#719: Kisapäivä: valkoista hiekkaa ja estehevosia

Aurinkoa, lämpöä, esteratsuja, ihania ihmisiä ja valkoista hiekkaa - kuka toivoo muuta. Näillä varsin siirappisilla sanoilla aloitin eilisen päivitykseni sosiaalisen median syövereissä, mutta tunnelma ei ole muuttunut näin yhden nukutun yönkään jälkeen. On tuo keltainen valoilmiö kummallinen tapaus: se saa todellisuuden tuntumaan itseään tuhat kertaa paremmalta. Vaikka eilen sunnuntaina todellisuus olikin ihanaa. Sellaista, jolloin sitä miettii itsekseen, ettei muuttaisi omasta elämästään mitään. 

Mun ei tarvine enää hehkuttaa sitä, miten hyvin meidän kisakausi on lähtenyt käyntiin. Vähän pelkään, että jos toistan itseäni kerta toisensa jälkeen, kääntyy onni jossain kohtaa ympäri ja alamme ottamaan takapakkia isoin harppauksin. No, kuten sanonta kuuluu, herran pelko on viisauden alku, joten tällä kaudella yritetään välttää viime kauden virheitä ja taputella kasaan yhtenäinen paketii kisasuoritusten osalta. Eilen tätä yrittämistä jatkettiin jälleen Riders Innissa Hyvinkäällä, jossa aurinkolasit olisivat olleet kova juttu verryttelyn pyöriessä ulkokentällä. Ihan totta, me hypättiin ulkona! 

Palataan kuitenkin ihan aamuun. Kaikista kisapäivistä poiketen mun herätys soi vasta kahdeksan jälkeen, sillä ensimmäinen luokkani alkoi yhdeltätoista. Pitkät yöunet olivat totuttua parempi yllätys, enkä virkeästä olotilastani huolimatta jännittänyt päivän aikana ollenkaan. Kotona kerkesin kerrankin laittautumaan kisoja varten ja jopa syömään, sillä ihana äitini oli herännyt valmistamaan sunnuntain kunniaksi oikean herkkupöydän. Niinpä sain sulloa kisahousujani jalkaan ja pyöriä tallille, jossa Champ oli pitänyt aamulla omaa kivaa karsinassaan sisustaen koko komeuden uusiksi. Sillä oli ilmeisesti keittänyt yli, kun kaverit olivat päässeet sitä ennen pihalle. Karsina oli ollut kuin pommin jäljiltä, niin hienoja tanssiliikkeitä ruunani oli onnistunut esittämään. 

Ensimmäiset kymmenen kuvaa c. Kreeta Ollila (@teamollila) ja Johanna Jämsä (@teamjamsa). Iso kiitos!

Ei se paras otos hevosen tai mun osalta, mutta hei - tilanteet elävät: välillä suu on auki, välillä istun vinossa ja välillä mennään hyvin. Mutta tässä kuvassa on niin kiva tunnelma muuten, kun ollaan ulkona, että laitampa kaikesta huolimatta esille. Sanokaa mitä sanotte ;)

Joku kysyi, miksi Champilla on rusetti hännässä, jos se ei potki muita hevosia. Ei se potkikaan, mutta meidän meno näyttää usein tältä verryttelyssä, enkä halua kenenkään joutuvan silloin turhan lähelle :D

Champ on hevonen, joka aistii välittömästi kisareissuille lähtemisen. Kun toin sen kuntoonlaittopaikalle, tavallisesti niin rauhallinen kaveri sähläsi kaikkea mahdollista ja seisoi puoli metriä normaalia ryhdikkäämpänä tuijottaen ulos ikkunasta. Koppiin mennessä jouduin lähinnä roikkumaan sen perässä, sillä käynti oli herralle liian hidas askellaji. Ainakin se näyttää nauttivat reissuun lähtemisestä, parempi niin! Tallilla ollessamme pakkasin varusteet kasaan ja harjasin hevosen hyvin pikaisesti, mutta jätin kaiken muun homman vasta kisapaikalle: olinhan luokassani vasta lähtönumerolla 65.

Hyvinkäälle päästyämme hyppäsin nopeasti auton kyydistä pois ja kiiruhdin maneesille juuri sopivasti radankävelyä varten. Jes, kerrankin ajoitus osui nappiin! Ensimmäinen hyppäämäni luokka oli 105cm, eikä radassa ollut mitään ihmeellistä. Ensimmäisen vaiheen okseri-pysty -sarja noin 90 asteen kulmasta oli mulle ehkä se kaikista haastavin paikka, sillä tiesin jääväni herkästi vetämään kaarteen läpi laukkaa pois sarjaa kohden. Suunnittelin toiseen vaiheeseen lyhyet tiet, sillä luokkakorkeudesta johtuen halusin yrittää tavoitella voittoa. Vaikka lähtijöitä oli paljon, en kokenut sitä millään tavalla utopistisena suunnitelmana: tiukat kaarteet ja hyvä laukka, sillä pääsee pitkälle!

Radankävelyn jälkeen palasin autollemme, jossa letitin Champin ja laitoin sen lopulta kuntoon Idden kanssa, joka tuli auttamaan mua kisoihin. Kuntoonlaitossa ei ollut mikään kiire, sillä aikaa oli todella paljon. Verryttely tapahtui siis tällä kertaa ulkona, minkä vuoksi siellä ei ollut rajoitusta määrällisesti ja ajattelin siksi meneväni sinne hyvissä ajoin. Idde kävelytti Champia sillä välin, kun yllätyin positiivisesti Millan näkemisestä ja katselin muutamia suorituksia. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen siirryin verryttelyn puolelle vasta myöhemmin, joten tein suhteellisen napakan verryttelyn yrittäen saada hevosta hieman takajaloilleen ja paremmin odottamaan mun kanssa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä ensimmäisestä ulkohyppykerrasta johtuen Champ oli ihan älyttömän menossa ja juoksi menemään kilometrin mittaisena välittämättä pidätteistäni. Videoltakin näkyy, kuinka lähestyn muutamaa estettä niin, että hevonen liiraa kylki vasemmalla ja tuijottaa estettä silmät kiiluen: kolmisen askelta ennen estettä se lähtee ja takaisin ei ole tulemista. Tehtiin muuten sellaisia loikkia, että kuskia nauratti kyydissä. No, mieluumin näin. Jotkut ehkä muistavat, miten hankala paikka tuo samainen kenttä oli meille vielä viime kesänä.. Champ ei silloin suostunut liikkumaan siellä yhtään, vaan hyppäsi todella huonosti ja oli todella sulkeutunut. 

Tässä mä halusin kääntää pienesti, joten en antanut hevoselle ihan niin paljon tilaa edestä: hyppy kärsii heti. Okserista oltiin tehty todella lyhyt, jotta ihmiset uskaltaisivat kääntää sen jälkeen viimeiselle esteelle pienellä tiellä.

Koska olin onnistunut leipomaan Champista todella vahvan ja melkoisen villin verryttelyn puolella, jäi sama moodi päälle myös maneesin kisasuoritusta varten. Koska mulla ei ollut kaikkea kontrollia itselläni, jäin alkuradasta vetämään hevosta pieniin askeliin. Ensimmäiselle, kolmannelle ja neljännelle tulimme melkoisen ahtaaseen paikkaan, jonka jälkeen tajusin alkaa sujumaan paremmin eteen. Champ oli tilanteesta vähän yllättynyt ("ai nyt sä haluat hypätä kaukaa?"), mutta toimi hyvin kuskin kaikista säätämisistä huolimatta. Kahdeksannen esteen eli ensimmäisen vaiheen viimeisen jälkeen aloin ratsastamaan enemmän aikaa, sillä tulimme esimerkiksi pysty-pysty -linjan 20 metrillä neljällä askeleella. Erityisen tyytyväinen olin kympiltä yhdelletoista olevasta ratsastuksestani, sillä pystyin sujumaan kaarteelta ja pitämään rytmin ihan hyvin esteelle asti. Meidän kohtaloksi muodostui viimeinen este, jolle tulin vähän liian vinoon: kevyt hipaisu puomiin, joka kiikkui hetken kannattimillaan ja putosi sitten maahan. Ilman tuota puomia olisimme voittaneet yli sekunnin nopeammalla ajalla, mutta minkäs mahdat. Eipä tuo rata niin siisti ollut, että sillä olisi voittoa ansaittu! Ainakin hevosella oli kivaa, se vinkui jo kakkosen jälkeen niin, että katsomossa oli naureskeltu.

Koska palkintojenjakohaaveet haihtuivat savuna ilmaan viimeisen puomin takia, kävelimme trailerin luokse ja purimme hevoselta varusteet pois. Champ sai hengata heinäverkon kanssa trailerissa, sillä ennen seuraavaa luokkaamme välissä oli vielä yksi nuorten hevosten luokka. Menimme kavereideni kanssa seuraamaan kisoja ja syömään buffetin antimia - aikaa oli todella reilusti. Vihdoin havahduimme, että rataan saisi varmaankin mennä tutustumaan. Luokkani oli siis 115cm, samalla arvostelulla kuin edellinenkin. Ainoa mulle selkeä kompastuskivi radalla tuntui olevan pitkällä sivulla oleva linja, jossa okserilta jatkettiin viidellä laukka-askeleella yhden askeleen pysty-pysty -sarjalle. Toiseen vaiheeseen suunnittelin jälleen vähän tiukemmat tiet, mutta tällä kertaa ajattelin ottavani hieman vähemmän riskejä. 

Tästä eteenpäin kuvat ovat sekä Idden, että Millan käsialaa. Puhelimilla saa nykyään hienojakin kuvia, ilman mitään muokkauksia!

Verryttelyssä en tehnyt niin paljon, hevonen tuntui hieman väsähtäneeltä monen tunnin odottelun ja kuuman ilman vuoksi. Lämpöähän ei ollut kuin sen vajaa 15 astetta, mutta trailerissa seisominen auringon alla tekee hevosesta jos toisestakin hieman nuukahtaneen. Champ on vielä todella huono juomaan sankosta, se juo aina automaatista kotona päästessään karsinaan. Näistä syistä johtuen hyppäsin suhteellisen vähän. Esimerkiksi okseria tulin vain 115cm korkeudella, enkä sitäkään tasaokserina, vaan selkeästi nousevana. Viimeinen pysty oli maksimikorkeudessaan eli 125cm, mutta muuten esteet pysyivät matalina. 

Itse rata olikin sitten paljon ensimmäisen luokan suoritustani sujuvampi! Paikat osuivat hyvin ja niille esteille, jonne mun piti tehdä jokin ratkaisu, ratkaisin eteen vetämisen sijasta. Jes, tästä mä olen niin iloinen! Tuo jo aiemmin sanomani okseri-sarja -linja olikin radan ainoa epätasaisempi kohta, sillä ratsastin kaarteesta ulos okserille todella isoon askeleeseen, jonka jälkeen mun oli pakko ottaa isompia pidätteitä saadakseni viisi laukkaa mahtumaan. Jos olisin lasketellut tuon välin neljällä, olisi meillä ollut puomit suussa sarjalla.. Mutta sekään ei ollut videolta katsottuna pahan näköinen ja ainakin reagoin välissä sen sijaan, että olisin vain matkustellut. Toisen vaiheen kaksi viimeistä estettä olisin voinut kääntää tiukemmin, mutta päätin jättää riskit sikseen ja kiertää ajanottolaitteen, jolloin sijoituksemme oli lopulta kymmenes. Tämä riitti ruusukkeeseen ja palkintoihin, mikä oli ihan kiva lisä tällaisesta "jämäsijasta" huolimatta. Riders Innin ruusukkeet ovat nimittäin todella hienot ja palkinnotkin mieluisat :)

Champ kävi hankkimassa permiksen ;)

Molemmat edustavat ilmeellä.

Päivän tärkein hetki ja tärkein kuva. Koska ruoka. Ei muuta lisättävää.

Nämä ruusukkeet <3

Kiitos kivasta kisapäivästä!

Linkki videoon.

Pitkästä kisapäivästä johtuen olimme tallilla vasta puoli viiden jälkeen. Jäin paikalle yksin, enkä jaksanut ottaa stressiä tavaroiden purkamisesta. Tein kaiken todella verkkaiseen tahtiin: ihmiset vaihtuivat, hevoset menivät ristiin ja rastiin, mutta mä puunasin varusteitani vielä puoli kahdeksalta illalla. Muut hevoset tulivat ennen kuutta sisälle, mutta Champ katseli silti kaihoisasti ikkunasta pihalle, eikä oikein malttanut syödä karsinassaan. Se oli saanut olla vain hetken verran pihalla aamulla, joten hyvästä säästä johtuen nappasin heinät kainaloon ja vein ruunan tarhaansa reiluksi tunniksi. Siellä se möllötti heiniään syöden tai kaukaisuuteen tuijottaen, yksin, mutta niin tyytyväisenä elämäänsä. Vähän erikoinen tapaus. 

Ennen kahdeksaa olin saanut kaikki varusteeni paikoilleen, jonka jälkeen ratsastin vielä illan viimeisenä hommana Wallulla. Meillä oli oikein kivaa, sillä tallimme omistaja saapui parahiksi kisoista apulaistensa kanssa. Hänellä oli mennyt todella hyvin, sillä samoista kisoista oli kotiintuomisina sekä voitto, että viiden sija 125cm luokasta. Tätä piti juhlistaa grillauksella, joten istuimme vielä puoli kymmennen aikaan tallituvassa syöden grilliruokaa ja jutellen mukavia. On meillä yksinkertaisesti paras talliporukka, ei voi muuta sanoa! Ja näin pitkän päivän jälkeen nuo yhden koon liian pienet valkoiset housutkin alkoivat tuntumaan jopa siedettäviltä jalassa ;) 

Tällaisia päiviä lisää. Luin kisoja edeltävänä päivänä Katja Ståhlin blogista loistavan lauseen kisaamista ajatellen: "älä luule itsestäsi liikoja tai liian vähiä. Mene vaan". Tuon paremmin asiaa ei mielestäni voisi sanoa ja se jos jokin pisti ajatuksia pyörimään pienessä päässäni. Äitini tiivisti eilisen tallipäiväni omassa sosiaalisen median päivityksessään seuraaviin sanoihin: "Sen näkee, kun välittää, rakastaa ja tahtoo". Ja todellakin, niin teen.

Joko te olette päässeet hyppäämään ulkona - kisoissa tai kotona?