tiistai 10. marraskuuta 2015

#633: En halua olla ammattilainen

Pysähdy hetkeksi. Oletko koskaan miettinyt, missä voisit olla harrastuksesi parissa juuri nyt, mikäli sinulla olisi aiemmin elämässäsi ollut paremmat mahdollisuudet treenata ja kehittyä? Tämä kysymys on varmasti yksi niistä muutamista, joita jokainen ratsastusharrastaja on miettinyt joko hiljaa itsekseen, nettipalstoilla nimettömänä tai muiden harrastajien kanssa kasvotusten puhellen. 

Ratsastus on hieno urheilulaji. Sen viehätys piilee paitsi toisen luontokappaleen kanssa yhteisymmärryksessä toimimisessa, myös siinä, ettei lajin parissa voi koskaan olla täysin valmis. Kun opit uuden asian, huomaat samalla viisi sellaista, jotka vaativat kehittymistä. Oppiminen on pitkä prosessi, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ne ihmiset, jotka myöntävät heikkoutensa, ovat niitä, jotka pystyvät kehittymään eteenpäin ratsastajina ja hevosurheilun parissa. Omien heikkouksien myöntäminen ei kuitenkaan tarkoita tilannetta, jossa omia taitoja vähätellään tai itseä verrataan sellaisenaan muihin. Se ei tarkoita tilannetta, jossa vajotaan lähestulkoon itsesääliin silloin, kun mietitään, miten paljon paremmaksi olisin voinut kehittyä.

Voisin olla lähes täydellisen varma siitä, että jokainen - aivan jokainen - ratsastusta harrastava on jossakin vaiheessa harrastuksensa elämänkaarta miettinyt, millaisessa tilanteessa hän olisi tällä hetkellä, jos aiemmassa kehittymisvaiheessa asiat olisivat olleet toisin. Hyvä esimerkkinä ovat tuntiratsastajat. Olen monesti kuullut ja lukenut siitä, miten tuntiratsastajana sillä hetkellä oleva henkilö olisi kansallisen tason kilparatsastaja, jos hän olisi saanut oman hevosen viisi vuotta aiemmin. Tai kuinka ratsastaja osaisi nyt suorittaa vaativan tason kouluradan, jos hän olisi päässyt joskus ratsastamaan hevosella, joka olisi kyennyt opettamaan ratsastajalleen nuo asiat. Listaa voisi jatkaa loputtomasti, sillä sen ei tarvitse liittyä pelkästään ratsastamiseen tai hevosenomistajuuteen. Kaikki hevosurheiluun liitettävä aina ruokinnasta ja hevosenhoidosta yleiseen tietotaitoon lasketaan kehitettävien asioiden piiriin. Niihin, joiden parissa haluamme kehittyä.

Minä ratsastuskouluoppilaana, tuntiratsasajien SM-kisoissa vuonna 2011. Tuloksena oli pronssimitali juoniorikouluratsastuksesta.
Tässä taidetaan elää vuotta 2012, ellen ole ihan väärässä. Sain upeita mahdollisuuksia kehittyä ratsastajana Tahko Areenalla, niistä ajoista olen äärimmäisen kiitollinen.
Vai haluammeko? Usein itsensä vertaaminen muihin johtuu jonkinasteisesta katkeruudesta. Se ei välttämättä tarkoita kateutta, sillä moni osaa olla onnellinen muiden puolesta samalla, kun harmittelee itsekseen omaa kohtaloaan. Toki nettipalstoilta saa usein nähdä kommentteja, joissa varakkaampien perheiden kilpaurheilua harrastavia lapsia haukutaan taidottomiksi sen vuoksi, että heillä on pienestä pitäen ollut mahdollisuus treenata ja kehittyä osaavien hevosten ja valmentajien johdolla. Luulen kuitenkin, että monissa tapauksissa katkeruus liittyy enemmänkin omaan itseen. "Miksen mä saanut nuorempana omaa ponia? Miksi en päässyt valmennuksiin kerran viikossa? Miksi mulla ei ollut yhtä hyvät mahdollisuudet harrastaa kuin muilla?"

Joku voisi lopettaa jutun tähän ja todeta tunteettomasti: "tee töitä unelmiesi eteen. Älä vaivu itsesääliin, vaan ota itseäsi niskasta kiinni ja panosta tekemiseesi. Näe vaivaa, älä päästä itseäsi helpolla. Usko itseesi." Fakta on se, että valitettavasti jokaiselle meille asetetaan taloudellisesti ja fyysisesti erilaiset mahdollisuudet elämässämme, emmekä aina kykene vaikuttamaan itse siihen, miten tulemme elämämme nuoruusvuosina menestymään. Toiset saavat asioita helpommin kuin toiset, mutta se ei poista sitä totuutta, että myös huonommista lähtökohdista voi aina ponnistaa huipulle. Se vaatii töitä ja vaivannäköä, johon moni ei ole valmis. 

Viitseliäisyys on se, mikä erottaa puhujat tekijöistä. Kun kysyin ylempänä, haluammeko tosiaan kehittyä lajimme parissa, tarkoitin sitä todella. Olen huomannut, että usein ihmiset puhuvat halustaan kehittyä ja siitä "miten asiat olisivat toisin, jos..", mutteivät todellisuudessa tee kaikkea voitavaansa asioiden eteen. Tai ehkä tekevät, mutta kyllästyvät nopeasti, kun tuloksia ei tulekaan toivotulla nopeudella. Puhuminen on aina tekemistä helpompaa. Nyky-yhteiskunnassa asiat on totuttu saamaan vaivattomasti, ilman erityistä puurtamista ja odottelua. Kun se ei onnistu, halutaan ongelmille etsiä syitä sen sijaan, että niihin paneuduttaisiin.

Entinen ylläpitohevoseni Kapri, joka kisaa nykyään menestyksekkäästi kenttä- ja estehevosena taitavan ratsastajansa kanssa.
Ratsastuskouluaikoina valmentauduin ja kisasin myös tällä keltaisella Renee-ponilla.
Asiaan liittyy myös karu fakta siitä, ettei kaikista ratsastajista voi tulla huippuja. Lajimme tarvitsee myös aivan tavallisia harrastajia, eikä sellaisena oleminen ole minkäänlainen häpeä. Voin itse hyvällä omallatunnolla sanoa kuuluvani tähän ryhmään. Jos haluamme purkaa asiaa pienempiin osiin, palataan vuosia taaksepäin ja kurkistetaan ratsastusharrastukseni eri vaiheisiin:

Varhaisteininä huomasin kiinnostuvani kilpaurheilusta. Ihailin poni- ja hevosratsukoita miettien, miksei mulla ollut omaa hevosta. Ratsastin ratsastuskoulussa viikottain noin kaksi kertaa ollen aivan tavallisen ratsastuskouluoppilaan tasoinen. 15-17 vuotiaana kehityin ratsastuskouluoppilaana paremmaksi, mutta olin edelleen ihan tavallinen ratsastaja. Sain kilpailla paljon erilaisilla hevosilla niin este- kuin kouluratsastuksessa, tehdä töitä ulkomailla huippuhevosten ja -ratsastajien parissa sekä työskennellä vakituisesti ratsastuskoulussa tallityöntekijänä. Ylläpidin ihanaa nuorta hevosta puolen vuoden ajan ja vuokrasin tusinaa erilaisia koulu- ja estehevosia. Jokainen päivä haaveilin siitä, miten paljon parempi olisin voinut olla, jos mulla olisi ollut oma hevonen. 

Koitti päivä, jolloin oma hevonen seisoi pihassa. Hevonen, jolla oli kisattu isoja kansainvälisiä esteluokkia ja jonka kanssa pystyisin kehittymään vain taivas rajanani. Yhä edelleen olin tavallinen ratsastaja ja ajattelin, että olisin jo nyt kisaamassa yhtä jos toista, mikäli tuo hevonen olisi seissyt siinä pihassa vuosia aiemmin. Aikaa kului, kehitystä tapahtui vähitellen. Kisasin, mutten sillä tasolla, jolla olisin halunnut olla. Kaverini kilpailivat isompia luokkia omilla hevosillaan samalla, kun junnasin itse edelleen samoilla korkeuksilla kisoista toiseen. Olin ihan tavallinen ratsastaja.


Ulkomailla työskennellessäni sain ratsastaa useita erilaisia hevosia ja opin valtavasti kilpahevosten elämästä. Nyt kun aikaa on kulunut kolmisen vuotta, on aika kullannut muistot ja kuvia katsellessa kaipuu on suuri. Todellisuudessa tiedän, etten haluaisi tehdä sitä hommaa loppuelämääni, vaikka lyhyissä pätkissä se onkin opettavaista ja kokemuksena uskomatonta.
Riders Inn -kisojen yhteydessä mietin sitä, miten eräs tuttuni kehittyi kuluneen vuoden aikana valtavasti oman hevosensa kanssa ja siirtyi alle metrin luokista 130cm-tasolle. Vertasin itseäni häneen: samalla, kun nuori ja erittäin lahjakas tyttö menestyy, pysyn itse samoissa luokissa jo toista vuotta putkeen. Aluksi olin pettynyt itseeni. Vaikka meillä on ollut paljon kisaamista estäneitä taukoja, on totuus se, että toisen ratsastajan kanssa Champ hyppäisi tälläkin hetkellä isoja ratoja. Mulla ei riitä taito sellaiseen, vaikka käyn valmennuksissa ahkerasti ja yritän parhaani mukaan imeä jokaisen opin itseeni. 

Sitten tajusin: mä en enää mieti, millä tasolla olisin nyt, jos mulla olisi ollut hevonen nuoresta tytöstä asti. Se ei enää ole mulle ensisijaisen tärkeä tieto, sillä sitä ei ole enää saavutettavissa. En päässyt koskaan aluevalmennuksiin, koska sain oman hevosen vasta täysi-ikäisenä. Jos haluaisin olla omaa ikääni vastaavalla tasolla, tulisi mun hypätä 140cm-luokkia tulevalla kaudella. Mä en ole, enkä todennäköisesti tule pitkään aikaan (jos koskaan) olemaan. Enkä ole siitä yhtään pahoillani - mua ei enää haittaa se, etten ole parempi ratsastaja. Mulla ei ole tarvetta olla parempi ratsastaja. Kaikki arvokilpailuvuodet ovat jo menneet ohitse, eikä sen suhteen mitään menetettävää ole edes olemassa.

Tiedostan siis faktat ja ymmärrän, etten ole kummoinen ratsastaja. En pelkää myöntää sitä tosiasiaa, että jonkun toisen kanssa Champ pääsisi loistamaan ihan eri tavoin. Se, että myönnän omat heikkouteni, ei kuitenkaan tarkoita, etten haluaisi kehittyä. Haluan, enemmän kuin koskaan ennen. Haluan oppia ratsastamaan erilaisilla hevosilla, hioa yhteistyötämme Champin kanssa paremmaksi ja päästä kilpailemaan korkeammissa luokissa. Haluan olla kaikessa suhteessa parempi hevosenomistaja ja toisaalta kokea jatkuvasti uusia asioita harrastukseni parissa. Haastaa itseni, lähteä pois mukavuusalueelta. Mutta mä en ole enää katkera niistä vuosista, joita muuttamalla voisin nyt olla parempi ratsastaja tai menestyvämpi kilpailija. Olen hyväksynyt sen tosiasian, etten ole tähti, enkä tule koskaan olemaan. Silti voin harrastaa laadukkaasti, kilpailla itseäni vastaan ja nauttia tästä lajista enemmän kuin koskaan ennen.

Vuonna 2012 vuokrasin puolisen vuotta tätä sympaattista Konsta-ruunaa, joka toimii nykyään tuntihevosena eräällä pääkaupunkiseudun ratsastuskoululla.
Jälleen kuva Tahkolta.
Jos haluaisin menestyä, laittaisin kaiken likoon. Muuttaisin ulkomaille, lappaisin lantaa ja ratsastaisin niin monia hevosia, että takapuoleni olisi ruhjeilla. Jos haluaisin olla huipulla, en asuisi enää Suomessa ja opiskelisi yliopistossa. Totuus on kuitenkin se, että haluan pitää ratsastuksen puhtaasti harrastuksena. Rakkaana harrastuksena, jonka parissä pääsen kokemaan yhtä jos toista. Mulle tärkeää on hankkia hyvä koulutus ja kunnollinen työpaikka, joiden ansiosta kykenen joskus kilpailemaan laadukkaasti yhden tai useamman hevosen voimin. Vaikka hevoset ovat mulle ehkä tärkeintä elämässäni, ne eivät kuitenkaan ole koko elämä. Tästä kertoo hyvin esimerkiksi se, että haluaisin lähteä vuonna 2017 vaihtoon Hollantiin ja ottaa Champin mukaan - ei ensisijaisesti omaksi ratsukseni, vaan kilpailtavaksi jonkun ammattiratsastajan hoiviin. Näin saisin yhdistettyä sekä oman hevoseni edun, että opintojeni etenemisen. 

Tässä tekstissä ei todennäköisesti ollut päätä eikä häntää, sillä kirjoitin sen puhtaasti fiilispohjalta. Toivottavasti saitte kuitenkin jutun juonesta kiinni! Kertokaa ihmeessä, jos teillä heräsi jotain ajatuksia aiheeseen liittyen tai sen vierestä. Luen niitä mielelläni :)

61 kommenttia

  1. Hieno teksti ja erittäin hyviä pointteja. Itse olen päätynyt puskailemaan lämminverisellä lainahepalla, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole varaa käydä edes viikottaisilla ratsastustunneilla. En pääse tässä lajissa kehittymään taloudellisista syistä, mikä harmittaa mua todella paljon. Haluaisin kilpailla osaavalla hevosella, mutta kun ei ole mahdollisuutta edes kilpailla huonollakaan hevosella.. Tuolla hevosella saan ratsastaa ilmaiseksi, mutta kun hevonenkaan ei osaa yhtään mitään niin enhän mäkään siinä opi. Toisaalta olen hevoseen niin kiintynyt, että tykkään sillä ratsastaa ja opin ainakin hevosen käsittelyä. Ratsastuksellisesti en ole vuosiin kehittynyt, koska ei ole tosiaankaan varaa käydä opetuksessa. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti pääset joskus valmennuksiin ja sitä kautta oppimaan uusia asioita! Mutta kuten monesti todettu, kaikki hevosen selässä vietetty aika on hyväksi oppimiselle :)

      Poista
  2. Vaikka Champ ehkä toisella omistajalla hyppäisikin korkeampia luokkia, vaikuttaa se kuitenkin olevan sun kanssa onnellinen ! Eiks se oo tärkeintä?

    VastaaPoista
  3. Hieno teksti, jonka pitäisi päästä suurempaankiin levitykseen.

    VastaaPoista
  4. Oot tiivistänyt tähän mun omat ajatukset, vaikken ollut tajunnut niitä edes ite.. Ehkä jonain päivänä kisaan vielä isoja luokkia, tai sitten en, jokatapauksessa päätyökseni en heppahommaa halua :)

    VastaaPoista
  5. En ole koskaan ajatellut tuollaisia, että "jos olisin ratsastanut monta vuotta enemmän.. " jne. juttuja, koska vuodethan ei kerro mitään. Joku saattaa oppia kuukaudessa sen mitä toinen vuodessa. (Samoilla puitteilla). Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä jo on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet ihan oikeassa siinä, että siihen täytyy olla tyytyväinen, mitä on saavuttanut. Toki aina on pyrittävä kehittymään, muuten jää liikaa paikalleen! :) toki harmissaan ei sitten saa olla niistä asioista, joita ei heti saavuta.

      Poista
  6. Mietin tätä asiaa viimeksi tänään, kun tein kyseisestä aiheesta kirjoitelmaa kouluun! Oi kun olisit julkaissut tämän vähän ennemmin, niin olisin saanut hiukan lisää juttua siihen :D Mutta täysin samoja asioita pohdin kirjoitelmaa tehdessäni, sä vain osasit pukea nämä paremmin sanoiksi! :)

    VastaaPoista
  7. Mä ratsastuskouluratsastajana voin "hyvällä omatunnolla" sanoa, että kyllä mä olisin paljon pidemmällä oman hevosen kanssa, nytkin olen kuluttanut tämän vuoden vähän kokemattoman hevosen kanssa ja vienyt sitä luokkakorkeuksissa eteenpäin. Valehtelisin myös jos sanoisin, etten olisi kateellinen ihmisille, joilla on se hevonen ja mahdollisuus kiertää kisoja joka toinen viikonloppu. En kuitenkaan ole tippaakaan katkera. Mulla on mielettömät mahikset pelkkänä tuntiratsastajana nousta vaikka kansalliselle tasolle, taustajoukoissa mahtava valmentaja joka on luvannut mulle monta kertaa kuun taivaalta (ja aina olen sen saanut kun olen itse vain hakenut). Mä olen motivoitunut ja teen joka ikinen päivä töitä sen eteen, että saavutan ne isoimmiltakin tuntuneet haaveet. Tähän mennessä yksikään ei ole jäänyt saavuttamatta, edes ne, joista on joskus uskaltanut vaan unelmoida. Yhtäkään mahdollista hetkeä satulassa en ole jättänyt väliin enkä kadu niitä huonojakaan kertoja, kaikista olen oppinut.

    Kaikilla tuntiratsastajilla ei tietenkään ole samanlaisia mahdollisuuksia kotitallillaan. Mutta juuri kuten sanoit, jos tätä oikeasti haluaa niin sitten on vaikka pakattava omaisuus matkalaukkuun ja lähdettävä lentokentälle, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Melkein kaikkihan on mahdollista, jos töitä tekee ja motivaatiota on niinä huonoinakin hetkinä. Ilmaiseksi tässä harrastuksessa ei mitään saa. Joidenkin tie on helpompi kuin toisten, eikä kaikilla ole samanlaisia lähtökohtia, mutta yhtä lailla se kämäinen tuntiratsastaja voi päästä samalle viivalle kansallisen tason amatöörin kanssa, jos oikein kovasti tahtoo ja tekee työtä.

    Täytyy vielä sanoa, että tosi hyvä kirjotus. Oon ihan täysin samaa mieltä asioista! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tosiaan, täytyy vielä lisätä, etten pidä sitä pientä kateutta mitenkään huonona asiana. Ikinä en ole kenellekään ollut ilkeä siksi, että olisin kateellinen, vaan se pieni toivonkipinä "olispa mullakin tollanen heppa ja tollaset mahikset" antaa voimaa siihen omaan työhön.

      Poista
    2. Sulla on kyllä niin älyttömän hyvä asenne, että se vie jo pitkälle! Kannattaa pitää se ja tehdä sen eteen töitä :) Ratsastuskouluoppilaana tie on aina pidempi, mutta kuten sanottu, jos hommaa oikeasti haluaa tehdä, ei se loppujen lopuksi ole mahdottomuus. Toki monelle se asia on tehty paljon helpommaksi..

      Poista
    3. Toi oli Sofia niin hyvin sanottu ja kiinnitin huomiota, että olen itsekkin ratsastuskouluoppilaana sanonut (ehkä jopa kiroittanut johonkin postaukseeni) tismalleen saman: "Tähän mennessä yksikään ei ole jäänyt saavuttamatta". En tosiaan ole vielä läheskään yhtä kokenut, mutta ajatukset on täysin samat! Aada myös tosi ihanaa, kun kirjoitit tämän postauksen se sai todella ajattelemaan vielä lisää:)

      Poista
  8. Upea teksti, jossa on paljon hyviä pointteja! :) Luin mielenkiinnolla loppuun asti ja voin samaistua moniin asioihin. Tietenkin sitä välillä tulee pohdittua, miten paljon voisikaan osata, jos olisi ylipäätään se oma hevonen ja voisi valmentautua vieläkin enemmän. Olen kuitenkin jo tiedostanut sen, että menneisyyttä ei voi muuttaa ja tällä hetkellä tavoitteena on joskus kyetä itse kustantamaan se oma harrastus. Harrastuksena tämä saa pysyä, tuskimpa tästä näillä näkymin on ammattia tulossa, vaikka eipä sitä voi koskaan ennalta tietää ;)

    VastaaPoista
  9. Mitenkä sä tajusit aikaisemmin, että et halua hevosista ammattia? Itselläni kun riittäisi arvosanat muuhunkin (omasta mielestäni melkein mihin vaan) kuin heppahommiin, mutta kun se on se ala mihin haluaisin. Oon pitänyt tunteja aina silloin tällöin ja se on kivaa ja etenkin vähän kokeneemmille! Tosi usein pelkästään katsoessa ratsastusta tekis mieli alkaa neuvomaan :D ja oon leiriavustajanakin ollut ja se on kans kivaa ja odotan niitä leirejä aina innolla. Ihan mahtavaa ois päästä ulkomaille töihin jonnekin hienolle tallille. Siltikin mietin, että kannattaiskohan mun hankkia joku "oikee ammatti"? Pyytäisin nyt sun omaa näkemystä tästä eli kuinka sä tajusit, että ratsastus saa pysyä pelkkänä harrastuksena? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mene ihmeessä heppahommiin jos se tuntuu omalta alalta, sinnekin tarvitaan ammattilaisia. Hevosalalla opiskelu on raskasta, ja palkka huonoa, jos se on ok niin mikä jottei.

      Poista
    2. Mun tarina meni seuraavanlaisesti:

      Yläasteelle mennessäni halusin palavasti ratsastuksenopettajaksi. Suunnitelmissani oli vielä kahdeksannen luokan lopulla hakea seuraavan vuonna Ypäjälle, sillä se oli "unelma-ammattini". Pidin monien vuosien ajan tallimme heppakerhoa ensin avustajana ja myöhemmin parin vuoden ajan päävetäjänä, olin useina vuosina leiriavustajana ja vanhempana pidin alkeiskursseja ja jopa tuurasin ihan normaaleja ratsastuskoulutunteja. 15-vuotiaasta asti tein viikonlopputallivuoroja ja täysi-ikäisenä työskentelin parin kuukauden ajan "tallimestarina" yhdellä ratsastuskoululla täyspäiväisesti. Näiden lisäksi olin siis myös kahtena kesänä töissä ulkomailla kahdella eri kansainvälisen tason kilparatsastustallilla ja tein talvisin pitkiä reissuja muille talleille ratsastamaan, hoitamaan hevosia ja auttamaan tallinteossa. Eli kokemusta näistä asioista ei juuri puutu, kaikkea pääsi kokeilemaan.

      Yhdeksännelle luokalle siirryttäessä aloin kiinnostumaan yhteiskunnallisista asioista ja tajusin, että haluan lukioon. Ysillä löysin jostain yliopistossa opiskeltavan aineen nimeltä viestintä ja mietin, josko musta tulisi toimittaja. Olin silloin todella kiinnostunut alasta, mutta en tiennyt siitä sen kummemmin - kirjoittaminen oli kivaa. Lukiossa painotuin yhä enemmän yhteiskunnallisiin opintoihin ja lukion loppupuolella oli selvää, että haluaisin päästä yliopistoon opiskelemaan viestintää. Toimittajajutut eivät enää kiinnostaneet, vaan halusin lukea valtio-oppia ja painottua organisaatioviestinnän pariin.

      Haaveet hevosalan ammattilaisuudesta hautautuivat lukioon siirryttäessä. Mulla on perheessä suhteellisen hyväpalkkaisia ihmisiä, joten olen ottanut tavoitteekseni päästä hyväpalkkaiseen työhön, mahdollisesti johtamistehtäviin, kuten vanhempani. Hevosalalla ei pääse rikastumaan, eikä se ole sellaista duunia, jota haluaisin tehdä eläkkeelle asti. Sen opin niiden vuosien aikana, jotka vietin eri talleilla töissä: vaikka se oli kivaa, ei se ole mun intohimo. Harrastusmielessä voin lapata lantaa ja auttaa vaikka tuntien pidossa, mutta en haluaisi tehdä sitä päätyökseni. Sanotaan vaikka niin, että olen hieman liian kunnianhimoinen siihen hommaan. Jos haluaisin tehdä hevosia työkseni, haluaisin olla huipulla. Tiedostan kuitenkin, ettei mulla tule koskaan olemaan resursseja sinne taidollisesti eikä taloudellisesti. Muissa töissä mulla voikin joskus olla mahdollisuus olla huippu, jos osaan pelata korttini oikein ja jaksan nähdä vaivaa asioiden eteen.

      Aika sekava teksti, toivottavasti tajusit :D Jos hevoset ammattina kiinnostaa, suosittelen ihmeessä lähtemään ulkomaille duuniin tai sitten kokeilla jotain kotimaassa. Fakta on se, että meillä on ihan tarpeeksi näitä ratsastuksenohjaajia ja "valmentajia" eli jos tässä maassa haluaa erottua edukseen, pitää oikeasti olla sitä fiilistä sen homman tekemiseen ja halu kehittää itseään. Jos sitä löytyy, en näe mitään syytä, miksei hevoshommia voisi tehdä elääkseen :)

      Poista
    3. Kiinnostaisi tietää mitä kautta pääsit ulkomaille töihin ja minkä ikäinen olit kun lähdit sinne?

      Poista
  10. Tosi mielenkiintoista pohdintaa, tähän moni pystyy samaistumaan :)

    Sorrun itsekin jossittelemaan säännöllisesti. Kun ei omaa hevosta ole ja hevostilanne elää välillä paljonkin.
    Noina hetkinä muistelen parin vuoden jaksoa, jolloin opin valtavasti. Kuinka paljon kehityin ensin parissa kuukaudessa maailmanluokan valmentajan jokapäiväisessä treenissä ja myöhemmin nuoria hevosia ratsastaessani.
    Nykyään pidän osaamiseni mittarina sitä, miten saan hevoset toimimaan, miten saan niille opetettua jotakin. Ja vaikka itselläni löytyy koulutus alalle, en ole ammattilainen, ainakaan just nyt. Puoliammattilainen ehkä, kuten yksi tuttuni lausahti.

    Ja mitä Kyra totesi minulle kun manasin ratsastamisen vaikeutta parikymppisenä: "Sulla on vielä mahdollisuus oppia. Joku voi treenata 20 vuotta, eikä silti tajua ratsastamisesta mitään."
    Eli asenne ratkaisee; tavoitteelliset harjoittelevat, etsivät tilaisuuksiaan ja laiskat huutelee.

    Hevosammattilaisen ura on kivikkoinen, oli sitten rikas taikka köyhä. Taitoa ja kunnianhimoa ei saa ostettua, vaikka rusettikoneen saisikin. Pitäisi vaan keskittyä omaan tekemiseen ja unohtaa vertaileminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi, miten hyvin Kyra on taas kerran asian ilmaissut! Muutenkin olen kanssasi samaa mieltä :)

      Poista
  11. Mulla on ollut vähän samanlaisia fiiliksiä. Takana loistava tulevaisuus kilparatsastajana ja välillä mietin, miten erilaista olis, jos olisinkin lähtenyt maailmalle ja tehnyt kaikkeni sen unelman eteen - mutta silti päädyn aina siihen, että oon paljon onnellisempi nykytilanteessa: opiskelen unelma-ammattiini Suomessa. Oon hyväksynyt sen tosiasian, ettei musta tule huippuratsastajaa, eikä se haittaa yhtään.
    Tsemppiä sullekin opintoihin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Loistavasti sanottu tuo "takana loistava tulevaisuus kilparatsastajana" :D Pitää painaa mieleen! Tsemppiä myös sun opintoihin :)

      Poista
  12. Minä olen harrastanut hevosia koko ikäni ja omakin ollut pienestä asti, mutta asumme pohjoisen peräkylillä kaukana kaikesta, joten sorrun jossitelemaan sitä miten paljon paremmin asiat olisivat jos olisi maneesi ja säännöllisesti pyörivät valmennukset.
    Kaverit välillä kommentoivat, että miksi kisaan aina samoja pieniä luokkia, mutta hankala on lähteä tasoa nostamaan kun talvisin ei pääse hyppäämään juuri ollenkaan ja valmennuksiin päästään ehkä 6 kertaa vuodessa. Enää en ota paineita pääsystä isompiin luokkiin, hevoset on minulle vain mukava harrastus enkä halua siitä ottaa stressiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, ettet ota asioista stressiä. Toki harmi, ettei mahdollisuuksia treenaamiseen ole ollut samalla tavalla kuin toisilla :/

      Poista
  13. Tosi hyvää tekstiä! Itse olen pohtinut samoja asioita ja miettinyt kuinka paljon pidemmällä olisin jos olisi paremmat mahdollisuudet harrastaa ja osaavampi hevonen jolla voisi kilpailla kunnolla. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että tässä on nyt hyvä olla ja olen antanut kaikkeni jotta voin pitää sen. Ei sitä koskaan tiedä mitä tuleva tuo tullessaan sen eteen pitää tehdä paljon töitä.

    VastaaPoista
  14. Muistathan, että hevonen ei ajattele, että " voi miksi minulla on noin taitamaton omistaja, haluaisin hypätä paljon isompia". Eli jos otatkin Champin mukaan Hollantiin, se tuskin on hevosen edun mukaista loppupeleissä.. Stressaava matka ja uudet kuviot. Pahimmassa tapauksessa se loukkaa itseään isommilla esteillä tms. Eli uskon, että Champ on just nyt onnellinen, yksi oma henkilö, paljon monipuolista liikuntaa! Tavoitteet, kyvyt ja suorituspaineet ovat ihmisten keksimiä, hevonen elää hetkessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän toki, ettei hevonen ajattele noin. Se nyt oli vain tuollainen heitto ;) Mä kuitenkin haluan lähteä vaihtoon, sillä se on asia, joka pitää kokea mikäli siihen mahdollisuus siunaantuu. Voihan olla, etten edes pääse vaihtoon, vaikka paikkaa hakisinkin! Champia en halua jättää Suomeen ja toivon, että se on vielä tuolloin elävien kirjoissa :)

      Poista
  15. Minä en ole ikinä ajatellut tuollaista "Jos olisin silloin...". Oon kyllä vasta 11, mutta silti. Ei saa yleistää! En kuitenkaan hauku, sanoinpahan vaan. Ja aika kivaa tekstiä silti. (=

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidä tuo asenne jatkossakin, niin hyvä tulee! :)

      Poista
  16. Mä oon miettiny samaa asiaa paljon. Ollu jopa vähän katkera, koska en ikinä päässy ns. kovalle tasolle. Mut nyt aikuisempana oon miettiny, että jos olisin keskittynyt kilparatsastamiseen, vanhemmat olisi ostaneet mulle sen kilpahevosen ensimmäiseks hevoseks, eikä sitä entistä tuntsari suokkia, joka pisti mut niin kova kovaa vastaan, että ihmettelen miten ikinä ei sattunu mitään. :D En todellakaan olisi tällainen hevosten kanssa kuin nyt olen. Ja ehkä vanhemmiten sen on oppinut, ettei aina voi loistaa, kilpailuvietti on edelleen kova, mut tällä hetkellä oma kroppa ei kestä ratsastamista. Mut niin, oon kiitollinen siitä, että oon saanu mahdollisuuden omistaa kaksi hienoa hevosta ja molemmat ovat opettaneet sen vastuun ja stressin sietokyvyn. Ja oon päässy sivusta seuraamaan kilpaurheilua, tosin ravureiden kanssa. Tulevaisuus tulee olemaan hevosten kanssa, muttei kilparatsastajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että osaat arvostaa niitä hetkiä, joita omat hevoset ovat tarjonneet! :)

      Poista
  17. Olet oikeassa. Mä oon aatellu lopettaa ratsastuksen. En nyt tuedä. Mitä sinä olet mieltä. Pitäisikö lopettaa vai ei. Mä en tiedä! Tarviin ammatilaisen apuu nyt! Mä oon harrastannu ratsastamist 4-3 viutiaan talutus ratsastuksessa! Oon nyt 16. Sori jos on kirjoitus virheit. Kirjoitan puhelimelniin voi tulla kirjoitus virheit! Mut ihanii kuvii. Champille terveisii. Ja sinulle. Lisää tämmösii postauksii!!:)♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) Kannattaa varmaan jutella lopettamisesta jonkun läheisesi kanssa.

      Poista
    2. Niin. Mut se on taas varmaan hankalaa se lopettamiin mut kiitos silti.

      Poista
  18. Mä olen miettinyt tätä paljon. Jos 3 vuotta sitten olisi ollut mahdollista jatkaa samalla tyylillä olisin kisakentillä ja tähtäämässä ensi vuonna kansallisiin. Kisaaminen ei tunnu enään hyvältä parin asian takia joita ei kannata kylläkään netissä sanoa ja olen tavallinen tuntiratsastaja, jolla ei ole mahdollista enään vanhoihin unelmiinsa. Eli unelmat joiden eteen tein asioita 3 vuotta on haudattu. Unelmissani oli vähintään SM-kisat ja oma hevonen. Oma hevonen on vielä mahdollinen, mutta kisaaminen ei enään sinne asti minne oli tarkoitus nousta. Edes säännöllinen kisaaminen. Jos valmentaja olisi muistanut vain sen yhden lauseen jonka yksi kisojen tuomari hänelle sanoi suoritukseni jälkeen...

    VastaaPoista
  19. Itse olen tuntiratsajana käynyt kuusvuotiaasta asti. Itsellä koskaan ei ole käynyt se, että olisin kehittynyt paremmin. Se jo, että harrastan täällä suomessa epätyypillisempää tyyliä antaa paremmat oppimahdollisuudet oppia. Se kun keskitytään istuntaan niin se vaatii sen, että joku alkutaipaleella on katsomassa ja neuvomassa.

    Nykynuorten (vaikka kuulun tähän itsekkin) huomaa keskittyvän siihen, että aina pitää mennä kovaa. Minusta huom. Minusta jos oikein haluaisi kehittyä voisi joskus keskittyä ihan perusasioihin. (Esim. Istuntaan) Toki nämä on omia mielipiteitä ja joku näkee taatusti toisenlailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Istunnan tärkeys on munkin mielestä ihan a ja o. Olin aikanaan monia vuosia tallilla, jossa kaikki opetus lähti nimenomaan istuntajuttujen kautta. Nykyään se puoli on jäänyt vähemmälle, mikä näkyy heti vaiktuksena hevoseen. Pitäisi skarpata :)

      Poista
  20. Tämä postaus on mielestäni todella hyvä. Se sai minut ajattelemaan asiaa omalta kohdaltani ja sainkin siitä motivaatiota tehdä asioille jotain! Mukava oli lukea, itsekkin olen miettinyt että miks ei minulla vieläkään ole omaa hevosta ja olisin niin paljon pidemmällä jos selkainen olisi. Nyt tuli taas innostusta lisää jatkaa eteenpäin, treenata taitojani hevosten kanssa ja kehonhallintaa, lihaskuntoa, notkeutta ja koordinaatiokykyä ilman hevosta.

    Terv. Hevostenhoitajaopiskelija Harjusta, Doris. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Ihanaa, että tämä postaus herätti ajatuksia :)

      Poista
  21. Mainitsitko tossa tekstissä paulan ja fluxin? :) Tuli se ratsukko nimittäin heti mieleen kun sanoit että nuori ratsastaja nousi alle metrin luokista 130-tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en halua sanoa nimiä täällä, mutta henkilö kenestä puhun tietää kyllä itse tästä :)

      Poista
  22. Tosi hyviä pointteja sulla!
    Itellä ei taloudellisista syistä ole varaa tunteihin tai valmennuksiin, ja valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi joskus kateellinen niille joilla on mahdollisuus siihen kaikkeen mitä itse en voi saada. Mutta olen ajan kanssa oppinut arvostamaan niitä pieniä hetkiä joita saan vuokrahevoseni kanssa satunnaisesti viettää, ei me osata mitään ihmeellistä kun viimeksi valvovan silmän alla ratsastin joskus n yli vuosi sitten mutta siitä hevosesta on ajan kanssa tullut yhä tärkeämpi vaikkei meillä ole samoja mahdollisuuksia kun muilla. Onhan ne raikkaat ja vauhdikkaat maastoretket aina yhtä mahtavia kun ne pääsee harvoin kokemaan. Välillä kuitenkin mullekkin hiipii se ajatus "mitä jos.." Mitä jos mulla oliskin se oma hevonen..? Mut kiteytettynä olen tyytyväinen siihen mitä mulla juuri nyt on ja aijon pitää siitä kynsin hampain kiinni, katsotaan mitä aika tuo ja jospa aikuisena saisi sen oman hevosen pihaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana asenne! Sitten sitä osaa arvostaa omaa, kun sen eteen on joutunut tekemään duunia :)

      Poista
  23. Todella hyvä, ajatuksia herättävä postaus! Tykkään paljon sun kirjoituksista ja tavasta käsitellä asioita, blogisi on yksi suosikeistani :)

    Mun on pakko myöntää, että pyörittelen tuollaisia "mitä jos.." ajatuksia päässäni lähestulkoon joka päivä, ja pakko on myöntää sekin, että olen kateellinen jo ylipäätään niille tavallisille tuntiratsastajillekin. Mulle hevoset on ollut ihan pikkutytöstä asti se ykkösjuttu, mutta koskaan mulla ei ole ollut mahdollisuutta harrastaa ratsastusta, ja nyt kun olen 14-vuotias ja haaveillut ratsastuksen aloittamisesta jo kymmenen vuotta, niin tuota ajattelutapaa on vain vaikea välttää. Olen kyllä tehnyt unelmani eteen oikeastaan kaiken voitavani, niitä tosiasioita vaan ei muuta mikään, että satun asumaan pienellä syrjäkylällä kymmenien kilometrejen päässä lähimmältä ratsastuskouluta eikä perheelläni todellakaan ole varaa ratsastustunteihin, kaikenlisäksi perheessäni on vielä hevosallergiaakin. Joudun siis todennäköisesti odottamaan vielä toiset kymmenen vuotta, että olen aikuinen ja pystyn itse kustantamaan harrastukseni. Kieltämättä olen katkera siitä, että kaikki nämä vuodet ovat pois siitä ajsta, jonka voisin viettää hevosten parissa. Toivoa en aio kuitenkaan menettää, sillä uskon vahvasti, että vielä jonain päivänä mäkin nousen hevosen selkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onpahan ikävä tilanne :( melkein tekisi mieli pyytää sut mukaan tallille, koska sulla on ihana asenne ja selkeästi haluat tehdä asioiden eteen jotain.. Kiitos paljon :)

      Poista
  24. Minulla oli nuorempana aina se jossittelu vaihe, jos olisi ollut aina maneesi, ja käynyt aina aktiivisemmin valmennuksissa, niin olisinko kisannut isompia luokkia, ja pakko myöntää, nykyisinkin joskus tulee se fiilis että miksi en tehnyt tai pyytänyt noita asioita enemmän, silloin kun oli mahdollisuus.
    Minulla on ollut nuorena haaveena ratsastuksenohjaaja ( niinkuin lähes kaikilla heppatytöillä, hah!), mutta nyt kun sitä opiskelen, ei se tunnu sille jutulle mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, ja noh, sillä mitään työllisty!
    Tavoitteena minulla olisi päästä oman reilun vuoden omistamani projektin kanssa nousemaan ylöspäin, vaikka vuodessa nostin hevosen 80cm 120cm:ään, ja itseni siinä samalla 100cm siihen 120cm!

    Minun on pakko myöntää, että nuorempana kun minulla oli vielä ponivuosia, ja olin sen kokoinen että pystyin menemään poneilla, niin olin onnellinen omasta hevosestani, mutta nyt tullut hieman katkeruutta, sillä taidot olisi olleet varmasti poniluokkien tasolla, ja ei vain ollut ponia, ja intoa kisatakin oli.

    Oho- tulipas tätä tekstiä kun rupesin kirjoitustasi miettimään syvällisemmin, vaikken asiaa ole edes ennen ajatellut.
    Tykkään tosi paljon sun tavasta kirjoittaa, ja innokkaana aina odotan uusia postauksia!
    t. Ratsuttajan tai kilparatsastajan urasta vieläkin haaveileva (;

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihana kuulla!

      Tuo ratsastuksenohjaaja ei sinänsä tittelinä työllistä, mutta kuten sanottu, jos on oikea asenne ja valmis tekemään duunia niin eiköhän silläkin työ irtoa! Toivottavasti pääset jatkossakin kehittymään ja kilpailemaan, haluamallasi tavalla :) tsemppiä!

      Poista
  25. Kyllähän nämä ajatukset on päässä pyörinyt. Olen asunut koko ikäni samalla paikkakunnalla (jos opiskelua ei lasketa, 3 vuotta harjun oppimiskeskuksella) ja meillä lähin ratsastuskoulu on n. 80km päässä joten siellä ei tullu käytyä kovinkaan säännöllisesti. Opettelin ratsastusta muutamalla pienellä yksityistallilla ja sieltä hyppäsin suoraan ravureiden selkään joita enemmän tällä alueella oli, opettelin siis suurimmaksi osaksi itse ratsastamaan. Välillä kun vanhemmat suostui tunnille kuskaamaan kävin päivittelemässä oppeja ja taas yritin soveltaa niitä ravurin selässä pihatarhassa :D harjussa sitten opin eniten ja kehityin paljon. En ole mikään huippuratsastaja, mutta voin itse sanoa että pärjään kyllä monenlaisten hevosten kanssa, vaikkei tyyli olisikaan ihan puhdas :)
    Oman hevosen sain 10 vuotra sitten ja sen olen huomannut että oman hevosen kautta on jonnekkin selkäytimeen kehittynyt tietoa jota ei pakosti itse edes hoksaa ennenkun sitä tarviaaä :D

    Joskus olen huomannut että ihminen joka on käynyt tunneilla ikänsä ja tottunut menemään toimivilla, osaavilla ja kilteillä tuntipolleille meneekin ihan jäähän kun alle tulee osaava mutta kuumempi/herkempi hevonen. Ehkä tässä on syy että tunneilla menee sitten aina sillä samalla kivalla hepalla eikä opi menemään muilla..? tietty ei näin jokaisen kohdalla ole, mutta jokunen nimi tulee mieleen itsellä heti..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se on varmasti juuri sitä että ollaan totuttu menemään samalla hevosella, eikä sopivia työkaluja ole toisenlaisiin hevosiin. Vähän sama tilanne, jos ratsastaa vuodesta toiseen vain omalla hevosellaan :)

      Poista
  26. Todella hyvä kirjoitus ja olen itse miettinyt samoja asioita moneen kertaan. Sulla on ollut nuorempana silti todella hyvät mahdollisuudet kehittyä kun olet päässyt ratsastamaan erilaisia hevosia ja työskentelemään talleilla ja näkemään mitä se työ on oikeasti. Itse olen hevosenomistajana välillä miettinyt miten asiat olis jos en olisikaan hankkinut hevosta ja saisin ratsastaa ja valmentautua muiden hevosilla, eikä joka päivä sillä samalla. Mutta toisaalta, sellaista mahdollisuutta ei ehkä olisi ikinä tullutkaan. Joka päivä oppii jotain uutta ja huomaa että on vielä paljon opittavaa, joskus tuntuu ettei osaa ratsastaa enää ollenkaan..:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mulla on kyllä kokemuksellisesti käynyt hyvä tuuri :) hyvin sanottu!

      Poista
  27. Tosi hienosti kirjoitettu teksti! Eikä vaikuttanut yhtään siltä että olis nopsasti kirjoitettu fiilis-pohjalta :D Samaistun niin moneen kohtaan! Ja harmittavaisen usein - myös mun kohdalla - ihmiset kyllä toivoo ja tahtoo, muttei jaksa tehdä asioiden eteen mitään sen suurempaa. Itsekin tahdon silti pitää ratsastuksen vain harrastuksena, vaikka tahdonkin kehittyä paljon ja päästä kilpailemaan enemmän. :)

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat