keskiviikko 22. lokakuuta 2014

#431: Ympäröivän tuen tärkeys

Yksi jokaisen urheilulajin tärkeimmistä tekijöistä lienee tukiverkko, jonka varaan urheilija pystyy tarvittaessa nojaamaan. Jääkiekkoilijan ympärillä on valmentajan lisäksi joukkuetoverit, omat vanhemmat ja monet muut tukihenkilöt, joiden ansiosta pelaaja kykenee suoriutumaan tasollaan ja kehittymään yhä paremmaksi lajinsa parissa. Ratsastusurheilu on erityinen laji, sillä siinä on mukana kaksi elävää olentoa, jotka molemmat vaativat tukijoukkonsa onnistuakseen omassa suorituksessaan.
 
Hevosurheilussa pelkästään ratsastajan ympärille rakentuu parhaimmillaan tiivis ja vuorovaikutteinen verkosto. Tärkeimmässä roolissa lienee perhe, joka mahdollistaa lapsen, nuoren tai aikuisen harrastuksen joko fiilispohjalta tai tavoitteellisemmin, jopa ammattimaisesti. Harrastaminen on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, mikäli vanhemmat tai puoliso eivät syystä tai toisesta tue hevostelevaa ihmistä tarvittavilla tavoilla (tilanteesta riippuen esimerkiksi ajallisesti, rahallisesti tai pelkästään henkisesti).
 
Perheen ja lähimmäisten lisäksi mukana on lukuisia muita tekijöitä: eläinlääkärit, kengittäjät, hevoshierojat, satulansovittajat, tallikaverit.. Kaikki ne, joiden kanssa olet muodostanut pitkäjänteisen yhteistyön harrastuksesi parissa. Valmentajat ja säännöllisen valmennuksen tärkeys on kuitenkin ehkä kaikkein tärkein asia heti perheen tuen jälkeen. Moni ratsastaja tuntuu vaihtavan valmentajaa heti pienien vastoinkäymisten jälkeen tai silloin, kun joku toinen valmentaja on enemmän pinnalla, niin sanotusti muodissa. Olen itsekin seurannut vierestä, kun yksi ratsukko seilaa monen eri valmentajan tunneilla, eikä hommassa ole mitään punaista lankaa.
 
Valmentajien tärkeyttä ei voi korostaa. Tässä kuva kesältä 2013, kun Nina Fagerström oli valmentamassa Suomessa.
Mulla on ihana perhe: vaikkeivat he ole hevosihmisiä, jaksavat he silti kuskata mua kisoihin ja valmennuksiin ja tukea muutenkin jatkuvasti hevosharrastustani paitsi rahallisesti, myös henkisesti ja ajallisesti.
Valmentajan tehtävä on mielestäni paitsi opettaa kokonaista ratsukkoa, myös auttaa ja tukea ratsastajaa kokonaisvaltaisesti, jotta ratsukko pääsisi tavoitteisiinsa. Kyseessä ei siis ole pelkkä ratsastamisen opettaminen, vaan tarvittaessa hevosenhoidon, ruokinnan ja muun hevosiin liittyvän toiminnan avustaminen. Valmentajan ja valmennettavan välillä tulee olla luottamussuhde, jossa valmentaja tarjoaa kaiken tietotaitonsa valmennettavan käyttöön. Tämä vaatii kaksisuuntaista ylläpitoa ja molempien osapuolien aidon kiinnostuksen asiaa kohtaan. Monesti ratsastajat tuntuvat syyttävän valmentajaa tämän kiinnostuksen lopahtamisesta, vaikka useimmiten syy löytyy ratsastajasta itsestään.
 
Epämääräisellä valmentautumisella ei päästä pitkälle. Jos käyt pari kertaa kuussa eri valmentajien tunneilla tai vaihdat omaa valmentajaasi jatkuvasti, ei valmentajan ja ratsastajan välille kerkeä syntyä minkäänlaista yhteyttä: valmentaja ei tunne sinua tai hevostasi, ei teidän historiaa tai tapoja, joilla tavoitteisiinne päästään. Toisaalta valmentajalla ei silloin ihan oikeutetusti ole välttämättä minkäänlaista mielenkiintoa paneutua valmennettavaan paremmin, sillä mikäli valmennussuhde loppuu lyhyeen, ei valmentaja itse saa siitä silloin mitään irti.
 
Omalla kohdallani sekä este- että kouluvalmentajani ovat olleet pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita. Estevalmentajani oli ratsastuksenopettajani jo silloin, kun lähemmäs kymmenen vuotta sitten siirryin toiseen ratsastuskouluun tunneille. Siitä asti olen kokenut valtavasti hänen ansiostaan: kiertänyt kisoissa toimihenkilönä, ollut töissä ulkomailla maailman parhaiden hevosten parissa, kokenut epäonnistumisia valmennuksissa ja kisoissa, saavuttanut ja oppinut enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut kuvitella, tavannut valtavasti uusia ihmisiä ja luonut lujan verkoston hevosmaailmassa. Sanoinkin jo kolme vuotta sitten, että estevalmentajani ei ole mulle enää pelkkä valmentaja, hän on enemmänkin elämänopettaja. Voin milloin tahansa soittaa hänelle ja kysyä mitä vain, sillä tiedän, että saan aina vastauksen, joka on totuudenmukainen. Valmentajani tietää omat vahvuuteni ja heikkoukseni ja uskallan väittää, että tiedän aika hyvin, mitä valmentajani itsestäni milloinkin ajattelee ;)
 
Tässä vielä kaksi eri kuvaa isästäni, joka on aina mukana Champin kanssa äkillisissä tapauksissa, vaikkei hevosia ole koskaan aikaisemmin ennen mun harrastusuraa kunnolla käsitellyt. Tämä kuva on vuodelta 2013, kun kävimme Hyvinkään hevosklinikalla kaviopaiseen vuoksi ja alempi on samalta klinikalta kengitystilanteesta.

Sama tilanne on kouluvalmentajani kohdalla, vaikka historiamme ei ole niin pitkä. Hän kuitenkin valmensi minua jo edellisen ylläpitohevoseni kanssa ja olen ratsastanut jonkun verran hänen hevosillaan muutama vuosi sitten, joten mistään uudesta tuttavuudesta ei enää voida puhua. Luotan molempiin valmentajiini sataprosenttisesti ja uskallan kysyä heiltä mitä vain hevosiin liittyen - mielestäni se on tärkein asia valmentajan ja valmennettavan välisessä suhteessa.
 
En tietenkään väitä, etteikö ratsastaja saisi käydä muiden kuin kotivalmentajiensa tunneilla. Käyn itsekin silloin tällöin muiden valmentajien tunneilla hakemassa uusia näkökulmia ratsastukseen. Tässäkin koitan kuitenkin noudattaa jonkinlaista jatkuvuutta: esimerkiksi Ninan valmennuksissa käyn aina päästessäni ja koska hän tuntee minut ja nykyään myös Champin, osaa hän suhteuttaa valmennusta edellisiin kertoihin ja verrata kehitystä pidemmällä aikavälillä.
 
Olen huomannut, miten monet, varsinkin nuoret tai muuten kokemattomat hevosharrastajat, pitävät tukijoukkojaan itsestäänselvyytenä nykypäivänä. Omassa käytöksessä tai toiminnassa ei nähdä mitään vikaa ja ihmetellään, miten vastapuolelta ei saada toivottua apua. Toinen vaihtoehto on, ettei tukiverkosto ole riittävä. Oma taso arvioidaan helposti todellista tasoa paremmaksi, jolloin avun tarve koetaan pienemmäksi kuin todellisuudessa olisi riittävää. Ja usein juuri tuo riittävä apu mahdollistaa vain opitun tason ylläpitämisen, ei paremmaksi kehittymistä.
 
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka miten paljon! Toivon todella, että nykypäivän trendi valmentajan jatkuvasta vaihtamisesta palautuisi takaisin pitkäjänteiseen yhteistyöhön, josta hyötyvät kokonaisvaltaisesti kaikki osapuolet.
 
Mitä mieltä te olette?

16 kommenttia:

  1. Ihanaa että joku kirjottaa tästä ! Todellakin tuo, että omia tukijoukkoja (vanhemnat pääasiassa) pidetään itsestään selvyytenä ja heille voidaan sanoa (HUUTAA) ihan mitä vain ja haistatellaan. Ja tätä tapahtuu siis ihan vanhemmissa, yli 20 vuotiaiden piirissä, harmittaa niin kivasti kun kisaaja haukkuu äitinsä ihan pataluhaksi p*ska pääksi joka ei tee mitää vaikka todellisuudessa hoitaa hepat ja mahdollisesti vielö maksaakin aika paljon jotta lapsi saa harrastaa...

    Ja ei tämäkään minua muuten häiritsisi, tehkööt ihmiset mitä haluavat lapsiensa kanssa yms, mutta harmittaa kun ei omat vanhempani osallistu edes tällä henkisellätasolla kisaamiseeni. Ja on minulla avokki mutta tämän mielestä hevoset haisee yms.. olenkin siis yrittänyt rakentaa omaa henkistä tukiverkostoani siis kavereistani ja ystävistäni mutta ei todellakaan ole helppoa toimia ilman tätä henkistä tukiverkkoa. Kaiken maksan siis itse ja se on minulle ok, toki maksullinenkin tuki olisi aina plussaa mutta etenkin henkistä verkostoa kaipaan itselleni...
    Anteeksi avautuminen, eka kerta kun ikinä mihinkään kommentoin vaikka sinun blogiasi olenkin seurannut jo kaaaaaauan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. et ole ainoa, kuka ei saa vanhemmiltaan edes tuota tärkeintä eli henkistä tukea... minun tapauksessa rahallista jonkun verran, mutta henkinen puuttuu kokonaan... saan monet illat itkeä kun harmittelen asiaa, kun vanhempani eivät ole hevosihmisiä eivätkä tulekkaan edes yrittämään ymmärtää mitään koko lajista :( rankkaa tämä elämä....
      ~nuorijokatoivooettäedestoinenvanhempiolisihebosihminen

      Poista
    2. Onpa ikävää, ettei henkistä tukea ole teillä juurikaan/ollenkaan :( Se on ehdottomasti tärkeimpiä asioita harrastuksen kannalta, koska ei tätä muuten jaksa/pysty tekemään täysillä. Mun vanhemmat eivät ole hevosihmisiä, mutta tukevat silti harrastustani ihan täysillä, mikä on ollut oikea lahja! :)

      Poista
  2. Ihan ensimmäinen tukiverkosto on raha. Tuli mieleen nämä lapset ja teinit, jotka vihaa vanhempiansa, kun eivät maksa peliä ja vermeitä. Useat vanhemmat kun halusivat tukea, mutta varaa ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni ensimmäinen tukiverkosto ei ole raha, vaan henkinen tuki. Jos sulla on todella paljon rahaa, muttei ollenkaan tukea henkisesti ympärilläsi, et sä sitä hommaa tee enää jonkin ajan jälkeen.

      Mutta olet oikeassa siinä, että raha on todella suuressa osassa varsinkin tätä harrastusta, sillä kyseessä on kallis laji :(

      Poista
  3. Mulla on onneksi myös kotivalmentaja johon luotan ihan 100%. Hänen kanssaan keskustellaan aina mahdollisista ruonkinnanmuutoksista, eläinlääkärin tarpeista (hän myös järjestää ell paikalle tai aikoja klinikalle, kun haluaa että tietyt ihmiset hoitavat valmennettaviensa hevosia), voin aina pyytää apua ratsastuksellisissa ongelmissa ja muutenkin elämänongelmissa ja voin olla varma että vastaus tulee aina suoraan sydämestä, eikä hän yritä mitenkään pehmitellä tai kaarrella kun kertoo mielipitetään asioista! Ihan mahtavaa, että oon löytänyt itselleni täydellisen valmentajan joka tykkää (ja tuntee) mun hevosesta ja on kiinnostunut ja motivoitunut auttamaan niin kotona, kuin kisoissakin! Hän sanookin usein, että hänen työnsä ei rajoitu vain talliin ja maneesiin, vaan hänen työnsä on tietää myös mitä tapahtuu tallin ulkopuolella ja yksityiselämässä, jotta hän voi antaa meille parhaan mahdollisen tuen ja avun! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että sulla on hyvä valmentaja tukemassa harrastusta! Se on äärettömän tärkeää :)

      Poista
  4. minäkin olen löytänyt sen itselleni parhaimman valmentajan! Valmentajani on opeytanu minua melkein siitä asti kun alotin ratsastuksen ja täytyy sanoa etten ole min vaiheessa harkinnut kotivalmentajan vaihtoa! pystyn aina laittamaan viestiä ihan pienistäkin asioista jotka koskevat hevostani. Valmentajani valmentaa myös monia muita ratsukoita, mutta tällä hetkellä tuntuu, että olen hänen "ykkösvalmennettava" ( kuulostaapa itserakkaalta :D) sillä hän on erityisen kiinnostunut minun ja hevoseni asioista ja kulkee meidän mukana eniten kisoissa. Myöskin minulla on selvät tavoitteet joihin minulla o intoa harjoitella (toisinkuin muilla valmennettavillaan...)
    itse en vaihtele vierailevia valmemnettavia kauheasti, mutta kun kävelin kerran radan minun alue valmentajani kanssa, koska oikea valmentajani ei ollut vielä paikalla niin hän heti kyayi että tarviiko hänen edes sitten tulla paikalle tai että haluaisinko mielummin kävellä toisenki radan aluevalmentajani kanssa ja vastasin tähän heti, että tarvitsen juuri hänet paikalle sen takia että hän tietää ja tuntee minut ja hevoseni todella hyvin! :) no niinhän hän sitte tuli paikalle ja kaikki oli hyvon.
    kysyn nyt sulta mielipidettä että pitääkö mun ajatella tälläisissä tilanteissa si että suuttuuko kotivalmentajani ( suuttuvaa sorttia :D) kun pyydän jotakin toista valmentajaa auttamaan kun hän itse ei ole paikalla?

    varmaan aika sekava kommentti mutta mulla ei oo oikein näitten kommenttien kirjoittaminen hanskassa näin 14 vuotiaanakaan :D mutta oon nii sun kanssa samaa mieltä tuossa tekstissä ja ihanaa että joku ajattelee samalla tavalla kanssani! :)
    hyvää syksyn jatkoa sulle ja champille, ootte upea pari! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä valmentaja ei pitäisi suuttua, mikäli pyydät apua toiselta ihmiseltä silloin, kun oma valmentajasi ei ole paikalla. Valmentaja on kuitenkin aikuinen osapuoli :)

      Kiitos paljon kivasta kommentista ja hyvää syksyn jatkoa sullekin!

      Poista
  5. minäkin olen löytänyt sen itselleni parhaimman valmentajan! Valmentajani on opeytanu minua melkein siitä asti kun alotin ratsastuksen ja täytyy sanoa etten ole min vaiheessa harkinnut kotivalmentajan vaihtoa! pystyn aina laittamaan viestiä ihan pienistäkin asioista jotka koskevat hevostani. Valmentajani valmentaa myös monia muita ratsukoita, mutta tällä hetkellä tuntuu, että olen hänen "ykkösvalmennettava" ( kuulostaapa itserakkaalta :D) sillä hän on erityisen kiinnostunut minun ja hevoseni asioista ja kulkee meidän mukana eniten kisoissa. Myöskin minulla on selvät tavoitteet joihin minulla o intoa harjoitella (toisinkuin muilla valmennettavillaan...)
    itse en vaihtele vierailevia valmemnettavia kauheasti, mutta kun kävelin kerran radan minun alue valmentajani kanssa, koska oikea valmentajani ei ollut vielä paikalla niin hän heti kyayi että tarviiko hänen edes sitten tulla paikalle tai että haluaisinko mielummin kävellä toisenki radan aluevalmentajani kanssa ja vastasin tähän heti, että tarvitsen juuri hänet paikalle sen takia että hän tietää ja tuntee minut ja hevoseni todella hyvin! :) no niinhän hän sitte tuli paikalle ja kaikki oli hyvon.
    kysyn nyt sulta mielipidettä että pitääkö mun ajatella tälläisissä tilanteissa si että suuttuuko kotivalmentajani ( suuttuvaa sorttia :D) kun pyydän jotakin toista valmentajaa auttamaan kun hän itse ei ole paikalla?

    varmaan aika sekava kommentti mutta mulla ei oo oikein näitten kommenttien kirjoittaminen hanskassa näin 14 vuotiaanakaan :D mutta oon nii sun kanssa samaa mieltä tuossa tekstissä ja ihanaa että joku ajattelee samalla tavalla kanssani! :)
    hyvää syksyn jatkoa sulle ja champille, ootte upea pari! :)

    VastaaPoista
  6. Niin totta kaikki! Todella ihana ja koskettava tuo viimeinen kuva<3

    VastaaPoista
  7. Tosi hyvä postaus, niin totta joka sana! Itsekkin olen monesti mm. kisoissa katsonut kun kisaajat tiuskivat radan jälkeen vanhemmilleen, valmentajille, kavereille yms. kun itsessä se vika kuitenkin useiten on. Monet pitää tukijoukkoja itsestään selvyytenä, vaikka sitä ne ei todellakaan ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, näinpä juuri! Ja sponsoreille ei saa koskaan olla vihainen - ja vanhemmat ovat juuri niitä lasten sponsoreita :)

      Poista
  8. Itse kuulun tukijoukkoihin nimeltä "ystävä" :)

    En ole hääppöinen ratsastaja, en ole juuri opetusta saanut, kun en ole ratsastuskouluun lapsena päässyt (toki nyt aikuisena voisin ihan omilla rahoilla mennäkin) vaan käynyt ties mitä poneja ja hevosia hoitamassa ja ratsastamassa ties miten :/ Ravurin hoitajana olin kyllä yli vuoden teininä ja siitä opin jonkin verran. Meni reilusti yli 10 vuotta, kun kohtasin lapsuuden kaverini, jolla on hevosia ja pääsi taas kärpänen puremaan pahemman kerran!

    Nykyään hevosteluuni kuuluu maastoilut yleensä ratsain, välillä kärryillä sekä vain pelkkä touhuaminen tyyliin "lähteekö tätin muru vähän kävelylle, lähteekö?" "ottaako se pooookkanaa?" :D toki myös ihan arkirutiineissa auttaminen, aamu- ja iltatallin tekeminen jne.

    Taustastani johtuen, välillä kisoissa tunsin olevani vain tiellä, kun en ymmärtänyt kaikkea mistä puhuttiin itse ratsastukseen liittyen ja kun joku ystäväni tuttu pyysi apua esim. talutanko hänen hevostaan, joka vaikutti omiin silmiin vauhkolta ja pelkäsin.. talutin toki, mutta sydän pamppaili ja näytin takuulla itsevarmalta hevoskuiskaajalta muiden silmissä.

    Mutta, jokunen aika sitten kaverini sanoi, että on se niin ihanaa, kun viitsit aina lähteä kisoihin mukaan "eihän sulla ole olo että pakotan?!" naurahdin, että ei todellakaan, kunhan en ole tiellä. Kaverini oli hieman suu auki kommentistani ja sanoi "ymmärrätkö, miten paljon apusi merkitsee? Ja miten paljon sitä tarvitaan?!! Miten voit edes luulla olevasi tiellä?"
    Rupesin itsekin miettimään, että totta, minä olen tärkeä osa niin kisamatkoilla kuin välillä arkisin :)
    Viime vuosien aikana ovat ystäväni hevoset tulleet niin tutuiksi, että jos vielä 3 vuotta sitten meni silmät suuriksi ja tuli äitiä ikävä, kun rupesivat hirnumaan ja ottamaan raviaskelta, niin nykyään: "niin, iiihhhahaaa, onko sulla paljon asiaa noille muille, onko? älä ny, kävellään vaan tässä ihan rauhassa" tai sitten menee ne kuuluisat hermot siihen säätämiseen ja tätin rakas ei olekaan välttis niin rakas sillä hetkellä.. ;) ja olen huomannut, että olen uusien hevostuttavuuksienkin kanssa ihan rennosti.

    No, tässä yksi näkemys. En todellakaan tiedä, mikä saa itseni heräämään välillä lauantaina aamulla klo 5 vain ollakseni hoitamassa hevosta todennäköisesti kylmässä ja märässä (ehkä jopa puuskittaisessa pohjoistuulessa) kelissä; jokin tärkeä klikki puuttuu päästä? vai riittääkö vain se, että näet tuon Tätin Mussukan radalla ja pidättelet hengitystä sen muutaman minuutin jonka se kestää ja meinaat melkein kuolla jännitykseen? Ehkä kumpikin.

    Ehkä pointtini tässä kirjoituksessa on se, että ainakin minä saan myös paljon tästä. Tuntuu välillä jopa nololta, kun ystäväni kiittelee vuolaasti kun olen iltatallin tehnyt; mitäpä minä en rakkaitteni eteen tekisi :) niin hänen kuin noiden, kaikessa rasittavuudessaankin, rakastettavien samettiturpien.

    En ollut oikeastaan edes miettinyt tätä asiaa näin perinpohjaisesti, saatika miettinyt omaa "kehitystäni" hevosten kanssa, ennenkuin luin kirjoituksesi!

    T: "Ystävä"

    VastaaPoista
  9. Toi on kyllä totta, että henkinen tukiverkko on älyttömän tärkeä ja ilman sitä ei tunne pystyvänsä jakamaan rakasta harrastusta muiden kanssa. Mutta yhtä paljon harmittaa se tilanne, jossa vanhemmat tukevat lastaan 100 % henkisesti ja ovat mukana tallilla auttamassa ja tekevät mitä tahansa kannustaakseen, mutta rahallista tukea he eivät pysty antamaan. Itselläni juuri se tilanne, että välillä äiti saa itkukohtauksia sen takia etten pääse eteenpäin rakkaassa lajissa koska varaa perheellä ei omaan hevoseen ja kallisiin valmennuksiin ole. Nimenomaa harmittaa melkein enemmän vanhempieni kuin itseni puolesta.

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Viikon luetuimmat

Luetuimmat kautta aikojen

Yhteistyössä