuta 2018

#967: Yritys hyvä kymmenen

Ihanaa huhtikuista viikkoa kaikille teille! Näin uuden viikon kunniaksi ajattelin julkaista blogin puolelle jälleen videomateriaalia, tosin tällä kertaa jonkun muun kuin ääniraidallisen valmennusvideon merkeissä. Ääniraidallisten videoiden ystäville pieni paljastus - niitäkin on tulossa tällä viikolla, mutta tarkempaa päivää en vielä osaa sanoa. Sitä ennen videolta löytyy materiaalia juuri samaiselta valmennuspäivältä tallivideopostauksen tapaan. 

Jotta videossa olisi joku suola, olen jättänyt mukaan muutamat ratsastuspätkät ihan valmentajan ohjeiden kera. Ei kannata kuitenkaan odottaa liikoja, sillä ihan hirveästi en materiaalia tähän jättänyt, jotta varsinaiseen valmennuspostaukseen olisi edelleen uutta katsottavaa. Nuo tältä videolta löytyvät pätkät kuitenkin kuvastavat varmasti tarpeeksi hyvin sitä kokonaisuutta, jolla mä selässä killuin. Videollakin taidan sanoa, että "voihan sitä esteitä näköjään hypätä myös takaperin".. Ja toisinaan rakas Maco lähti esteiden jälkeen ihan lapasesta. En kyllä ole pitkään aikaan nauranut estevalmennuksessa noin paljon, mikä nyt loppujen lopuksi ei liene se toivottava asia :D Mutta hei, välillä näitäkin kertoja.

Videoita on tulossa muutenkin paljon, sillä kuvasimme Tampereen hevosmessuilla videot, jonka lisäksi valmennuksia on tuttuun tapaan viikottain. Mulla on muistilevyllä kasapäittäin kuvia eri valmennus- ja ratsastuskerroilta, mutta en vaan yksinkertaisesti ehdi käsittelemään niitä, saati kirjoittamaan saateteksejä postauksiin. Tämä meneillään oleva kuukausi tulee todennäköisesti olemaan melko hiljainen blogin puolella, koska mulla on kuukausi aikaa saada gradu kasaan, mutta sen jälkeen jatketaankin kesää kohden täydellä teholla. Pahoittelen siis jo etukäteen mahdollista somehiljaisuutta. Mutta hei - kandin paperit on nyt sisässä ja parin viikon päästä olen virallista tutkintotodistusta myöten VTK eli valtiotieteiden kandidaatti! Ylävitonen tähän käteen. Ensi vuonna maisteriksi sitten!

Toivottavasti tällainen lyhyempi video miellyttää, vaikka kuvaus loppui melko kesken tilanpuutteen vuoksi. Se kertoo siitä, että luvassa on melkoisen pitkä ääniraidallinen video. Sitä odotellessa toivottelen teille ihanan keväistä viikkoa :)


Linkki videoon (tallivideopostaus)
Lue lisää

perjantai 6. huhtikuuta 2018

#966: Muutos omassa ajattelutavassa

Tämän viikon pääsiäispyhät toivat mukanaan pienen extran normaaliin arkeen, kun äitini pääsi käymään mukanani tallilla maanantaina heti aamusta. Vaikka äiti ei normaalisti hevosten kanssa tekemisissä olekaan, on hän silti eläinrakas ja tykkää autella tallilla niin paljon kuin kiireiltään ehtii. Aamumme koostuikin Macon harjailusta ja hellimisestä, minkä lisäksi reipas parivaljakko (eli Maco ja äitini) kävi vielä erikseen iltapäivällä kävelylenkillä maneesissa huonon sään takia. Kunnolla heppailua siis!

