tiistai 26. helmikuuta 2019

#1050: Miten ehtiä? Kiire!

Otsikkoon se tiivistyykin. Kuluneet pari viikkoa ovat olleet melkoista haipakkaa, sillä lomalle lähtö lähestyy uhkaavaa vauhtia. Tiedän jo nyt, että osaan heittää pyyhkeen kehään ja siirtyä täydelliseen lomatilaan heti torstaina työpisteeltäni poistuttua, mutta sitä ennen tulessa on todella monta rautaa. Tällä hetkellä olotila on lähinnä se, että töitä tulee tehtyä kellon ympäri ja kaikki loppuaika menee matkaa organisoidessa ja tallilla Macoa hoitaessa. Eihän tämä muuten eroaisi normaalista arjesta, mutta nyt edessä on ihan oikeasti se pakollinen deadline: en nimittäin aio ottaa töitä mukaan lomalle, vaikka mikä olisi!

Mikä ihme saa aikaan niin paljon työkiireitä, että tilanne poikkeaa normaalista ja pakottaa toisinaan viettämään työpaikalla näitä reippaasti yli kymmenen tunnin työpäiviä? Aloitin vuodenvaihteessa uudessa positiossa, jossa työnkuvaani kuuluu muun sisäisen ja ulkoisen viestinnän ohella projektijohtamista. Tuo on minulle aivan vierasta puuhaa, mutta sain heti alkuun todella mielenkiintoisen ja omaa sydäntäni lähellä olevan kokonaisuuden, jonka lanseeraus tapahtuu ihan lähiaikoina. Hyvänä projektinvetäjänä olen perinteisesti lomalla juuri silloin, kun kaikki ulostulos tältä saralta tapahtuvat, joten voitte uskoa, että olen saanut juosta pää kolmantena jalkana järjestelemässä asioita kaiken tapahtuvan suhteen. En tietenkään voi kertoa etukäteen, mistä hommassa on kysymys, mutta sanottakoon, että olen päässyt opettelemaan projektien hallintaa melko isoihin saappaisiin. Ja tässä jos jossain on kyllä oppinut - onnistumisten ja epäonnistumisten kautta.

Postauksen kuvat c. Rosita Dahlberg, kiitos ♥



Vielä vuoden alussa en olisi osannut arvata, miten paljon uutta ja jännittävää pääsen kokemaan pelkästään työelämässä näin kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Vaikka rakastan haastaa itseäni ja asettaa tavoitteita korkealle, huomaan jatkuvan työpaineen ja täydellisyyteen tavoittelun myös väsyttävän omaa kroppaani. Kun suoritan töissä täydellä teholla pitkää päivää, treenaan Macon kanssa suunnitelmallisesti ja ajatuksella sekä urheilen muuten monipuolisesti samalla viimeisiä maisterikursseja suorittaen, en oikein missään kohden ehdi aidosti levätä. Tästä hyvä esimerkki oli parisen viikkoa sitten, kun sain olla kotona ennätykselliset neljä tuntia siten, ettei mun ollut pakko lähteä minnekään. Tein ruokaa pakkaseen ja siivosin koko asunnon vuosia vanhojen kuittien lajittelua myöden. Iltapäivästä olin väsyneempi kuin varmasti vuoteen, vaikka takana oli kunnolliset yöunet. Kun kroppa saikin hetken aikaa olla, enkä juossut jatkuvasti paikasta toiseen, tuli väsymys kertarykäisyllä esiin. Tuntui ylivoimaisen raskaalta ajella tallille ja käydä juoksuttamassa Maco, vaikka mieli oli pirteä ja fiilis muuten todella hyvä. Kävinpä salillakin. Tuollainen kokonaisvaltainen väsymys on vain jotenkin niin kauhean raskas tunne, vaikka sitä onneksi kokee yleensä vain 40 asteen kuumeessa sängyssä maatessaan.

Tällä tarinalla en suinkaan halua valittaa, vaan aidosti todeta, että vajaan kolmen viikon täydellinen rentoutuminen yksin toisella puolella maapalloa tekee varmasti todella hyvää paitsi kropalleni, myös mielelle. Kukaan ei jaksa painaa loputtomasti ilman taukoja. Maaliskuun lopussa tulen kotiin toivottavasti hyvin levänneenä, rentoutuneena ja ennen kaikkea innokkaana jatkamaan treenejä Macon kanssa - töitä unohtamatta. En toki aio jäädä lomallakaan paikalleni, vaan suoritan sieltä käsin yliopisto-opintojani ja treenaan salilla, tennistä pelaten, vaeltaen, ryhmäliikunnoissa ja lenkkeillen päivittäin ihan vain omaa mieltä virkistääkseni. Mutta ennen kaikkea haluan makoilla altaalla tai rannalla kahdeksan tuntia päivässä ja vain olla. Kuunnella omia ajatuksiani ja nauttia siitä, etten ole minkäänlaisten aikataulujen vankina. Ja siitä, ettei kukaan ole kertomassa, mitä pitäisi tehdä.





Uskon, että tulen hulluksi ensimmäisen viikon aikana, sillä näin sosiaalisena ihmisenä kaipaan paitsi tekemistä, myös muiden ihmisten kontaktia. Onnekseni eräs tuttuni on mahdollisesti tulossa samaan kaupunkiin ainakin viikon ajaksi, joten saan todennäköisesti hänestä jotakin seuraa. Enkä millään usko, etteikö uusia ystäviä löytyisi matkan varreltakin! Viimeksi vuosi sitten Thaimaassa ollessani lähdinkin usein yksin esimerkiksi baariin ja löysin sieltä monia kivoja tuttavuuksia, usein suomalaisia. Kun avaa suunsa ja ottaa kontaktia muihin, saattaa vahingossa päätyä mielenkiintoisiin keskusteluihin! 

Yksin matkustaminen on varmasti todella avartavaa ja ennen kaikkea kasvattavaa. Okei, en ole matkalla ensi kertaa yksin: olinhan ensimmäisen kerran ulkomailla töissä Belgiassa jo 16-vuotiaana. Vaikka olen sosiaalinen ja nautin ihmisten läheisyydestä, on minussa kuitenkin aina asunut sellainen pieni oman tiensä kulkija, joka tykkää tehdä päätökset juuri oman mielen mukaisesti. Aina perheemme kanssa matkustellessamme olen ihan surutta viettänyt usein suurimman osan päivistä yksin mennen milloin minnekin: perheen kanssa on kokoonnuttu lähinnä yhteiselle illalliselle. En siis usko, että yksin matkustaessa kokisin tavatonta ahdistusta seuran puutteesta. Toki erona on se, että nyt en voi pyytää äitiäni tai siskoani mukaan hierontaan tai rannalle. Ehkä se opettaa arvostamaan entistä enemmän niitä hetkiä, kun se lähimmäinen on mukana menossa.



Kaiken kaikkiaan olen enemmän kuin innoissani koko maaliskuusta! Alunperin Macon piti olla täydessä treenissä reissuni ajan, mutta lopulta saimme Dr. Pepe Simon saapumaan tallillemme hoitamaan hevosia juuri maaliskuun vaihteessa. Näin ollen ajoitus oli täydellinen: nyt Maco saa jo marraskuussa suunnitellun hoidon lomani aikana, jolloin pääsemme palaamaan yhdessä treeniin maaliskuun loppupuolella. Eipä olisi kuvio voinut paremmin mennä! Meillä on ihan valtavasti tekemistä Macon ratsastettavuuden ja ennen kaikkea oman vaikuttamiseni kanssa, mutta nämä ovat ihan omia aiheitaan, eivätkä valitettavasti mahdu tähän postaukseen, joka sisältää muutenkin vähänlaisesti hevosaiheista pohdintaa. Palaan näihin kuitenkin viimeistään viikonloppuna, sikäli mikäli saan jonkinlaisen verkkoyhteyden hotellin wifin kautta.

Mietin pitkään, olisiko mun järkevää pitää myös sosiaalisesta mediasta lomaa maaliskuussa nyt, kun mitään hevosiin liittyvää ei oikeastaan edes tapahdu. Maco lomailee ja sen huippu hoitaja Ida vastaa sen elämästä kokonaisuudessaan. Allekirjoittanut torkkuu palmujen alla tai siemailee drinkkejä allasbaarissa (oikeasti ahmin itseni turvoksiin aamiaisbuffassa, mutta tuo kuulosti paremmalta). Kokonainen tauko ei kuitenkaan tuntunut omalta, joten aion julkaista reissusta jotakin materiaalia. Voi kuitenkin olla, että postaustahti on hieman harvempi niin blogin kuin Instagraminkin puolella. Tai sitten intoudun tekemään sisältöä ihan päivittäin tappaakseni tylsyyttä! Ken tietää ;) 

Mutta nyt suuntaan kulkuni kohti salia ja juoksulenkkiä. Huomenna luvassa on viimeiset estetreenit ennen matkaa ja uskon saavani tunnista paljon irti. Valmentajamme nimittäin hyppäsi Macolla lauantaina, mikä kuulemma avasi paljon silmiä sille, mitä meidän on muutettava omassa ratsastuksessani. Odotan siis innolla! Torstaina onkin jo aika jatkaa matkaa lentokentälle, kunhan olen ensin saanut alta pois työpäivän kahden sisäisen lanseeraustilaisuuden saattelemana, tallireissua unohtamatta. Pakatakin pitäisi. Vai olisiko syytä lähteä matkaan tyhjän matkalaukun kera?

Aurinkoista alkanutta viikkoa just sulle ♥
Lue lisää

perjantai 22. helmikuuta 2019

#1049: Inspiraation lähteenä toimiminen

Aloin äskettäin miettimään, etten muista julkaisseeni koskaan blogissani kuvia, joita hevosistani on vuosien saatossa piirretty. Voin toki olla väärässä, mutta mielikuvaa tällaisesta toiminnasta ei ainakaan lyhyen pohdinnan jälkeen muistunut mieleen. Puhelimeni syövereihin oli ehtinyt kertymään jo näin alkuvuoden aikana kasa taideteoksia, joita te lukijat ja muita sosiaalisen median kanaviani seuraavat henkilöt olette lähettäneet katsottavakseni. Mielestäni tällaiset teokset ansaitsevat päivänvalon myös blogissani - siispä nyt on aika ihastella teidän tekemiä maalauksia ja piirroksia!

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat piirtää tai ovat muuten taiteellisesti lahjakkaita. Joku saattaa muistaakin, että kävin myös itse lähemmän kymmenen vuoden ajan kuvataidekoulussa opettelemassa taiteen saloja. Yhtä lailla harrastin konserttikanteleen soittamista yli kymmenen vuoden ajan, ja nuoruusiässäni rakastin valokuvata myös muuta kuin hevosia. Taiteellisuus on siis aina kiehtonut, mikä heijastui harrastuksiini nuorempana. Yhä edelleen pidän siitä, että esimerkiksi kodissani on esteettisesti kaunista. Harmikseni aikaa piirtämiselle saati maalaamiselle ei ole (ei sillä, että siinä olisin mitenkään erityisen taitava), joten tyydyn ihailemaan muiden taitavaa kädenjälkeä. Mikään ei ole niin suuri kunnianosoitus kuin huomata, että joku on inspiroitunut jostakin julkaisemastani kuvasta ja päättänyt mallintaa sen taideteokseksi. Se on jopa hämmentävää. Mutta toisaalta - onhan Maco sen verran komea tapaus, että siitä on kiva piirtää kuvia ;)

Pidemmittä puheitta haluan laittaa nämä piirrokset ja maalaukset teidänkin nähtäville. Toivottavasti nautitte näkemästänne yhtä paljon kuin minä! Ja iso kiitos vielä jokaiselle taiteilijalle, joka on Macon tai Champin mallikseen ottanut.

Tykkäätkö sinä piirtää tai maalata hevosia?






















Lue lisää

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

#1048: Monta syytä olla iloinen

Ei tarvitse hypätä ajassa kovinkaan montaa vuotta taaksepäin, kun olin vielä päätoiminen opiskelija tehden siinä sivussa töitä kaupan alalla perinteiseen vuorotyömalliin.Viikonloput eivät tuntuneet varsinaisesti viikonlopuilta ollessani käytännössä lähes jokainen viikonloppu töissä ainakin toisena päivänä. Näin parisen vuotta finanssialalla oltuani arki on rytmittynyt uudella tavalla, sillä työviikko tosiaankin loppuu perjantaina alkaen vasta maanantaina uudelleen. Toki toisinaan istun koneen äärellä myös lauantaina tai sunnuntaina työskentelemässä, sillä meillä ei varsinaista työaikaa ole, mutta pääsääntöisesti pyrin pyhittämään illat ja viikonloput muulle tekemiselle.

Hevosenomistajan näkökulmasta tämä on oikeasti ihan lottovoitto. Pystyn suunnittelemaan jo pitkälle etukäteen esimerkiksi kisakalenteria tai muita hevosjuttuihin liittyviä menoja, sillä työvuoroja ei tarvitse odotella niiden ollessa aina vakiot. Vuorotyö sopii joillekin ihmisille kuin nenä päähän, mutta ainakin omalla kohdallani voin sanoa vapaiden viikonloppujen tuovan elämään jonkinasteista seesteisyyttä. Tämä viikonloppu oli erinomainen esimerkki, sillä pääsin tekemään paljon kaikkea sellaista, mikä ei arkena muuten onnistuisi juurikin töiden vuoksi. Kaiken kruunasi aivan älyttömän hieno sää, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Nyt jos koskaan tuntuu siltä, että kevät on todellakin tulossa vauhdikkaasti ainakin tänne Etelä-Suomeen!

Sunnuntain lenkillä kuvia otti äitini. Näistä näkyy hyvin se tunnelma - ei todellakaan poseerattu, vaan nautittiin!

Kun yrität kiinnittää hevosen huomiota.. :D
Mikä sitten teki viikonlopustani jotenkin erityisen? Kaikki lähti perjantaista, jolloin päätin lähteä pitkän työviikon päätteeksi vielä salille juoksemaan viisi kilometriä ennen tallille ajamista. Mulla on tapana tulla töistä suoraan kotiin, vaihtaa salivaatteet päälle ja pakata tallivarusteet laukkuun napaten samalla ruokaa mukaan. Viivyn kotona töiden ja salille tai tallille lähdön välissä noin kymmenen minuuttia eli juuri sen, mitä vaatteiden vaihtamiseen ja pakkaamiseen menee aikaa. Jos istuisin alas esimerkiksi syömään tai muuten rauhoittumaan, en varmasti pääsisi tallille yhtenäkään arki-iltana, vaan jäisin selaamaan puhelinta tai lukemaan jotain hyvää kirjaa. Siispä olen todennut parhaaksi vaihtoehdoksi olla tehokas ja siirtyä paikasta toiseen ilman turhaa viivyttelyä. Näin ollen pääsin salille ennen seitsemää, juoksin parikymmentä minuuttia ja venyttelin hetken ennen tallille lähtemistä. 

Perjantai-illat tallilla ovat todella rauhallisia, ainakin meillä Stable Novassa. Useimmat hevosenomistajat käyvät tallilla muutenkin jo alkuillasta, sillä monet heistä asuvat suhteellisen lähellä tallia päästen paikalle suoraan töistä. Mulla on tallille ajomatkaa 50 kilometriä, mikä on hyvällä ajokelillä ilman ruuhkaa noin 35 minuutin ajosuoritus. Jos saisin valita, pitäisin tallimatkani alle 20 kilometrissä, mutta minkäs teet! Onneksi Macolla on hoitaja, joka mahdollistaa mulle parina päivänä viikossa tallivapaan. Ne ovat tärkeitä ihan oman jaksamisenkin kannalta, sillä sata kilometriä päivittäin autossa istumista töiden ja muun elämän ohella olisi pidemmän päälle varmastikin aika kuluttavaa. Olenkin siis erittäin onnellisessa asemassa Idan hoitaja-pestin ansiosta.

Mutta takaisin asiaan! Pitkähkön tallimatkan vuoksi astuin perjantaina sisälle hevosentuoksuiseen maailmaan vasta kahdeksan jälkeen. Paikalla ei ollut enää tässä vaiheessa kuin tallityöntekijämme sekä Kallen omistaja lapsineen. Sain siis puuhastella Macon kanssa ihan rauhassa pitkän kaavan mukaisesti. Harjasin sitä solariumin alla, rapsuttelin ruunan lempikohtia ja annoin sen pitää päätä sylissäni katsellen samalla, miten sen silmät alkoivat vähitellen painua kiinni. Maco on ihana tapaus siltäkin osin, että vaikka se osaa olla kisapaikalla tai ulkona kävellessämme pörheä ja menossa, on se kuitenkin myös oikeasti rauhallinen ja todellakin kanssasi silloin, kun pysähdyn myös itse olemaan läsnä. Helpostihan se arki menee siihen, että ratsu laitetaan kuntoon tottunein ottein, käydään liikuttamassa ja palataan talliin hoitamaan jälkitoimenpiteet. Rutiinit ovat hyvästä ja pitävät meidät jollain tavoin raiteillamme, mutta silti se pysähtyminen on välillä hyväksi. Aikaa pitää ihan todella muistaa ottaa. Siksihän me siellä tallilla olemme - nauttiaksemme hevosten seurasta ja siitä mielettömästä tunteesta, jonka niiden läsnäolo saa aikaan. 

Mun uusi suosikkiherkku, mitä syön kotona aika usein: kananmunaa, pinaattia ja tomaattia.
Silti ykkössuosikki on pitsa! Ja ehdottomasti kanalla, kinkulla, pekonilla, mozzarellalla ja aurajuustolla :D
Töissä nautittiin herkkuja eli juustoja ja samppanjaa.
Saivatpa herkkusuut tällaisiakin, jos maistui :)

Verkkaisen kuntoonlaiton jälkeen istahdin hevosen selkään vasta yhdeksältä. Säädin maneesiin soimaan omia lempibiisejäni juuri sopivalla volyymilla ja kävelin parinkymmenen minuutin alkukäynnit. Otin ravia ja laukkaa, tein siirtymisiä ja avotaivutusta. Välillä käveltiin, kunnes taas jatkettiin hommia. Kun kello alkoi lähestymään kymmentä, taputin Macoa kiitoksena hyvin suoritetusta työstä. Jäljellä oli enää parinkymmenen minuutin loppukävelyt. Päivän ratsastus oli ohitse, ja vaikken tehnyt sen aikana mitään kovinkaan mullistavaa, oli olo kevyt ja onnellinen. Onnellisuus ei kummunnut itse ratsastuksesta, vaan siitä, että saan tehdä elämässä juuri niitä asioita, joita rakastan. Monestihan sitä miettii, ettei edes takaisin ramppaamisessa ja jatkuvassa aikatauluttamisessa olisi järkeä. Niin paljon helpompaa ja varmasti välillä myös mielekkäämpää olisi jäädä sinne sohvan pohjalle yli 10 tuntisen työpäivän päätteeksi, mutta silti mikään - ei mikään - tuo elämään niin paljon iloa ja merkityksen tunnetta kuin Macon kanssa puuhastelu. 

Niinpä jatkoin samalla tahdilla myös ratsastuksen jälkeen: hevosen varusteiden purkaminen solariumissa, harjaaminen, rapsuttelu ja kavioiden peseminen. Hevonen karsinaan, ruokien anto, varusteiden putsaus, päiväkirjan kirjoittaminen ja tavaroiden laittaminen paikalleen. Jäinpä vielä huuhtelemaan kolmen kuntoonlaittopaikkamme lattiat, jotta ne olisivat lauantaiaamun ensimmäisille käyttäjille puhtaana. Kun kurvailin autollani parkkipaikalleni, näytti digitaalinen kello puoltayötä. Täydellinen aika istua hiljaisessa autossa ja katsoa taivaalla kirkkaina vilkkuvia tähtiä. Tarpeeksi kaukana ydinkeskustan hälinästä, ei ketään missään. Hiljainen kaupunki, jossa aika tuntui pysähtyneen.

Lauantaina ja sunnuntaina sama kiireetön meno jatkui edelleen. Valvoin typeränä molempina päivinä melkein aamuneljään saakka katsoen lempisarjaani Netflixistä, joten yhtä lailla yritin nukkua aamuisin niin pitkään kuin mahdollista: lauantaina yhdeksään ja sunnuntaina kymmeneen. Molemmat päivät olivat siitä poikkeuksia, että sain tallille seuraa omista sukulaisistani. Lauantaina mukaani tuli ihana serkkuni, joka ei ole missään nimessä hevosihmisiä, mutta joka ilahduttaa elämääni muuten jutuillaan ja on toiminut kolme vuotta vanhempana eräänlaisena esikuvana varsinkin ollessani nuorempi. Sunnuntaina sain tallikavereikseni puolestaan äitini ja isäpuoleni, joka saa hymyn huulille väkisinkin. Musta on aivan ihanaa, kun vanhempani vierailevat tallilla, koska sitä ei tapahdu turhan useasti. Äitini on aikanaan käynyt alkeiskurssin ihan vain ollakseen läsnä harrastuksessani, mutta noin muuten he eivät ole hevosihmisiä. Silti tänäänkin äiti halusi tarttua kaviokoukkuun, taluttaa Macoa ja harjata sitä ennen kävelylenkkiämme ulkona. Muistan jo lapsuudesta, miten äiti täysin hevosia tuntemattomana talutti viereiseltä laitumelta karannutta shetlanninponiruunaa otsatukasta takaisin hakaan määrätietoisin ottein taloyhtiön miesten katsellessa vierestä epäilevänä. Jos serkkuni on toiminut esikuvana elämässäni, on äitini aina ollut suurin idolini. Ihailen häntä valtavasti niin ihmisenä, työntekijänä kuin kasvattajana. Ja mikä ihaninta, on hän yksi parhaista ystävistäni.

Tämän päivän kävelylenkki aurinkoisessa säässä. Hiihtäjät jännittivät!
Perjantain iltalenkki, kello 22:00.



Maco nautti viikonlopusta täysin siemauksin, sillä se sai kolmena päivänä erityisen paljon huomiota osakseen. Serkkuni toi ruunalle pussillisen omenoita ja niin tekivät myös vanhempani. Macon hyvät ruokatavat herättivät huomiota, sillä ne eroavat suuresti entisestä hevosestani Champista, joka ahmi kaiken ruoan yhdellä haukkaisulla suuhunsa. Maco on paljon maltillisempi, eikä se esimerkiksi edes syö sokeria, vaan sylkee sen ja monet muut mielestään pahanmakuiset herkut pois. Omenan se syö pienissä paloissa: se nappaa tarjotusta palasta aina pienen haukun etuhampaillaan, jos sitä tarjoaa sille niin sanotulla pihtiotteella sormien välistä. Se ei koskaan ole napannut sormiani, vaikka tunkisin ne itse sen suuhun. Yhtä lailla, jos omenan yrittää antaa ruunalle kokonaisena, halkaisee se sen suussaan ja pudottaa loppuosan takaisin antajan kädelle seuraavaa haukkausta varten. Ei tuo tule ainakaan tukehtumiseen kuolemaan!

Vanhempieni keskuudessa ihmetystä herätti myös Macon hieronta, johon se pääsi sunnuntain päiväkävelyn jälkeen. Ruuna on ihan huikea esimerkki siitä, miten hevonen voi muuttua pörisevästä ja häntä tötteröllä tanssahtelevasta lohikäärmeestä (ulkona olevat hiihtäjät ovat vielä aika jännittäviä) silmät kiinni, pää alhaalla seisovaksi sylikoiraksi kymmenessä minuutissa vain siksi, että paikalle saapuu ihminen, jonka se yhdistää rentoutumiseen. Oli hauskaa seurata vierestä, miten vaikuttuneena vanhempani seurasivat Macon hierontaa napsien välillä kuvia. Uusi kokemus heillekin tuollaisen näkeminen. 

Viime viikonloppuna olin puhumassa alustajana Vermossa ravinuorille järjestetyssä Future Workshopissa, jonka jälkeen osallistuin Young Power -ravigaalaan ja pääsin myös palkitsemaan viime vuoden parhaita :)
Tykkään valtavasti tästä mekosta, jonka hankin häämessuilta!

Torstaina töissä punaisessa, koska ystävänpäivä!

Jotta viikonloppu ei olisi mennyt pelkästään Macon hellimiseksi, oli myös mulla pyhitetty aikaa itselleni. Kävin lauantaina hierotuttamassa selkäni ja näin sunnuntaina jalkani, joten olo on tällä hetkellä varsin rentoutunut. Jos olisin ollut fiksu, olisin ehdottomasti käynyt aamulla salilla, mutta nyt jouduin skippaamaan muun urheilun hierontojen vuoksi pois. Sen verran kovaa paikkoja avattiin, etten ihan kehdannut lähteä spinningiin ja joogaan, jotka olin tälle illalle varannut. Mutta eipä se mitään, liikkumisen sijaan keskityin tänä viikonloppuna syömään paljon ja nukkumaan vähän. Ihan hyvä kombo tämäkin, etenkin yhdistäen mukaan vielä Millan ja hänen kihlattunsa seuran lauantain iltamenoihin. Menin nimittäin suoraan lauantain tallireissulta Itikseen, jossa valitsin tunnin ajan bikineitä pian alkavaa aurinkomatkaani varten ja kulutin lopulta puoli tuntia kirjakaupassa valiten sopivia kirjoja luettavakseni. Ilta päättyi yhteiseen ravintolahetkeen ja elokuviin, josta mieleeni jäi lähinnä hämmennys elokuvan juonesta ja ideasta. Koko elokuvan ajan päässäni näkyi vain meemi, jossa sanotaan seuraavaa: "When someone tells you how drunk you were last night - that wasn't me, that was Patricia." Se, joka arvaa, mistä leffasta on kyse, ansaitsee pisteet kotiin!

Kaiken kaikkiaan tämä viikonloppu antoi ihan valtavasti energiaa tuleviin työpäiviin ja helmikuun loppuun. On ihanaa herätä aamuisin, kun ulkona on jo valoisampaa. Ja töistä kotiin kävellessään on mieletöntä huomata, miten päivä pitenee hetki hetkeltä enemmän! Näin pienistä asiosta iloitseminen saa tajuamaan sen, että taidan alkaa joko aikuistumaan tai tulemaan muuten vanhaksi. Sitä ne työkaverinikin hokevat: "Eikö sun ikäisten pitäisi olla tähän aikaan humalassa, eikä tekemässä töitä tai tallilla." Ehkä niin, mutta noin yleisesti ottaen olen erittäin tyytyväinen siihen, että saan viettää aikaani tallilla. Kyllä niitä juhlia ja muita kekkereitä ehtii elämässä tulla, ihan niin kuin on tähänkin asti tullut.

Aikuistumisen näkee myös kirjamaussa. Viime vuonna mun suosikkikirjani olivat ehdottomasti Aki Hintsan elämästä kertova Voittamisen anatomia, Alexander Stubbin omaelämäkerta Alex, johtamisopeista kertova Dettmann ja johtamisen taito sekä psykologejakin suututtanut ruotsalaisteos Idiootit ympärilläni, joka paneutuu erilaisiin ihmistyyppeihin (sivuhuomiona: mä olen todellakin punaisen ja keltaisen sekoitus). Lauantaina kirjakaupasta mukaan tarttuivat Koneen entisen toimitusjohtajan Matti Alahuhdan teos Johtajuus - Kirkas suunta ja ihmisen voima, Satu Rämön muistelma hänen vaihtovuosistaan Islantilainen voittaa aina sekä kevennyksenä Cheekin omaelämäkerta JHT - Musta lammas. Näiden lisäksi latasin Storytelin, josta haluaisin kuunnella joitakin hyviä kirjoja reissuni aikana ja miksei muutenkin. Jos sulla on suositella jotain luettavaa tai kuunneltavaa, niin anna tulla! Olen kaikista vinkeistä enemmän kuin iloinen. :)

Ihanaa alkavaa viikkoa!
Lue lisää

torstai 14. helmikuuta 2019

#1047: Ratsukko on yhtä kuin sen heikoin lenkki

Ihanaa ystävänpäivää just sulle

Kun olin puoli vuotta poissa varsinaisesta estetreenistä, ajattelin panostaa kaiken mahdollisen aikani muuhun ratsastuksen oheisliikuntaan. Juoksin salilla ja ulkoilmassa kymmenen kilometrin lenkkejä viiteenkymmeneen minuuttiin, kävin spinningissä ja muilla jumppatunneilla, yritin kunnostautua lihaskunnon kanssa ja aloitin uimisen. Kaikkea sellaista, mikä ylläpitäisi ja miksei parantaisikin yleiskuntoa. Ja ennen kaikkea vaikuttaisi positiivisesti siihen, mitä hevosen selässä lopulta olisi valmis tekemään. Keskivartalon hallinta, reaktionopeus, oman kropan koordinaatio.. Lista on loputon!

Näin takaisin valmennuksiin palattuani voin todeta, ettei lisääntyneellä oheisliikunnalla korvattu niitä kilometrejä, jotka jäivät pois hyppykertojen vähentyessä. Enhän mä ihan täysin hyppäämättä ollut kulunutta syksyä ja vuodenvaihdetta, sillä kävin säännöllisen epäsäännöllisesti kerran viikossa ylittämässä esteitä ja kavaletteja Penno-ruunalla, joka on edelleenkin kuvioissa mukana ja esiintynytkin täällä blogin puolella muutamaan otteeseen. Mutta ei se oheisliikunta ja parantunut yleiskunto ole kuitenkaan tuonut varmuutta tekemiseen. Huomaan hyppytauon omassa kropassani ja kehonhallinnassani juurikin esteitä lähestyessäni ja esteiden päällä. Ja niin huomaa uusi valmentajanikin. Hyvässä ja pahassa.

Olen monesti sanonut, että kehittyäkseen ratsastajan tulisi sitoutua yhteen valmentajaan mahdollisimman täysivaltaisesti ja pyrkiä välttämään niin sanottua valmentajashoppailua. Kokonaiskuvaa ajatellen on paljon järkevämpää toimia pitkäjänteisesti yhden kotivalmentajan ja vaikkapa sen yhden vierailevan valmentajagurun opein kuin poimia sieltä täältä vinkkejä, jotka loppujen lopuksi vain sekoittavat sekä ratsastajan että hevosen. Useinkaan nuoret ja kokemattomammat ratsastajat eivät pysty erottelemaan eri valmentajien opeista niitä, jotka sopivat juuri heille itselleen. Siksi päädyin aikanaan itsekin käymään kotivalmentajan lisäksi vain yhden vierailevan valmentajan tunneilla, joka siinä tilanteessa oli Niclas Aromaa. Jouduinkin jättämään Piia Pantsun tunnit pois, vaikka pidin kovasti hänen tavastaan opettaa. Ja tämä neuvo tuli aiemmalta valmentajaltani, joka halusi ohjeistaa minua asiassa siitäkin huolimatta, että olin kertonut päätyneeni vaihtamaan kotivalmentajaa toiseen. En voisi olla kiitollisempi ohjeesta, jota pyrin noudattamaan edelleen parhaani mukaan. 





Toisinaan valmentajaa on silti pakko vaihtaa. Jotkut tykkäävät toimia kotona niin este- kuin kouluvalmentajan valvonnassa, kun taas toiset ottavat tunteja tai valmennuksia vain satunnaisesti jommalta kummalta. Itse olen lukeutunut siihen kategoriaan, joka valmentautuu kerran viikossa esteillä ja mahdollisimman usein sileän tunneilla koulupuolella. Macon sairasloman aikana en tietenkään käynyt estevalmennuksissa, mutta koulutunnit olivat sitäkin aktiivisemmin tapetilla. Kouluvalmentajani on pysynyt kuvioissa mukana miltei 10 vuoden ajan, joka on pitkä aika ihan kenen tahansa valmentajasuhteelle. Mutta mikäs siinä, kun homma tuntuu toimivan ja tekemisessä saa jatkuvasti uusia ahaa-elämyksiä! Estepuolella sen sijaan valmentajani ovat vaihtuneet useammin, joskaan ei silti mielestäni turhaan. Isoin muutos tapahtui vielä Champin aikana, kun vaihdoin pitkän pohdinnan jälkeen kovinkin surullisin mielin silloisen, aina ratsastuskouluajoista asti itseäni opettaneen estevalmentajan toiseen. Tämän uuden valmentajan kanssa homma sujui ja sain heti uusia ajatuksia, mutta aikataulullisista ja logistisista syistä päädyin jatkamaan valmennuksia vajaan parin vuoden jälkeen jälleen uuden valmentajan kanssa. Yhtä lailla myös tämä valmentaja toi mukanaan uutta ajatusta tekemiseeni, vaikka hän olikin pitkälti samoilla linjoilla edellisen kanssa monista asioista.

Taisinkin mainita pari postausta sitten siitä, että tämä Macon kanssa meitä nyt pitkään valmentanut henkilö lähti suunnitellusti ulkomaille kilpailemaan, joka pakotti mut miettimään valmennuskuvioita uudelleen. Ajattelin, että helpointa juuri ajallisesti olisi yrittää hankkiutua sellaisen ihmisen silmien alle, joka pitää hevosiaan kanssani samalla tallilla. Ja Novassahan tarjontaa riittää! Näin ollen päädyin lopulta henkilöön, jota en ollut aiemmin edes tullut ajatelleeksi, mutta joka vakuutti mut heti ensimmäisellä valmennuskerralla tarkkuudellaan ja panostuksellaan juuri perusratsastukseen. Jo ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin, että tämä on juuri sitä, mitä me Macon kanssa tarvitaan. Perusratsastus on se, millä saamme pidettyä hevosen kunnossa ja toisaalta parannettua tekemistä esteiden välissä itse kisasuorituksissa.





Juttelin viime viikolla Niken kanssa ajatuksistani ja siitä, miten näen jatkossa valmennuskuvioni. Tarkoituksena on jatkaa kerran viikossa uuden estevalmentajan kanssa kotona perustyöskentelyn ja hyppäämisen kanssa. Tarpeen mukaan otamme kertoja useamminkin, ja samalla valmentaja voi läpiratsastaa Macoa joko kokonaisuudessaan tai hetken ennen kuin menen itse selkään fiilistelemään sitä, miltä homman pitäisi oikeasti tuntua. Nikke käy tallillamme Saksasta käsin noin kerran kuukaudessa, ja pyrin toki osallistumaan näihin valmennuspäiviin aina työkalenterini salliessa. Tällä kombolla olisi siis tarkoitus lähteä etenemään ja uskon, että se tulee tuottamaan tulosta niin hevosen fysiikan kuin oman tekemiseni osalta.

Miksi olen tästä kaikesta niin kauhean innoissani? Syy on puhtaasti siinä, miten pieniin, mutta kuitenkin merkittäviin asioihin uusi valmentajamme kiinnittää huomionsa. Olen aina saanut kuulla siitä, että kannan hevosta liikaa tai teen selässä liikaa erinäisiä asioita. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, jos koskaan, mulle myös annetaan konkreettiset ohjeet siitä, miten saan näitä asioita korjattua. Heti ensimmäisellä valmennustunnilla viime viikolla sain listan asioista, mitä pitäisi muuttaa: nilkat irti hevosesta, kantapää ajattelemaan enemmän ulos, kädet alemmas, oma yläkroppa suoraksi vasemmassa kierroksessa, oikeassa kierroksessa vähemmän sisäohjaa, sisätakajalka aktiivisemmaksi kaarteista.. Lista on loputon! Mutta se ero, joka tässä viikon aikana jo tuli, kun olin keskittynyt muutamana välipäivänä asioihin ratsastaessani itsenäisesti: se oli valtava! Meno oli aivan erilaista tämän viikon valmennuksessa.





Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo)

Koska selitin omasta ratsastuksestani pitkät pätkät oheiselle ääniraidalliselle valmennusvideolle, en rupea toistamaan itseäni tällä kertaa tekstimuodossa tähän postaukseen. Voin kuitenkin luvata, että tulette kuulemaan myöhemmin tarkkaakin analyysia siitä, miten tajusin ratsastaa esimerkiksi puomille paremmin tai kuinka kaarteesta ratsastaminen esteelle helpottui ihan älyttömästi, kun tajusin ratsastaa perille eri tavoin. Pienillä muutoksilla saa isoja eroja aikaisiksi. Koska niinhän se menee, että ratsukko on yhtä kuin sen heikoin lenkki, joka käytännössä 90 prosentissa harrasteratsukoita on juuri se ratsastaja. 

Voi että, miten iloisin mielin mä olen menossa kevättä kohden! Valmentajakuvioiden suhteen on luottavainen ja odottava fiilis, enkä voisi olla tyytyväisempi tilanteeseemme. Sitoutuneita ja ratsukosta aidosti kiinnostuneita valmentajia kun ei voi koskaan olla liikaa. Tarkoituksenamme on treenata ajatuksella ja järkevästi kevätkausi - katsotaan, nähdäänkö meitä kisakentillä joskus alkukesästä vai jo aiemminkin. Mutta mihinkäs tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa :)

Oletko sä tyytyväinen valmentajatilanteeseesi tällä hetkellä?

Mikä on saanut sut vaihtamaan valmentajaa?
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat