#961: Liian kapasiteetikas hevonen

Juulia Jyläksen valmennuksen toinen päivä oli totuttuun tapaan ratavalmennusmainen. Lauantai eli valmennusviikonlopun ensimmäinen päivä pyhitettiin hevosten läpiratsastukselle jumpan ja tekniikan osalta, joka helpotti osaltaan sunnuntain treenaamista. Kun hevoset on edellisenä päivänä ratsastettu hyvin avuille, on tekeminen seuraavana päivänä heti alusta asti huomattavasti helpompaa. Jos et ole vielä ehtinyt lukemaan lauantain valmennuksesta kertovaa postausta, tai siinä mukana oleva ääniraidallinen valmennusvideo on mennyt ohitsesi, voit klikata itsesi postaukseen tästä.

Koska olin ollut jo kertaalleen aiemmin tänä vuonna Juulian valmennusviikonlopussa, osasin odottaa, että sunnuntain radassa tulisi olemaan tekemistä ihan kiitettävästi. Joku siinä on, että oikeanlaisen valmentajan kanssa haastavammatkin radat tai isommat korkeudet tuntuvat helpoilta ja sujuvilta. Sitä saa itselleen ihan erilaisen tsempin päälle, vaikka välillä jopa jännittäisi ennen oman valmennuksen alkamista. Allekirjoittanut voi ainakin todeta, että toisinaan mun kädet tärisee ja jalat tuntuu voimattomilta vielä valmennuksen jälkeenkin, vaikka loppukävelyitä olisi tehty jo hetken aikaa. Se on sellaista itsensä voittamista, kerta toisensa jälkeen. En voi koskaan sanoa, että mua pelottaisi hypätä tai ratsastaa, mutta sitäkin enemmän jännitys sekoittuu adrenaliiniin. Ja siitä tulee sellainen positiivinen jännitys, joka saa mut keskittymään paremmin. Se voi sitten olla hyvä tai huono asia, riippuen ihan siitä, rupeanko yliratsastamaan.

Kaikki postauksen kuvat c. Salla Toikka, kiitos :)

Jos mietitään mun ratsastustaustaa, niin mä olen aina tunnistanut itsessäni jännittäjän. Jännitys on lähes aina ollut juuri sitä posiitivista: "kohta mennään, haluan tehdä parhaani." Champin kanssa tulleiden epäonnistumisten vuoksi jännitys muuttui myös negatiiviseksi, koska ajattelin jo ennen radalle menemistä, että me tulemme epäonnistumaan. Sen sijaan, että jännitin sitä, pystynkö ratsastamaan parhaimmalla mahdollisella tasolla omiin taitoihini nähden, jännitinkin sitä, pääsemmekö ollenkaan maaliin. Voitte kuvitella, miten iso ero noissa kahdessa on. Suorituksen jälkeinen helpotus ei ollut helpotusta siitä, että selvisimme tehtävistä kunnialla, vaan sitä, että tehtävät olivat ohi - oli tulos mikä tahansa.

Vasta kuluneen puolen vuoden aikana olen aidosti pystynyt taas keskittymään olennaiseen eli ratsastukseen. Siihen, että teen oikeita asioita (tai ainakin yritän) oikeaan aikaan. Kaikki se ratsastukseen liittyvä adrenaliini ja jännitys on positiivista, koska odotan innolla ihan jokaista rataa. Isommat esteet jännittävät enemmän, mutta ne eivät enää aiheuta mussa sellaista kauhunsekaista jäätymistä, mikä olisi ollut edessä vielä hetki sitten - jos nyt vähän liioitellaan. Mulla on omat tapani purkaa jännitystä, mutta suurin osa niistä ei näy ulkopuolisille. Yksi tällainen nousi kuitenkin esiin niin lauantaina kuin sunnuntainakin. Haukottelin valmennuksen aluksi, jolloin Juulia naureskeli, että näinkö tylsänä mä pidän ratsastamista. Jouduin selventämään hänelle, että haukottelu johtuu näissä tilanteissa siitä, että mä jännitän ja keskityn tekemiseeni. Haukotushan tuo kehoon tietynlaisen hyvän olon tunteen. En tiedä teistä, mutta itse olen kiinnittänyt huomiota tähän jännityksen yhteydessä tapahtuvaan haukotteluun. Se ei tietenkään ole jatkuvaa, mutta saatan hyvin huomata tuon reaktion itsessäni kisapäivinä tai "tärkeinä" valmennuspäivinä. Kertokaa tekin, jos teillä on samanlaisia piirteitä tai muita tapoja jännittäessänne!

Siirrytään haukottelusta itse ratsastamiseen. Aloitimme tunnin alkuverryttelyn jälkeen ihan pienten esteiden parissa, kun teimme pitkiä lähestymisiä ja kaarteista ulosrastastusta alle 80cm esteillä. Tarkoitus oli mennä pientä ja kivaa laukkaa tarkasti ratsastaen. Kun Juulia oli tyytyväinen tähän, aloitimme erilaisten linjojen ratsastamisen. Kaikki nämä näkyvät paremmin tuolla ääniraidallisella valmennusvideolla, joten en rupea avaamaan tehtäviä tällä kertaa tekstimuodossa sen enempää. Meitä oli ryhmässä kaksi, mutta toinen hevonen teki omat tehtävänsä aina välissä valmiiksi, joten kävelyaikaa tuli reippaasti. Omia suorituksia ennen otinkin siis hieman laukkaa ja siirtymisiä, jotta sain Macoa vähän paremmin hereille.

Itse radat olivat kivoja, mutta sopivan haastavia mulle. Tehtävissä oli sarja suoraan kaarteesta ulos, yksittäisiä esteitä sekä kaarevia ja suoria linjoja erilaisilla väleillä. Milloin tultiin sarjalle kaarevalla tiellä viidellä laukka-askeleella, milloin pitkällä lähestymisellä yksittäiselle pystylle. Ja jos jotain voin kehua, niin ehdottomasti sitä, miten eri tavalla suhtaudun nykyään ratojen ratsastamiseen! Enää en ajattele, että hitsi, tuosta kaarteesta on kyllä hankalaa päästä perille asti. Epäilyjen sijaan ratsastan sinne kaarteeseen, ja vaikka lopputulos olisi jotain muuta kuin toivottua, niin ainakaan en ole etukäteen manannut omaa tekemistäni maanrakoon. Siitä siis iso papukaijanmerkki ja peukku meikäläiselle, vaikka muussa ratsastuksessa olisi valittamista!

Hänen ilme <3

Meidän viimeinen rata oli taas ihan radan kokoinen esteiden ollessa 120-130cm korkeudella. Lopuksi Juulia kysyi, haluanko tulla kertaalleen jonkun pienemmän radanpätkän isompana. Koska Maco tuntui hyvältä ja mä olin onnistunut tekemään ihan järkeviä ratkaisuja edellisen kierroksen aikana, päätin kokeilla onneani ja hypätä vielä kerta kiellon päälle isompia esteitä. Vähän meinasi hirvittää, kun jotkut esteet nousivat sinne 140cm korkeudelle. Kierros oli helppo: diagonaalilla yksittäinen pysty, josta lyhyen sivun kautta suoralla linjalla uran sisäpuolella pysty-okseri -sarja yhdellä laukka-askeleella ja siitä pitkän tien kautta diagonaalilla yksittäinen pysty. Maco suoritti tosi hyvin ja mulla pysyi pakka kasassa melkein loppuun asti, sillä viimeiselle esteelle tultaessa päästin hevosen vähän turhan pitkäksi. Hyppy itsessään oli ihan hyvä, mutta olisin voinut odottaa rauhassa kaarteen läpi ja istua satulaan ottaen yhden askeleen enemmän koko matkan varrelle.

Juulian mukaan meidän suurin ongelma tällä hetkellä onkin se, että mulla on niin kapasiteetikas hevonen, että voin tehdä myös tuollaisia ratkaisuja. Macolle ei ole vaikeaa lähestyä 140cm pystyä vähän pitkänä isosta askeleesta, vaan se pomppaa niistä vielä vaivattomasti yli. Kaikki hevoset eivät ole ihan yhtä easy going, vaan ne saattaisivat sanoa, että hyppää keskenäsi. Eli vaikka Maco antaa tilaa tehdä ratkaisuja välillä vähän kauas tai lähelle, pitää mun silti opetella ratsastamaan myös se ideaaliaskel. Juulia myös kehui sitä, että toisaalta on hyvä kouluttaa hevosta toimimaan myös erilaisista etäisyyksistä: on siis hyvä, että pystyn ratsastamaan sellaisia. Totesin hänelle, että tässä kohtaa ei taida olla kyse taidosta, vaan puhtaasti taidottomuudesta. :D

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Innolla odotan seuraavaa Juulian valmennusta, joka toivottavasti on jo huhtikuun puolella. Meidän treenit jatkuvat pääsiäisviikolla, jolloin myös hyppäämme perjantaina ja mahdollisesti lauantaina kilpaa Ypäjällä 120cm-luokan parissa. Tällä viikolla Macolla on kengitys nyt maanantai-iltana ja huomenna se saa kävellä kävelytyskoneessa, koska mulla on gradun opponointi töiden jälkeen. Keskiviikkona ehdin onneksi tallille ennen Ainon toista kisaviikkoa. Siellä vietetäänkin sitten aikaa sunnuntaihin asti, joten Maco jää taas Sannin hoitoon. Ikävähän tässä jo tulee!

Mukavaa alkanutta viikkoa teille :)