#959: Enemmän ylös kuin eteen

Meidän maaliskuun suunnitelmat menivät uusiksi, kun ainoa mahdollinen viikonloppu kisaamista ajatellen vaihtui kaksipäiväiseksi treeniksi Juulia Jyläksen silmien alla. Joku saattaisi olla pettynyt kisastarttien viivästymisestä, mutta itse puhkuin intoa enemmän juuri näiden treenien vuoksi. Joku siinä on, että Juulia saa mut ratsastamaan ihan erilaisella asenteella. Vähän samalla tavalla kuin Niclas, mutta vieläkin positiivisemmin. Silloin mulla on tunne, että hei, eihän nämä esteet ole niin isoja tai tehtävät vaikeita - iso ero siihen, missä vuosi sitten oltiin.

Näin jälkikäteen ajateltuna valmennusviikonloppu tuli erittäin hyvään saumaan. Rahallisesti tietysti olisi ollut järkevämpää lähteä kisaamaan, varsinkin, kun muutto toi mukanaan ylimääräisiä kuluja eri suuntiin. Mutta tätä lajia ei kannata mitata taloudellisella järkevyydellä, koska siinä vaiheessa mun olisi kannattanut vaihtaa toisiin puuhiin jo kymmenen vuotta sitten! Ratsastuksellisesti järkeä sen sijaan oli sen verran paljon, että nyt olen vakuuttunut pystyväni kisaamaan 120cm luokissa jo heti pääsiäisestä alkaen. Muussa tapauksessa olisin ottanut alle vielä niitä 110cm luokkia, jotka on kuitenkin nyt jätetty pois suunnitelmista. Olihan se kauden avaus 115cm tasolla Ainossakin pienen ja helpon tuntuista, joten siltä osin tämä lienee ihan järkevä kehityskäyrä. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Aina on mukana se "jos"..

Tämänkertainen valmennusviikonloppu koostui edellisen tapaan kahdesta eri osasta: lauantaina jumpattiin hevosten ja ratsastajien aivoja, sunnuntaina hypättiin rataa. Teen teille myöhemmin postauksen sunnuntain ratatreeneistä, sillä tässä postauksessa keskityn enemmän lauantain osioon ja siihen, mitä kaikkea oppia sieltä tuli saatua mukaansa. 

Kaikki postauksen kuvat c. Milla Hirvonen

Aloitimme valmennuksen tuttuun tapaan itsenäisesti verryttelemällä. Olimme osana päivän viimeistä ryhmää, jolloin valmennuksen päättymisellä ei ollut kiire mihinkään. Muistelin viime kerralta Juulian ohjeita ja yritin verrytellä Macoa sen mukaan: avoja, voltteja ja temponvaihteluita. Mahdollisimman vähän samanlaisia askelia ja vaihtelevuutta ratsastukseen. Välillä viisi askelta eteen ja kaksi kiinni, välillä kymmenen tai kolme. Silloin hevosetkaan eivät opi odottamaan, mitä niiltä seuraavaksi halutaan. Mutta tätä ennen on kuitenkin oltava reilu ja annettava hevoselle aikaa vertyä. Ei pidä ajatella, että vien hevosen tiettyyn raamiin, vaan pikemminkin antaa sen hevosen kertoa, koska se on siihen valmis menemään. Silloin ne yleensä myös työskentelevät paljon positiivisemmalla asenteella. Ja tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö niillä hevosilla tarvitsisi tehdä koko tunnin aikana mitään. Enemmänkin sitä, ettei heti alkuraveista lähtien tarvitse runtata hevosta yhteen muottiin. 

Itsenäisen verryttelyn jälkeen lähdimme tekemään töitä puomien avulla. Meillä oli tehtävä, jossa toisella pitkällä sivulla oli yksi kavaletti noin pari metriä uran sisäpuolella ja lyhyillä sivuilla vastaavasti neljä ravipuomia. Tehtävä oli yksinkertainen: tulla ravissa puomit, nostaa kulman jälkeen suoralla linjalla laukka, laukata kavaletin yli, siirtyä suoralla linjalla raviin ja ravata puomit. Ja toistaa homma uudelleen. Avoimella pitkällä sivulla sai haluamansa mukaan tehdä siirtymisiä, temponvaihteluita tai vaikka avotaivutusta. Itse yritin vaihdella näiden kaikkien välillä, jotta saisin hevoseen paremmin tuntumaa. Maco kun oli alkuun melkoisen etupainoinen ja pitkä, mikä näkyi myös siinä, että se oli normaalia huomattavasti levottomampi suustaan. 

Juulia halusi, että Maco tulisi paljon enemmän ylämäkeen puomeilla. Tätä varten sai tehdä töitä, mutta lopputuntia kohden homma parani selvästi - puomit kun pysyivät mukana ihan viimeiseen hyppyyn asti. Kavaletin ylittämisessä ei ollut mainittavia ongelmia, joskin muutamaan otteeseen ratsastin etäisyyden vähän pitkäksi tai vaihtoehtoisesti hieman lähelle. Syynä tähän oli juurikin se, ettei ratsuni ollut kovinkaan hyvin takajalkojensa päällä. Tässä kohden olisi pitänyt istua peppu penkissä ja ratsastaa ne jalat omalla istunnalla oikeasti sinne syvälle polkemaan. Yksi paikalla ollut ehdottikin seuraavana päivänä, jos pidentäisin jalustimiani yhdellä rei'ällä, jolloin voisin päästä paremmin satulaan myös hyppyjen jälkeen. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen idea, joskaan en sitä vielä tuolloin uskaltanut testata. Joskus reilut pari vuotta takaperin Mikko Forsten kehottia mua pidentämään jalustimia kahdella rei'ällä, joka toimi hetken. Lyhensin nopeasti takaisin, koska se ei tuntunut omalta pituudelta. Voin siis todeta olevani omien tapojeni uhri.

Kun alkuverryttely oli suoritettu, siirryimme esteiden pariin. Tehtävä oli tässäkin yksinkertainen: ravipuomeilta jatkettiin diagonaalille, jossa ravipuomilta hypättiin pikkuinen pysty, josta yhdellä laukka-askeleella apupuomin kautta okserille ja tästä kahdella laukalla perille viimeiselle pystylle. Lyhyen sivun jälkeen tehtiin vielä yksittäin okseri toisella diagonaalilla, josta siirryttiin raviin ja ratsastettiin loppuun samaiset ravipuomit, joista lähdettiin liikkeelle. Hommaa siis riitti, vaikka tehtävä itsessään oli yksinkertainen. Tässä oli pakko saada hevonen ylös edestä: välit eivät olleet pitkiä. Siinä, missä kolmoissarja sai hevoset ylös edestä, päästi yksittäinen okseri ne helposti pitkäksi. Se ei ollut mahdollista, koska lopussa oli vielä ravipuomit. Suosittelen rakentamaan vastaavan tehtävän kotiin, koska se oikeasti auttoi ainakin mua ratsastamaan Macon paljon paremmin edestä ylös!

Meidän suurin ongelma lauantain valmennuksessa oli se, että Maco hyppäsi okserilla enemmän ylös kuin eteen. Se jäi leijumaan esteen päälle ja laskeutui siten suhteessa lähelle takapuomia, jolloin välimatka pystylle jäi auttamatta pitkähköksi. Ensimmäisien hyppykertojen jälkeen totesin, että tarvitsen pitkän raipan auttamaan tilannetta. Sillä sain juuri ponnistusta ennen kosketettua hevosta lautaselle, jolloin hyppy lähti suuntautumaan myös eteenpäin, eikä meille tullut niin kova kiire seuraavaa estettä kohden. Pitää tietysti olla iloinen siitä, että ruuna haluaa olla irti puomeista, mutta samalla sen pitäisi muistaa edetä koko linjan läpi tehtävän loppuun asti. Tämä ongelma tuli esiin juurikin siksi, että ensimmäinen väli oli suhteessa lyhyempi kuin toinen. Maco hyppää aina isommin, kun se tulee vähän kootummin sisään hyppyyn. Poislukien toki ne tapaukset, joissa tuon sen liian pohjaan, eikä se pääse nousemaan ylös edestä tarpeeksi nopeasti.

Tehtävässä ei muuten ollut suurempia haasteita. Maco hyppäsi välillä aika isosti, joten musta tuntui, etten pysy kyydissä ollenkaan. Videolta katsottuna pelkoni oli kuitenkin väärä, enkä keiku selässä ollenkaan niin näkyvästi. Suurin puute omassa tekemisessäni oli se, että painoni oli ajoittain ihan liikaa oikealla, jolloin hypyt suuntautuivat oikealle. Tai esteiden oikeaan reunaan. Oikea on myös Macolle helpompi suunta ja laukka, joten olemme yhtä lailla vinoja kumpikin ja vielä samaan suuntaan. Mikäs siinä, munhan se pitäisi asia korjata ratsastamalla paremmin vasemmalle tähdäten. 

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Koko tunnin ainoa varsinainen virhe oli toisiksi viimeisellä kerralla, kun estee olivat nousseet linjalla isoimmillaan 140cm korkeuteen ja yksittäinen okserikin oli jo 130cm kokoinen. Kaarteesta ulos tullessani tunsin, että Maco ei ollut kunnolla pohkeen edessä, joten käänsin sen ympyrälle hyvissä ajoin ennen esteelle lähestymistä. Ihmekös tuo, kun ruunalle tuli vessahätä kesken kaiken. Jatkoin ympyrältä uudelleen okserille laukan jo hieman menettäneenä, jolloin otimme etupuomin mukaan muuten ihan asiallisesta ponnistuspaikasta. Juulian mukaan syy oli siinä, että juuri ennen ponnistusta meille tuli "kuollut askel". Askel, jossa ei ollut ponnekkuutta ja voimaa. Se kostautui puomilla. Uudelleen korjattuna kaikki menikin sitten oikein hyvin, vaikka Maco oli alkanut hieman väsymään tunnin loppua kohden. Siihen olikin hyvä lopettaa ja säästellä paukkuja vielä seuraavalle valmennuspäivälle.

Lauantain valmennuksesta jäi jälleen pelkästään positiivinen olo. Sellainen, että tämä on todellakin meille helppoa ja kivaa, vaikka esteet nousevat välillä isommiksikin. Jotenkin mulle on tullut ihan erilainen asenne koko hyppäämistä ja ratsastusta kohtaan - paljon tavoitteellisempi ja paneutuneempi, mutta samalla rennompi ja kauttaaltaan varmempi. Siitä voin kiittää puhtaasti kotivalmentajaani Sannaa ja perhettäni, joka mahdollisti oman hevosen hankkimisen. Ja tietysti Nikkeä, joka halusi tuon hevosen mulle niiden kaikkien joukosta. Oikeanlaisen ja omaan käteen sopivan hevoskaverin kanssa on ihana harrastaa vuoden jokaisena päivänä :)

Ihanaa alkanutta viikkoa jokaiselle teistä!