Äiti oli nähnyt Macon kunnolla viimeksi joskus viime syksynä, jos en ihan väärin tilannetta muista. Talliaamun harjailun yhteydessä juttelimme hevosista ja elämästä ihan yleisesti, kunnes äiti totesi pidemmän tarkastelun jälkeen Macon näyttävän paljon viime kertaista paremmalta. "Se on saanut massaa", totesi hevosista muuten sen kummemmin mitään ymmärtämätön äitini. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että ruokinnalla ja liikunnalla saa aikaan paljon, vaikkei hevosen selässä istuva pilotti olisi ehkä se kaikista taitavin henkilö muutosta eteenpäin viemään. Tällaista kommenttia ulkonäön muutoksesta on hyvä kuulla myös ihan "noviisin" eli perheenjäsenen suusta, sillä he eivät oikeasti huomaa niitä pieniä eroja hevosten ulkonäössä. Eli jotakin on todella tapahtunut - ja tässä tapauksessa hyvään suuntaan. Ihan kiva kyllä, että Macon toisenkin omistajan eli äitini mielestä hevonen on nyt hyvän näköinen.

Postauksessa kerrotaan tuotteista, joita olen saanut yhteistyössä Chia de Gracian kanssa.

Postauksen hevoskuvat c. Vilma Töyräs, kiitos <3

Kerroin joulukuussa vähän siitä, mitä Maco syö. Nuo rehut ovat olleet osa meidän arkeamme jo kesästä lähtien, enkä ole kokenut hetkeäkään tarvetta vaihtaa toiseen rehumerkkiin tai rehuun. Loppujen lopuksi olen melko yllättynyt siitä, että valitsin Macolle päivittäiseksi rehuksi myslin entisen pelletin sijaan, sillä minä jos joku olen aina ollut sitä mieltä, ettei yrteistä tai muista ole loppujen lopuksi mitään iloa. Vielä 18-vuotiaana uskoin tietäväni hevosista kaiken tarpeellisen ja käsityksiäni oli vaikea muuttaa toisenlaisiksi, mutta niin sitä on joutunut tekemään ihan täyskäännöksiä hevosenomistajuuden suhteen. Näitä ovat esimerkiksi juurikin luonnollisempi ruokinta, tarhaus hevoskaverin kanssa, mahdollisimman pitkä tarhausaika, pienet väkirehumäärät ja muut vastaavat. Ihan muutamia luetellakseni. Jollain tapaa viisautta lienee sekin, kun uskaltaa vaihtaa ajatustapojaan.

Kyllähän mä edelleen olen melkoinen purkeista syöttäjä. Macon puuroon tulee mashin lisäksi aina öljyä, suolaa, msm:ää, kurkumaa, sarviapilaa, magnesiumin ja e-vitamiinin yhdistelmää ja sitten vähän vaihdellen spiruliinaa tai esimerkiksi nyt boswellia serrataa. Macon kanssa olen kuitenkin korvannut monet lisäravinteet juuri noilla luonnontuotteilla, koska uskon vahvasti, että niistä on pidemmän päälle enemmän hyötyä kuin teollisesti valmistetuista sekoituksista. Toki suhtaudun kriittisesti kaikkeen isoille eläimille syötettävään pussi- tai purkkiravintoon, koska kyllähän sen nyt tuntuu hassulta, että yksi ruokalusikallinen jotain voisi lopulta tehdä ihmeitä hevosen hyvinvoinnille. Sanonkin aina, että syötän kaikkea 75 prosenttisesti hevosen hyväksi ja loput 25 prosenttia oman henkisen hyvinvointini takia. Niin se varmaan menee kaikille hevosihmisillä.. :)

Otin tämän kuvan elokuussa 2017, ennen kuin aloin testaamaan näitä tuotteita - ja siitä asti ne ovat olleet osana Macon ruokintaa, kurkuma koko ajan ja spirulina jaksoittain.

Tässä kuluneen vuoden aikana käsitykseni hevosen ruokinnasta on muuttunut aika isosti, kuten jo tuossa olen avannutkin. Yksi lisäravinne on kuitenkin sellainen, mistä en aio luopua, vaikka mikä tulisi - kurkuma nimittäin. Aikoinaan sitä ensimmäisen kerran käyttöön ottaessani olin suorastaan skeptinen, mutta omat kokemukseni siitä ovat olleet pelkästään positiivisia. Samalla olen saanut kuulla kaikkialta ympäriltäni hyviä kokemuksia ja suosituksia sen käytöstä juuri nivelten hyvinvoinnin tukemisessa. Kurkuma on ikään kuin luonnon oma kortisoni, jonka tarkoitus on helpottaa mahdollisia kiputiloja. Monet hevoset eivät tästä tykkää, koska jauhe on melko voimakasta, mutta Maco on popsinut sitä maksimiannostuksella sekä pienemmissä määrissä ilman ongelmia. Viimeisin ihan ulkomailta asti tullut suositus tästä tuli erään suuren hevosmaan maajoukkuetason eläinlääkäriltä, kun hän suositteli kurkumaa tallillamme olevalle hevoselle, jolla oli ongelmia selän kanssa. Pakko kai se on uskoa, että tuohon jos johonkin kannattaa rahojaan käyttää.

Harmikseni meidän kurkumapussi on loppusuoralla, joten huomenna alkavissa Tampereen messuissa suuntaan Chia de Gracian pisteelle hakemaan täydennystä varastooni. Samalla arvon, josko raottaisin kukkaroni nyörejä spiruliinaan tai sarviapilaan. Spriruliinaa Maco söi viime syksynä massankasvatusta tukemaan, koska kyseessä on todella proteiinipitoinen lisäravinne. Sarviapilan siemenet toimivat vähän samalla idealla eli proteiinin lähteenä, mutta niissä on lisänä myös mahan hyvinvointia tukevia ominaisuuksia. Taidan siis ehkä kallistua tälle jälkimmäiselle linjalle, sillä Maco on reagoinut vatsallaan tallimme säilöheinään ja siirtyi tästä päivästä alkaen kuivaheinälinjalle ainakin toistaiseksi. Vanhana vatsahaavahevosen omistajana en halua ottaa pienintäkään riskiä, että vastaava tilanne tulisi kohdalle tämän hevosen kanssa, joten syötän mieluummin vaikka ne lääkekuurit etukäteen ennaltaehkäisevästi ja vähennän treeniä siihen asti, että hevonen tuntuu rauhoittuneen mahastaan. Esimerkiksi tämän päivän valmennuksessa Maco tuntui aavistuksen verran löysältä, se ei oikein halunnut taipua kyljistään ja se meni enemmän ylös kuin eteen. Hypyt eivät tuntuneet niin teräviltä kuin normaalisti. Ja samaa on valitennut useampi tallikaverini omien hevosiensa osalta. Toivotaan tälle vuodelle oikein extrahyvää heinävuotta!



Toivottavasti Macon vatsa rahoittuu nyt kuivaheinään siirtymisen myötä kunnolla. Ypäjällä ruuna söi pelkästään kuivaa ja se oli todella hyvä viimeisenä päivänä, söi kaiken heinän ja väkirehut ilman ongelmia. Pitäisi vaan itse tajuta reagoida noihin muutoksiin jo heti alkuunsa, eikä ajatella, että eiköhän se maha totu siihen vähän ravintoarvoiltaan kehnompaankin säilöheinään. Tästä taas viisastuneena kohti hevosmessuja, joille lähtö koittaa heti huomenna lauantaina kello kahdeksan jälkeen. Meillä on meet&greet muiden bloggaajien kanssa Horse Show'n ständillä lauantaina ja sunnuntaina kello 11, joten halukkaat voivat tulla sinne pyörähtämään. Hauskaa viikonloppua kaikille!

Onko teidän hevoset reagoineet säilöheinään tänä keväänä?
Lue lisää

tiistai 3. huhtikuuta 2018

#965: Olipahan ratsastusta

Pääsiäinen vierähti ohi ennen kuin ehdin edes sisäistää sen varsinaista alkamista. Tämä kevät on kyllä ollut sellaista haipakkaa, ettei pyhiä ole tullut vietettyä senkään vähän edestä. Tällä kertaa syynä rauhoittumisen sivuuttamiselle oli Ypäjällä järjestetty kolmipäiväinen kansallisen tason esteratsastuksen kilpailuviikonloppu. Päätimme lähteä starttaamaan kisakautta oikein kunnolla yökisojen merkeissä, vaikka alunperin suunnitelmana oli lähteä paikalle vain yhtenä päivänä. Mikäs siinä, Ypäjällä on kuitenkin aina mukavaa!

Yöpymisen suurin syy löytyi omasta vetoauton puutteestani. Meidän vetoautot olivat käytössä muualla, joten tarvitsin kyydin paikalle tallikavereiltani. Onneksi meillä on tallilla monia kilpailevia ratsukoita, joista Saima oli lähdössä matkaan hevosensa kanssa jo perjantaiksi. Tarkoituksemme oli lähteä paikalle aikaisin perjantaiaamuna, jotta ehdimme auttamaan kisajärjestäjää radan rakennuksessa, mutta lopulta päädyimme Ypäjälle jo torstai-iltana. Kisoja aikaistettiin suuren lähtijämäärän vuoksi perjantaina sen verran reippaasti, että meidän oli järkevämpää ajaa Ypäjälle hevosten kanssa jo edellisenä iltana ja asettua siellä aloilleen rauhassa. Vähän mua jännitti etukäteen se, miten saadaan kahden hevosen yöpymiskamppeet mahtumaan autoon Saiman hevosenhoitaja mukaanlukien, mutta huoli oli lopulta turha. Kävi nimittäin ilmi, etteivät kaikki ihmiset pakkaa mukaan niin kamalasti tavaraa kuin meikäläinen.. Meiltä ei kyllä puuttunut reissusta mitään! Saima meinasi jättää mut autosta pois kokonaan, kun pakkasin mukaan kaiken Macon pehmoleluista lähtien. Ei kuulemma tarvittaisi sellaisia reissussa. Mutta hei, onhan ne ihan mahtavaa rekvisiittaa kisamajoitukseen ;)

Saavuimme torstaina Ypäjälle joskus seitsemän aikoihin. Koska olimme lupautuneet töihin, olin samalla pyytänyt mukaan Ainon kisoista tuttuja tyyppejä - he kun ovat osoittautuneet ihan loistaviksi toimihenkilöiksi! Koko jengi olikin tältä osin kasassa jo torstaina, vaikka kisajärjestäjien porukka saapui Ypäjälle vasta perjantaiaamuna. Saapumisen jälkeen kävimme nopeasti syömässä, sillä Ratsumestari oli auki vain hetken meitä varten. Purimme tavarat paikoilleen nelostalliin, jossa hevosemme majoittuivat torstaista lauantaihin, ja juttelimme samalla niitä näitä. Kun vierastallin sisustus oli saatu kohdilleen, varustimme hevoset ja siirryimme Ypäjähallin puolelle ratsastamaan hevoset seuraavan päivän kisoja ajatellen. Loppuillasta putsasimme varusteet ja siirryimme yöpaikkaamme juttelemaan ja nauramaan vedet silmissä kaikille epäonnistuneille kuville, joita meistä oli illan aikana otettu.








Perjantaina lähdimme aamupalalle kuka mihinkin aikaan, mutta minä ja Saima suuntasimme talliin kahdeksaksi. Saiman hevosenhoitaja Sofia oli käynyt ruokkimassa hevosemme jo puoli seitsemältä aamulla, joten siitä isoakin isompi kiitos hänelle. Kun tulimme talliin, lähdimme suoraan kävelyttämään hevosia Sofian putsatessa karsinamme. Aamukävelyn jälkeen riensimme koko poppoo Opistohalliin auttamaan radanrakennuksessa, joka etenikin varsin lennokkaasti ollen valmiina hyvissä ajoin ennen ensimmäistä luokkaa. Ehdimme jopa koristella esteitä pääsiäisen teemoin virpomisoksilla ja narsisseilla!

Ensimmäisen luokan alettua lähdin ratsastamaan Macolla aamuratsastuksen kellon ollessa noin yksitoista. Halusin ratsastaa Macon kevyesti molempina aamuina, koska meidän ainoat luokat hypättiin vasta illalla kumpanakin päivänä. Ratsastus ei ollut pitkä, ihan vain askellajien läpikäynti ja kävely Ypäjän kisa-alueella. Verryttelymaneesi oli onneksi käytössä kokonaisuudessaan, joten pääsin ratsastamaan maneesiin siitäkin huolimatta, että toinen luokka oli menossa. Normaalistihan verryttelyissä on yleensä rajoitettu määrä ratsukoita, mutta tuonne sai tulla kuka parhaaksi näki - tilaa oli niin paljon. Aamuratsastuksen jälkeen pesin hevosen varusteet ja menin auttamaan seuraavan luokan radanrakennuksen kanssa. Päivän aikana olin milloin radalla auttamassa puomien nostamisen tai sarjavälien muutoksien kanssa, radan rakennuksen suhteen tai sitten istuin tuomaritornissa syömässä. Päivällä kävin ruokkimassa hevoset, iltapäivällä kävelytin Macon kertaalleen ja joskus viiden jälkeen kävin letittämässä ruunan valmiiksi.

Kun kello oli puoli seitsemän, aloimme rakentamaan mun luokan eli 120cm-luokan rataa. Esteet näyttivät kauhean isoilta, mutta se ei johtunut korkeudesta, vaan siitä, että mua jännitti ihan kamalasti. Ensimmäinen yhteinen startti kansallisella tasolla 120cm korkeudella tuntui ihan hirvittävän isolta jutulta. Tiesin, ettei Maco kyttäisi esteitä, eikä se jännittänyt mua ollenkaan. Jännitykselle ei ollut oikeastaan syytä. Kunhan jännitin. Sellainen mä olen, jännitän aina kaikkea suorittamista, vaikka syytä ei todellakaan olisi. Ja tässä tilanteessa jännitys johtui puhtaasti rutiinin puutteesta: olen kisannut kansalliset startit viimeksi helmikuussa ja sitä ennen syyskuussa. 









Verryttelyssä Maco oli ihan super villi! Olin ihmetellyt verryttelyssä käydessäni, miten freshejä hevosia siellä olikaan, mutta olisi vain pitänyt pitää suu kiinni sellaisen sattuessa myös omalle kohdalleni. Esteiden jälkeen mentiin nimittäin milloin mitäkin loikkaa.. Muuten verryttelyhypyt tuntuivat ihan järkeviltä, vaikka mulla oli koko ajan takaraivossa sellainen tunne, että hommasta puuttui kaikki rentous, jäntevyys ja huolellisuus. Se välittyi tietysti radallekin, missä meno oli melkoista hosumista. Joku totesikin, että suorituksissa kautta linjan oli nähtävissä holtittomuutta, kiireellisyyttä ja säätämistä. Voin allekirjoittaa, että mun molemmat radat menivät tähän kategoriaan kuin nenä päähän! Perjantain radalla ratsastin pari paikkaa ihan typerästi, joista tuloksena oli sitten kaksi puomia. Radassa ei ollut rytmiä, enkä oikein muista siitä mitään. Se meni sellaisessa paniikinomaisessa suorittamisessa, jonka jälkeen en kyllä voinut olla tyytyväinen mihinkään muuhun kuin Macoon.

Suorituksen jälkeen hoidin hevosen pois, putsasin varusteet, ruokimme hevoset, siivosimme karsinat ja lähdimme porukalla syömään. Lauantai olikin päivä uusi, eikä mua jännittänyt enää yhtään niin paljon. Tiedättehän, kun se ensimmäinen startti oli ohi ja homma tuntui aavistuksen verran helpommalta. Sofia kävi aamulla taas ruokkimassa hevosemme ja putsaamassa niiden karsinat, joten meidän tehtäväksi jäi vain kävelyttää nelijalkaiset ystävämme ja suunnata sitten kohti ratahommia. Päivä oli kulultaan ihan perjantaita vastaava, sillä kävin yhtä lailla aamuratsastamassa Macon ja auttamassa milloin missäkin. Tällä kertaa ohjelmaan sisältyi myös Saiman auttaminen verryttelyssä hyppyjen osalta. Mikäs siinä oli puomeja nostellessa!

Lauantaina mun valmentaja tuli paikalle auttamaan verryttelyssä ja radalla. Se on jännä, miten erilainen fiilis tekemiseen tulee, kun joku on pitämässä "kädestä kiinni" ennen starttia. Valmentajan avulla verryttelyyn tuli ihan erilainen ote, sillä ratsastin paljon tarkemmin ja otin toisaalta myös enemmän hyppyjä. Maco tuntui lauantain esteverryttelyssä todella hyvältä sileällä, joten sille selkeästi sopi tuo aamuratsastuskuvio, vaikka sitä en ollutkaan aiemmin kokeillut. Jatkossa tiedän ratsastaa hevosen kotona ennen kisoja, ihan kevyesti siis. Ja jos ei ratsastamaan ehdi, niin ainakin juoksuttaa paikat auki.









Lauantain rata tuntui paljon pienemmältä, vaikka olin toki rakentamassa sitä itse ja mittasin ratamestarin kanssa esteitä korkeuteensa. Se on siis ihan henkinen kysymys, milloin mikäkin suurelta tai pieneltä tuntuu! Valmennuksissa 130cm esteet kun eivät enää edes isoja ole. Toki mua edelleen jännitti, mutta lähinnä siltä osin, osaanko parantaa ratsastustani edellisestä yrityksestä. Valmentaja huikkasi kentän laidalta juuri ennen starttiani, että muista hengittää. Olin kuulemma ollut aivan kalpea :D Ja se näkyi kyllä, nimittäin kolmannen esteen jälkeen unohdin kokonaan kääntää, enkä sekunnin ajan tiennyt minne mennä. Omassa ratsastuksessani ehkä seitsemännen esteen jälkeen tuli sellainen hetki, että muistin hengittää ja istua satulaan. Siinä tuli sellainen levollinen tie, jonka pääsin ratsastamaan rauhassa. Muuten rytmi säilyi koko radan ajan sitä yhtä kolmosesteen jälkeistä ajatuskatkosta lukuunottamatta melko tasaisena, vaikkakin paikat olivat linjassaan vähän kaukaa esteestä. Paljon parempi rata kuin perjantaina, mutta ei missään nimessä sellaista ratsastusta, jota pystyn esittämään treeneissä. 

Vaikka tuloksena oli yksi puomi juuri tuolta kolmannelta esteeltä, jonne tulimme vähän kovaa, olen silti paljon tyytyväisempi lauantain suoritukseen. Maco suoritti koko viikonlopun ihan päällikön elkein ja ansaitsee tuhannet taputukset ja namit tekemästään työstä. Mä puolestani yritän löytää tasaisuutta ja rutiinia kisaamiseen tuolla tasolla, jotta saan jatkossa siistejä ja järkeviä ratoja alle. Eron huomaa niin hyvin siinä, kun hyppään treeneissä vaikkapa 120-140cm esteitä sisältävää rataa ja homma on helppoa kuin mikä. Kisoissa 120cm radan ratsastus tuntuu sellaiselta säätämiseltä, että oksat pois. Paikalla olleet ammattilaiset totesivat, että lauantain rata oli parempi, mutta nyt vaan rutiinia lisää. Sillä hyvä tulee. 

Mun oli tarkoitus julkaista tähän postaukseen videot radoista, mutta en ehtinyt väsäämään niitä valmiiksi tenttiin lukemisen vuoksi. Julkaisen ne siis myöhemmin, mikä tuskin haittaa ketään. Kuvia reissulta ainakin kertyi, sillä näiden ihanien Annika Mäen ja Roosa Järvisen ottamien kuvien lisäksi sain kuvia useilta muilta kameran kanssa paikalla olleilta henkilöiltä. Ylempänä kuitenkin pieni pätkä kisoista Instagram-videon voimin.

Ja hei - onneksi mulla on ihan maailman parhain valmentaja! Hänen ansiotaan oli, että lauantain rata oli jo paljon järkevämpi. Juuri ennen rataa hän totesi mulle, että mun pitää muistaa hengittää ja nauttia: "tää on sun taso". Niin, toivottavasti se näkyy tulevissa kisoissa. Seuraavat kisat pitkin olla jo lauantaina Ainossa, mutta lähden Tampereen messuille kahdeksi päiväksi, enkä näin ollen pääse nauttimaan kisaamisen tuomasta jännityksestä heti uudelleen. Jatkamme harjoituksia kisojen merkeissä todennäköisesti sitä seuraavana viikkona joko Riders Innissa tai Stall Solbackassa. Sitä ennen treenaamme kotona - ja yritän keksiä jotain keinoja, joilla oma psyyke kestäisi paremmin tuota kilpaurheilun tapaista toimintaa. Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi!

Ihanaa alkanutta viikkoa teille :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat