#633: En halua olla ammattilainen

Pysähdy hetkeksi. Oletko koskaan miettinyt, missä voisit olla harrastuksesi parissa juuri nyt, mikäli sinulla olisi aiemmin elämässäsi ollut paremmat mahdollisuudet treenata ja kehittyä? Tämä kysymys on varmasti yksi niistä muutamista, joita jokainen ratsastusharrastaja on miettinyt joko hiljaa itsekseen, nettipalstoilla nimettömänä tai muiden harrastajien kanssa kasvotusten puhellen. 

Ratsastus on hieno urheilulaji. Sen viehätys piilee paitsi toisen luontokappaleen kanssa yhteisymmärryksessä toimimisessa, myös siinä, ettei lajin parissa voi koskaan olla täysin valmis. Kun opit uuden asian, huomaat samalla viisi sellaista, jotka vaativat kehittymistä. Oppiminen on pitkä prosessi, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ne ihmiset, jotka myöntävät heikkoutensa, ovat niitä, jotka pystyvät kehittymään eteenpäin ratsastajina ja hevosurheilun parissa. Omien heikkouksien myöntäminen ei kuitenkaan tarkoita tilannetta, jossa omia taitoja vähätellään tai itseä verrataan sellaisenaan muihin. Se ei tarkoita tilannetta, jossa vajotaan lähestulkoon itsesääliin silloin, kun mietitään, miten paljon paremmaksi olisin voinut kehittyä.

Voisin olla lähes täydellisen varma siitä, että jokainen - aivan jokainen - ratsastusta harrastava on jossakin vaiheessa harrastuksensa elämänkaarta miettinyt, millaisessa tilanteessa hän olisi tällä hetkellä, jos aiemmassa kehittymisvaiheessa asiat olisivat olleet toisin. Hyvä esimerkkinä ovat tuntiratsastajat. Olen monesti kuullut ja lukenut siitä, miten tuntiratsastajana sillä hetkellä oleva henkilö olisi kansallisen tason kilparatsastaja, jos hän olisi saanut oman hevosen viisi vuotta aiemmin. Tai kuinka ratsastaja osaisi nyt suorittaa vaativan tason kouluradan, jos hän olisi päässyt joskus ratsastamaan hevosella, joka olisi kyennyt opettamaan ratsastajalleen nuo asiat. Listaa voisi jatkaa loputtomasti, sillä sen ei tarvitse liittyä pelkästään ratsastamiseen tai hevosenomistajuuteen. Kaikki hevosurheiluun liitettävä aina ruokinnasta ja hevosenhoidosta yleiseen tietotaitoon lasketaan kehitettävien asioiden piiriin. Niihin, joiden parissa haluamme kehittyä.

Minä ratsastuskouluoppilaana, tuntiratsasajien SM-kisoissa vuonna 2011. Tuloksena oli pronssimitali juoniorikouluratsastuksesta.

Tässä taidetaan elää vuotta 2012, ellen ole ihan väärässä. Sain upeita mahdollisuuksia kehittyä ratsastajana Tahko Areenalla, niistä ajoista olen äärimmäisen kiitollinen.

Vai haluammeko? Usein itsensä vertaaminen muihin johtuu jonkinasteisesta katkeruudesta. Se ei välttämättä tarkoita kateutta, sillä moni osaa olla onnellinen muiden puolesta samalla, kun harmittelee itsekseen omaa kohtaloaan. Toki nettipalstoilta saa usein nähdä kommentteja, joissa varakkaampien perheiden kilpaurheilua harrastavia lapsia haukutaan taidottomiksi sen vuoksi, että heillä on pienestä pitäen ollut mahdollisuus treenata ja kehittyä osaavien hevosten ja valmentajien johdolla. Luulen kuitenkin, että monissa tapauksissa katkeruus liittyy enemmänkin omaan itseen. "Miksen mä saanut nuorempana omaa ponia? Miksi en päässyt valmennuksiin kerran viikossa? Miksi mulla ei ollut yhtä hyvät mahdollisuudet harrastaa kuin muilla?"

Joku voisi lopettaa jutun tähän ja todeta tunteettomasti: "tee töitä unelmiesi eteen. Älä vaivu itsesääliin, vaan ota itseäsi niskasta kiinni ja panosta tekemiseesi. Näe vaivaa, älä päästä itseäsi helpolla. Usko itseesi." Fakta on se, että valitettavasti jokaiselle meille asetetaan taloudellisesti ja fyysisesti erilaiset mahdollisuudet elämässämme, emmekä aina kykene vaikuttamaan itse siihen, miten tulemme elämämme nuoruusvuosina menestymään. Toiset saavat asioita helpommin kuin toiset, mutta se ei poista sitä totuutta, että myös huonommista lähtökohdista voi aina ponnistaa huipulle. Se vaatii töitä ja vaivannäköä, johon moni ei ole valmis. 

Viitseliäisyys on se, mikä erottaa puhujat tekijöistä. Kun kysyin ylempänä, haluammeko tosiaan kehittyä lajimme parissa, tarkoitin sitä todella. Olen huomannut, että usein ihmiset puhuvat halustaan kehittyä ja siitä "miten asiat olisivat toisin, jos..", mutteivät todellisuudessa tee kaikkea voitavaansa asioiden eteen. Tai ehkä tekevät, mutta kyllästyvät nopeasti, kun tuloksia ei tulekaan toivotulla nopeudella. Puhuminen on aina tekemistä helpompaa. Nyky-yhteiskunnassa asiat on totuttu saamaan vaivattomasti, ilman erityistä puurtamista ja odottelua. Kun se ei onnistu, halutaan ongelmille etsiä syitä sen sijaan, että niihin paneuduttaisiin.

Entinen ylläpitohevoseni Kapri, joka kisaa nykyään menestyksekkäästi kenttä- ja estehevosena taitavan ratsastajansa kanssa.

Ratsastuskouluaikoina valmentauduin ja kisasin myös tällä keltaisella Renee-ponilla.

Asiaan liittyy myös karu fakta siitä, ettei kaikista ratsastajista voi tulla huippuja. Lajimme tarvitsee myös aivan tavallisia harrastajia, eikä sellaisena oleminen ole minkäänlainen häpeä. Voin itse hyvällä omallatunnolla sanoa kuuluvani tähän ryhmään. Jos haluamme purkaa asiaa pienempiin osiin, palataan vuosia taaksepäin ja kurkistetaan ratsastusharrastukseni eri vaiheisiin:

Varhaisteininä huomasin kiinnostuvani kilpaurheilusta. Ihailin poni- ja hevosratsukoita miettien, miksei mulla ollut omaa hevosta. Ratsastin ratsastuskoulussa viikottain noin kaksi kertaa ollen aivan tavallisen ratsastuskouluoppilaan tasoinen. 15-17 vuotiaana kehityin ratsastuskouluoppilaana paremmaksi, mutta olin edelleen ihan tavallinen ratsastaja. Sain kilpailla paljon erilaisilla hevosilla niin este- kuin kouluratsastuksessa, tehdä töitä ulkomailla huippuhevosten ja -ratsastajien parissa sekä työskennellä vakituisesti ratsastuskoulussa tallityöntekijänä. Ylläpidin ihanaa nuorta hevosta puolen vuoden ajan ja vuokrasin tusinaa erilaisia koulu- ja estehevosia. Jokainen päivä haaveilin siitä, miten paljon parempi olisin voinut olla, jos mulla olisi ollut oma hevonen. 

Koitti päivä, jolloin oma hevonen seisoi pihassa. Hevonen, jolla oli kisattu isoja kansainvälisiä esteluokkia ja jonka kanssa pystyisin kehittymään vain taivas rajanani. Yhä edelleen olin tavallinen ratsastaja ja ajattelin, että olisin jo nyt kisaamassa yhtä jos toista, mikäli tuo hevonen olisi seissyt siinä pihassa vuosia aiemmin. Aikaa kului, kehitystä tapahtui vähitellen. Kisasin, mutten sillä tasolla, jolla olisin halunnut olla. Kaverini kilpailivat isompia luokkia omilla hevosillaan samalla, kun junnasin itse edelleen samoilla korkeuksilla kisoista toiseen. Olin ihan tavallinen ratsastaja.

Ulkomailla työskennellessäni sain ratsastaa useita erilaisia hevosia ja opin valtavasti kilpahevosten elämästä. Nyt kun aikaa on kulunut kolmisen vuotta, on aika kullannut muistot ja kuvia katsellessa kaipuu on suuri. Todellisuudessa tiedän, etten haluaisi tehdä sitä hommaa loppuelämääni, vaikka lyhyissä pätkissä se onkin opettavaista ja kokemuksena uskomatonta.

Riders Inn -kisojen yhteydessä mietin sitä, miten eräs tuttuni kehittyi kuluneen vuoden aikana valtavasti oman hevosensa kanssa ja siirtyi alle metrin luokista 130cm-tasolle. Vertasin itseäni häneen: samalla, kun nuori ja erittäin lahjakas tyttö menestyy, pysyn itse samoissa luokissa jo toista vuotta putkeen. Aluksi olin pettynyt itseeni. Vaikka meillä on ollut paljon kisaamista estäneitä taukoja, on totuus se, että toisen ratsastajan kanssa Champ hyppäisi tälläkin hetkellä isoja ratoja. Mulla ei riitä taito sellaiseen, vaikka käyn valmennuksissa ahkerasti ja yritän parhaani mukaan imeä jokaisen opin itseeni. 

Sitten tajusin: mä en enää mieti, millä tasolla olisin nyt, jos mulla olisi ollut hevonen nuoresta tytöstä asti. Se ei enää ole mulle ensisijaisen tärkeä tieto, sillä sitä ei ole enää saavutettavissa. En päässyt koskaan aluevalmennuksiin, koska sain oman hevosen vasta täysi-ikäisenä. Jos haluaisin olla omaa ikääni vastaavalla tasolla, tulisi mun hypätä 140cm-luokkia tulevalla kaudella. Mä en ole, enkä todennäköisesti tule pitkään aikaan (jos koskaan) olemaan. Enkä ole siitä yhtään pahoillani - mua ei enää haittaa se, etten ole parempi ratsastaja. Mulla ei ole tarvetta olla parempi ratsastaja. Kaikki arvokilpailuvuodet ovat jo menneet ohitse, eikä sen suhteen mitään menetettävää ole edes olemassa.

Tiedostan siis faktat ja ymmärrän, etten ole kummoinen ratsastaja. En pelkää myöntää sitä tosiasiaa, että jonkun toisen kanssa Champ pääsisi loistamaan ihan eri tavoin. Se, että myönnän omat heikkouteni, ei kuitenkaan tarkoita, etten haluaisi kehittyä. Haluan, enemmän kuin koskaan ennen. Haluan oppia ratsastamaan erilaisilla hevosilla, hioa yhteistyötämme Champin kanssa paremmaksi ja päästä kilpailemaan korkeammissa luokissa. Haluan olla kaikessa suhteessa parempi hevosenomistaja ja toisaalta kokea jatkuvasti uusia asioita harrastukseni parissa. Haastaa itseni, lähteä pois mukavuusalueelta. Mutta mä en ole enää katkera niistä vuosista, joita muuttamalla voisin nyt olla parempi ratsastaja tai menestyvämpi kilpailija. Olen hyväksynyt sen tosiasian, etten ole tähti, enkä tule koskaan olemaan. Silti voin harrastaa laadukkaasti, kilpailla itseäni vastaan ja nauttia tästä lajista enemmän kuin koskaan ennen.

Vuonna 2012 vuokrasin puolisen vuotta tätä sympaattista Konsta-ruunaa, joka toimii nykyään tuntihevosena eräällä pääkaupunkiseudun ratsastuskoululla.

Jälleen kuva Tahkolta.

Jos haluaisin menestyä, laittaisin kaiken likoon. Muuttaisin ulkomaille, lappaisin lantaa ja ratsastaisin niin monia hevosia, että takapuoleni olisi ruhjeilla. Jos haluaisin olla huipulla, en asuisi enää Suomessa ja opiskelisi yliopistossa. Totuus on kuitenkin se, että haluan pitää ratsastuksen puhtaasti harrastuksena. Rakkaana harrastuksena, jonka parissä pääsen kokemaan yhtä jos toista. Mulle tärkeää on hankkia hyvä koulutus ja kunnollinen työpaikka, joiden ansiosta kykenen joskus kilpailemaan laadukkaasti yhden tai useamman hevosen voimin. Vaikka hevoset ovat mulle ehkä tärkeintä elämässäni, ne eivät kuitenkaan ole koko elämä. Tästä kertoo hyvin esimerkiksi se, että haluaisin lähteä vuonna 2017 vaihtoon Hollantiin ja ottaa Champin mukaan - ei ensisijaisesti omaksi ratsukseni, vaan kilpailtavaksi jonkun ammattiratsastajan hoiviin. Näin saisin yhdistettyä sekä oman hevoseni edun, että opintojeni etenemisen. 

Tässä tekstissä ei todennäköisesti ollut päätä eikä häntää, sillä kirjoitin sen puhtaasti fiilispohjalta. Toivottavasti saitte kuitenkin jutun juonesta kiinni! Kertokaa ihmeessä, jos teillä heräsi jotain ajatuksia aiheeseen liittyen tai sen vierestä. Luen niitä mielelläni :)