tiistai 27. helmikuuta 2018

#954: Sama hymy kuin kuusivuotiaana

Vielä yhdeksän kuukautta sitten en olisi uskonut kirjoittavani blogitekstiä tähän sävyyn. Silloin ajattelin, että uuden hevosen myötä en varmasti tule enää kokemaan samanlaista kiintymystä ja tietynlaista ylpeyttä omasta hevosesta kuin Champin kohdalla tunsin. Toisin kuitenkin kävi, sillä vastoin kaikkia omia odotuksiani on Maco noussut vähintään yhtä tärkeäksi hevoseksi elämässäni.

Tänään haluaisin puhua siitä, millaisia tunnesiteitä me ihmiset muodostamme elämässämme mukana kulkeviin hevosiin. Tiedostan, että aihe herättää varmasti mielipiteitä, sillä monille hevonen on ikuinen ystävä, josta ei luovuta ilman lopetuspäätöstä. Hevosharrastuksen tapoja on niin monia - toiset vaihtavat hevosta tarpeen mukaan, toiset pitävät niitä ikuisesti. Nämä kaksi ääripäätä ovat vain yhdet vaihtoehdot, sillä väliin mahtuu meidän jokaisen omat mielipiteet. Ja kukaan ei ole oikeutettu tuomitsemaan toisen mielipiteitä asettumatta itse henkilön saappaisiin. Keskustelu aiheen ympäriltä on kuitenkin todella mielenkiintoista, joten toivottavasti tämä herättää jotain mielipiteitä myös teissä lukijoissa!

Rakkauteni hevosiin lähti liikkeelle ollessani kuusivuotias. Ensimmäiset muistot mulle tärkeästä ponista ajoittuvat aikaan, kun ratsastukseni oli maastoilua taluttajan kanssa Cindy-ponitammalla. Olin eskarilainen ja hevosen selässä silmät sulkiessani pystyin kuvittella olevani prinsessa. Cindystä oli joskus juttu Villivarsassa, joten leikkasin sivun irti ja kiinnitin sen teipillä seinälle. Äiti ei tykännyt, kun tapetti repetytyi myöhemmin irti.

Kaikki postauksen kuvat c. Sofia Sinisalmi, kiitos :)


Seuraavat lempihevoset olivat hoitohevosia ja -poneja, joista tärkeimmäksi muodostui tammat Kaprice ja Sjamira. Kaprice oli omanarvonsa tunteva ruunikko trakehner, joka oli pakko sitoa kiinni seinään hoitamisen ajaksi. Sain olla ensin sen kakkoshoitaja, josta nousin vähitellen ykköshoitajan paikalle. Olin todella ylpeä saadessani putsata hevosen varusteita ja ruokakuppia, vaikka ratsukseni en sitä jokaiselle tunnille tietenkään saanut. Muistan päivän, kun Kaprice kuoli. Tamma oli lähtenyt varsomaan omistajansa toiselle tallille, ja tallikaverini soitti surullisista uutisista. Istuin silloin tietokoneen äärellä ja vaikka en ollut toiminut tamman hoitajana enää reiluun vuoteen, olin silti todella surullinen.

Punaruunikko Sjamira oli kaikista tärkein hoitohevoseni. Sain olla sen ensimmäinen hoitaja, kun hevonen saapui tallillemme. Se oli aluksi vähän äksy, mutta opin tuntemaan sen yllättävän hyvin. Osallistuin tammalla valmennuksiin niin koulu- kuin estepuolellakin, kävimmepä me kisoissakin yhdessä. Sjamira ei ollut luonnonlahja kumpaankaan lajiin, mutta kisasimme 90cm luokissa ja harjoittelimme kouluvalmennuksissa kangilla ratsastusta. Koska mikään ei ollut helppoa, jouduin opettelemaan ratsastusta ihan uudella tavalla. Toisinaan me vain höntsäiltiin, mentiin ilman satulaa ja pidettiin hauskaa, kun tein tallilla viikonlopputöitä. Sjamira oli mukana rippikuvassani. Nykyään tamma on jo lopetettu.

Ratsastuskouluvuosina nuo hevoset olivat mulle kaikki kaikessa. Vähän vanhempana eri ratsastuskoulussa nousi tärkeän hevosen rooliin esimerkiksi voikko Renee-poniruuna, jolla ratsastin vuonna 2009 tunneilla ja kisoissa. Ei me koskaan menestytty, mutta ruuna opetti mulle paljon. Samalla tallilla sain pari vuotta myöhemmin ratsukseni Rokki-tamman, jonka kanssa voitimme tuntiratsastajien valtakunnallisissa mestaruuskisoissa kouluratsastuksessa pronssia. Olin todella yllättynyt, ja niin olivat kaikki muutkin. Tuolla tallilla ei ollut hoitohevosia, minkä lisäksi ratsastin lähes joka tunti eri hevosilla. Syynä tähän oli kuulemma se, että mulle pystyi antamaan ne hevoset, jotka eivät muille sopineet. Kisoissakin starttasin yleensä myös niiden ratsujen kanssa, jotka jäivät muilta yli. Se opetti valtavasti.




Sitten koitti vuosi 2011 ja sain ylläpitoon Kapri-tamman sen ollessa kuusivuotias. En valinnut hevosta itse, vaan se tuotiin trailerilla tallimme pihamaalle ilman, että olin nähnyt siitä edes videota. Tiesin, että se oli varsonut kahdesti, ja että se oli todella raaka. Nina Fagerström oli sopinut hevosen kasvattajan kanssa, että tarvitsisin ylläpitohevosen, ja ollessani matkalla Tahkolle ratsastamaan sain puhelun Ninalta, jossa hän kertoi hevosen saapuvan seuraavan viikon tiistaina. He olivat sopineet valmentajani kanssa, mikä hevonen mulle saattaisi sopia. Vaihtoehtoja oli ollut kolme. Ei mikään tavallisin tapa saada hevonen käyttöönsä!

Kapri oli ensimmäinen hevonen, josta mulla oli "kokonaisvaltainen" vastuu. Raportoin sen kasvattajalle säännöllisin väliajoin kuulumisiamme, mutta suurin apu tuli kotivalmentajalta. Hevonen asui tutussa ratsastuskoulussa, jossa sain jatkuvasti apua opettajaltani, joka toimi myöhemmin myös valmentajanani Champin kanssa. Samoilta ajoilta mukaan liittyi myös kouluvalmentajani, joka opettaa mua edelleen.

Olimme sopineet, että palauttaisin Kaprin kasvattajalleen viimeistään kesällä 2012. Syynä tähän oli lähtö Hollantiin - ja juuri sen takia Nina oli halunnut mulle yläpitohevosen oman hevosen sijasta. Kapri oli koko ajan myynnissä, mutta sen myynti tuli kunnolla ajankohtaiseksi vasta toukokuun aikaan, kun se oli saanut tuloksia aluekisoista. Muistan elävästi päivän, kun hevosen kasvattaja laittoi viestiä ja kertoi mahdollisen ostajan kiinnostuksesta. Olin juuri välitunnilla ja seuraavaksi olisi alkanut äidinkielen tunti, lukiossa. Olimme lokeroillamme ja luin viestin. Kaverini ihmettelivät, miksi menin niin vakavaksi. Lähdin ulos, istuin kivelle ja aloin itkemään. Tajusin, että seuraava tunti alkaisi pian. Äidinkieli oli yksi lempiaineistani ja aineen opettaja oli yksi suosikeistani. Menin kertomaan hänelle tilanteesta, ja vaikka se tuntui siinä tilanteessa ihan idioottimaiselta, itkin silmät päästäni. Opettaja halasi ja kehotti lähtemään kotiin. Ajoin skootterilla metsäaukion laidalle ja istuin tunnin kuunnellen luontoa, tekemättä mitään muuta.




Vaikka Kapria ei lopulta edes myyty sen ollessa mulla, oli pelkkä ajatus sen lähtemisestä ikävä. Pari päivää ennen Hollantiin lähtöä palautimme tamman kotiinsa, enkä voinut olla itkemättä vähän. Sen kanssa oli saanut kokea niin monia hienoja hetkiä ja opetella hevosenomistajan arkea ilman viimeistä vastuuta. Samalla olin todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. Ajattelin, etten tule koskaan pitämään mistään hevosesta yhtä paljon kuin tuosta tammasta pidin. Nykyään tamma kisaa menestyneesti junioriluokkia uuden ratsastajansa kanssa, välissä se kerkesi saavuttaa SM-mitalinkin kenttäratsastuksessa.

Niin vain kävi, että Champista tuli kuin tulikin uusi elämäni hevonen heti Kaprin jälkeen. Neljän vuoden yhteiselon jälkeen oli raskastakin raskaampi päätös lastata ruuna hevosautoon ja lähettää se Saksaan, mutta tiesin päätöksen olevan sille hetkelle ainoa oikea. Vaikka itkin taas hevosen takia silmät päästäni, en kadu edelleenkään tekemääni päätöstä. Moni kyseenalaisti päätökseni silloin ja tulkitsi, etten olisi välittänyt hevosestani lopulta ollenkaan. Se on toki yksi näkökulma, mutta omasta puolestani koin päätökseni nimenomaan hevosenkin kannalta parhaaksi. Mulla oli tavoitteena kilpailla harrastusmielessä, joka ei sopinut Champille siinä hetkessä mun kanssa. Siksi lähetin sen Saksaan: jotta saisin varmistuksen siitä, tuleeko siitä vielä kilpahevosta ammattilaisen käsissä. Ei tullut, sillä Niken mielestä sitä ei kannattanut myydä kisahevosena, koska sen pää ei tulisi kestämään hommaa. Niinpä se myytiin tehtävään, joka sopii sille erinomaisesti. Nyt se saa opettaa muita ratsastajia tiellä paremmaksi ratsastajaksi, kilpailla tallin kisoissa ja nauttia hevosen elämästä ihan kunnolla.

Saan edelleen viikottain kuva- tai videomateriaalia Champista. Vaikka moni varmasti luulee, että oloni olisi vielä haikea Champia muistellessani, en enää voi sanoa samaa. Olen onnellinen ajoista, joita saimme viettää yhdessä, mutta samalla jopa helpottunut siitä, että uskalsin aikoinaan tehdä päätökseni uuden hevosen hankkimisesta. En kuitenkaan koskaan kritisoi niitä ihmisiä, jotka pitävät sen itselleen ehkä ratsastuksellisesti epäsopivan hevosen itsellään viimeiseen asti, vaikka joku toinen hevonen voisi monella tapaa soveltua ratsastajalleen paremmin. Asioita voi katsoa niin monesta näkökulmasta, eikä se ratsastus ole se ainoa absoluuttinen asia. Munkin tuttavapiirissä on monta ihmistä, jotka voisivat hevosta vaihtamalla kehittyä paljon eteenpäin tai saada harrastuksestaan mukavampaa ainaisen hampaiden kiristelyn sijaan. Silti ymmärrän, että päätös ei ole helppo. Mulla sen tekeminen kesti tiedostamattani yli vuoden. Toiset eivät tee päätöstä koskaan, eikä sekään ole väärin.




Macon kanssa ajattelin jo alkujaan, etten tule kiintymään hevoseen niin suuresti. "Myyn sen sitten, jos elämäntilanne muuttuu", toistelin itselleni. Toki olen edelleen valmis tekemään vastaavan päätöksen, mutta nyt sen päätöksen mukana tulisi taas uusia kyyneleitä. Olen kuitenkin reilut viisi vuotta vanhempi kuin Champin saadessani, jonka myötä olen kasvanut myös ihmisenä valtavasti. Pelkän tunneajattelun sijaan pystyn katsomaan asioita järjellä. Ehkä kamala sanoa, mutta en lähtökohtaisesti muutenkaan ole kovin tunteella menevä ihminen, vaan pyrin punnitsemaan asioita rationaalisesti ja tavoiteajattelun kautta. Se on osaltaan voimavara, mutta myös heikkous.

Näin yhdeksän kuukauden jälkeen olen kuitenkin taas pisteessä, jossa hevonen on mulle tärkeämpi kuin moni muu asia elämässä. Jos Macolla on joku asia hullusti - kenkä irti tai haava jalassa - tulee mulle heti huono fiilis. Suunnittelen aikatauluni ja teen asiat sen mukaan, että pystyisin tekemään ruunan kanssa mahdollisimman monipuolisesti kaikkea, tutustua siihen päivä päivältä enemmän ja luoda siihen vahvan siteen. Sisimpäni valtaa lämmin ja iloinen tunne, kun Maco tulee aina luokseni ääneni kuullessaan, oli se sitten karsinassa tai ulkona kaverin kanssa. Hymyilen sen kanssa ollessani ihan samalla tavalla kuin silloin kuusivuotiaana Cindy-ponin kanssa. Samalla tavalla kuin kaikkien niiden tärkeiden hevosten kanssa, jotka ovat elämääni vaikuttaneet. Joista tässä postauksessa on lueteltu vain osa.

Kun multa kysytään, mikä on ollut elämäni hevonen, en koe pystyväni vastaamaan tähän kunnolla. Elämäni hevonen on tiedossa sitten, kun elämäni on loppusuoralla. Tärkeitä hevosia elämässäni sen sijaan on ollut useita, kuka mikin isommassa roolissa. En myöskään allekirjoita väitettä, jonka mukaan ihminen ei voisi välittää aidosti kuin yhdestä hevosesta tai eläimestä elämänsä aikana. Mä ainakin olen aina rakastanut omia hevosiani, ja jopa muita kuin omiani, riippumatta siitä, että ne eivät välttämättä enää elämässäni mukana ole kuin muistoina. Ne ovat olleet tärkeä osa elämääni, kehitystäni ja kasvamistani kohti sitä pistettä, jossa nyt olen. Tulevaisuudessa kuvio menee varmasti ihan samalla tavalla. En aio väittää, ettenkö koskaan voisi kuvitella myyväni Macoa, vaikka se nyt tuntuu juuri mun käteen tehdyltä hevoselta. Sen sijaan aion nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestämme toivoen, että meillä on yhteisiä vuosia edessä ihan vaikka kymmenen kappaletta.

Herättääkö aihe sun mielessä ajatuksia? :)

17 kommenttia

  1. Kiva teksti! Musta tuntuu itsestä nyt neljän vuoden hevosenomistamisen jälkeen että mun oma tamma on mulle se elämäni hevonen vaikka en näihin aluksi "uskonutkaan" ja kuuluinkin siihen osaan ihmisistä, joille hevoset ovat vain hyötykäyttöön ja vaihtuvat kun tarve vaihtuu. Kumminkin tuo oma tamma on itselle niin tärkeä etten ikinä pystyisi sitä myymään. :D Hassua miten ajattelutapa muuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että joskus mielipide voi muuttua ihan lennosta! Kiva, että oot löytänyt sen elämäsi hevosen :)

      Poista
  2. Olisi ollut kiva saada kuvia näistä vanhoista tärkeistä hevosista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä on blogin historia pullollaan, mutta voin toki yrittää kaivaa joskus esille :)

      Poista
  3. Hevosharrastus on niin julmetun kallista, että ymmärrän hyvin jos joku haluaa vaihtaa itselleen sopimattoman hevosen paremmin sopivaan. Tosin sitä en oikein ymmärrä, kun jotkut vaihtavat nopeaankin tahtiin edes yrittämättä löytää yhteistä säveltä hevosen kanssa. Moni kuitenkin kiintyy hevoseensa niin paljon ettei raaski siitä luopua vaikka ei uskaltaisi sen kanssa mitään tehdäkään.

    Itse olen myynyt vain yhden hevosen, tai oikeastaan vaihdoin sen. Sillä alkoi tulla jo vähän ikää ja se oli silloin mulle ehkä vähän hankala, joten sen kanssa edistyminen olisi ollut melko vaikeaa. Vaihdossa tosin tuli lähes kouluttamaton nelivuotias, mutta otin sen sillä ajatuksella, että jos se ei itselleni sovi, niin voin myydä sen. Mulle se kuitenkin jäi ja oli oikein oiva opetusmestari monessakin asiassa, opetettiin paljon toisiamme. Se oli oikein helppo ensimmäiseksi nuoreksi, kun oli niin yritteliäs ja nöyrä sekä sopivalla tavalla herkkä. Kymmenen vuotta ehdimmekin olla yhdessä kunnes alle kuukausi sitten tapaturman seurauksena jouduin surukseni hänestä luopumaan.

    On mulla mun eka poni vielä vaikka en sillä enää itse ratsastakaan (enkä omista kärryjä, ajella sillä kyllä voisi). Sen kanssa onkin oltu yhdessä jo lähes 14 vuotta ja tämä on se yksilö josta ei vaan luovuta.

    Musta sä teit Champin kanssa oikean päätöksen. Eri asia olisi, jos olisit halunnut vain ratsastella omaksi iloksi etkä kilpailla, silloin olisit hyvinkin voinut Champin pitää, mutta koska haluat kilpailla, niin hevosen vaihto oli oikea päätös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kurja juttu, että jouduit luopumaan tuosta hevosestasi noin! Tsemppiä, Toivottavasti löydät jonkun uuden kivan hevoskaverin "tilalle" :)

      Jep, näin mäkin ajattelen! Kaikella on lopulta tarkoituksensa. Ihana, että sulla on vielä tuo poni kaverina - toivottavasti vielä monta vuotta!

      Poista
    2. On mulla vielä toinenkin, kun niitä oli jo kolme ehtinyt kerääntyä.. en tiedä oikein edes miten xD

      Horses are like chips, you can't have just one!

      Poista
  4. Moikka Aada!

    Haluaisin vain kommentoida, että sinun blogisi on ollut yksi harvoja blogeja joita on jaksanut lukea vuodesta toiseen. Kirjoitat hienosti, ja näkee että olet viestinnän opiskelija. Sisällöt eivät toista itseään, ja olet aito ja rehellinen kirjoituksissasi.

    Näin sinut kerran kaupan kassalla jokunen vuosi sitten ja melkein meinasin moikata. Kunnes tajusin etteihän me tunneta :D

    Minullakin on ollut monia "elämäni hevosia". Jokainen on yhtä tärkeä omalla tavallaan, vaikka aina ajattelee ettei kukaan ikinä voi olla yhtä tärkeä. Oman hevoseni olen päättänyt pitää niin kauan kuin siinä henki pihisee, mutta ymmärrän elämän realiteetit - joskus voi tulla tilanne vastaan esim.työttömyyden takia, jolloin hevonen olisi pakko myydä.

    Kaikkea hyvää kevääseesi (minun laskujeni mukaan kevät alkaa 1.maaliskuuta)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, voi kiitos! Ihana kuulla, että olet pysynyt mukana vuodesta toiseen :) olisit vaan moikannut, pienen hetken ihmettelyn jälkeen olisin varmaan osannut kysyä että mistä tunnetaan :D

      Monet hevoset rikastuttavat elämää, siksi kai niihin kiintyy. Pitää muistaa, että se hevosen tuoma onni ei ole edelliseltä hevoselta pois!

      Ihanaa kevättä myös sulle, huomenna se tosiaan alkaa :)

      Poista
  5. Tykkään sun ajattelutavasta🙂 Minulla on ollut tämän asian suhteen "helppo" elämä, sillä vanhemmillani on ratsastuskoulu. Ensimmäinen shetlanninponini meni, käytyään minulle pieneksi, ratsastuskouluu opetusponiksi. Sain sieltä ylläpitoon isomman ponin, jolla aloin jossain vaiheessa myös vähän kilpailla. Nykyään minulla on suokki, jonka kapasiteetti tulee vastaan piakkoin ja pystyn ajattelemaan sen "luopumisen" helpommin, sillä minun ei tarvitse lähettää hevosta pois ostaessani uuden, vaan voin pitää hevosen elämässäni myös sen luopumisen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä oikein ideaali tilanne :) ihana kuulla, että ajattelutapani sopii sunkin ajatusmaailmaan!

      Poista
  6. Tosi hyvä aihe mullekkin tuli mieleen ajat millon olin pikkuinen ratsastaja vaikka oon vielä aika nuori ja mulle tuli hymy kun luin jotain kohtia tekstistä.

    VastaaPoista
  7. Tää oli tosi kiva postaus :) Teksti sai muistelemaan omia hoitoheppoja, varsinkin sitä ihan ekaa joka oli aloittelijalle vähän hankala haflinger-ruuna, mutta haastavuudestaan huolimatta niiiiiiin ihana - sillä tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä <3 Heh, eka putoaminenkin oli siltä ruunalta kun se pukitti laukannostossa :,,,D Tosi kiva kans kuulla että Maco tuntuu sulle oikealta hevoselta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhoja aikoja on kyllä ihana muistella! :)

      Poista
  8. JMulla on ollut tässä monen vuoden hevosharrastuksen aikana yksi hevonen selvästi ylitse muiden ja tulee aina olemaan mulle se "elämän hevonen". Aloitin kyseisen hepan hoitamisen ratsastuskoulussa 13 vuotta sitten , kerkesin sitä hoitamaan 8 vuotta kunnes sitten ostin hepan omaksi eläkepäiville tuntsarin hommista. Omana kerkesi olemaan melkein 5 vuotta kunnes vanhuuden vaivat veivät taivaslaitumille viime syksynä❤️ Sen hepan kanssa kasvoin aikuiseksi, oli mun elämässä niin monta vuotta ja vaikutti siihen minkälainen olen itse nyt! Ikinä en olisi varmaan hevosta ostanut jos en olisi juuri tätä saanut, ehdottomasti mun paras ystävä , tuki ja päivien piristäjä oli��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan kuuloinen tarina teillä! Just tuollaiset hevoset tuovat iloa elämään :)

      Poista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat