-->

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

#689: Vetämällä ei pääse eteenpäin

Viikonloppu on kulunut vähän erilaisissa merkeissä, sillä blogi oli ensimmäistä kertaa historiansa aikana suljettuna tuntia pidempään. Sain usealta lukijalta kyselyä erilaisten sosiaalisen median kanavien kautta siitä, miksei tänne päässyt sisään, mutta odotus palkittiin ja paluu normaaliin on jälleen tapahtunut. Blogi koki valtavan muutoksen ulkoasullisesti taitavan Veeran ansiosta, mutta tästä kerron lisää seuraavassa postauksessa. 

Tämän postaus ei nimittäin käsittele ulkoasuja tai blogijuttuja, vaan Piia Pantsun perjantaista estevalmennusta. Pääsin osallistumaan Piian valmennukseen ratsastuskeskus Ainon hulppeissa tiloissa, joista olen tainnut mainita aiemminkin täällä blogin puolella. Kyseessä on juuri valmistunut tallikokonaisuus, jossa toimii niin ratsastuskoulu kuin yksityistallikin. Ulkopuolisten ihmisten kannalta asian tekee hienoksi se, että Ainossa järjestetään paljon alue- ja kansallisia kilpailuja sekä valmennuksia, joten fasiliteeteista pääsee nauttimaan yksi jos toinenkin. 

Koska piditte viime valmennustunnin ääninauhallisesta videosta, päätin toteuttaa tästä valmennuksesta samanlaisen version. Videon pituus on vähän yli 20 minuuttia eli materiaalia todella riittää! Tuon videon lisäksi halusin myös kirjoittaa jotain tekstimuodossa, sillä se on itselleni mieluinen tapa jäsennellä omaa tekemistäni. Kirsikkana kakun päällä sain tunnilta kuvamateriaalia, kun Taru Arola saapui paikalle ikuistamaan hetkiä esteiden ylittämisestä. Nyt saatte siis valita, luetteko tekstiä, katseletteko kuvia vai tuijotatteko videota - jokaiselle jotakin ;)


Linkki videoon (ääniraidallinen video).

Kaikki kuvat c. Taru Arola, kiitos! :)




Meidän valmennustunti alkoi perjantaina aiemmin ilmoitetun kahden sijaan jo yhdeltä, mikä sopi aikatauluumme paremmin kuin hyvin. Olin pakannut tallilla kaiken valmiiksi ja puunannut hevosta parhaani mukaan, mutta perillä huomasimme unohtaneeni varsin tärkeän varusteen: ratsastuskenkäni. Niinpä niin, eihän siinä auttanut kuin kiiruhtaa kyselemään kenkiä lainaan. Eräs ystävällinen naishenkilö lainasikin kaksi numeroa liian isoja saappaitaan mulle, mistä en voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen. Ihanaa, kun tällaisia ihmisiä on olemassa! 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kertani Piian valmennuksessa, mutta edellisestä kerrasta oli aikaa jo puolitoista vuotta. Koska aikaa oli kulunut, ei Piia luonnollisestikaan muistanut meitä ratsukkona ja vaihdoimmekin valmennuksen aluksi hieman faktatietoja. Kerroin Champista, sen suvusta ja mitä se on elämässään tehnyt sekä siitä, missä mennään tällä hetkellä. Edellinen kertamme ulkopuolisissa valmennuksissa taisi olla viime kesänä ja viimeisin poistuminen tallin pihasta trailerin kanssa kolmisen kuukautta sitten, joten olin kovin jännittynein mielin valmennusta ajatellen. Ajatustasolla valmennusten jännittäminen on täysin turhaa, sillä valmennuksiin mennään aina opettelemaan - ei näyttämään sitä, mitä osataan tehdä.

Kun suurimmat alkuhöpötykset oli saatu päätökseen, lähdimme työstämään hevosia ravissa ja laukassa. Uudesta paikasta huolimatta Champ ei tuntunut käpertyvän kuoreensa, mikä oli mulle suurtakin suurempi helpotus. Kun hevonen oireili mahahaavaansa reilu vuosi takaperin, muuttui se vieraissa paikoissa aina todella jännittyneeksi ja käpertyi niin sanotusti omaan maailmaansa, jolloin kommunikointi hevosen kanssa oli haastavaa. Ainossa mitään sellaista ei ollut havaittavissa, vaan ruuna oli pitkän tauon jälkeen vain vähän hankala ratsastaa käyden ajoittain vahvaksi, mutta jättäytyen silti pohkeen taakse. Piia halusikin Champia paremmin omille takajaloilleen niin, ettei se putoaisi niin voimakkaasti etuosansa päälle. Hevosen pään asennolla ei ollut väliä, kunhan koko hevonen oli paremmin ryhdissä ja sisätakajalka aktiivisena töissä.

Suurin ongelmani näkyy tässä: nuo kädet!! Vetää, vetää, vetää... Voiko ne leikata pois? :D




Teimme alkuverryttelyä laukassa kavalettien kanssa pitkin poikin maneesia, missä tuli esiin noiden edellä mainitsemieni asioiden lisäksi myös oman istuntani jäykkyys. Piia halusi, että olisin paremmin liikkeen mukana koko kroppani läpi: mun piti olla kevyemmin satulassa, eikä jäädä niin voimakkaasti liikkeen taakse. Tässä on yksi syy sille, mistä myöhemmin tekstin edetessä vastaan tuleva kädellä vetäminen varmasti johtuu. Kun lukittaudun ylävartalolla liian taakse ja jännityn ristiselästä, ei käsivarsi ja kyynärkulma pysty mukailemaan hevosen liikettä ja jarrutan menoa koko kropallani. Tämänkin asian havaitsin paremmin katsomalla yläviistosta kuvattua videota, sillä maan tasolta katsottuna virhe ei korostu niin pahasti. Mielenkiintoista siis seurata asioita erilaisista kuvakulmista!

Itse hyppäämisen makuun pääsimme puomi - laukka-askel - pysty -tehtävän avulla. Emme tehneet tähän kuin nelisen hyppyä, joista ensimmäinen meni meillä oikeastaan pupuloikkana. Jäin ratsastamaan liikaa taakse samalla, kun Champ hieman tuijotti maapuomia, jolloin räpelsimme esteen yli melko hulvattomalla tyylillä. Seuraavalla kerralla vedin edelleen, mutta nyt pääsimme parempaan kohtaan. Piia halusi kuitenkin, että saisin Champin jo hyvissä ajoin ennen pystyä paremmin takaosan päälle ja polkemaan aktiivisesti, jotta hyppy olisi parempi ja pääsisin ratsastamaan paremmalle etäisyydelle. Kaksi viimeistä kertaa olivatkin jo varsin onnistuneita tämän osalta, joskin oma käteni olisi edelleen voinut olla rennompi. Pysty oli lopussa jo melko iso mun ratsastustasoon nähden, muuten kaikki esteet pysyivät tunnin aikana 110-120cm korkeudella. 

Sama verryttely jatkui okserin avulla, joka oli pystyn tapaan diagonaalilinjalla. Ensimmäisissä hypyissä ei ollut mitään mainittavaa, kaikki sujui varsin tasaisesti. En enää erikseen mainitse tuosta kädellä vetämisestä, sillä sitä tapahtui ihan jokaiselle esteelle, kuten videoista voitte nähdä. Champ teki yhdellä kertaa etujalkavirheen, sillä päästin sen hieman liian pitkäksi, jolloin se tuli etupainoiseksi, eikä päässyt hyppyyn tarpeeksi nopeasti. Piia halusi korjata tilanteen ja tulimme uudelleen, jolloin vedin hevosta taaksepäin ihan puolikkaaseen askeleeseen. Champ haluaa kuitenkin pysyä puomeista irti, joten se pelasti tilanteen paremmin kuin hyvin. Seuraavalla kerralla toistin saman virheen, josta ruuna rokotti ja pysähtyi esteen eteen. Tästähän ei voinut syyttää kuin kuskia, joten sama uudelleen ja kaikki sujui normaalisti.





Tästä ne ongelmat sitten lähtivätkin! Kun olin mokannut itse kerran kunnolla, loppui herkällä nelijalkaisellani huumori ja se rupesi kyseenalaistamaan homman tarpeellisuuden. Aloimme tulemaan kolmen esteen linjaa toisen pitkän sivun puolella, jossa keskimmäinen okseri oli seinässä kiinni ja kaksi muuta kaarevalla linjalla suhteessa siihen. Jokaiselle näistä Champ teki aluksi stopin, sillä joko vedin itse vain aivan liikaa tai sitten lopetin ratsastuksen kokonaan ennen esteitä. Loppujen lopuksi tulimme tehtävän yksi este kerrallaan. Viimeinen pysty aiheutti mulle oikeita harmaita hiuksia, sillä se oli kaarteessa, joka teki siitä mulle sata kertaa hankalamman hahmottaa. Tuollaiset lähestymiset ovat mulle niitä kaikista vaikeimpia siksi, etten yksinkertaisesti saa ratsastettua kaarteen läpi tarpeeksi laukkaa kohti estettä. Kun olimme päässeet kaikki linjan osat kerran yli, tulimme koko homman uudelleen pariin otteeseen ilman ongelmia. 

Ennen varsinaista radan ratsastusta tulimme vielä kolmoissarjaa pariin otteeseen, mutta koska tässä ei ollut mitään mainittavia ongelmia, jätän sen videolta katsottavaksi ja siirryn suoraan radan pariin: muuten tämä teksti on aivan liian pitkä! Rata alkoi okserista, jota olimme tulleet verryttelyssä. Siitä jatkettiin uusi linja punaiselta okserilta seitsemällä laukalla pystylle, josta ennen kulman estettä kääntyminen kolmoissarjalle. Kolmoissarjan jälkeen suunnanmuutos tulemalla ykköseste toisesta suunnasta, josta jatkettiin matkaa kolmen esteen kaarevalle tehtävälle ja siitä sitten pitkän sivun kautta diagonaalille, jossa oli trippeli - pysty -sarja yhdellä laukka-askeleella. Paljon siis tehtävää, eikä todellakaan sieltä helpoimmasta päästä! Näitä ei niillä metrin radoilla juuri näe :P

Ensimmäinen kompastuskivi tuli vastaan punaisella okserilla, joka oli ainut este, jota emme vielä olleet hypänneet. Champ pystähtyi jo kauan ennen estettä kahdella kerralla, jonka jälkeen Piia käski komentamaan sitä enemmän. Sen jälkeen tilanne nollattiin ja tulimme homman uudelleen, ilman provosoitumista. Seitsemän laukan sijaan tosin tykitin varsin sujuvat kuusi laukkaa, eikä edes jäänyt pitkäksi! Hups.. Kaikki sujui taas ihan siedettävästi aina kolmen esteen kaarevalle tehtävälle asti, jonne tuli yksi stoppi. En vain yksinkertaisesti ratsastanut jalalla ollenkaan kaarteen läpi, joten Champ pysähtyi askelta ennen. Mitäs jätin sen yksin, jälleen täysin oma virhe. Uudella yrityksellä yli, tosin kuuden askeleen sijaan seitsemän okserille ja siitä takaperin laukaten vielä pystylle. Trippeli-pysty -sarja oli onneksi hyvin ratsastettu. 





Korjauksena tulimme vielä kerran ongelmakohdat eli punaiselta okserilta seitsemän laukkaa pystylle ja kolmen esteen kaarevan tehtävän. Näissä ei ollut enää mitään ongelmaa, vaan ratsastin jopa omaan silmääni melko kivasti. Jotain positiivista sentään :) Piia totesi yleisesti seuraavaa: pääongelmana on se, että Champilla on valtava laukka ja sen takia olen tottunut vetämään sitä kädellä. En oikein tee tätä asiaa loppuun asti, vaan vedän jatkuvasti tasaisesti, jolloin jalkani on toimimaton. Aika huono yhdistelmä, etten sanoisi! Ja kun vedän, en näe paikkoja, jolloin tuon Champia huonoihin ratkaisuihin ja se ottaa siitä itseensä. Varovaisena hevosena se ei halua tehdä virheitä ja koska se ei halua koskea puomeihin, tulee hyppääminen sille hankalaksi vaikeista paikoista ja siksi se jää kulmiin pomppimaan tai pysähtyy ennen hyppyä. Täysin loogista ja niin selkeästi nähtävissä.

Mutta ei se mitään, nyt vain treeniä entistä enemmän! Jatkamme tulevaisuudessa Piian valmennuksissa kahdesti kuukaudessa, joten ongelmiin saadaan varmasti ratkaisuja. Nämähän asiat eivät näy kotona, sillä siellä Champ on paljon anteeksiantavampi. Piia kuitenkin tykkäsi Champista, kehui sitä useaan otteeseen laadukkaaksi ja sanoi, että "näillä lahjakkailla hevosilla on usein näitä omia ongelmia". Ne ovatkin oikeita taiteilijasieluja, heh! Tai taistelijasieluja, sitten kun ne saa omalle puolelleen. Sitä päivää odotellessa, ehkä sekin vielä koittaa.

Kaiken kaikkiaan olin älyttömän tyytyväinen valmennukseen kokonaisuutena. En osannut olla harmissani lukuisista kielloista tai omasta räpellyksestäni, sillä hei - tämä on tilanne nyt ja tästä noustaan päivä kerrallaan ylös. Näin pitkän tauon jälkeen oli taas loistava kohta käydä päivittämässä tilannetta ja todeta, mikä siinä omassa ratsastuksessa taas on eniten pielessä. En todellakaan halua jäädä kierimään itsesäälissä, vaan odotan enemmän kuin innolla kuukauden päästä järjestettäviä uusia valmennuspäiviä, joissa toivottavasti osaan toimia monilta osin jo eri tavoin. Ne onnistumiset tuntuvat sitten entistä paremmilta, kun on ponnistettu pohjan kautta ylös :)

perjantai 5. helmikuuta 2016

#688: Juuri niin hyödyllistä kuin itse ajattelet

Ääniraidallinen valmennusvideo ylitti kaikki ennakko-odotukseni suosionsa suhteen, sillä sain siitä valtavasti positiivista palautetta. Tästä inspiroituneena yritän jatkossakin tehdä vastaavanlaisia videoita joko sellaisenaan tai sitten tavalliseen tekstiin yhdistettynä, jolloin te voitte lukijana valita mieleisenne tavan katsoa valmennuspostaukset läpi. Ihan jokaiseen videoon en uskalla ääniraitaa luvata, mutta eihän sitä makeaa saa mahan täydeltä muutenkaan syödä ;)

Tämän postauksen anti ei sisällä ääniraitoja, sillä videoita tai uusia kuvia ei ole ollenkaan luvassa. Ajattelin kuitenkin kertoa hieman ratsastuksistani Wallun kanssa, kun se ilmeisen monia lukijoita tuntui kiinnostavan. Tarkemmin sanottuna aion palata jonkin aikaa ajassa taaksepäin sellaiseen päivään, jolloin teimme ruunan kanssa töitä kavaleteilla ja puomeilla. On muuten ollut todella kivaa päästä ratsastamaan säännöllisesti muitakin hevosia ja vaikken tällä viikolla koulukiireiden vuoksi ilmeisesti tuon nelijalkaisen selkään pääse kapuamaan, kuuluu normaaliin viikkooni kaksi ratsastuskertaa Wallun kanssa. Välillä kolmekin, joskus sitten vähemmän. 

Wallulla ratsastaminen on kaikella tavalla erilaista kuin Champin kanssa. Vaikka sillä on ikää reippaasti Champia enemmän, on virtaa silti vähintään yhtä paljon. Periaatteessa Wallu on hevonen, joka tarvitsee ratsastaessa tukea jalalla - se ei ole laiska, mutta ei missään nimessä liian reipas. Tuo virtaisuus näkyy pikemminkin siinä, että hevonen kehittelee itselleen omaa tekemistä (kuten maneesin seinien kyttäilyä), jos sitä ei pidä työskentelymoodissa ja keksi sille ajatustyötä. Toki vauhtiakin riittää, mikä tuo eteen haasteita ratsasajalle. Lyhyehköt raviaskeleet kun pitäisi saada mahdollisimman pitkiksi ja samalla hevonen rennommaksi!

Vanhoja kuvia musta ja Wallusta, sillä uusia ei valitettavasti ole :/

Mutta niinhän se menee, että yleensä ne kaikista kuumimmat hevoset tarvitsevat eniten tukea jalalla. Ristiriitaista, mutta ilmeisen totta. Olenkin yrittänyt ottaa Wallun kanssa tavoitteeksi saada se ensin mahdollisimman rauhalliseen raviin ja jopa liitoitellun pyöreälle kaulalle, josta olen pystynyt vähitellen pidentämään askeleen pituutta ilman tahdin rikkoutumista ja nostamaan hevosta ryhdikkäämmäksi ilman, että ruuna kerii itsensä virkkuukoukuksi ylös laskien samalla selkänsä alas. Aivan perustyötä siis, ilman mitään kummallisuuksia.

Champ on hevosena vino oikealle siinä, missä Wallu vasemmalle. Molemmilla on siis oma heikompi suuntansa, mutta heikkoudet tulevat esiin vähän eri tavoin: Champ tuntuu ikään kuin kaatuvan oikealle puskien samalla vasenta lapaa ulos. Wallu sen sijaan on yksinkertaisesti jäykempi oikeasta kyljestään ja varsinkin niskastaan, jolloin se ei halua antaa rehellistä asetusta vasemmalle. Ratsastajalle tällainen ongelmanratkaisu on oikeaa aivojumppaa, sillä en pysty korjaamaan näitä ongelmia vain miettimällä samaa asiaa toisin päin - mun pitää oikeasti soveltaa jotain uutta. Näin pääsen käyttämään omia työkalujani ratsastajana paljon laajemmassa skaalassa. 

Vinoutta korjatessani tykkään tehdä paljon avotaivutuksia, sillä niissä pääsen vaikuttamaan hevoseen enemmän kokonaisuutena. Tuolloin yhtenä päivänä kavaletteja mennessäni päätkinkin yhdistää ravipuomit ja avotaivutuksen niin, että tulin pitkillä sivuilla avotaivutusta (kuvan vinottaiset katkoviivat) ja toisella lyhyellä sivulla ikään kuin pienellä diagonaalilla oli kolme ravipuomia. Ravipuomit oli laitettu melko pitkille väleille ja tulin niille tarkoituksellisesti hitaassa tahdissa sisään, jotta Wallu joutui venyttämään askeltaan ja viipymään ilmassa yhden askeleen aikana vähän pidempään. Tällainen harjoitus on mun mielestä ihan kiva sellaisille hevosille, joilla on herkästi lyhyt ja kiireinen ravi. Toistin tätä molemmissa kierroksissa ja vaadin, että hevonen asettui rehellisesti avotaivutuksessa. Poikituksen ei tarvinnut olla missään nimessä korrektia taivutusta reilumpaa, mutta hevonen tuli suoristaa ennen kulmaa, jotta avotaivutukselle tuli selkeä alku ja loppu.

Tehtävä 1: avotaivutusta ja puomeja.
Tehtävä 2: puomeja ja kaveletti.
Tehtävä 3: kavaletteja kahdeksikolla molemmista suunnista.
Tehtävä 4: kavaletteja kaarevalla uralla.
Itse kavalettitehtävät aloitin tulemalla edellisessäkin tehtävässä olleet ravipuomit ja nostamalla niiden jälkee laukan ylittääkseni kaarevalla linjalla olevan kavaletin. Sama tehtävä toimi myös toisin päin, jolloin mun piti istua kevyesti satulaan kavaletin jälkeen ja siirtää hevonen raviin ennen puomilinjaa. Varsinkin näin päin toteutettuna tehtävä on hyvä kontrollin parantamiseen, sillä se vaatii nopeaa reagointia ja keskittymistä ratsastajalta. Wallu rakastaa hyppäämistä, joten se haluaisi herkästi kiihdytellä esteiden jälkeen. Näin ollen tämä osoittautui aika hyväksi tavaksi saada ruuna kuuntelemaan ratsastajaansa paremmin ja odottamaan sitä, mitä siltä kavaletin jälkeen haluttaisiin.

Laukkatyöskentelyn ohella tein kavalettiharjoituksia, joissa laukkasin kahta kavalettia isolla kahdeksikolla molemmissa kierroksissa tai tulin niitä kaarevalla uralla kuvan mukaisesti. Kaikkinensa tällaiset puomi- ja kavalettitehtävät ovat juuri niin hyödyllisiä kuin ratsastaja ne hyödyllisiksi kokee. Pienillä esteillä ja puomeilla asiat voi toki suorittaa hutiloiden ja vain ratsastaa pisteestä a pisteeseen b, sillä eihän noiden selvittämiseksi oikeasti tarvita kovinkaan kummoisia taitoja. Tehtävistä saa kuitenkin ihan äärimmäisen tehokkaita, jos ne ratsastaa huolellisesti ja keskittyy siihen, mitä on tekemässä. Jokaisen kulman ja käännöksen huolellinen ratsastaminen sekä omaan vartalonhallintaansa keskittyminen vaatii jo vähän enemmän kuin pelkkä esteeltä toiselle räiskiminen. Jos siihen yhidistää vielä kokonaisvaltaisesti tarkan ratsastuksen ja sen, että hevosen pitää olla sataprosenttisesti avuilla, on tällaisista yksinkertaisemmistakin tehtävistä hirveän paljon hyötyä tulevaisuuden hyppäämisiä varten.

Koskaan ei siis kannata aliarvioida tekniikkatehtäviä tai ajatella, että puomeista tai kavaleteista ei ole kummoista iloa ratsastajalle. Väittäisin, että pitkällä tähtäimellä esteratsastuksenkin perusta lähtee nimenomaan onnistuneista ja tarkoista suorituksista tuollaisten tehtävien parissa. Kun osaat ratsastaa huolellisesti puomeilla, osaat varmasti siirtää saman ratsastuksen myös esteille. Itselläni suurin ongelma lieneekin se, että pienemmillä esteillä en yleensä jaksa keskittyä kunnolla. Siksi tällaiset tehtävät ovat mulle äärimmäisen tärkeitä!

Menetkö sinä usein puomeja tai kavaletteja?

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

#687: Kolmen vuoden kiitos


Reilut puolitoista miljoonaa minuuttia. Vajaat tuhat ja sata päivää. 157 viikkoa, 36 kuukautta. Kolme vuotta. Kolme pitkää, mutta niin nopeasti kulunutta vuotta. Niin pitkään Champ on ollut omistuksessani ja piristänyt elämääni jokaisella solullaan. Tänään on meidän vuosipäivämme.

Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunnetta, mikä mussa vallitsee tuon nelijaksaisen takia. Olen onnellinen. Todella olen! Eihän elämä ole aina yhtä ruusuilla tanssimista, mutta niiden vastoinkäymisten takia jokainen onnistuminen tuntuu tuhat kertaa paremmalta. Ajatellessani yhdessä kävelemäämme matkaa nousee silmäkulmiin väkisinkin onnenkyyneleet, sillä enempää en olisi voinut toivoa. Sain ystävän, jota en tule unohtamaan koskaan.

Hevosen omistaminen on antanut mulle valtavasti enemmän, mitä osasin koskaan kuvitella. Juhlistaessani ensimmäistä yhteistä vuottamme en osannut aavistaa, miten eri tavalla kokisin tilanteen nyt kolmen vuoden kohdalla. Champ ei todellakaan merkitse mulle pelkästään harrastusvälinettä, sillä siitä on tullut meidän jokaisen ystävä - perheenjäsen. Juttelin isäni kanssa puhelimessa eilen ja puhelun lopuksi hän lähetti terveisiä Champille. Samoin tekevät jotkin ystävistäni, äitini ja monet muut. Kun sukulaiset kysyvät kuulumisiani, kysytään samoin myös hevoseni kuulumiset. Se lämmittää mieltä, sillä vaikkei heitä harrastukseni välttämättä kiinnostakaan, kuvastaa se sitä arvostusta, joka heillä on elämänvalintaani kohtaan.




Champilla ja mulla on asiat paremmin kuin koskaan ennen (koputetaas puuta, näin ei saisi koskaan sanoa). Hevonen on parempi ratsastaa kuin koskaan Suomessa ollessaan ja se näyttää vähitellen siltä, miltä estehevosen kuuluisikin näyttää. Se tekee mielellään töitä ja on aina positiivisella mielellä liikenteessä. Olemme löytäneet Niclaksen avustuksella ihan uuden vaihteen esteiden pariin ja ainakin viime kausi saatiin päätettyä onnistuneisiin kisasuorituksiin. Tulevaisuus näyttää niin valoisalta, että odotan lähes kauhulla sitä hetkeä, kun koko kauneus romahtaa alas paljastaen jotain ikävää edestään. Mutta nyt ei ole aika murehtia, vaan nauttia siitä, mitä elämällä on annettavanaan.

Kaikki on hyvin myös sen suhteen, että olemme löytäneet meille äärimmäisen hyvin sopivan tallin. Vaikka mulla ei ole pahaa sanottavaa vanhoista talleistammekaan, voin olla nykyisellä tallillamme huolettomin mielin. Vaikka olen todella tarkka oman hevoseni hoidosta ja kaikkeen siihen liittyvissä toimenpiteissä, olen oikeasti pystynyt löysäämään nutturaani ja jopa jättämään joitain asioita muiden huolehdittavaksi. Eilenkin tallille saapuessani oli tallinpitäjä vastassa kertomassa, että Champilta oli sovitusti kiristetty kengät kengittäjän toimesta ja että se kengitettäisiin kokonaan kahden viikon kuluttua. Ollessani viikon poissa, laittoi tallinomistaja mulle kuvaviestiä jopa siitä, että hän oli suihkauttanut hokinpolkemaan puhdistusainetta. Tai siitä, minkä värisestä ämpäristä Champ joi vettä ulkona pakkasilla. Tässä kohden on paikallaan vain yksi sana: kiitos.




Toivon todella, että meillä on Champin kanssa edessä monia upeita vuosia terveinä ja hyvinvoivina. On ollut mahtavaa huomata, miten hevosen ja mun välinen luottamus on kasvanut näiden vuosien aikana nousujohteisesti. Kun Champ tuli Suomeen, ei se antanut koskea päähänsä kunnolla ja nykyään kykenen pitämään sen korvistakin kiinni ilman, että se ahdistuu tilanteesta. Kun otan siltä riimun pois päästä kuntoonlaittopaikalla harjatakseni sen päätä, painaa ruuna aina ensin otsansa mun vatsaa vasten ja nojaa muhun siinä asennossa paikallaan silmät kiinni samalla, kun rapsutan sen kaulaa. Se tunnistaa ääneni monen sadan metrin päästä.

Tuollaiset asiat ovat elämässä ja tässä harrastuksessa tärkeitä. Ei se, saanko kilparadalla nolla vai neljä virhepistettä. Tai se, onnistuuko takaosakäännös valmennuksessa täydellisesti. Varsinkin sillä hetkellä, kun matkamme joskus päättyy, luulen osaavani arvostaa enemmän niitä hetkiä, joista mulle jää pitkät ja kauniit muistot.

Kiitos, Champ 

tiistai 2. helmikuuta 2016

#686: Täysin erilainen valmennuspostaus

Ajattelin kirjoittaa teille viime viikon perjantain estevalmennuksesta ihan tavallisen valmennuspostauksen tekstimuotoisena, mutta koska tämän illan tentti on painanut päälle ja yliopistolle pitäisi ehtiä luentoja kuuntelemaan, päätin kokeilla jotain aivan uutta. Tai siis uutta mulle - muutamien bloggaajien olen tätä samaa tekniikkaa nähnyt kokeilevan. 

Idea oli siis seuraava: nauhoitin valmennusvideoideni päälle erillisen ääniraidan, jossa kommentoin itse omaa ratsastustani niin sanotusti reaaliaikaisesti. Tätä oli aika hauska tehdä, sillä tein tuon ääniraidan ihan puhtaasti yhdellä otolla. Mukana on siis sellaisiakin kohtia, missä menen sanoissani sekaisin tai jään hetkeksi miettimään, mitä pitäisi seuraavaksi sanoa. Halusin kuitenkin tehdä tuosta tallenteesta mahdollisimman välittömän ja sellainen se taitaa nyt olla, sillä en suunnitellut sanomisiani juuri etukäteen.

Tällä kertaa tässä postauksessa ei siis ole ollenkaan tekstimuotoista pohdintaa valmennuksen kulusta. Pahoittelut niille, jotka eivät pysty tai halua katsoa tai kuunnella videota! Ensi kerralla otetaan sitten mukaan myös teksti, kunhan tämä tenttihässäkkä on alta pois. Perjantaina suuntaankin ratsastuskeskus Ainoon Piia Pantsun valmennukseen, josta saan toivottavasti jotain todistusaineistoa myös kameran muistiin :)



Mitä piditte tällaisesta valmennuspostaustyylistä?

lauantai 30. tammikuuta 2016

#685: Bloggaajan vastuu

Suhteellisen suositun hevosblogin ylläpitäminen on saanut mut pohtimaan useaan otteeseen sitä, mikä oikeastaan on bloggaajan vastuu lukijoilleen jonkinlaisen roolimallin näkökulmasta tarkasteltuna. Asia on vellonut mielessäni lähipäivinä normaalia enemmän, sillä vaihdoimme Ystäväni hevonen -blogia kirjoittavan Ronjan kanssa aiheen tiimoilta muutamia ajatuksia. Olen pitkään vältellyt aiheen esille tuomista blogissani, mutta koska niin tuntuu tekevän moni muukin bloggaaja, haluan viimein nostaa kissan pöydälle. Nyt puhutaan esimerkin voimasta!

En haluaisi olla esimerkkinä kenellekään. Karua sanoa tämä ääneen, mutta mitäpä sitä kiertelemään. Playssonin järjestämässä Blogiexpossa saimme pohtia aihetta hieman bloggaajapaneelissa, jossa totesin suurin piirtein seuraavanlaisesti: "miksi ottaa mallia huonommalta, kun on mahdollisuus oppia paljon taitavammiltakin ratsastajilta?". Kysymys oli tässä tapauksessa siitä, tarvitaanko hevosblogeja kertomaan tavallisesta hevosenpidosta kaikkine murheineen ja onnistumisineen. Olin itse sitä mieltä, että oikeastihan blogeja ei tarvita yhtään mihinkään - ne sattuvan nyt olemaan pinnalla ja korvanneet siltä osin monen kohdalla ne entiset sosiaaliset kontaktit, joiden kanssa vaihdettiin hevosrintamalla tapahtuneita onnistumisia ja epäonnistumisia. Nykyään on helppo kirjautua koneelle ja selailla internetin ihmeellisessä maailmassa, saaden samalta istumalta useita omaan kokemuspintaan sopivia tapauksia ja samalla sylin täydeltä viihdettä omaan arkeensa.

Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin ;) Kaikkien ihanien kuvien c. Annika Mäki, kiitos <3

En edelleenkään osaa hahmottaa sitä, miten monet ihmiset oikeasti lukevat blogiani ja seuraavat meidän arkeamme Champin kanssa. Tästä syytä mun on hankalaa ymmärtää, kuinka varsinkin nuoremmat lukijat saattavat tiedostamattaan tai jopa tietoisesti siirtää omia käyttäytymismallejani tallielämäänsä ja toimintaansa hevosten parissa. Tämä on kaiken kaikkiaan hurja ajatus - minäkö roolimallina! Ollessani itse nuorempi komeili huoneeni seinillä julisteita lempiratsastajistani, jotka kisasivat maailman huipulla. Ei silloin ollut blogeja, eikä oikeastaan vielä kunnollista internetkulttuuriakaan. Tuo blogipaneelissa sanomani lause viittasikin siihen, että mun mielestä on hassua, miten ihmiset haluavat ottaa mallia tavallisilta harrastajilta, kun mahdollisuus olisi oppia alan ammattilaisilta. Ehkä kyseessä on samaistumisen tarve tai se, että bloggaaja koetaan konkreettisemmaksi hahmoksi kuin esimerkiksi maailman huiput.

Toisille bloggaajille roolimallina toimiminen on varmasti luonnollisempaa, mutta mukaan mahtuu myös niitä, jotka haistattavat pitkät pelkälle ajatuksellekin. Faktahan on se, että ei yksikään ihminen voi olla vastuussa toisista, täysin vieraista henkilöistä, kuten bloginsa lukijoista. Jos julkaisen blogissa kuvan, jossa teen jotain sopimatonta ja lukija päättää kokeilla tätä kotona ikävin seurauksin, ei vastuu tekemisistä siirry itselleni. Tunnettu vertaus kuuluukin: "Jos esikuvasi hyppää kaivoon, hyppäätkö perässä?". Toki syy-seuraussuhteita voidaan aina pohtia ja keskustella siitä, onko tietoinen riskien esittäminen hyvän tavan mukaista ja roolimallin toiminnalle sopivaa.



Kuten ylempänä jo totesin, en haluaisi toimia minkäänlaisena roolimallina. Musta on jotenkin todella ahdistavaa ajatella, miten saatan tahtomattani vaikuttaa jonkun mulle täysin tuntemattoman ihmisen toimintaan hyvinkin konkreettisesti ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa jotain ikävyyksiä. Vaikka haluaisin olla täydellinen esimerkki ja toimia aina moitteettomasti, olen kuitenkin pelkkä nuori harrastaja, joka itsekin vasta opettelee paremmaksi hevosihmiseksi.

Se, mistä voin olla ylpeä, on omien virheideni tiedostaminen. Kirjoitin jo noin kaksi vuotta sitten postauksen (linkki) aiheesta, jossa käsittelin turvallisuuskysymyksiä hevosten kanssa toimimisessa. Listasin tuolloin asioita, joihin aion kiinnittää jatkossa paremmin huomiota. Mukana oli kaikkea hanskojen puuttumisesta riimun lukko auki taluttamiseen, mutta kaikkia näitä kohtia yhdisti yksi merkittävä sana: välinpitämättömyys. Tai ehkä laiskuus, mikä johtaa tiensä välinpitämättömyyteen. Olin tyhmä ja osittain myös tietoisesti. Olen edelleen.

Monia asioita olen saanut muutettua. Nykyään en taluta hevosta riimun kiinnitykset aukinaisina ja pyrin ratsastamaan aina hanskat kädessä. En jätä hevosta karsinaansa oven ollessa auki, mikäli lähden käymään jossain. Pyrin väistämään paremmin muita ja myös avaamaan suuni silloin, jos en ole varma, miten paljon mikäkin hevonen vaatii tilaa itselleen. Pidän kypärää päässä ratsastaessani lähes poikkeuksetta. Siltikään, monia asioita parantaneena, en koe olevani täydellinen hevosihminen. Yhä edelleen teen tietoisesti ja etenkin tiedostamattani monia sellaisia asioita, jotka eivät noudata hyvää esimerkkiä. Näiden ei tarvitse olla isoja virheitä - kyse voi olla vaikka siitä, että talutan hevosta yhdellä kädellä ja selaan samalla toisella puhelinta.




Blogin lukijoiden lisääntyessä olen alkanut kiinnittämään näihin asioihin enemmän huomiota. Puhuin erään ihanan bloggaajakolleegani kanssa aiheesta joulukuussa ja me olimme pääosin hyvin samoilla linjoilla. Eriävät mielipiteet taisivat tulla siinä, että hänen mielestään bloggaajalla on täysi oikeus julkaista minkälaista materiaalia tahtoo (toki lain rajoissa) blogissaan ilman, että hänen tulisi kantaa teoistaan minkäänlaista huonoa omatuntoa tai miettiä, meneeköhän joku nyt ratsastamaan hänen takiaan ilman kypärää. Oma näkemykseni erosi tässä kohtaa sen verran, että mulle on kasvanut pieni sensurointikynnys "epäsopivan" materiaalin julkaisemiseen.

Epäsopivalla tarkoitan tässä kontekstissa juurikin huonoa esimerkkiä näyttävää materiaalia. Mulla on tähän loistava esimerkki puolentoista vuoden takaa. Ratsastin silloin ilman satulaa Champilla niin, että sillä oli päässään hackamoret. Hevonen liikkui ihan älyttömän rennosti ja hyvin, videoita oli ilo katsella. En halunnut julkaista niitä blogissa siksi, että mulla ei ollut niissä kypärää päässä. Olin päättänyt kiivetä hevoseni selkään täysin hetken mielijohteesta, minkä vuoksi kypärää ei ollut matkassa. Sama tilanne oli parisen vuotta sitten, kun kävelytin Champia maneesissa riimun kanssa. Päätin heittäytyä villiksi ja hypätä ruunan selkään jälleen ilman ratsastusvarusteita, pelkkä riimu ohjausvälineenä. Monesti harmittelin, kuinka paljon olisin halunnut tilanteesta materiaalia julkaista, mutta jätin sen tekemättä juurikin siksi, etten halunnut näyttää huonoa esimerkkiä kenellekään.



Olen saanut toiveita ihan valmentajiltani asti siitä, miten mun tulisi olla julkaisematta sosiaalisessa mediassa kypärättömiä kuvia, vaikka ne olisivat monen vuoden takaa. Tässä kohden olen itse ollut rajoilla asian suhteen - nuo kuvat ovat mulle tärkeitä muistoja ja haluan niitä siksi jakaa muillekin. Nykyisiä videoita ja kuvia tehdessäni pyrin kuitenkin välttämään sellaisia tilanteita, joissa näyttäisin kohtuuttoman huonoa mallia kenellekään tai joiden takia saattaisin vaikuttaa negatiivisesti kenenkään harrastukseen.

Mihin johtopäätökseen voisin tekstini tiivistää? Selvää lienee ainakin se, että bloggaajilla on sosiaalisen median aikakaudella jonkinasteinen vastuu tekemisistään. Jos ei lukijoilleen, niin ainakin itselleen. Pidän rehellisistä bloggaajista ja haluan lukea tarinoita oikeasta elämästä. Sen vuoksi olen itsekin pyrkinyt muuttamaan omia toimintatapojani, enkä vain "feikkaamaan" niitä blogia varten toisenlaisiksi. Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta onneksi meillä on koko elämä aikaa :) Loppuun muutama kysymys, joihin kuulisin teiltä erittäin mielelläni vastauksia:

Bloggaajat: mitä mieltä olette aiheesta? Onko bloggaajalla vastuuta ja jos, kenelle?
Lukijat: oletteko koskaan huomanneet blogien vaikuttaneen omaan tekemiseenne
- tietoisesti tai tiedostamatta?

torstai 28. tammikuuta 2016

#684: Kisasuunnitelmia

Mä en tiedä miten päin olisin, sillä mun kansioissa majailee tällä hetkellä reilut sata kappaletta toinen toistaan hienompia kuvia. Tulevien kuukausien aikana pääsette siis todellakin nauttimaan laadukkaista kuvista, eikä ainaisia kuvankaappauksia videoilta tarvita kuin pakon edessä! Kaikista näistä ihanista kuvista kiitos kuuluu edelleenkin Annikalle, joka värjötteli urheasti lähes 30 asteen pakkasessa kameransa kanssa. Muokkasin blogille myös uuden bannerin, joka mielyttää omaa silmääni kaikessa yksinkertaisuudessaan kummasti. Mitä mieltä olette?

Sitten itse asiaan - sitä todellakin on, vaikka nämä kuvat ansaitsisivat ihan kaiken huomion itselleen. Pakkasten vihdoin hellitettyä on mieleni nimittäin suuntautunut enemmän tulevan kisakauden pariin. Olen löytänyt itseni moneen otteeseen selailemasta kilpailukalenteria esteratsastuksen osalta ja tihrustellut siinä sivussa työvuorojani. Opiskelijana on vaikeaa yhdistää työssäkäynti ja kilparatsastus, sillä joudun tekemään työvuorot pääosin viikonloppuisin. Se rajoittaa suurilta osin kilpailuelämää, mutta minkäs mahtaa: rahaa on tienattava, mikäli haluaa harrastaa tätä lajia. Valittelut sikseen ja positiivisuutta kehiin. Tänä vuonna käytetään kisaamiseen jokainen vapaa viikonloppu!

Heh, ehkei ihan niin kirjaimellisesti. Olen kuitenkin ottanut härkää sarvista ja päättänyt asettaa yhdeksi kauden tavoitteeksi oman kilpailujännittämiseni lieventämisen, mihin helpottaa oikeastaan vain yksi asia: kilpailuissa käyminen. Siispä rastitin kalenteristani kaikki ne päivät, jotka olen viikonloppuisin töistä vapaalla ja merkkasin toivekalenteriin luvattoman paljon pyyntöjä erinäisten viikonloppujen kohdille työnantajaa varten. Yrittänyttä ei laiteta, eihän? 

Klikkaa kuvat isommiksi, jotta näet ne parempilaatuisina :) Kaikkien kuvien  © Annika Mäki, kiitos!
Näistä kuvista saatte tietää myöhemmin lisää Annikan blogissa, meillä oli ideana tehdä Champista "kuninkaallinen" :D


Tiedän, että varsinkin nyt keväällä joudun jättämään monia kivoja kisoja ja tapahtumia välistä juurikin töiden ja opiskeluiden vuoksi, mutta lohduttaudun ajatuksella nopeasta valmistumisesta. Tai minkä kukin nopeaksi laskee - tarkoitus olisi saada kandin paperit ulos melkolailla vuoden sisällä ja suunnata sen jälkeen vaihtoon maisterivaiheessa hevosen kera. Unelmia, unelmia, niitä pitää jokaisella olla :) Eikä se koulu ole pelkkä "ikävä rasite", kuten moni saattaa ymmärtää, sillä nautin opinnoistani pääosin valtavasti. Pääsenpä huhtikuun alussa Brysseliinkin, syksyllä peruuntuneen matkan tilalle.

Kevään ruuhkaisten viikkojen vuoksi ajattelin käydä kisoissa nyt alkuvuodesta oikein reippaalla tahdilla, jotta menetetyt viikonloput eivät tunnu siellä suunnalla enää niin ikäviltä tästä valosta katsottuna. Toki kaikki tehdään hevosen ehdoilla, mutta mikäli suunnitelmat pitävät ja meidän suhteellisen hyvä vire kotitreeneissä jatkuu, olisi kisakausi tarkoitus aloittaa jo ensi viikon sunnuntaina Lohjalla. Kyseessä on käsittääkseni I-tason kisat ja luokkina aion mennä metrin ja 110cm, sillä haluan ottaa alkukauden jälleen vähän varman päälle ja saada meille molemmille hyvät fiilikset ulkopuolisista paikoista. 






Kauaa ei kisataukoa tule muodostumaan, sillä ystävänpäivänä aion pussailla miesten sijaan hevostani ja suunnata Järvenpäähän ratsastuskeskus Ainoon nauttimaan heidän tarjoamista huippupuitteista. Luokkina on todennäköisesti tuolloinkin samat metri ja 110cm, mutta tämä varmistuu lähempänä kisapäivää. Periaatteessa voisin hyvin hypätä tuolloin kymmenen senttiä isommat luokat, mutta toisaalta lämmitetty halli ja täysin vieras paikka ovat varsinkin mulle itselleni sellaisia häiriötekijöitä, että kaikki keskittyminen menee esteiden sijaan yleiseen panikointiin.. Toivotaan sen suhteen parasta ja no, suomalaiseen tapaan pelätään tietysti myös pahinta!

Helmikuu tulee huipentumaan Ypäjän tourneehen, kun körryyttelemme toivottavasti hyvin lämpimissä olosuhteissa kolmipäiväisiin estekilpailuihin. Kisan nimihän on pahaenteisesti Ypäjä Arctic Show, mikä piti ainakin jokunen vuosi sitten paikkaansa kirjaimellisesti.. Kun pakkasmittari lähenteli kahtakymmentä astetta, taisi moni kilpailija kirota mielessään Suomen sääolot, jotka suorastaan houkuttelevat ihmisiä aloittamaan kilpailukautensa aikaisemmin. Tai sitten ei! Niin tai näin, toivotaan tänä vuonna parempaa onnea ja suotuisampia kelejä. 






Ypäjän reissusta olen enemmän kuin innoissani, sillä siitä on valehtelematta yli vuosi aikaa, kun olen viimeksi ollut Ypäjällä kisoissa töissä hevonen mukanani. Tarkoitus olisi hypätä ensimmäisenä päivänä matalammissa luokissa ja nostaa korkeutta sunnuntaille mahdollisesti jopa siihen 120cm korkeuteen, mutta senhän näkee jälleen vasta lähempänä kuun loppua. En aio ottaa mitään paineita mihinkään suuntaan ja jos tilanne vaatii, kilpailen vaikka koko kevätkauden matalemmissa luokissa ja haen omaa varmuuttani takaisin. Se on nimittäin niin helppo kadottaa, mutta todella työlästä rakentaa takaisin.

Tällaisia suunnitelmia tältä erää! Champin kanssa pääsemme tällä viikolla jälleen estevalmennukseen ja toivon, että saisin paikalle jonkun kuvaajan kuvaamaan ihan kameran kanssa tekemisiämme. Videot ovat ihana lisä, mutta jotenkin niiden onnistuneiden ratsastuskuvien perään haikailee kerta toisensa jälkeen. Toisaalta kuten sanottu, ovat ne täysin kuvaamattomatkin tunnit välillä enemmän kuin rentouttavia näin ratsastajan kannalta. Onpahan yksi asia vähemmän stressattavana ;)

Miten te aiotte aloittaa kisakautenne?