lauantai 17. helmikuuta 2018

#950: Ristiriitaiset tunnelmat kisakauden avauksesta

Parissa edellisessä postauksessa tulikin jo sivuttua hieman noita menneen viikonlopun kisoja, mutta otetaan aihe vielä kertaalleen suurennuslasin alle tämän postauksen pääaiheena. Ääniraidalliset videot tuntuvat olevan supersuosittu sisältömuoto, mutta tällä kertaa voisin yrittää purkaa itse suoritusta auki myös tekstin muodossa. Ei kuitenkaan hätää - video löytyy yhtä lailla postauksen loppupuolelta.

Lauantaina olimme tosiaan Macon kanssa aloittelemassa kisakautemme tämän vuoden osalta kolmostason eli vanhan kansallisen tason kilpailuissa Ainossa. Edelliset kisani hyppäsin virallisesti syyskuussa kahden päivän kisareissulla Ypäjällä, jolloin meidän piti hypätä joukkuehallimestaruudesta seuramme kanssa. Tämä reissu kuitenkin päättyi kahteen 110cm-luokkaan, sillä joukkueemme yksi jäsen sairastui, emmekä siksi päässeet ollenkaan kilpailemaan tuohon luokkaan. Ehkä tänä vuonna on uusi yritys! Ypäjän jälkeen hyppäsin pari kertaa rataharjoituksissa tai seurakisoissa Stall Solbackassa, mutta en osaa mieltää niitä kinkereitä oikeiksi kilpailuiksi, koska taisin hypätä kummallakin kerralla vielä kisojen ulkopuolisena 120cm-luokat treenimielessä. 

Postauksen ratsastuskuvat c. Heidi Lammi


Näin siis lähdettiin kohti Ainoa. Voitte uskoa, että mua jännitti kisat taas yhtä paljon kuin joskus aiemmin Champin kanssa. Silloin jännitys oli sellaista "selviänkö maaliin" -tyyppistä, mikä haihtui Macon tulon jälkeen pois huomatessani sen menevän maaliin asti ilman kommervenkkejä. Ypäjällä kisatessani en jännittänyt enää juuri ollenkaan. Lauantaiaamuna totesin ääneen äidilleni, että nyt kyllä jännittää. Hän sanoi siihen, että älä nyt viitsi. Yhdet kisat, ei mitään syytä jännittää. Kävin taannoin yhdellä Tietoisesti taitava ratsastaja -luennolla, josta sain hyviä vinkkejä siihen, miten jännitystä kannattaa käsitellä. En enää yritä luoda itselleni tunnetta, että jännittäminen olisi huono asia ja yritä työntää jännitystä pois, vaan nyt totean kylmän rauhallisesti, että jahas, taas jännittää. Sitten hengitän pari kertaa syvään ja totean, että tässä sitä ollaan ja parhaamme tehdään. Mä olen muutenkin sellainen esteratsastaja, että ennen suoritusta treeneissä tai kisoissa mahassa on aina pieni kasa perhosia, ja joskus jopa toivon suorituksen olevan ohi ennen sen alkamista. Ja kun suoritus on tehty loppuun, on olo tietysti mitä parhain. Se on sellaista itsensä ylittämistä. Vähän kuin benji-hyppy: ikinä en ole tuntenut niin hienoa tunnetta ja riemua, vaikka samalla meinasin kuolla jännitykseen.

Siellä sitä siis Ainon verryttelyssä hengiteltiin, vaikka tuskin siitä lopulta kauheasti iloa oli. Ei ainakaan hevonen muuttunut paremmaksi ratsastaa! Maco oli suorastaan sitkeä kädelle, enkä päässyt vaikuttamaan siihen kunnolla. Kisaverryttelyssä tarkoituksena on aina verrytellä hevonen kisasuoritukseen, eikä siellä voi enää lähteä ratsastamaan hevosta avuille, jotka eivät ole menneet läpi viimeisen kolmen viikon aikana. Oikeasti, raspauksen jälkeisenä päivänä aina välillä jopa edestä tyhjä Maco heittäytyi kädelle painavaksi. Suussa oli toki pieniä haavoja, mutta niin oli kesälläkin - silloin raspauksen jälkeen ei ollut havaittavissa mitään eroa. Suuri muutos tuon sitkeyden lisäksi on se, että hevosella pysyy kieli suussa lähes poikkeuksetta. Ennen se leikki kielellään ja oli kevyt kädelle, nyt se on sitkeä ja hiljaa suustaan. Kolmen kouluvalmennuksen (joissa olemme testanneet erilaisia tapoja ratsastaa tilannetta auki) ja parin estevalmennuksen sekä kisojen jälkeen olen edelleen samassa lähtöpisteessä. Yhtenä päivänä Maco oli jo ihan superhyvä vartin verran, kunnes se alkoi taas nojaamaan käteen. 

Todennäköisesti vika istuu satulan päällä, mutta kyllähän se tuntuu oudolta, että noin salamana heti raspauksen jälkeen muutos tapahtui sellaiseksi kuin se nyt on. Mikään muu ei ole muuttunut. Yhtenä vaihtoehtona tallilla heiteltiin ilmaan ajatusta, josko raspauksessa hevosen leuka tmv. olisi jotenkin venähtänyt. Mä en ollut paikalla, mutta raspauksen teki kokenut eläinlääkäri. Joka tapauksessa multa loppuu keinot, joten valmentajani hyppää Macon kyytiin tällä viikolla ja katsomme, josko hänellä olisi ideaa tähän pulmaan. Toisaalta Maco on ollut ajoittain tosi hyvä, esimerkiksi Jyläksen valmennuksessa. Tiedä sitten.


Linkki videoon (ääniraidallinen kisavideo).


Nauroin tälle kuvalle niin paljon :D Huomaatte, miten hyvin panostin kisoihin: en meikannut, enkä letittänyt hevosta. Ja kaiken huipuksi laitoin harmaat varusteet, koska siniset huovat ja huput olivat pesussa.. 
Tuo sitkeys suusta näkyy monella tavalla radalla, varsinkin heti ensimmäisessä luokassa. Jos saaan hypätä radan uudelleen, on meno heti paljon tasaisempaa, koska molemmat meistä keskittyy paremmin. Ensimmäisellä radalla - oli kyse treenistä tai kisoista - mä "jännitän" ja Maco on todella innoissaan menossa. Ollaan siis ihan mahdottoman hyvä yhtälö! Toisella radalla uskallan ja pystyn jo istua, tehdä ja vaikuttaa, eikä Macokaan enää juokse apujen läpi. Siitä hyvä esimerkki on Jyläksen valmennus, sekä viime postauksen viimeinen radanpätkä. Tämän kauden yksi konkreettinen tavoite on saada se sama fiilis heti ensimmäisestä radasta lähtien - tekemistä siis riittää!

Kävellessäni Ainon 115cm rataa mietin, että esteet ovat kyllä kamalan pieniä. Silti tekemistä oli ihan riittävästi, vaikka varsinainen rata oli itsessään mukavan simppeli kauden aloitukseksi: paljon kaarevia teitä ja pitkiä etäisyyksiä. Kauden loppua kohden radoilla näkee jo paljon enemmän suhteutettuja linjoja, joissa on helposti tekemistä varsinkin freshimpien hevosten kanssa. Siksi kauden alku on aina mukava ottaa tällä tavalla iisin radan kanssa, jossa tärkein tehtävä on pitää rytmi ja osua esteeltä toiselle. Sekin on tosin välillä helpommin sanottu kuin tehty, mutta tietysti helpompi kuin suhteutettujen linjojen kanssa. Tai onhan tuokin mielipidekysymys, monet tykkäävät hypätä suhteutetuista linjoista rakennettuja ratoja, koska niissä on vaikea myös kadottaa sitä kerran saavutettua rytmiä.

Niin tai näin, meidän suoritus luokassamme oli aikalailla seuraavanlainen: ensimmäiselle esteelle tulin ehkä aavistuksen rytmittömästi ja paikka meinasi ajautua hieman liian lähelle. Ei haitannut, ja matka jatkui esteelle numero kaksi. Se oli okseri kaarteesta ulos diagonaalille, jonne otimme aika ison lähestymisen jäädessäni kaarteesta hitaaksi. Kolmas este oli pysty kaarevalla linjalla, jonne tulimme kauniisti ristilaukalla kakkosesteen isomman loikan ja tasapainottoman laskeutumisen vuoksi. Neljännelle esteelle olikin sitten matkaa, jossa ehdin päästää hevosen nälkävuoden mittaiseksi ja ampaista oikein komean kamikazeloikan. Viides este oli sarja, ja ai että - tuohon olen tyytyväinen! Sain hevosen tarpeeksi aktiiviseksi, mutta kuitenkin pääsin itse rentoutumaan hyppyyn a-osalle. Oikein hyvä, tähän kohtaan pieni taputus selkään. Sarjalta jatkui matka kuudennelle esteelle suhteutetulla linjalla, jonne en päässyt kunnolla rentoutumaan, minkä vuoksi hyppy oli vähän hätäinen, vaikka paikka ihan mukiinmenevä. Seitsemäs este oli kaarteesta ulos okseri, jonne etenin taas kaarteen läpi hyvin. Sitten kahdeksatta estettä lähestyessä meinasimmekin törmätä johteeseen, koska hevosen ohjaustehoste oli sen verran heikko (oli puhetta siitä sitkeydestä). Oma moka, olisi pitänyt olla hereillä aiemmin. Pienen mutkan kautta siis yli myös tästä pystystä. Yhdeksäs este oli toisen vaiheen ensimmäinen, ja tässä kohden ehdin jo huokaista helpotuksesta, että tänne asti oli selvitty. Se kostautui huonolla lähestymisellä, jolloin suhteutettu väli kympille tuli myös aavistuksen liian lähelle. Tuokaan ei olisi ollut huono paikka, jos en olisi itse ollut niin hätäinen. Esteelle 11 tulikin taas hyvä hyppy, 12 oli oikein rento ja 13:sta meinasin jäädä liikaa kädellä kiinni pari askelta ennen hyppyä.



Sunnuntaina hölkkäiltiin ja ralliteltiin pellolla kisojen jälkeisenä liikuntana. Tekipä hyvää!
Kaiken kaikkiaan havainnot: liian pitkä hevonen, liian paljon säätämistä ja liian vähän rutiinia. Toisaalta valmentaja totesi myöhemmin radan katsottuaan, että otin niistä huonoista vaihtoehdoista parhaat - lähinnä lähestymisiin viitaten. Ja oli siellä kuulemma monia hyviäkin pätkiä, joista itse voin allekirjoittaa sarjan ja molemmat kerrat samalle toisessa päässä olevalle okserille, sekä esteelle numero 12, jolle uskalsin laukata pienemmällä tiellä. Suorituksen jälkeen taputtelin hevosta, hymyilin onnellisena (selvisin hengissä!), pudistelin päätäni tyytymättömyydestä omaan tekemiseeni ja kävelin radalta pois. Maco sai Millalta heti portilla tuttuun tapaan heppanameja, jotka ovat sille kiitoksena hyvästä työskentelemisestä. Sillä on niin mahdottoman positiivinen asenne tuohon hommaan, että  se varmaan kiipeäisi takaperin puuhun, jos se tykkäisi siitä hommasta. 

Näin tällä kertaa! Tuloksena siis ihan kelpo 0-0vp, mutta ratana ei niinkään säväyttävä. Jos tämä on lähtötaso, niin loppuvuodesta on kuitenkin syytä odottaa jo ihan erilaista menoa. Nyt koputtelen puuta, jotta pysymme terveinä itse kukin. Seuraavat kisat olisi mahdollista hypätä kuukauden päästä Hyvinkäällä Riders Innissä. Sitä ennen treenataan kotona ja vieraissa paikoissa hakien rutiinia radoilta. 

Joko te olette startanneet kisakauden? :)
Lue lisää

torstai 15. helmikuuta 2018

#949: Prinsessapäivän kuvia

Olin kirjoittanut tälle päivälle ihan toisen postauksen, mutta lykkäsin sen julkaisemisen viikonlopulle ajankohtaisempien aiheiden vuoksi. Tällä kertaa ei olla ollenkaan hevosaiheisissa jutuissa, mutta halusin silti jakaa teille nähtäväksi muutamia otoksia kuvauksista, jotka toteutimme Helsingin keskustassa sijaitsevalla Tuomiokirkolla. Torstaina ja perjantaina Suomen lukioihin kruunataan nimittäin uudet Wanhat, kun abit kurvaavat rekoillaan kohti muita maisemia.

Siskostani Paulasta tuli tänä vuonna uusi Wanha, joten hänellä nuo tanssit olivat edessään tänää - ja samalla tavalla ne jatkuvat huomennakin. Olin lupautunut kuvaamaan Paulan tanssit illalla, ja itse tansseja ennen kävimme kuvaamassa otoksia ulkona Helsingin Tuomiokirkon maisemissa. Päivälle sattui oikein otollinen kuvausilma, sillä aurinko ei paistanut kirkkaalta taivaalta, vaan valaisi ympäristöä juuri sopivasti pilvien lävitse. Valkoista taustaa vasten vaalea mekko olisi saattanut kulua kuvissa nopeasti puhki, joten tämä oli meille parempi kuin hyvä kuvaussää. Ulkona ei kyllä kovinkaan kauan viihtynyt, olihan siellä pakkasasteita. Ja se Helsingin jäätävä merituuli, joka tekee ilmasta tuplasti viileämmän!

Kyllähän noiden tanssien katsominen toi omat muistot mieleen. Kuiskuttelimme katsomon puolella äitini kanssa milloin minkäkin tanssin kohdalla, että hei, tämän muistan omasta kokemuksestani. Eipä nuo liikkeet enää muistin terävimmällä pinnalla ole, mutta ehkä ne tulisivat esiin pienellä harjoittelulla. Tiedä sitten! Oli aivan ihanaa seurata nuorten intoa ja käsinkosketeltavaa jännitystä, joka kuitenkin muuttui nopeasti vapautuneeksi hymyksi tanssien edetessä. Ja illan kohokohta oli tietysti oma tanssi, joka on joka vuosi mielenkiintoista katsottavaa. Tällä kertaa Norssilaiset pojat  esimerkiksi nostivat toisiaan ilmaan. Meillä ei aikoinaan ihan noin villeihin kuvioihin ryhdytty. Ja hei, tanssimekkojen tyyli on taas muuttunut! Siinä, missä omana aikanani jokaisella oli oikea tylli- tai prinsessamekkounelma vannehameineen, näkyy lukiolaiset suosivan nykyään varsin klassisen tyyppisiä mekkoja ilman prameuksia. Klassista ja tyylikästä, kaikki pisteet sinne.

Mutta sitten itse kuviin! Jos joku teistä on nyt tanssimassa vanhoja, toivotan sydämeni pohjasta iloa ja tsemppiä päivään. Ja abeille ylävitoset, sillä lukio on pian ohitse. Toivottavasti kaikki pääsevät nauttimaan mukavista keleistä, mikä ei ole itsestäänselvää täällä Suomessa elellessämme. Ja kaikki te muut, jotka ette pääse osallistumaan itse näihin ilotteluihin ikänne vuoksi (allekirjoittanut mukaanlukien) - vietetään me muuten vain ihana viikonloppu! Palataan heppajutuilla taas huomenna, siihen asti eletään vielä hetki prinsessapäivän kuplassa :)

Hymyn täytteistä perjantaita kaikille!


























Lue lisää

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

#948: Ystävyydestä





Kaikki postauksen kuvat c. Rosita Dahlberg, Ride Love Laugh -blogista. Kiitos! :)

Ystävän seurassa rohkenee olla oma itsensä.
- Pam Brown

Kerran vuodessa on syytä käyttää vielä normaalia enemmän aikaa siihen, että muistaa kiittää ystäviään heidän läsnäolostaan. Ystävyyttä on monenlaista, mutta tosiystävän tunnistaa jokainen: oli ystävyyden kohde sitten kaksi- tai nelijalkainen. 

Ystävyys ei ole itsestäänselvää. Sitä pitää vaalia ja työstää. Parhaimmat ystävyyssuhteeni ovat sellaisia, missä pystyn antamaan itsestäni kaiken - niin hyvässä kuin pahassa. Hyvä ystävyys ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan aitoa kykyä tarpeen tullen olla myös eri mieltä asioista. Se on nauramista, kokemuksia, samojen ja erilaisten arvojen jakamista sekä välittämistä. Välimatkasta ja ajankohdasta riippumatta. Haluan antaa jokaiselle ystävälleni virtuaalisen halin ja muistuttaa, että te olette kultaakin kalliimpia. Samalla haluan kiittää blogini lukijoita, koska kiitoksia ei koskaan voi antaa liikaa. Te teette ison osan tästäkin blogista.

Ihanaa ja rakkaudentäytteistä ystävänpäivää just sulle! 
Lue lisää

maanantai 12. helmikuuta 2018

#947: Vieraassa maneesissa treenaamassa

Hypätään ajassa hieman taaksepäin ja palataan tämän kuun alkuun, tarkemmin ottaen kuun ensimmäiseen sunnuntaihin. Tuolloin lähdimme treenaamaan kotivalmentajan silmien alle Kirkkonummelle, jossa järjestettiin "pay and jump" -tyyliset rataharjoitukset. Rata oli valmiina, paikalle piti vain tuoda itsensä, hevonen ja halutessaan valmentaja. Näin tehtiin, jotta saatiin ratarutiinia ajatellen tulevaa kisakautta.

Ennen varsinaiseen valmennuksen sisältöön siirtymistä käytän hetken aikaa kalenterin pohtimiseen. Korkasimme viime viikonloppuna kisakauden Ainon kansallisissa kisoissa, josta kotiintuomisina oli omasta mielestäni epätasainen nollarata 115cm luokasta. En ollut katsonut omaa kalenteriani sen kummemmin, mitä nyt alkuvuodesta merkkaillut kaikki vuoden isommat kisat joka viikonlopulta aina heinäkuun loppuun asti. Tietysti ajattelin, että kun tässä vauhtiin päästään, niin kisataan sitten aktiivisesti koko kausi. Eilen pohdin viikonloppujeni ohjelmaa ääneen ja tajusin, että eihän tuo nyt taas ihan noinkaan mennyt: seuraavan kerran taidamme päästä kilpailemaan huhtikuussa. Hyvä silti, että kisakausi startattiin jo nyt!

Ja miksikäs näin? Tänä viikonloppuna Ypäjällä olisi mahdollisuus mennä hyppäämään kolmostasolla, mutta pitkä matka, huono sää ja pakollinen opiskelu sulkivat tuon mahdollisuuden lopulta pois. Sen sijaan tarkoitus olisi mennä Riders Inniin hyppäämään ratatreeni kisatyyppisesti, sillä heidän kisoissaan sunnuntaina ei ole meille sopivia luokkia. Sitä seuraavana viikonloppuna Macolla ei voi ratsastaa kunnolla, koska sillä on perjantaina kiropraktikko. Käytämme siis aikaa maastoiluun seuraavat pari päivää - mikäs siinä! Sitten eletäänkin jo kuun vaihdetta, jolloin viikonloppu kuluu Horse Fairissa Messukeskuksessa. Tuskin olen paikalla koko viikonloppua, mutta ainakin toisena päivänä olisi tarkoitus paikalla piipahtaa. Maaliskuun toinen viikonloppu on ensimmäinen ja ainoa vapaa viikonloppu ennen huhtikuuta, joten silloin on syytä käväistä jossain karkeloissa pomppimassa. Kuun loput viikonloput kuluvatkin Ainon kansainvälisissä kisoissa tallimestarin hommissa. Sitten onkin jo pääsiäinen. Ehkä me siirrytään suoraan ulkokentille ;)

Oikealla kameralla otettuja kuvia ei valitettavasti ole, joten mennään puhelinkuvilla ja videolla :)
Kuski, Maco ja koutsi samassa kuvassa <3

Matkaeväät kunnossa, tietysti ;)
Voitte kuvitella, miten masennuin aluksi, kun tajusin tämän kevään aikataulut. Kaiken kukkuraksi mulla on gradun palautus ja pari muuta työllistävää kurssia tässä ennen toukokuuta, joten pitkille koko viikonlopun kisareissuille ei liene oikeasti aikaa. Kun toukokuu koittaa, heitän opinnot hetkeksi jäähylle ja keskityn täysillä hevoshommiin. Kesä on siitä ihanaa aikaa, että silloin päivät ovat kauttaaltaan pidempiä ja tallilla voisi viettää aikaa vaikka aamukuudesta yömyöhään. Tiedä sitä, vaikka innostuisin ottamaan töistä palkatonta pari viikkoa ja lähtemään hevosen kanssa mökille maastoilu- ja uintilomalle. Haha, ehkä kuitenkin ensin tähtään niihin koko viikonlopun kisareissuihin..

Kisoihin pääsemättömyydellä on omat hyvät puolensa. Se tarkoittaa sitä, että mulla on aikaa treenata senkin edestä. Vaikka meillä on mennyt nyt viime aikoina treenit kotona oikeinkin kivasti ja kehitystä tuntuu tapahtuneen valovuoden verran kesäisestä, on matka silti edelleen pitkä oikeasti tasaiseen ja varmaan tekemiseen. Sen näkee hyvin radalla, jossa mulla pettää helposti pää: rupean säätämään liikaa tai en uskalla ratsastaa apuja oikeasti kunnolla läpi. Joskus joku pieni ääni puskee takaraivosta läpi ja käskee tekemään sen yhden pidätteen liikaa, vaikka kaarteesta pitäisi sujua ulos rennosti. Toisinaan on niin kauhean helppo jäädä seisomaan jalustimille vain huomatakseen pari askelta ennen estettä, että eihän tästä nyt taas tullut mitään. Olisihan se ihan mahdottoman helppoa ja kivaa, jos aina kaikki sujuisi hyvin. Mutta tiedä sitten, josko koko hommasta katoaisi hohto. Onnistumisia onnistumisten perään; melkoinen ajatus.

Kirkkonummen treeneissä koettiin sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Epäonnistumiset olivat juuri yllä kuvailemiani tilanteita, joissa tulin kaarteesta läpi esimerkiksi sarjalle turhan paljon kädellä ratsastaen, jolloin ajauduimme liian lähelle estettä aikaansaaden huonon hypyn. Tai kun tulin kuuden askeleen linjalle ilman ajatusta ottaen liian ison pidätteen esteiden välissä, mikä ei kuitenkaan mennyt läpi, jolloin hyppy seuraavalle esteelle meni pohjaan - ja kaiken kukkuraksi lähdin hyppyyn askelta ennen hevosta. Noissa tilanteissa tuntee olonsa niin tyhmäksi, koska tuollaisia mokia teki aikoinaan aloitellessaan hyppäämisharrastusta. 

Maco on kieltämättä aina niin edustava!


Pusuja koko meidän tiimille! :)

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo)

Toisaalta tuollaisestakin virheestä voi löytää jotain hyvää. Aiemmin olisin vetänyt sen yhden askeleen lisää, enkä suinkaan edes ajatellut, että hevonen voisi hypätä puolikasta askelta kauempaa. Nyt uskallan ajatella sitä (tai käytännössä se tulee selkärangasta, koska noin lyhyessä ajassa ei ehdi ajatella), vaikka toteutus ei aina onnistuisikaan. Ja yhtä lailla positiivisia asioita on esimerkiksi se, miten hyvin Maco jää nykyään odottamaan pidätteeni jälkeen silloin, kun olen saanut ratsastettua sen heti esteen jälkeen tarpeeksi ylös etuosastaan. Huonoimmassa tapauksessa ruuna on esteen jälkeen pitkänä, etuosastaan alhaalla ja mä seison jalustimilla, enkä saa hevosta valmiiksi seuraavalle esteelle. Ihannetapauksessa istun alas satulaan, pidän ohjat lyhyinä käden ollessa kuitenkin samalla joustava ja ajattelen hevosta enemmän etuosasta ylös takajalkojen mennessä mahan alle. Ja kappas, kaikki on helppoa ja kivaa! Niin, ihannetapauksissa. Sitten on kaikkea näiden kahden ääripään väliltä, kun hevonen esimerkiksi pääsee suhteutetuilla linjoilla vähän turhan pitkäksi, ja vaikka paikka tulee ihan hyvään paikkaan, ei hyppy ole niin laadukas, koska se ei lähde tarpeeksi ylös. 

Estevalmennukset ovat parhaimmillaan hienosäätöä. Joskus ne ovat vähän isompien muutosten tekemistä. Jyläksen valmennusten jälkeen mulla oli fiilis, että me ollaan ihan superhyvässä iskussa ja tullaan tekemään tällä kaudella loppukesästä ensimmäiset 130cm luokat, kun kerta tammikuussa voidaan vedellä sitä korkeutta treeneissä hyvällä flow'lla. Kahden viimeisimmän treenikerran jälkeen on jälleen vähän realistisempi olo, ja nuo 130cm luokat tuntuvat vielä kovin kaukaisilta. Esteet itsessään eivät 120cm tasolla tunnu isoilta, mutta tehtävät tulevat välillä turhan nopeasti vastaan juurikin tuon hevosen pitkäksi jäämisen takia. Nopeutta kuskille tarvitaan ihan hirveästi enemmän, sillä ratkeaisi moni asia.

Valmennuksen sisällön näette paremmin oheiselta videolta, joten en avaa sitä tarkemmin tekstissä. Tästä tulikin taas tällainen ajatuksenvirta, jossa pohdin lähinnä tulevaa kautta ja niitä asioita, mitkä vaikuttavat kauden kulkuun. Pohdittavat asiat ovat ihan erilaisia kuin vaikkapa puolitoista vuotta sitten Champin kanssa. Tallillaiseni totesivat, että mun pitäisi olla tästä tilanteesta ihan älyttömän tyytyväinen: kauden ensimmäisissä kisoissa puhdas rata tasolta, jota olen aiemmin kisannut neljä vuotta putkeen varsin vaihtelevalla menestyksellä toisen hevosen kanssa. Silloin toivoin, että pääsisimme lähtölinjan yli. Nyt puhdas rata tuntuu pettymykseltä, jos se ei onnistu kauttaaltaan hyvin. Nopeasti tässä rupeaa ahneeksi. Jäitä siis hattuun mulle ja hymyssä suin kohti tätä kautta!

Onko sulla millaisia tavoitteita tulevalle kaudelle? :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Yhteistyössä