Joulukalenterin 7. luukku - meidän kehityksemme

Pyrin toteuttamaan näin joulukuussa mahdollisimman paljon teidän lukijoiden toiveita ja yksi hyvin paljon toivottu postausaihe on ollut minun ja Champin yhteisen taipaleen aikana tapahtunut kehitys. Olen aiemmin kertonut, millaiseksi haluan Champin ratsastaessa ja millainen se oikeastaan nykyään on ratsastaessa, mutta varsinaista tiivistystä koko tästä ajasta en ole väsäillyt kasaan. Siispä nyt on sen aika!

 

Lisään tähän postaukseen vain videoita meidän yhteisen matkan varrelta. Ensimmäinen on vanhin (18.2.) ja ne etenevät siitä lineaarisessa aikajärjestyksessä kohti tätä päivää.

 

Champ oli mulle tullessaan (3.2.2013 eli vajaa vuosi sitten) erittäin kokenut estehevonen, joka osasi hypätä vaikka mitä, mutta sileätyöskentelyssä se ei ollut niin kovin vahva. Suurimpia ongelmia olivat ehdottomasti aluksi ihan vain rentoutuminen ja ratsastajan apujen hyväksyminen. Koeratsastaessani Champia en osannut ratsastaa sillä yhtään, vaan tuntui kuin en olisi saanut hevoseen tuntumaa juuri ollenkaan: se esimerkiksi vaihteli laukkoja ja pukitti aina, kun jalkani heilahti taaksepäin laukassa. Tiesin kuitenkin, että kyseessä oli niin hyvä hevonen, että mun oli yksikertaisesti opeteltava ratsastamaan sillä.

 

 

 

Ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet Suomessa olivat melkoista tuskaa! Ratsastus oli kyllä mukavaa, mutta hevonen oli kaikkea muuta kuin helppo. Champ kulki mielellään turpa taivaassa ja alakaula jännittyneenä ollen ihan tyhjä suustaan. Sille piti opettaa alusta pitäen eteenalas-ratsastus ja rentoutuminen, minkä kanssa teimme paljon töitä Sannan valvovan silmän alla. Hevonen nyppi todella paljon päällään ja olin itse aivan liian hidas reagoidessani mihinkään sen ongelmiin - se onkin yksi puute minussa ratsastajana, nimittäin hidas reagointikyky. Olin usein ns. askeleen myöhässä.

 

Vähitellen kesän tullessa aloin saamaan hevosta enemmän avuille. Talvella Champ ei tuntunut haluavan liikkua eteenpäin juuri ollenkaan itse, mutta kun se alkoi rehellisemmin käyttämään selkäänsä ja pääsi liikkumaan paremmin takasillaan, tuli oma moottori mukaan ihan yllättäen. Harjoittelimme talvella paljon väistöjä, avoja ja muuta ns. perusliikehdintää (mitkä eivät olleet ruunalla hallussa), joten kesällä pääsin työstämään niiden avulla ruunaa yhä paremmin. Siitä tuli itseasiassa aika kivan joustava ratsastaa niin, että pystyin tekemään sen kanssa kunnolla töitä sen kulkiessa vähän matalammassa muodossa.



 

Estepuolella alkutaipaleemme oli varsinaista säätämistä! En voi muuta kuin kiittää ja kumartaa, kun mulle on sattunut eteen näin kiltti ja rehellinen hevonen - vaikka tekisin mitä virheitä, ei Champ ota ollenkaan nokkiinsa. Toki se ei niitä korjaa, mutta se hyppää mistä vaan, miten päin vaan ja yrittää aina parhaimpansa päästäkseen puhtaasti yli. Kyllä, se on vähän liiankin varovainen. Tämän vuoksi etenimme hyvin hitaasti etsien säätöjä omasta päästäni ratsastukseen. Moni valmentaja olisi varmaankin laittanut meidät nopeasti keväällä 110cm radoille ja loppukaudesta yhä isommille, mutta silloin riskinä olisi ollut se, että olisin huonolla ratsastuksella pilannut hevosen itseluottamuksen. 110/120cm esteistä Champ kiipeää hyvin yli, vaikka kuski välillä mokailisikin, mutta 140cm radoilla näin ei enää käy.

 

Aluksi ongelmana oli se, että Champ oli todella pahasti pohkeen takana ennen esteitä, varsinkin kaarteissa, ja vastaavasti esteiden jälkeen se sinkosi jälleen alakaula kovana eteenpäin. Mulla oli todella paljon hakemista siinä, miten istun hypyissä kyydissä ilman, että heilun joka suuntaan. Ja oikeastaan tekemistä oli ihan siellä esteidenkin välissä tuon istunnan kanssa. Champ oli niin herkkä, aivan erilainen kuin ratsastuskouluhevoset. Se reagoi ihan kaikkeen mitä tein - yleensä tein, aivan liikaa.

Joskus alkukesästä aloin saamaan estepuolellakin aivan erilaisen tuntuman hevoseen: se eteni rytmissä aina pätkittäin, se ei kiihdytellyt esteiden jälkeen eikä ollut niin pahasti pohkeen takana ennen esteitä. Sanoin kerran valmennuksessa Piudelle, että meno tuntuu ihan erilaiselta kuin ennen. Piude tokaisi siihen kannustavasti, että "ei se kyllä siltä näytä, mutta hyvä että edes tuntuu".. :D

 

Nyt syksyllä ja alkutalvella menomme näin ratsukkona on ihan eri tasolla kuin vajaa vuosi sitten. Kun menen Champin selkään, tiedän heti teoriassa, miten lähden sitä ratsastamaan. Sileätyöskentelyssä siitä on tullut paljon suorempi ja tasaisempi edestä. Pystyn ratsastamaan harjoitusravissa nostaen sen muotoa ylemmäs ilman, että se jännittää itseään selättömänä. Pystyn laukkaamaan suoraan ilman vaihtoja (kyllä, se oli välillä mahdotonta n. vuosi takaperin) ja pystyn menemään vaikka vastalaukkaa taivuttaen hevosta samalla vastakkaiseen suuntaan ilman vaihtoja. En väitä, että ratsastus olisi helppoa siltikään tai että olisimme nyt jotenkin valmiita - ehei, olemme kaukana siitä! Nyt tilanne on ehkä se, että hevonen on oikeasti suurimman osan ajasta avuilla ja tästä eteenpäin pystymme työstämään kaikkea tehokkaammin.



 

Koska olen päässyt hevoseen paremmin käsiksi sileäpuolella, on hyppääminenkin luonnollisesti helpompaa. Yhä edelleen teen välillä idioottiratkaisuja, mutta harvemmin heitän esimerkiksi ohjia pois ennen hyppyä ja jätä hevosta täysin yksin. Esimerkiksi tämän viikon estevalmennuksessa hyppäsimme rataa noin 100-110cm korkeudella ja totesin sen jälkeen Piudelle, että "jes, nyt tuntui oikeasti siltä, että se oli esteratsastusta!" ja valmentaja oli samaa mieltä. Nostimme esteitä 10cm ja rupesin ratsastamaan liikaa, jonka korjasimme uusintayrityksellä ja kaikki sujui paremmin. Mitä siis tarvitsen ratsastajana: toistoja, toistoja ja lisää rutiinia 110cm ja sitä korkeammilta radanpätkiltä.

 

Jos jokin asia pitää sanoa musta ratsastajana, mistä olen ylpeä, on se varmaankin se, että olen malttanut edetä Champin kanssa omalla tasollani hitaasti eteenpäin. Tosin nyt en malttaisi odottaa ensi kautta ja tulevia koitoksia! Sitä odotellessa.. :)