perjantai 20. heinäkuuta 2018

#991: Mullako kisasuunnitelmat loppuvuodelle?

Edellisessä postauksessa viittasin hieman siihen, että mun olisi tarkoitus hypätä ensimmäinen 130cm luokkani tämän vuoden aikana. Samaa olen kertonut myös esimerkiksi Instagramin puolella, jossa multa on kysytty tavoitteita tälle vuodelle. Ajattelinkin siis, että nyt jos koskaan on hyvä hetki pohtia hieman suunnitelmia, joita olemme koonneet kasaan yhdessä valmentajani kanssa ajatellen lokakuun Helsinki Horse Show’n startteja. Kurkistetaas siis hieman kalenteriin ja valmistaudutaan syksyyn! 

Kevättalvella päätimme asettaa kautemme tavoitteeksi Helsinki Horse Show’ssa ratsastettavan Lucky Winners -sarjan. Vaikka en tuolloin ollut hypännyt kuin yhden 115cm luokan kisoissa, ei tavoite tuntunut liian haastavalta, sillä Lucky Winners kilpaillaan Helsingin jäähallilla keskiviikkona 115cm ja torstaina 120cm tasoilla. Toki ajatus jännitti varsinkin aluksi todella paljon, mutta toisaalta ajattelin, että joskushan sitä itseään pitää haastaa. Tämä on yksi tapa, ja siksipä lähdimme suunnittelemaan kauden kisakalenterin sen mukaisesti.

Mä olen aina aiemmin ollut ihminen, joka ei suunnittele vuottaan kisojen osalta etukäteen. Sinne on menty, mikä on milloinkin sopinut aikatauluihin. Yksi syy on ollut vuorotyö kaupassa, mutta myös se, ettei Champin kanssa kisaamisesta meinannut tulla mitään meidän epätasaisten suoritusten vuoksi. En siis nähnyt syytä suunnitella kisakalenteria - meillä ei ollut mitään muuta tavoitetta kuin selvitä maaliin asti. 

Postaus tehty yhteistyössä Helsinki Horse Show'n kanssa.



Kaikki postauksen kuvat c. Sofia Kangas
Macon kanssa homma on ihan erilainen, koska kilpailemisesta on tullut hauskaa ja tavoitteellisempaa. On ihana harrastaa sellaisen hevosen kanssa, jonka tietää haluavan suorittaa sun kanssa radalla 110 prosenttisesti. Tämä nyt varmasti kuulostaa jonkun korvaan siltä, että kilpaileminen olisi mulle kaikki kaikessa, mutta näin ei todellakaan ole. Mun suurin tavoite on tietysti saada viettää ikimuistoisia hetkiä rakkaan nelijalkaiseni kanssa ja pitää meidät molemmat terveinä, mutta monesti tavoitteet on kaikista helpointa mitata näin ulkopuolisille kilpailullisesti selitettyinä. Ja loppujen lopuksi mä olen kilpaillut Macolla koko kauden todella säästeliäästi. Joten tällä mennään!

Näin heinäkuussa hyppäsin heti kuun ensimmäisellä viikolla yhden päivän kilpailut Lohjalla 3-tasolla 115cm ja 125cm luokissa. Näissä halusin hakea hyvää fiilistä omaan tekemiseeni, mikä onnistui ainakin omasta mielestäni oikein hyvin. Seuraavat kisamme ovatkin Hangossa legendaarisen SeaHorse Weekin yhteydessä, kun suuntaamme kulkumme Hankoon perjantaina kolmen päivän ajaksi. Kisaan toivottavasti aurinkoisessa säässä perjantaista sunnuntaihin 120cm tasolla siten, että perjantaina ja lauantaina meillä on avoimia luokkia, sunnuntaina sen sijaan joukkue-SM:t. Tuota sunnuntaita odotan todella innoissani, koska joukkuekisassa on aina omaa tunnelmaansa ihmisten kannustaessa omia joukkueitaan. Ja yksi avoimista luokista on bonusluokka Horse Show’n Lucky Winners -luokkaan, joten sieltä tietysti pyritään hakemaan hyvää suoritusta.

Elokuussa jatketaan heti Hangon perään yksipäiväisillä kisoilla Ainossa kuun ensimmäisellä viikolla. Tällöin hyppään taas joko kaksi luokkaa 115cm ja 125cm tasolla, tai pelkästään tuon viimeisimmän - ihan sen mukaan, miten Hangossa menee. Kun Ainon kisat ovat ohi, saa hevonen viettää hetken lomaa raspauksen ja rokotuksen merkeissä, ja seuraavan kerran jatkamme kilvanajoa kuun loppupuolella Stall Solbackassa. Siellä luokkia ei ole 120cm korkeammalle, mutta pyysin, että kilpailuiden ratamestari tekisi mulle varsinaisten kisojen jälkeen vielä yhden radan 125-130cm korkeudella. Näin ollen hyppäisin yhden 120cm kilpailuluokan ja sitten tuon kilpailuharjoituksen siihen päälle. 



Syyskuu onkin sitten kisoja täynnä! Ensimmäiset kisat meillä on vasta kuun puolessa välissä Stall Solbackassa aluemestaruuksien merkeissä. Lauantaina tarkoitukseni on hypätä kaksi avointa luokkaa 120-130cm tasolla riippuen siitä, mitä kutsussa tulee olemaan tarjolla. Sunnuntaina kisataankin senioreiden aluemestaruus 120cm tasolla arvostelun ollessa AM5 eli uusinta korotettuna. Mutta sen jälkeen onkin sitten pohdinnan paikka, nimittäin heti seuraavana viikonloppuna olisi Ypäjällä Horse Show’n karsintaluokat ja sitä seuraavana Aino Masters CSI2* eli kansainväliset estekilpailut. En millään haluaisi kisata kolmea viikonloppua putkeen, mutta toisaalta karsinnat on varmasti pakolliset, jos paikkaa ei etukäteen itselleen lunasta. Toisaalta kukkaroni ei kestä kolmea viikonloppua kilvanajoa putkeen.

Tämän suhteen en siis tiedä, mitä teen. Kansainväliset kisat olisivat loistavaa harjoitusta nimenomaan Small Tourin osalta, jossa korkeudet ovat käsittääkseni 120-125-130cm tai jotain sinnepäin. Kolmepäiväiset kilpailut siis! Voisin siis toki tehdä niin, että hyppäisin aluemestaruuksissa vain yhden päivän, Horse Show’n karsinnoissa vain yhden päivän ja Ainossa kolme päivää. Pitää pohtia, miten tuo yhtälö toimisi.

Joka tapauksessa lokakuun 17-18. päivät kilpaillaan jäähallilla Lucky Winners -luokat, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tuossa ehtii hyvin olemaan kaksi viikkoa kisataukoa, jos päättäisin hypätä Ainon kansainväliset kilpailut. Jos en hyppää niitä, käyn varmaankin lokakuun alussa pomppimassa jonkun kisan Horse Show’ta ajatellen. Ja kun HIHS on takana, saa Maco jäädä kisatauolle aina Espanjaan lähtöön asti. Marraskuussa meidän on tarkoitus tehdä hevosille vuositarkastus, jotta ne ovat varmasti iskussa reissua ajatellen. Näin ollen ne saavat hyppylomaa koko marraskuun ajan, jonka jälkeen joulukuussa palataan vähitellen treeniin. Jouluviikolla hevosilla on taas tauko, kun ne rokotetaan ja raspataan vielä kerran.




Tammikuun alku treenataan katse kohdistettuna isompia areenoita, joten emme varmastikaan käy kisoissa hallissa. 25. päivä rekan keula kaartaa kohti Espanjaa. Siellä tarkoitus olisi aloittaa kisaaminen 120cm tasolta ensimmäisellä viikolla ja siirtyä siitä 130cm luokkiin. Ajatus on, että jos kaikki menee hyvin, voisin hypätä loppureissun aikana ensimmäiset 135cm luokat. Kuusi viikkoa siinä on aikaa kilpailla, yhteensä siis 18 starttia. Ensi kautta jatketaan sitten Suomessa tai ulkomailla sen mukaan, tulenko Espanjasta takaisin suoraan vai mutkan kautta.

Ja ihan pakkohan tähän on todeta, että nämä ovat pelkkiä suunnitelmia. Koskaan, ei koskaan saisi suunnitella koko vuotta etukäteen, sillä aina joku muutos tapahtuu, joku sairastuu tai asiat eivät muuten mene odotetusti. Haluan silti uskoa ja toivoa, että mulla on oikeasti mahdollisuus toteuttaa tätä suunnitelmaa edes jotenkin järkevästi. Tämä on nimittäin valehtelematta ensimmäinen kerta, kun oikeasti suunnittelen tavoitteellisesti kisakalenteria pitkälle tulevaisuuteen. Pidetään siis kaikki sormet ja varpaat ristissä, jotta elämässä menee kaikki hyvin ja pääsemme terveinä kohti Horse Show’ta! 

Onko sulla tarkkoja kisasuunnitelmia, vai menetkö enemmän fiiliksen mukaan?
Lue lisää

tiistai 17. heinäkuuta 2018

#990: Ensimmäiset nurmikisat

Oon aina ollut se henkilö, joka on jännittänyt kisoja etukäteen. Yleensä jännitys on alkanut kisoja edeltävänä iltana ikävällä tunteella vatsanpohjassa. Uskon, että jännitys johtui epäonnistumisista kisatilanteissa. Kun asiat eivät sujuneet halutulla tavalla, mietin jo etukäteen, miten homma tulisi taas menemään pieleen. Se ei tunnetusti ole kovinkaan hyvä lähtökohta millekään kilpailusuoritukselle - tai asialle ylipäänsä.

Uuden hevosen myötä jännittäminen jäi kuitenkin kokonaan pois. Ei suinkaan kertaheitolla, vaan vähitellen kisa kisalta. Mun ja Macon ensimmäiset yhteiset kisat noin vuosi sitten olivat ihan kamalat, koska mua jännitti niin, että meinasin kuolla 90cm radan jälkeen. Rata itsessään oli ihan kelvollinen, mutta satulasta alas tultuani jalkani meinasivat pettää alta. Toki nollarata toi valtavan helpotuksen tunteen koko kroppaan. Tunteen siitä, että me ihan oikeasti pystytään tähän, ja että kilpaileminen voi olla hauskaa.

Kun kisat sujuivat hyvin, jäi jännitys kokonaan pois. Mua ei enää keväällä jännittänyt kisoissa ollenkaan - ainakaan siten, että olisin sen itse huomannut tai se olisi vaikuttanut tekemiseeni merkittävästi. Tiedostin kyllä, että edelleenkin ennen suorituksiani olen aavistuksen verran normaalia hiljaisempi ja jollain tavalla kireämpi (tai ehkä keskittyneempi olisi oikea sana). Suorituksien jälkeen vapautuneempi olo näkyy polveilevana puheensorinana ja mielen rentoutumisena. Kisasuorituksen tekeminen ei enää kuitenkaan ole mulle itsensä ylittämistä, vaan hauskanpitoa. Se on pieni, mutta merkittävä muutos.



Nämä kuvat c. Sofia Kangas
Lohjan kisoihin lähdettäessä koin kuitenkin pitkästä aikaa jännittämistä, joka tuntui ihan koko kropassa. Tiesin syyn pohtimattakin: Maco oli pelästynyt edellisissä kisoissa kentän viereen juosseita tyttöjä, joten olin tullut epävarmaksi. Vaikka yritin kuinka ajatella, että eihän se uudelleen pelästyisi, en vain yksinkertaisesti osannut nollata ajatuksiani puhtaiksi. Kisapaikalle saapuessamme sanoinkin mukanani olleelle Millalle, kuinka mua oikeasti jännittää pitkästä aikaa kunnolla. Milla käski lopettamaan jännittämisen. Ymmärrettävä, mutta tyhmä ohje: tottakai lopettaisin, jos osaisin. 

Yksi jännittävä tekijä Lohjan kisoissa oli toki myös uusi hyppyalusta, jollaisella en ollut aiemmin rataesteitä ylittänyt. Kisat hypättiin nimittäin nurmella, ja vielä siten, että verryttely toteutettiin kokonaisuudessaan hiekkakentällä. Emme siis päässeet ottamaan ainoatakaan hyppyä nurmella ennen omaa starttivuoroa. Radat olivat kuitenkin kivoja ja helppoja, eivätkä korkeudetkaan tuntuneet ihmeellisiltä 115cm ja 125cm luokissa, jotka hyppäsin. Kaikki vaikutti siis oikein optimaaliselta hyvien suoritusten saavuttamiseksi.

Ensimmäiseen luokkaan valmistautuessani olin kuin tönkkösuolattu muikku. Vitsailin ja yritin olla rento, mutta sisimmässäni panikoin aina kilpailusuorituksen ensimmäiseen hyppyyn asti. Verryttely meni onneksi hyvin, joten radalle pääsi lähtemään siltä osin hyvillä mielin. Rata itsessään oli mielestäni oikein sujuva kakkosesteelle tekemääni lähestymistä lukuunottamatta, ja lopputuloksissa olin kolmas. Näin ollen pääsin pitkästä aikaa Macon kanssa palkintojenjakoon nollaradan siivittämänä. Kiva juttu ja iso tsemppi seuraavaan luokkaan!



Nämä kuvat c. Anna Luokkakallio
Parasta oli kuitenkin tulla nollaradan jälkeen portille. Pyysin Millalta heti juotavaa, koska meinasin kuolla janoon kuuman sään, takkipakon ja jännityksen vuoksi. Ojensin käteni kaveriani kohden, jolloin hän totesi puoliksi järkyttyneenä, että mun käsi tärisi ihan kamalasti. No niin tärisikin! Ihan totta, olin kuin joku satavuotias vanhus, jonka kahvi ei pysy kupissa. Mun kädet tärisevät helposti muutenkin silloin, kun oloni on heikko, joten voitte kuvitella, miten suuri tärinä nyt oli kyseessä. Nauroimme yhdessä ja pienen hengenvedon ja sykkeen tasoittumisen jälkeen olo oli jo ihan normaali.

Seuraava luokka olikin helppoa ja kivaa, kun mua ei enää jännittänyt. Pääsin keskittymään paremmin siihen, miten ratsastan radalla huomioiden erilaiset kentän kallistukset: nurmikentällä kun mennään välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. Vähän, mutta kuitenkin! Alamäkeen tullessa hevonen pitää oikeasti saada sinne takajaloille, jotta se ei keilaa kaikkia puomeja mukanaan ponnistuksessa. Ylämäkeen hypättäessä puolestaan hevosella on pakko olla vähän enemmän voimaa, varsinkin oksereille tai sarjoille tultaessa. Näitä ei ole päässyt treenaamaan missään maastoestetreeniä lukuunottamatta, joten näissä kisoissa tuli samalla käytyä pikakurssi nurmikentistä. Mitäs sitä suotta treenaamaan enempää!

Vaikka 125cm luokan ratani ei ollut ehkä ihan niin tasainen kuin aiempi ratani, olin silti itse paljon tyytyväisempi ratsastukseeni tässä luokassa. Okei, viidennelle esteelle jäin vetämään kaarteesta liikaa kädellä, jolloin tuloksena oli puomi. Kahdeksikolle olisin saanut edetä vähän paremmin ja kolmannelle ratsastaa kaarteen enemmän sisäpohkeen ympäri. Niin tai näin, ratsastin mielestäni omalla tasollani ja tein sen mukaisen tuloksen. Toki se yksi puomi harmitti, varsinkin, kun oltiin ensimmäiset ei-sijoittuneet 0,2 sekunnin erolla edelliseen. Mutta samapa tuo, koska rata ja korkeus tuntuivat helpoilta.


Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

On mahtavaa huomata, miten oma pääni on kehittynyt tässä vuoden aikana entistä paremmaksi. Kilpailemisesta on tullut kivaa, eivätkä 125cm luokat tunnu mielestäni enää isoilta. Vielä kevättalvella pohdin, tulenko hyppäämään vielä tänä vuonna mitään 120cm tasoa isompaa korkeutta. Nyt kiikarissa olisi ensimmäinen 130cm luokkani. Mutta se on oma tarinansa, nyt ollaan tyytyväisiä tähän tulokseen!

Ihanaa alkanutta ja erittäin lämmintä viikkoa teille jokaiselle <3
Lue lisää

perjantai 13. heinäkuuta 2018

#989: Mekö maastoestekisoihin?

Kuten moni varmasti muistaa, kävimme parisen viikkoa sitten Macon kanssa maastoestetreeneissä Keravalla ensimmäistä kertaa ratsukkona. Macon historiaa tuntien uskallan sanoa, että ruuna on tuskin koskaan aiemmin hypännyt maastoesteitä - itselläni hyppykerrat on lueteltavissa yhden käden sormilla. Odotin tuota päivää enemmän kuin innoissani, enkä näin jälkikäteen ole katunut kertaakaan reissuamme nurmikentälle. Olihan tuo melkoinen kokemus!

Lupasin palata hieman tarkemmin ajatuksiini maastotreeneistä, vaikka ehdinkin julkaisemaan postauksen uusien kuvien ja lyhyen videopätkän kera. Ääniraidallisista videoista pitävänä haluan kuitenkin uskoa, että tämä postaus ilahduttaa monia lukijoitani. Toivottavasti en ole väärässä! Ja koska edellisessä postauksessa kertoilin hieman laveammin yleisiä tunnelmia, ajattelin nyt tarttua härkää sarvista ja jäsennellä maastoestevalmennuksemme antia hieman tarkemmin ihan näin kirjallisestikin. Voitte nimittäin uskoa, että tätä on pohdittu moneen otteeseen kavereiden kanssa niin tallilla kuin lopulta perheenjäsentenkin kesken. Ai miten niin olen innoissani?







Jotta mun innostusta voisi edes yrittää ymmärtää, on ensin palattava ajassa hieman taaksepäin. Mistä ihmeestä mä edes sain pähääni lähteä hyppäämään maastoesteitä hevosella, joka ei ole niitä tiettävästi aiemmin hypännyt? Kaikki juontaa juurensa vuosien taakse, kun olimme samalla tallilla erään kenttäratsukon kanssa. Kyseessä oli ahkerasti kenttäratsastuksessa kilpaileva junioriratsukko, joka sai puhuttua meidän talliporukan maastoestetreeneihin Keravalle silloisen hevoseni Champin kanssa. Pääsimme kokeilemaan ensimmäiset viralliset maastoesteemme kolmisen kesää sitten, jonka jälkeen odotin joka vuosi pääseväni uudelleen tositoimiin. Keväällä 2016 kävimme Champin kanssa kertaalleen lähitallin maastoradalla, mutta eihän sitä oikeasti voinut maastoesteiden hyppäämiseksi sanoa. 

Hevosen vaihtuessa en uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä suoraan uuden hevosen kanssa kokeilemaan onneani viheriölle. Tästä syystä viime vuosi oli täysin maastoesteetön (hitsi, miten taitava olen keksimään uusia sanoja). Nykyisellä tallillamme heräsi innostus maastoesteisiin, kun viime vuonna tallinomistajamme tempaisi extempore-päätöksellä aluemestaruuksista mitalin kaulaansa puhtaan nollan harjoittelukerran kera, ja toinen tallikaverini päätti osallistua yhtä lailla sen kummemmin harjoittelematta nuorille hevosille suunnattuun maastoestesarjaan. Siinä rytäkässä totesin, että no mitäs tässä, minäkin haluan. Siispä yritimme saada jo toukokuusta asti sopivaa aikaa isommalle porukalle, mutta kuten Gasellit yhdessä kappaleessaan laulaa, ei ryhmäviestillä saa mitään sovituksi, ellei nimiä ole listalla hovikuskin kera. Lopulta luovutin ja sovin treenit yhdessä Danielan kanssa. Samapa tuo, millä porukalla: kunhan mennään!






Sopiva päivä lyötiin lukkoon treenejä edeltävänä päivänä. Miksi ihmeessä sitä hoitaisi asioita ajoissa valmiiksi? Okei, puolustuksena todettakoon, että seurasimme silmä kovana muuttuvaa sääennustetta: emme halunneet hypätä sateella ja ukkosella. Tämä kuulostaa varmasti siltä, että olemme kaikki sokerista, mutta suurin syy oli hevosten turvallisuus. Liukas nurmi ei houkuttanut, kun ratsuna oli Macon kaltainen etupainoinen ensikertalainen, jonka tekemistä ei edesauta selässä vessanpönttökönötyksessä kiikkuva kuljettaja. Tai ehkä tässä tapauksessa kuljetettava. Oli kyllä hauska katsoa jälkikäteen noita videoita treenistä, koska mä ihan totta könötän siellä kyydissä kuin mikäkin halvaantunut rautakanki. Ihmekös, kun olin seuraavat kolme päivää jumissa sellaisistakin lihaksista, mitä en tiennyt omistavani! Ihan totta, miten pakarat voivat tulla kipeäksi ratsastuksesta? Pitää alkaa treenaamaan kenttäratsastusta enemmän, kun se kerran käy noin hyvästä urheilusta.

Meidän onneksemme saimme paikalle valmentajan, koska en ikinä lähtisi hyppäämään noita tehtäviä ilman, että joku kertoo mulle kaiken olevan turvallista ja oikein. Totta puhuakseni ajattelin etukäteen, että hyppelisimme jotakin kivaa ja helppoa, enkä nyt tarkoita helpon kenttäesteitä, vaan niitä maahankaivettuja tukkeja. Niillä me aloitettiinkin, mutta nopeasti valmentajamme pyysi suorittamaan uuden rundin asteen verran isommilla esteillä. Ne olivat edelleen sitä helpoista helpointa maastoestemateriaalia, mutta tuntuivat hurjan jännittäviltä selästä käsin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen innostukseni näki hyvin, kun kehuin Macoa taputuksien ja äänen kera varmaan kahdensadan metrin verran ennen siirtymistä käyntiin.





Linkki videoon (ääniraidallinen video)

Jos joku asia tuntuu menevän hyvin, on siihen väkisinkin tyytyväinen. Olisin ollut erittäin tyytyväinen siihen, että pääsimme isolta tuntuvan keltaisen talon, risuilla varustetun haudan ja maahaudan yli hengissä. Pääsimme, jonka jälkeen pyydettiin tulemaan taas aavistuksen vaativampia tehtäviä. Hetkinen, siis minäkö? Selvä homma, yritetään. Ja yli mentiin, useaan kertaan. Sitä hymyä oli vaikea pyyhkiä kasvoilta pois. Isäni oli paikalla kuvaamassa ja katsomassa todeten, että taisi olla niin hevosella kuin ratsastajallakin hauskaa. Ai että oliko? Olimme ihan liekeissä! 

Mutta vähän kuitenkin jarrua menoon, ei meistä kenttäratsukko kuitenkaan tule. Moni nimittäin ehdotteli tämän reissun jälkeen, että kai me osallistuttaisiin jossain vaiheessa syksyllä kenttäkilpailuihin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen hevonen tarvitsee monipuolista treeniä ja varsinkin tällainen meidän kaltainen harrasteratsukko pääsee virkistämään päätään erilaisten aktiviteettien parissa oikein hyvin. En kuitenkaan ole lähdössä syksyllä kenttäkisoihin, vaikka kuinka siihen yritettäisiin yllyttää. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että maastotreenit ovat aina normaalia estetreeniä raskaampi vaihtoehto hevoselle. Se taas verottaa automaattisesti hyppykertoja ihan niiltä rataesteiltä. Ja ensimmäistä kertaa koskaan mulla on jonkinlainen suunnitelma siitä, mitä me ollaan tekemässä ratsukkona syksyn aikana kisojen osalta. Tähän kalenteriin ei valitettavasti mahdu kenttäkilpailuissa käyminen.

En kuitenkaan sano "ei koskaan", vaan pidän silmät auki ja mielen avoinna. Voihan olla, että ensi kesänä me startataan huvin ja urheilun vuoksi joku helpoista helpoin kenttäluokka kivassa paikassa, joka on meille entuudestaan tuttu. Siihen asti me nautiskellaan mahdollisuuksista treenata maastoesteitä sopivan aikavälin tullen - tiedä, vaikka se olisi jo elo-syyskuussa! 

Oletko sä koskaan osallistunut kenttäkisoihin ilman kummempaa treenausta? :)
Lue lisää

perjantai 6. heinäkuuta 2018

#988: Kisavideopostaus ja ääniraidalliset videot - vihdoin!

Mikä kesässä on just sun mielestä parasta? Allekirjoittaneen on pakko myöntää, ettei mikään voita oikein kunnon kisapäiviä, jolloin aikaa on muuhunkin kuin itse suorituksiin ja niiden panikointiin. Senpä vuoksi en malta odottaa Hankoa, jolloin tarkoituksena olisi viettää toivottavasti aurinkoisissa merkeissä kolme päivää Suomen parhaissa kesäkisoissa ihan ajan kanssa. Näistä reissuista esimakua saatiin kesäkuun puolessa välissä Ratsastuskeskus Ainon kolmostason kisoissa, kun vietimme kisapaikalla yhteiskyydityksen vuoksi useamman tunnin. Mikäs sitä oli nauttiessa hyvästä säästä, ystävistä, ratsastuksesta ja kilpailupaikan tunnelmasta!

Miksi se kisapaikalla hengailu sitten on mun mielestä niin kamalan mukavaa? Suurin syy lienee se, että kisapaikalla näen ystäviäni ja niitä ratsastusmaailman tuttuja, joita en muuten ehdi tapaamaan. Kisoissa parasta omien suorituksien lisäksi onkin juuri se yhteisöllisyys ja sosiaalisuus. Juttuseuraa on joka puolella: usein hengailenkin niin tuomaritornissa kuin verryttelykentällä. En varmasti viihtyisi kisoissa yhtä hyvin, jos en tuntisi ketään paikalta. Silloin kaava olisi seuraavanlainen: hevonen ulos autosta, radalle, hevonen koppiin, kotiin. 

Tässäpä tunnelmakuvia Ainon kisoista! 

Näin hehkeänä hengasin kisapaikalla ennen omia starttejani! Lippiskin unohtui, joten käytin paitaa hattuna :D
Ainon kisoissa ei todella oltu noin näppäriä, sillä vietin kisareissulla lähemmäs kahdeksan tuntia kaikkinensa. Miksi ihmeessä? Syy löytyi yksinkertaisesti siitä, että päätimme ajella paikalle yhdessä tallikaverini Saiman kanssa, jolloin säästimme toiselta bensaa ja toiselta traileria. Luvassa oli hyvää säätä, joten kisapaikalla hengailu ei ollut huono idea. Molempien hevoset ovat lisäksi sen verran hyväkäytöksisiä, että niitä pystyi tarvittaessa seisottamaan hetken ajan trailerissa syömässä ilman, että kenenkään hengen puolesta tarvitsi pelätä. Pääosin Maco kuitenkin hengasi väliajat varjossa ihanan hoitajamme Saran kanssa, joka jaksoi seistä ruunan kanssa hevosautoalueella usean tunnin ajan. Itse keskityin sosiaalisoimaan ja katselemaan ratoja. Ei hullumpi työnjako! Kiva välillä näinkin, kun yleensä lähden matkaan ilman hoitajia.

Meidän kisareissumme venyi, koska Saima hyppäsi aamulla nuorten hevosten luokkia ja mä puolestani loppuiltapäivästä viimeisiä luokkia. Mentiin siis vähän ristiin, mutta samalla tuli katsottua muiden ratsastusta normaalia enemmän. Ehdin kuvata reissusta videopostauksenkin, mitä ei normaalisti olisi ehtinyt tekemään ajanpuutteen vuoksi. Videpostauksessa on muuten sisällytettynä molempien ratojen ääniraidalliset videot, joten suosittelen katsomaan ne, jos sisältö ei muuten kiinnosta!

Radan jälkeen valmentajan kommentit <3




Linkki videoon (ääniraidallinen video + videopostaus)

Lauantaina kisataan tosiaan jälleen, ja tällä kertaa meidän karavaani suuntaa kulkunsa Millan kanssa Lohjalle derbykentälle. Vähän mua jännittää näin etukäteen, että osaankohan ratsastaa nurmella, kuten ideaalitilanteessa kuuluisi. Meillä on luvassa varmasti tosi mukava päivä, kunhan vaan sää suosii, eikä nurmi ole liukas. Ajattelimme alustavasti pitää niin sanotun yökyläilyn jo perjantaista alkaen, koska aikaa ei muuten ehdi viettää juuri koskaan yhdessä. Tosin viime viikonloppuna meillä oli pitkästä aikaa oikeasti yhteistä "paras kaveri" -aikaa, kun yökyläilin Millan luona ja kävimme yhdessä tallilla pitkän kaavan mukaan. Tämän viikon sunnuntaina piipahdan myös Ruisrockissa ja vietän Turussa vielä maanantain tehden sieltä käsin etätöitä, joten pääsen tapaamaan myös mun muita ystäviä. Huippu aloitus heinäkuulle - tästä tulee varmasti yksi vuoden parhaista kuukausista!

Tykkäsitkö tällaisesta ääniraidallisen videon ja videopostauksen yhdistelmästä? :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat