sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

#1061: Valmistuin maisteriksi - vihdoin!

Otsikossa se tulikin, nimittäin tieto valmistumisestani. Pääsin sisälle Helsingin yliopistoon vuonna 2015 ja siitä asti tavoitteena on ollut valmistua valtiotieteiden maisteriksi. Kesäkuun 1. päivä sain tiedon siitä, että kokonaisuus hyväksyttiin, mikä tarkoitti yksinkertaisesti yhtä asiaa: musta tuli virallisesti VTM. Viestiä lukiessani hymyilytti. Olin onnellinen, ja olen edelleen.

Niin vain tuli saavutettua yksi etappi elämässä. Nyt on aika suunnata kohti uusia tavoitteita, jotka ovat vielä hieman auki, kuten pari postausta sitten kirjoitinkin. Suurimmat ajatukset kohdistuvat paitsi harrastukseen ja siinä kehittymiseen, myös ammatilliseen puoleeni. Haluan kehittyä mahdollisimman osaavaksi viestintäasiantuntijaksi, jolla on monipuolinen kokemus sosiaalisesta mediasta ja organisaatioviestinnästä. Koen olevani positiossa, jossa pääsen oppimaan tätä kaikkea ja paljon muutakin. Hevosharrastuksen jakaminen sosiaaliseen mediaan tukee hyvin kokonaisuutta, vaikka se puhtaasti vapaa-aikaa onkin. Ja sellaisena sen haluan pitää - jo pelkkä ajatus sosiaalisen median kanavieni liiallisesta kaupallisestamisesta tuntuu hassulta. Somellako voisi elää? Varmasti, mutta minusta ei varmasti olisi yrittäjäksi.

Kaikki upeat kuvat c. Vilma Töyräs!
 









Itseään pitää kuitenkin haastaa, jotta voi kehittyä paremmaksi. Siksipä suostuin juontamaan SuomiAreenan yhteydessä järjestettävän ensimmäisen Lasten keskustelutilaisuuden, jonka järjestäjänä toimii työnantajani lisäksi myös SuomiAreena. SuomiAreena julkaisi keskiviikkona lehdistötiedotteen ja ohjelmansa sekä uuden SuomiAreena2019-sovelluksen. Näin lomalaisena en seurannut tätä aktiivisesti ja hämmennyinkin, kun kollegani pommitti tekstiviestillä: "Sä olet mukana SuomiAreenan lehdistötiedotteessa". Jahas, minäkö? Totta tosiaan näin pääsi käymään. Tiedotteessa lukee, että tilaisuuden juontaa bloggaaja-tubettaja Aada Lätti. Aiheesta oli keskusteltu myös tänään televisiossa MTV:llä. Hurjaa. Jännittää jo etukäteen. Samana päivänä juonnan myös torivartteja eli 20 minuutin mittaisia ohjelmanumeroita MTV-lavalla. Siinä sitä onkin itselle haastetta, sillä en todella ole kokenut esiintyjä!

Kuvasin valmistujaisviikonlopusta MyWeekend-videon, jossa on mukana paitsi juhlahumua siskoni ylioppilasjuhlista, myös useamman hevosen ratsastusta. Video on melkein puolen tunnin mittainen, joten katsottavaa riittää. Toivottavasti tätä on kiva katsella, sillä viikonloppu oli ainakin todella mukava viettää, kuten videolta voittekin lopussa kuulla. 

Aivan ihanaa viikonloppua sulle :)


Linkki videoon (MyWeekend)
Lue lisää

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

#1060: Kohti SM-kisoja

Terveisiä auringon keskeltä! Tämä viikko on vuoden ensimmäinen kesälomaviikko, joka kuluu täysin tallilla esteratsastuken SM-kisojen valmisteluissa. Istuskelen parhaillani tallimme kahvion ikkunoiden edessä löytyviltä penkeiltä katsellen kentälle, jossa ratsastajat treenaavat perjantaina alkavia kilpailuja varten. Kentän viereen pystytetään parhaillaan katsomoa jo aiemmin kasaan kyhättyjen ravintolatelttojen ja VIP-telttojen viereen. Kentälle on kaivettu vesihauta, väliaikaistallit ovat valmiina ja kylttejä on ripoteltu ympäri Hyyppärää. Paljon on vielä viimeistelyä tekemättä, mutta hirmuinen määrä hommaa on jo tehty useamman kuukauden ajan! Vitsit, miten innolla odotan kilpailuja niin työntekijän, katsojan kuin kisaajankin roolissa.

Aivan, luit aivan oikein - tarkoituksena on startata itsekin avoimissa 120cm luokissa viikonlopun aikana. Jännittää hieman, mutta onneksi meillä on aivan mahtava tiimi kasassa, joka osaa ottaa tilanteen haltuun niin tallien kuin sosiaalisenkin median osalta. Mun vastuulla SM-kisoissa on tällä kertaa tallialue ja sosiaalinen media, jonka lisäksi puuhaa riittää muiden juoksevien asioiden osalta. Onnekseni tiimissäni on rautaisia ammattilaisia, jotka ovat tehneet tallihommia jo monet kerrat sekä keskenään että kanssani. Voin siis huoletta luottaa siihen, että kaikki tapahtuu suunitellusti siitäkin huolimatta, että joudun lähtemään lauantaina kaverini häihin ja starttaamaan pari luokkaa kisoissa. On oikeasti valtavan suuri ilo, että meillä on edelleen Suomessa ihmisiä, jotka haluavat tulla tekemään töitä kisoihin vapaaehtoisina yhteisen hyvän eteen. Hommissahan ollaan niin sanotusti palveluammatissa, sillä tehtävänämme on taata ratsastajille ja katsojille parhaimmat mahdolliset kilpailut. Siihen pyritään! Tervetuloa siis katsomaan SM-kisoja Stable Novaan perjantaista sunnuntaihin (14.-16.6.), jos on vielä tekemistä vailla. Tapahtumaan on vapaa pääsy, paikalla on runsas expo ja ravintolatarjoilu. Lauantai-iltana on erikseen iltaohjelmaa.








Päätin vasta maanantaina, että uskallan lähteä starttaamaan kisoissa ensimmäiset 120cm luokat sitten viime elokuun. Kisoissa on mennyt hyvin, mutta olemme menneet tähän mennessä vain kaksi luokkaa 110cm korkeudella ykköstasolla. Vaikka sijoitukset ovat olleet hyviä (voitto ja toinen sija), ei vaikeustaso ja korkeus ole välttämättä ollut sellainen, että se olisi mitenkään verrattavissa kolmostason luokkiin ja aavistuksen isompiin esteisiin. Menimme kuitenkin maanantaina Venlan treeneissä rataa, jossa korkeus oli 115cm-135cm pitkän veden kera, eikä Macon suorittamisessa ollut mitään moitittavaa. Itse sen sijaan ratsastin ajoittain kovinkin epämääräisesti, sillä tyhmyydessäni nautin kaksi energiajuomaa juuri ennen ratsastusta sillä lopputuloksella, että tärisin kauttaaltaan samalla, kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Valmentaja totesi, ettei hän ole koskaan nähnyt mua yhtä tiloissa. Siltä se kyllä tuntuikin, sillä en ehtinyt ajattelemaan mitään, kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Kofeiiniherkkänä ihmisenä muutenkin turhat energiajuomat ovat aivan vihoviimeinen lisä, mutta näin se taas piti erikseen todeta kantapään kautta.. 

Maco on tuntunut viime aikoina muutenkin hyvältä, kuten edellisessä postauksessa kerroinkin. Olemme hypänneet säästeliäästi noin kerran viikossa, jonka lisäksi treenit ovat keskittyneet pääosin puhtaaseen maastoiluun ja kävelyyn narun päässä. Joskus toki on pakko ratsastaa hevonen avuille kentällä, mutta näin kuumilla säillä se perinteinen "takapuoli satulassa avoja ja sulkuja" -treeni on jäänyt kuin huomaamatta vähemmälle. Macon päälle sopii hyvin se, ettei sitä prässätä liikaa, mutta sen kroppa vaatii kuitenkin myös sitä sileäntreeniä, jossa se ratsastetaan paremmin takaosalle. Onneksi meidän maastoreissut eivät ole pelkkää suoraa uraa, vaan mukana on reippaita laukkapyrähdyksiä ylämäkeen ja suoralla, kiipeilyä mäissä ja hieman epätasaisempaakin maastoa. Hevonen joutuu siis ajattelemaan ja käyttämään kroppaansa eri tavoin kuin tasamaalla, mikä parantaa sen fysiikkaa. Siitäkin huolimatta ruunan karsinan oveen on kiinnitetty "fat"-magneetti, joka kertoo tallityöntekijöille, että hevonen saisi saada vähän vähemmän heinää. Siitä on nimittäin tullut jälleen melkoinen pullukka ;)








Tämän päivän ohjelmassa on vielä Macon klippaaminen ja kahden hevosen hyppääminen illasta. Olenkin saanut viime aikoina hypätä erilaisilla hevosilla, joka on tuonut paljon varmuutta omaankin tekemiseen. Mukana kuvioissa on säännöllisesti jo aiemmin blogistakin tuttu Penno ja 3,5-vuotias poniruuna Reiska, joilla menen viikottain esteitä omilla talleillaan. Näiden lisäksi hyppään säännöllisen epäsäännöllisesti kaverini estehevosella Cassulla, jolla hyppäsin rataa myös Stall Solbackan kisoissa omistajan murrettua olkavartensa. Toisinaan päädyn myös Pennon tallilla majailevan Mikun selkään, joka sekin on kisannut 120cm luokkia aiemmassa elämässään ulkomailla ennen Suomeen muuttoa. Tänä iltana vuorossa on Penno ja Miku, eilen hypättiin Reiskan kanssa sen elämän ensimmäinen okseri. Niin kivoja hevosia kaikki, ja todellakin erilaisia keskenään! Olisiko kiva kuulla näistä hieman enemmän?

Mutta sen pidemmittä puheitta lähdenkin tästä klippaamaan ratsuani, jotta se olisi edustavana perjantaiaamuna. Jos ei muuta, niin ainakin se näyttää hyvältä, haha! Kuski yrittää olla mokailematta parhaansa mukaan. Tällä hetkellä on niin epätodellinen olo, sillä tallilla aika menee aina aivan hujauksessa ja yhtäkkiä huomaan viettäneeni reissussa 14 tuntia ilman, että kelloa on tajunnut katsoa kertaakaan kunnolla. Siitä saan kiittää ihania ihmisiä, jotka tekevät päivistä niin mahdottoman mielenkiintoisia ja iloisia! Oli kyllä hyvä idea ottaa lomaviikko tähän kohden, sillä muuten olisin ollut aivan pihalla kaikesta viikonlopun kisoihin liittyvästä. Huomenna alkaakin varsinaiset karkelot, kun ensimmäiset hevoset saapuvat Pohjois-Suomesta paikalle. Pitäkää peukkuja, että meillä menee kaikki hyvin täällä!

Aiotko katsoa SM-kisoja livenä tai netin kautta? :)
Lue lisää

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

#1059: Sata syytä olla onnellinen - missä nyt mennään?

Nyt on kyllä pakko nostaa virtuaalista hattua päästä ja kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita osallistumisestanne keskusteluun. Mieltä lämmittää se, että blogeissakin voi yhä edelleen aikaansaada vuorovaikutusta aikakaudella, jolloin muut somekanavat tuntuvat vievän suurimman huomion video- ja kuvasisällöt kärjessä. Henkilökohtaisesti nautin valtavasti kirjoittamisesta, minkä takia arvostan myös tänne saamaani palautetta, vaikka blogipostauksia ehtiikin nykyään kirjoitella harmittavan harvoin. Onneksi on kuitenkin nuo muut somekanavat, jonne on helppo julkaista materiaalia hyvinkin reaaliaikaisesti. 

Toukokuu lähentelee loppuaan, mitä on aivan uskomattoman vaikea ymmärtää. Vastahan tässä aloiteltiin vuotta 2019 ja mietittiin, onko meillä edessä kisakautta tai edes kokonaista vuotta hevosenomistajana. Opeteltiin uuden työnkuvan tuomia vastuita ja suunniteltiin kevään lomamatkaa. Viimeisteltiin maisteriopintoja ja katsottiin jännittyneinä tulevaisuutta kohden: millaista olisikaan olla ihan oikeasti "aikuinen", eikä enää opiskelija. Näin kesäkuun kynnyksellä huomaan miettiväni, miten valtavasti näihin kuluneisiin viiteen kuukauteen onkaan lopulta mahtunut, niin hevos-, työ- kuin opiskelurintamalla. Ja ihan sen sosiaalisenkin elämän ja oman henkisen kasvamisen saralla. 

Salossa kisoissa toukokuun puolivälissä. Ensimmäiset hyppykuvat ja palkintojenjakokuva c. Saija Laaksonen






Mulla on aina ollut tavoitteita elämässä - sellaisia, joita kohden olen pyrkinyt jokapäiväisillä valinnoillani tietoisesti tai tiedostamattani. Jo lukioikäisenä asetin muutaman tavoitteen: halusin omistaa hevosen, asua Helsingissä, valmistua maisteriksi ennen 25 vuoden ikää ja tehdä töitä vakituisella pestillä alalla, josta nauttisin ja jossa pääsen kehittymään jatkuvasti työntekijänä sekä ihmisenä. Havahduin vastikään siihen tosiasiaan, että olen tällä hetkellä saavuttanut kaikki nuo tavoitteet. Puhuin tästä avoimesti vanhempieni ja ystävieni kanssa: mitä seuraavaksi? Olo oli hetken ajan jopa hämmentynyt, sillä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin mulla ei ollut selvää suunnitelmaa siitä, mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Tässäkö se oli, nuoruus? Ei kai sentään! Nopeasti tajusin, että olin jo alitajunnassani kehitellyt seuraavia suunnitelmia pidemmän aikaa. Ei ehkä yhtä konkreettisia kuin aiemmat, mutta suunnitelmia joka tapauksessa. Haluaisin kilpailla harrastelijana kansallisissa luokissa esteratsastuksessa niin vaativissa luokissa kuin kokemukseni tulee sallimaan, ostaa oman asunnon Helsingistä lähivuosina ja muuttaa ainakin joksikin aikaa työskentelemään ulkomaille. Oppia yhä enemmän maailmasta ja haastaa omaa ajattelua. Ja muistaa nauttia siitä kaikesta, mitä joka päivä pääsee kokemaan elämässä.

Kliseistä, mutta silti jotenkin rauhoittavaa. Ennen kaikkea olen äärettömän iloinen siitä mahdollisuudesta, jonka olen saanut Macon kanssa kaikista meidän viime syksynä alkaneista ongelmista huolimatta - ja juuri niiden jälkeen. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että saattaisin tällä hetkellä olla hevoseton ja suunnitella jotain aivan muuta osana elämääni. Sekään ei olisi ollut huono asia, sillä kuten todettu, ei elämän pitäisi mielestäni rakentua liiaksi yhden asian ympärille. Väitän, että vaikka hevoset ja ratsastaminen ovat mulle ja monelle muulle valtavan rakas harrastus ja elämäntapa, löytyisi elämästä lopulta varmasti paljon muutakin, joka voisi tuoda arkeen yhtä paljon iloa ja mielekkyyttä. Onnekseni mun ei vielä tarvinnut testata tätä vaihtoehtoa, vaan saan nauttia komean ruunan kanssa nopeasti lähestyvää kesää tavoitteet korkealla.


Dumlen kanssa on tullut tehtyä muutaman kerran töitä.
Tässäpä Reiska-poni 3,5v ♥
Penno-ruuna palasi myös hyppyjen pariin :)

Macoakin nauratti ;)
Voitte uskoa, miten onnellinen olin maanantaina saadessani Macon hierojalta seuraavan viestin: "Moikka! Maco oli kokonaisuudessaan parhaimmassa kunnossa, mitä olen sitä hieronut. Nyt pääsin kunnolla sisälle lihaksiin paljon nopeammin, molemmat lavat sai myös tehtyä paremmin kuin aiemmin. Takapäässä sillä on edelleen suurimmat jumit, mutta nekin menneet paljon eteenpäin, ja sain käsiteltyä sen lantion alueelta ja vatsasta hyvin. Nyt vain, kun sen saa pysymään tuolla tavalla liikkeessä ja se saa vielä lisää lihaksia takaosaan, niin näyttää paremmalta."

Hymyhän siinä tuli kasvoille. Jes! On ihan mielettömän hienoa saada lukea moinen kommentti, sillä Macon hieroja on osannut kertoa meille hevosen ongelmista jo ennen kuin eläinlääkärit ovat näitä asioita sen enempää hoitaneet tai tiedostaneet. Kaiken lisäksi Maco tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä myös selkään, ja sen koko olemus on positiivinen ja innostunut. Väitän, että sille on toiminut oikein hyvin tuo liikutusmalli, jossa se työskentelee kaksi tai kolme päivää ja pitää sitten aina yhden kävelypäivän väliin. Kävelypäivänä ruuna on saanut olla ilman satulaa, mikä nykytutkimuksen valossa lienee hyväksi hevosen lihaksistolle. Toki tutkimuksia on suuntaan ja toiseen, mutta ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna tällaisen vähän diesel-mallisen hevosen päänuppi tykkää hyvää siitä, ettei sitä rassata joka päivä kentällä tai maneesissa. Oikeastaanhan me ollaan viime aikoina keskitytty ansiokkaasti paljolti maastoiluun sen sijaan, että olisimme viilanneet aitojen sisällä koulukiemuroita. Niitäkin toki pitää harjoitella ihan perusratsastettavuuden parantamiseksi, mutta toisaalta valmentajammekin totesi tässä jokin aika sitten, ettei hän ole nähnyt Macoa noin hyvin avuilla olevana vielä kertaakaan. Joku siis toimii. Ja hyvä niin!

Kotona on treenattu - käsien kanssa tai ilman!






Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Tässäpä muutama lisävideo Macosta ja Cassusta. Kaksi hyvin erilaista hevosta 🐎 Maco on tunnetusti vähän hidas ja pitkä, mutta toisaalta esteitä lähestyessä tunnen sen kuin omat taskuni ja osaan siksi ennakoida ainakin joissain määrin tulevia tilanteita. Toki virheitäkin sattuu, aivan kuten tämän julkaisun kolmas video näyttää 😉 Maco hyppäsi kuitenkin tänään tosi kivasti ja väläytteli sellaisia pomppuja, etten ole varmasti koskaan istunut moisissa kyydissä aiemmin. Olo oli varma ja fiilis siksi korkealla 😍 Cassu taasen olikin mulle aivan uusi tuttavuus, joka yllätti! Kyseessä on aika iso tamma, mutta se on kuitenkin herkkä ratsastaa. Esteillä sopivan innokas ja positiivinen, eivätkä erikoisesteet kummastuttaneet sitä laisinkaan. Teimme aluksi yksittäisiä esteitä ja hain fiilistä, miten tätä hevosta pitäisi ratsastaa. Lopuksi tulimme jo ihan 13 esteen rataa, mikä meni tasaisen kivasti. Viimeisillä vähän isommilla esteillä tuntui jo siltä, että Cassu hyppäsi selän läpi ja alkoi käyttää itseään - pienillä kun se ei vielä ole hänen mielestään tarpeellista 😎 Valitettavasti niitä hyppyjä ei kuitenkaan ole videolla, sillä sade yllätti. Kiitos vielä hevosen lainasta @hannahelasmeri ❤️ Huomenna tuleekin sitten kuvaa ja videota Pennon ja Mikun hypyistä. Mitä pidätte tällaisesta tarkemmasta selityksestä täällä Instagramin puolella? Jatkoon vai ei? 🤔 #equestrian #showjumping #oldenburg #horsesofinstagram #cheval #horse #lovemyhobby #horsebackriding #happiness #häst #riding #bestthingsinlife #followme #like4like #equestrianlife #spring #Marocco #ElMacoAirlines #VauhtiMakkara #StableNova #esstockholm #equestrianstockholm #veljwahlsten #veljeksetwahlsten
Henkilön Aada Lätti (@aadalatti) jakama julkaisu

Meidän toukokuuhun mahtui loppujen lopuksi valtavasti positiivisia asioita, joista olisin halunnut kirjoittaa teille yhtä jos toista. Koska aika on rajallista, päätin kuitenkin tiivistää muutamat seikat postauksen loppuun. Jos haluatte kuulla näistä joistakin enemmän, voin hyvin kirjoitella aiheesta erillistä postausta esimerkiksi huomenna, kun helatorstai tuo päivään muutaman tunnin lisää aikaa.

MITÄ NYT ON TAPAHTUNUT?
  • RATATREENIT ERIKSNÄSISSÄ
    Kävimme toukokuun puolessa välissä hyppäämässä ratatreenit oman kotitallimme ulkopuolella ensimmäistä kertaa sitten viime vuoden elokuun. Korkeutena oli metri, eikä tarkoituksena ollut hakea muuta kuin hyvää fiilistä ja sujuvaa ratsastusta. Tässä onnistuttiin: Maco oli tietysti innoissaan, mutta kuitenkin kuuliainen. En itse tehnyt kamalia ratsastusvirheitä, vaikka välillä tuntui siltä, että käsijarru meinasi unohtua päälle kaarteissa. Ilta oli rento ja seura hyvää. Ennen kaikkea olo oli helpottunut, sillä tuo reissu ei ollut itsestäänselvyys vielä vuoden alussa.

  • ENSIMMÄISET KISAT TAUON JÄLKEEN
    Kun ratatreenit olivat sujuneet järkevästi, uskaltauduin ilmoittautumaan ensimmäisiin virallisiin kisoihin Saloon. Lähdimme reissuun tallinomistajiemme hevosrekalla lauantaista sunnuntaihin, ja samalla reissulla toimin heidän kolmelle hevoselle hevosenhoitajana. Meillä oli ihan mahtava reissu, joka huipentui siihen, että hyppäsin Macon kanssa päivän ainoan luokkamme sunnuntaina 110cm tasolla yhdeksän kuukauden kisatauon jälkeen toiselle sijalle vajaan 30 lähtijän joukosta. Tuolta paluumatkalta ei riemua puuttunut, ja vaikka viikonloppu oli raskas fyysisesti, antoi se sellaisen boostin tulevaa kautta kohden, etten pysty sanoiksi pukemaan.

  • ONNISTUMISIA JA OIVALLUKSIA VALMENNUKSISSA
    Kotitreeneissä meillä on mennyt pääosin hyvin. Olen melko kriittinen omaa tekemistäni kohtaan, eikä "ok"-suoritus tuo sitä tunnetta, että kaikki voitava on tehty onnistumisen eteen. Valmentajani on erittäin tarkka ja haluaa korjata pienimmätkin virheeni, joten toisinaan valmennuksissa on ollut aivan kamalan epäonnistunut olo. Jokainen kerta on kuitenkin päättynyt voimaantumiseen ja siihen, että huomaan oppineeni aivan valtavasti lisää. Tämä konkretisoitui Salon kisoissa, kun tajusin radalla, että mulla tuntui olevan runsaasti aikaa ajatella apujani ja päätöksiä esteiden välissä jopa viiden askeleen linjoilla. Vielä vuosi sitten saatoin ratsastaa kokonaisen radan tajuamatta, mitä olin tehnyt missäkin kohden. Tämä, jos jokin realisoi sen, että tiukasta valmennuksesta on hyötyä.

  • UUSIA HEVOSTUTTAVUUKSIA VANHOJEN RINNALLA
    Viime viikonloppuna pääsin heppailemaan oikein urakalla, kun hoidin lauantaina viisi hevosta, joista neljällä hyppäsin. Sunnuntaina pääsin jälleen yhden uuden ruunan kyytiin esteiden parissa. Mitä ja keitä - ja ennen kaikkea miksi? Olen tosiaan ratsastellut toukokuussa toisinaan parhaan ystäväni Millan viisivuotiaalla Dumlella, jonka lisäksi Penno on palannut kuvioihin mukaan omien kiireideni helpottaessa estetreenien osalta. Lauantaina hyppäsin lisäksi kaverini Hannan Cassu-nimisellä estehevosella ja Pennon tallikaverin, Miku-ruunan kanssa. Molemmat olivat kovin mukavia tapauksia ja etenkin Cassu herätti kiinnostusta Instagramin puolella.

  • UUSI TREENIKAVERI
    Kesän myötä kuvioihin astuu pidempiaikaisella tähtäimellä myös täysin uusi nelijalkainen tuttavuus, 3,5-vuotias poniruuna Reiska. Aloitimme tämän ihanuuden kanssa estehevosen uran viime viikonloppuna, enkä voi uskoa, miten reipas pikkumies tämä tumma komistus onkaan! Tarkoituksena olisi esittää kyseinen poni syksyllä laatuarvosteluissa, jahka yhteistyömme hioutuu sellaiseen pisteeseen, että hommassa on ideaa. On kyllä hienoa päästä mukaan tekemään nuorta ponia alusta alkaen, sillä tuossa matkassa oppii paljon koko ajan. Reiskan omistaja on mulla entuudestaan tuttu aiemman ratsastettavani Hämpsin myötä, joten odotan innolla, mitä kaikkea tämä mahdollisuus tuo kesän mittaan tullessaan.

Tanskassa on tullut käytyä viime aikoina riittämiin. Viimeisin reissu oli eilen, kun lähdimme suoraan kultajuhlista lentokentälle ja palasimme viime yönä Suomeen. Tässä meikäläinen poksauttaa samppanjaa Tanskan torilla, ihan vaan leijonien ja meidän tiimin voiton kunniaksi. Meillä oli siis kevään kestänyt Digital Community -kilpailu kaikkien pohjoismaalaisten kollegoiden kesken, ja meidän tiimi voitti koko homman. Hauska päivä!

Siinäpä olikin listaa niistä asioista, mitä viime aikoina on hevosrintamalla tapahtunut. Tai ainakin niistä, mitä on päällimmäisenä mielessä! Seuraavaksi keskitymme Stable Novassa järjestettäviin SM-kilpailuihin, joissa olen tallivastaavana huipputiimini kanssa pyörittäen samalla somea tapahtuman ajan. Tarkoituksena olisi tosin itsekin yrittää hypätä parina päivänä jotain, mutta myöhemmin sen sitten näkee, onko moiseen lopulta aikaa. Yhdet häätkin kun tulivat kyseisen viikonlopun lauantaille. Onneksi otin tuon viikon töistä kesälomaksi, joten aikaa pitäisi olla kaiken valmisteluun. Ja toivotaan hyvää säätä, jotta saamme paikalle runsaasti innokkaita katsojia!

Ihanaa toukokuun loppua sulle - nauti 
huomisesta vapaasta, mikäli sellainen kohdalle sattuu ♥
Lue lisää

lauantai 18. toukokuuta 2019

#1058: Ihana, kamala sosiaalinen media

Aloitin sisällöntuotannon sosiaalisen median kanaviin varsinaisesti bloggaamisen muodossa vuonna 2011. Takana on monta monituista vuotta erilaisten laitteiden ja teknisten välineiden äärellä vietettyä aikaa, jonka tarkoituksena ollut paitsi tallentaa elämäni erilaisia tilanteita itselleni, myös jakaa niitä joissain määrin niille ihmisille, joita sisältö voisi kiinnostaa. Tuona 16-vuotiaana tyttönä somejuttuja aloitellessani en olisi koskaan osannut ajatella, millaiseen tilanteeseen tulisin päätymään vuosia myöhemmin. Vaikka parikymmentuhatpäinen seuraajajoukko eri sosiaalisen median kanavissa ei Suomenkaan tasolla ole kummoinen, on se hevospiireihin suhteutettuna kuitenkin jo sellainen, että mukaan mahtuu ihmisiä ympäri maan. Ja aina, kun on ihmisiä, on mukana myös yhtä monta mielipidettä. Mielipiteitä siitä, kuka minä olen ja miten elämääni elän.

Olen aiemminkin kirjoittanut blogiin ja jopa puhunut videolla siitä, miten saan toisinaan negatiivisempia kommentteja joko suoraan viestitse tai erinäisille keskustelupalstoille kirjoitettuna. Haluan kuitenki nyt nostaa asian esiin uudemman kerran, mutta hieman erilaisella näkökulmalla. Jatkan erittäin mielelläni keskustelua aiheesta kommenttikentän puolella, joten kannustan jokaista kertomaan oman mielipiteensä riippumatta siitä, onko kanta asiaan sama vai täysin erilainen. 

Vuosien saatossa olen tottunut siihen, että hevosenpitoani, ratsastustaitojani ja harkintakykyäni arvostellaan anonyymisti. En osaa ratsastaa, en saisi pitää hevosta, enkä ainakaan välitä elävistä eläimistä. Olen huono esimerkki, teen typeriä asioita hevosten kanssa ja rikon omat hevoseni osaamattomuudellani. En valmentaudu tai valmentaudun liikaa. En hoidata hevosia tai käyn liian usein klinikalla. Lista on loputon, ja ymmärrän tilanteen täysin. Kukaan tällaisen kommentin jättäjä ei ole keksinyt väitettä päästään, vaan kyseessä on hänen näkemyksensä asiasta sen perusteella, millaisen kuvan hän on julkaisemani sisällön perusteella itselleen muodostanut siinä hetkessä tai pidemmällä aikavälillä. 

Kaikki postauksen kuvat c. Vilma Töyräs, kiitos!



Sosiaalinen media on mielenkiintoinen alusta. Julkaisemme sinne kukin haluamamme määrän sisältöä, joka on kuitenkin vain pieni osa elämästämme. Tuo osa tarjoaa kullekin mahdollisuuden kurkistaa toisen ja mahdollisesti hänelle muuten tuntemattoman ihmisen elämään. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on tullut kyselemään multa asiasta, josta olen kirjoittanut tai jonka olen kuvannut vuosia aiemmin. Tilanteista, joita en muista itse ollenkaan. Hämmennys on monesti ollut suuri, kun olen pohtinut, miten joku mulle tuntematon voikin tietää jonkin seikan omasta elämästäni paremmin kuin minä. Tai ainakin siltä osin, mitä olen asiasta someen julkaissut - kaikki muu sen ympärillä onkin voinut luoda tilanteesta toisenlaisen kuvan.

Olen aina pyrkinyt siihen, että julkaisen sosiaaliseen mediaan aitoja hetkiä elämästäni. En yritä kaunistella mitään, mutten toisaalta myöskään ole ikinä edes ajatellut julkaisevani kuvaa, jossa makaan sängyssä tuijottamassa viidettä jaksoa putkeen New Girlia Netflixistä. Sen sijaan kuvia tulee otettua niistä tilanteista, jotka koen itse sellaiseksi, mitä seuraan mielelläni muiden kanavista. Hetkiä ystävien kanssa, hevosjuttuja ja pilkahduksia arjesta. Joskus huumoria ja joskus jotain vakavampaa. En ole koskaan vaikkapa lähtenyt tallille tai salille siksi, että voisin päivittää tilanteen sosiaaliseen mediaan. Some on seurannut mukana elämässä, mutta se ei ole varsinaisesti määritellyt elämäni suuntaa. Tuo aitous on ollut mukana alusta asti, ja kun katson tai luen julkaisemaani sisältöä vaikkapa parinkin vuoden takaa, mietin usein mielessäni, että kylläpä siinä on Aada taas toiminut oman elämänsä sankarina. On jollain tapaa hienoa huomata henkinen kasvu, vaikka se pientä olisikin. Monesti on tullut todettua, että olen edelleen nuori ja kasvan (ainakin toivottavasti) jatkuvasti paremmaksi ihmiseksi, aivan kuten monet muutkin kanssani samanikäiset. Teen paljon virheitä ja toisinaan kuvaan niitä sosiaaliseen mediaan ymmärtämättä, että julkaisua voisi harkita kahdesti. Ne kun ovat osa elämääni, aivan kuten nekin asiat, jotka eivät herätä muissa voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen.

Sisällöntuottaminen on nykypäivänä vuorovaikuttamista. On aivan ihanaa saada päivittäin kymmeniä, ellei satojakin viestejä eri-ikäisiltä ihmisiltä hevosiin tai elämään yleisesti liittyen. Tarinoita ja huomioita muiden elämästä. Vuorovaikutus on toisinaan hankalaa, jos kanavina ovat alustat, joille saapuvia viestejä en välttämättä huomaa. Alustat, joille voi kirjoittaa anonyymisti, eikä lähtökohtaisena tarkoituksena ole osoittaa palautetta suoraan puheen kohteena olevalle henkilölle, vaan yleisesti ilmaista mielipide milloin mistäkin teemasta. Hyvinä esimerkkeinä näistä ovat kaikkien tuntema Hevostalli.net sekä vähän uudempi alusta Jodel, jossa jokainen halukas voi jakaa omia viestejään anonyymisti sopiviin aihealueisiin liittyen. Myös hevosiin tai esimerkiksi vlogaamiseen.

Miksi sitten nostan aiheen esille, ja mitä oikeastaan haluan tässä postauksessa sanoa? Kuten sanoin, olen tottunut siihen, että tekemistäni ratsastajana arvostellaan toisinaan. Tiedän, että jotkut ihmiset ovat kanssani hyvinkin eri mieltä tavoista, joilla hevosia pitäisi pitää tai miten niitä kuuluisi ratsastaa.  Luen näitä kommentteja netistä ja kuulen, kuka milloinkin on nostanut aiheen esille suljetuissa keskusteluissa. Joskus kommentteja on päätynyt ihan videollekin kisoissa siten, ettei puhuja ole itse ollut tietoinen vieressä olleesta vanhemmastani, joka on kuvannut kisasuoritustani. Ja olen monen negatiivisia kommentteja antavan kanssa aivan samaa mieltä esimerkiksi siitä, etten osaa ratsastaa tai että pilaan hevoseni. Lajimme on siitä mahtava, että tässä pystyy kehittymään jatkuvasti eteenpäin, ja siksi yritän itsekin panostaa laadukkaaseen valmennukseen ja ammattilaisten näkemyksiin. En kuitenkaan ole tähti, joka oppisi asioita hetkessä. Harrastelijalle se voitanee suoda, enkä mene missään nimessä väittämään vastaan sille, joka haluaa arvostella minua virheistäni. Teen virheitä ja myönnän sen avoimesti. Se on lähtökohta kehittymiselle, niin ihmisenä kuin ratsastajanakin.





Teen virheitä myös julkaistessani harkitsemattomasti someen sisältöä tilanteista, jotka eivät anna varsinkaan nuorille hevostelijoille hyvää esimerkkiä. Maasedun tulevaisuus teki vastikää lehtijutun, jossa he haastattelivat mua sosiaaliseen mediaan liittyen. Kerroin, että mielestäni tarvitsisimme ammattilaisia, jotka jakaisivat someen helposti lähestyttävää sisältöä. Sisältöä, josta nuoret kiinnostuisivat. Esimerkiksi Instagramissa on paljon huippuratsastajia, mutta sisältö on pitkälti kilpailukuvia ja hetkiä maailman huipulta - siis hyvin kaukaa tavallisen harrastajan näköpiiristä. Harrastajat tykkäävät seurata toisia harrastajia, koska heihin on helppo samaistua. He tekevät virheitä siinä, missä muutkin. Mielestäni Suomi tarvitsisi paljon enemmän ammattilaisia someen jakamaan sitä hyvää hevosmiestaitoa ja malliesimerkkiä, jota harrastajat voisivat ikään kuin huomaamattaan oppia. Koska kyllä, minäkin harrastajana julkaisen toisinaan materiaalia, joka ei varmasti ole kaikkien mielestä esimerkillistä hevosenpitoa. Näissä tilanteissa en ole edes miettinyt, että tämä on hetki, jossa mun tulisi toimia toisin. Siitäkään huolimatta, että olen harrastanut ratsastusta 19 vuotta. Ja joka ikinen kerta, kun saan aiheesta huomatuksen, opin, etten tee jatkossa vastaavaa. Kunnes teen jotain muuta, joka ei ole tullut mieleeni. Ja tämä on juuri se ongelma, mikä harrastajien seuraamisessa vastaan voi tulla.

Koen olevani sinut sen kanssa, että saan toisinaan osakseni arvostelua milloin Jodelissa, Tellonymissä tai vaikkapa Hevostalli.netissä. Onneksi näitä tilanteita on kuitenkin suhteessa harvoin, sillä vaikka olen monesti kirjoittajan kanssa samaa mieltä, en tietenkään voi väittää negatiivisten kommenttien tuovan hyvää mieltä. Harrastukseeni eli hevosiin liittyvät kommentit eivät tunnu ollenkaan niin ikäviltä kuin ne, jotka keskittyvät arvostelemaan mua ihmisenä. Vasta viime vuosien aikana olen joutunut opettelemaan, että on ihan okei, että joku diagnosoi mulle kaksisuuntaisen mielialahäiriön, muita mielenterveysongelmia tai syömishäiriön nimittäen vielä päälle narsistiksi. Joka ikinen hetki, kun luen tällaisen kommentin, tulee vatsaan ikävä tunne. Silloin, kun kommentti on lähetetty hyvillä aikein. Olen ihminen siinä, missä muutkin, enkä tietenkään toivo, että kukaan haluaa ajatella musta lähtökohtaisesti pahaa. On kuitenkin fakta, että jonkun mielestä olen ärsyttävä, ylimielinen tai omaa sädekehääni kiillottava. Milloin olen jonkun mielestä burnoutissa tai liian laiha, milloin lihonut tai muuten vain teen asioita, joita ei pitäisi. 

Jodelissa oli vastikään keskustelu, jossa puitiin suhdettani syömiseen. Kahdeksan keskustelijaa (Jodelissa jokainen eri keskustelija eritellään numeron avulla) pohti aluksi sitä, miten olen selvästi syömishäiriöinen, mutta lopulta keskustelu kääntyi siihen, että olen saanut häädön joltakin tallilta siksi, että "en hoida hevosen jalkoja treenien jälkeen, temppuilen hevosten kanssa kielloista huolimatta" ja niin edelleen. Vastasin keskusteluun tunnistettavasti ja kysyin, miltä tallilta olen mahtanut häädön saada, kun sitä ei ole itselleni kerrottu. Harmikseni keskustelu kuitenkin poistui ennen kuin ehdin saamaan vastausta. Eriäviä mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta on ikävää, että joku haluaa väkisin levittää perättömiä väitteitä muista ihmisistä. Tämä henkilö tosin väitti olleensa kanssani jossain tekemisissä, ja mielelläni keskusteisin asiasta ihan kasvotusten. En koskaan tyrmää ihmisiä, jotka haluavat tulla juttelemaan ja esittämään kritiikkiä kasvotusten. Pidän sitä kunniana, mutta koskaan kukaan ei ole tullut sanomaan asioita mulle suoraan. Olen kyllä itse mennyt juttelemaan henkilöiden kanssa, joiden olen tiennyt puhuneen negatiiviseen sävyyn muhun liittyneistä asioista. Ja jokainen kerta olemme lähteneet tilanteesta hymyssä suin.




Kun aloitin herkkulakon 1,5 vuotta sitten, en ajatellut, että tulisin saamaan aiheesta tänä keväänä suhteessa isohkon määrän kommentteja. Aina, jos pyydän seuraajiani laittamaan mulle kysymyksiä anonyymisti, on mukana vähintään yksi kommentti, joka päivittelee mulla olevan syömishäiriö tai muu pakko-oire, joka tulee vaikuttamaan elämääni negatiivisesti. Yksi Tellonym-kommentti meni seuraavanlaisesti:

"Uskomatonta, miten jokin ihminen jaksaa noin montaa osa-aluetta elämässä, ja raskasta. Tietääkseni opiskelu ja hevosenomistaminen samaan aikaan pitäen normaalia elämää yllä on vaikea yhtälö. Tai ainakin yöunilla. Vaikuttaa usein siltä, että oot yömyöhään tallilla, mutta heräät silti aamuvarhain muutamien tuntien yöunien jälkeen lenkille? Itsekin olen ihmisenä kunnianhimoinen opiskelujen ja urheilun suhteen, sekä seurustelen. Mua väsyttääkin. Mulla on myös tuttu, joka muistuttaa sua; yritti olla jokaisella osa-alueella täydellinen, mutta lopulta paloi loppuun ja ei saanut koulun papereitakaan käteen. Syömishäiriö piinasi myös häntä. Vaikka vakuuttelet ja korostat usein sitä, ettei sinulla ole ollut mielenterveysongelmia, käyttäydyt silti harvinaisen pakko-oireisesti. Tää ei ole hyökkäys, mutta halusin vain kertoa, miltä sun somes näyttää meidän joidenkin silmiin."

Istuimme perheeni kanssa autossa, kun sain kommentin. Tämä ei ollut ensimmäinen negatiivinen kommentti, ja olin vastannut jokaiseen vastaavanlaiseen päivän aikana avoimesti. Tässä vaiheessa olin jo sulkenut kommentoinnin, koska aloimme syömään ja automatkaa oli jäljellä vähän, enkä siis enää ehtinyt vastailla kaikille halukkaille. Ja kuten aina henkilökohtaisempaa kommenttia saadessani, tuli vatsaan ikävä tunne. "Tältä mä oikeasti näytän jonkun silmiin somessa", oli jälleen päällimmäinen ajatus. Ja kuten jo sanottu, en yhtään ihmettele, jos joku on muodostanut mun persoonasta ja elämästä vastaavan kuvan. Someen kun jaetaan vaan ne tietyt hetket ja niiden perusteella jokainen mielikuvansa muodostaa. Siinä ei ole mitään väärää, ja vähiten tilanne on muiden syytä.

Luin kommentin ääneen äidilleni ja isäpuolelleni, minkä lisäksi lähetin sen joillekin kavereilleni. Kaverit naureskelivat ja sanoivat, että kyllä mäkin jaksan kaikkeen vastailla. Äitini ottaa nämä kommentit kuitenkin vähän eri tavalla kuin kaverini. Useimmiten hän toteaa jopa vähän vihaisen oloisena, ettei mun pitäisi lukea tällaisia kommentteja, saati reagoida niihin mitenkään. Vaikka rakastan ja arvostan äitiäni aivan valtavasti, on meillä hieman erilainen näkökulma esimerkiksi siihen, mitä asioita somessa kannattaa käsitellä. Olen todella avoin ja jaan someen esimerkiksi poliittisen näkemykseni ja sen, etten haluaisi lapsia, mikä on äitini mielestä asia, mitä ei someen tarvitsisi jakaa. Kunnioitan hänen mielipidettään, mutta toisaalta en ymmärrä, miksen voisi sanoa totuutta asiasta somessa, jonka voisin sanoa myös kenelle tahansa ihmiselle kasvotusten. Ehkä se on syynä sille, miksi toisinaan saan myös arvostelua osakseni. Aivan, kuten kaikki muutkin somessa esillä olevat ihmiset.

Vaikka persoonaani tai elämäntapaani arvostelevat kommentit satuttavat aina joissain määrin, on mulle tärkeintä se, että ihmiset ympärilläni tietävät asioiden todellisen laidan. Kaverini ja vanhempani hymyilevät syömishäiriökommenteille, kun vedän kerralla jättikokoisen pitsan viidellä täytteellä siinä, missä he jaksavat syödä puolikkaan. Ehkä somesta saa kuvan, että söisin jotenkin epäterveellisen vähän, mutta todellisuudessa syön esimerkiksi töissä lounaalla ollessani kaksi kertaa enemmän kuin kollegani. Jättikokoiset aamupuuroni ovat vitsi jo ihan ylimmällä tasolla asti. Olen lisäksi seurannut täysi-ikäistyttyäni vierestä hyvän ystäväni kamppailua vakavan syömishäiriön ja mielenterveysongelmien kanssa, jotka johtivat useasti suljetulle, ja jonka takia hän oli myös itsetuhoinen. Kun on soittanut toiselle ambulanssia ja pelännyt ihmisen hengen puolesta, jättää se aina muistijäljen. Eikä hän ole ainoa kaverini, joka on sairastanut syömishäiriötä. Tiedän siis hyvin, mitä tuo sairaus voi pahimmillaan olla, ja mielestäni on siksi todella ikävää, jos sellaisen kuvan sosiaalisen median sisällöistäni saa.




Olen aina rakastanut liikkua, tehdä ja touhuta. Tuon tavan elää opin kotoani vanhemmiltani. Isäni ei ole hetkeäkään paikallaan, vaan laulaa useammassa kirkkokuorossa, pelaa kolmea kierrosta golfia päivässä saadakseen tietyn määrän kertoja kesään, päättää olla Suomen paras lintubongari voittaen kisan ja pyöräilee 2000 kilometriä kahdessa kuukaudessa vain siksi, koska päätti aloittaa pyöräilyn. Äitini taasen on urheillut SM-tasolla ja pitää hyvää huolta terveydestään, mikä on periytynyt myös meille lapsille jollain tavalla. Hän on ollut mukana herkkulakoissani, vienyt mut tutustumiskäynnille salille ja lähtenyt mukaan uimaan ratsastuksen jälkeen. Perheeltäni olen oppinut myös työmoraalin, kun olen seurannut lapsesta nuoreen aikuisikään asti heidän tekevän töitä kellon ympäri ensin töissä ja kotona keittiönpöydän ääressä, josta on siirrytty opiskelemaan vapaaehtoisesti kieliä, yliopistotutkintoa työn ja perhearjen ohessa tai lähdetty salille. Meidän perheessä on aina oltu menossa. Olen kasvanut siihen ja se on äärimmäisen kotoisa tunne. Nautin, kun saan olla aktiivinen. 

Nautin myös siitä, kun voin vain olla. Vanhempani kannustavat aktiiviseen elämään, mutta yhtä lailla he myös muistuttavat rauhoittumisen merkityksestä. Mulle rauhoittumista on, kun saan puuhailla kotona ilman kiirettä. Kyllä mua väsyttää välillä, mutta niin väsyttää ihan jokaista ihmistä. Toisinaan tallilla menee myöhään, mutta nykyään arvostan unta sen verran paljon, etten herää aamuisin salille, ellen ole saanut nukuttua tarpeeksi pitkään. Otan omaa aikaa ja arvostan hetkiä, jolloin ei ole kiire. Esimerkiksi nyt, kun kirjoitan tätä maailman pisintä tekstiä itsekseni blogiin. Nämä hetket ovat niitä, jotka rentouttavat, aivan kuten nekin hetket, kun kävelen maastossa hevosen kanssa linnunlaulua kuunnellen tai kun luen kirjaa. Joskus hengaamme kavereiden kanssa keskenämme, eikä se ole suorittamista nähnytkään. Makaamme sängyllä ja pelleilemme filttereillä nauraen vedet silmissä typerille jutuillemme. 

Tunnistan hyvin tilanteet, jolloin huomaan kuormituksen olevan liian suuri. Jos töissä on paljon asioita, jätän suosiolla talli-illat vähemmälle ja keskityn iltaisin muuhun. Viime viikolla taisin pitää keskiviikon ja torstain tallivapaata Idan hoitaessa Macoa ihan vain siksi, että pääsin lähtemään töistä vasta kuuden jälkeen. Menin kotiin, siivosin ja tein itselleni hyvää ruokaa. Sängyssä olin jo kahdeksalta, joskin tuijotin Netflixiä kymmeneen asti. Ei kenenkään elämä ole juoksemista päättömästi paikasta toiseen, vaikka se sellaiselta saattaisi joskus ulkopuolisen silmiin näyttää. On hassua, että ihmisiä tuomitaan oman elämäntyylin mukaan: oli se sitten liian "laiskaa" tai liian menevää. En usko, että kenenkään meidän arki on ihan identtinen toisten kanssa. Ja se, mikä toimii itselle, ei välttämättä toimi toiselle ollenkaan! On hyvä pitää mielessä, ettei ketään pitäisi lokeroida tiettyyn muottiin. Olemme kuitenkin jokainen yksilöitä, joilla on oma tapansa tätä elämäksi kutsuttua polkua kulkea.




En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että puolustelen elämäntapaani tai valintojani. Kuten sanottu, ymmärrän oikein hyvin kaikki ne negatiiviset tai omaa persoonaani koskevat kommentit, esitetään ne missä muodossa tahansa. Ymmärrän ja haluan suoda jokaiselle oman mielipiteensä, vaikkei se aina kivalta tuntuisikaan. Halusin kuitenkin jakaa tämän näkökulman, joka kommentteja koskevan henkilön takaa löytyy. Miltä susta tuntuisi, jos löytäisit itsestäsi keskusteluketjun, jonka tarkoituksena on arvostella sua ihmisenä? Miten reaoisit? Gasellit teki itseasiassa viime vuonna kappaleen, jossa on aika osuvat sanat tätä aihetta ajatellen. Biisin nimi on Se Ei Kuulu Sulle, ja siinä lauletaan esimerkiksi seuraavaa: "Myönnän, et mua kiinnostaa sun öky-auto sekä tulot, kuinka paljon tuli kiloja ja paljon niitä putos, harrastukset, lemmikit ja monta tuntii nukut, parisuhde, sydänsurut, vellovat erohuhut, sun taloussotkut tai yllättävät potkut, kenen kanssa notkut kapakassa joka viikonloppu, rankka menneisyys ja syy sen salailulle. Mut enhän mä sua tunne, joten se ei kuulu mulle." sekä "Siitä ei kannata hiuksii halkoo, mitä kenestäkin kylillä puhutaan. Ootsä kuullu viimesii huhuja? Jengi valmiina laukoo mutuja, juttuja tulee kuin tukusta. Ja ne mun tajuntaan tunkee, en mä niiltä pysty silmii sulkee, kaiken yläpuolel kulkee. Mä en oo kivi, mulkin on tunteet."

Tässäpä taas tajunnanvirtaa kerrakseen! Ajattelin kuvata tästä videon, mutta jotenkin kirjoittaminen houkutteli tähän hetkeen enemmän. Toivon, etten ollut tekstissäni liian sekava kaikesta pituudesta huolimatta! Ja kuten sanottu, jatkan mielelläni keskustelua aiheesta ihan kenen tahansa kanssa. Jos sä olet joskus sanonut tai halunnut sanoa jostakin ihmisestä negatiivisesti, kannustan rohkeasti ottamaan yhteyttä kyseiseen ihmiseen ihan kasvotusten tai muuten tunnistettavasti. En usko, että kukaan lyttää ihmistä, joka tulee avoimesti keskustelemaan asioista.

Some on paikka, jonne jaan hetkiä elämästäni. Hyviä ja huonoja pilkahduksia vähitellen aikuistuvan nuoren naisen elämästä hevosineen, töineen ja muine vivahteineen. Vaikka somessa on kiva saada hyvää palautetta, on kaikista ihaninta kuulla sitä todellisessa elämässä kasvotusten - liittyi se persoonaan tai harrastukseen. Sometekeminen on hauska lisä elämääni, yksi rakkaista harrastuksistani. Jos saisin nyt neuvoa 16-vuotiasta Aadaa somesisältöjen suhteen, antaisin monta hyvää vinkkiä, joilla voisi välttää monet ikävät tunteet ja jättää parit itkut itkemättä. Toisaalta en vaihtaisi mitään. Mä olen valtavan kiitollinen kaikista kommenteista, joita olen saanut - myös niistä, jotka on ehkä tarkoitettu loukkaamaan tai muuten piikikkääksi. Ne ovat kasvattaneet osaltaan musta sellaisen ihmisen, joka olen nyt. Monesti on ollut tervettä kuulla toiselta, miten asiat voi hoitaa eri tavalla. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Niin myös sosiaalisessa mediassa.

Oletko sä joskus saanut tai lähettänyt negatiivisia kommentteja sosiaalisessa mediassa?
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat