#695: Kadonnut hoitajakulttuuri

Tämän viikon alussa luin eräältä mystiseltä keskustelupalstalta juttua hoitajakulttuurin häviämisestä. Keskustelun aloitus ei käsittääkseni liittynyt itse hoitajatoiminnan muutokseen, mutta aihe nousi hyvin pian esille itse viesteissä. Jäin pohtimaan asiaa tarkemmin ja mulle tuli ihan valtava tarve päästä purkamaan ajatuksiani aiheen tiimoilta myös tänne blogiin. Tässä sitä ollaan, antaa palaa!

Aloitin ratsastuksen kuusivuotiaana eli vuosituhannen vaihteessa. Ensimmäiset vuodet pyörin pienellä maalaistallilla, jossa pelto toimi kenttänä ja puitteet olivat muutenkin hieman alkeellisemmat. Noin nuoren olin liikenteessä aina äitini kanssa, mutta vanhemmaksi tullessani aloin viettämään aikaa tallilla myös yksin - tai tarkemmin sanottuna kavereideni seurassa. Tulimme tallille hyvissä ajoin ennen ratsastustuntia ja lähdimme pois vasta sitten, kun vanhemmat suurinpiirtein raahasivat meidät autoon. Halusimme katsella hevosia tarhoissa, auttaa helpoissa tallihommissa ja yksinkertaisesti seurata vanhempien hevosihmisten tekemistä.

Sama meno jatkui siirtyessäni oikeaan ratsastuskouluun, jossa talleja oli kaksi ja hevosia tuplasti entistä tallia enemmän. Tuohon aikaan kyseisellä ratsastuskoululla oli vahva hoitajakulttuuri: jokaisella hevosella oli oma ykköshoitajansa sekä mahdollisesti yksi tai kaksi kakkoshoitajaa, jotka opettelivat juttuja ykköshoitajan kanssa tai kävivät sellaisina päivinä, jolloin ykköshoitaja ei päässyt paikalle. Hoitajan tehtäviin kuului hevosen ruoka-ja juomakuppien puhdistamista, varusteiden pesemistä, loimien harjaamista ja tietysti sen hevosen kanssa touhuamista. Säännöt olivat kaikille selvät: hevosen sai harjata, mutta se piti aina olla sidottuna kiinni ja esimerkiksi jouhiin ei saanut koskea ilman opettajan lupaa. 

Nuorena hoitajan unelmahomma oli syötellä hevosta kesällä laitumella!

Tässä minä ja Tumppu ensimmäisissä yhteisissä kisoissamme, valmistautumassa starttiin :D

Mira oli yksi pitkäaikaisimmista hoitohevosistani ja samalla yksi tärkeimmistä hevosista ratsastusurani kannalta.

Belgiassa kuri oli kovaa, kaikki piti tehdä juuri eikä melkein kuten sanottiin - ja se oli hyvä!

Hollannissa ollessani kävimme työpäivän päätteeksi katsomassa kisoja ja auttamassa siellä Ninaa.
Ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin, vaikka paikalle ei vaadittu lähtemään - se ei vain olisi toiminut!

Muistan elävästi sen, kun uskalsin pyytää ratsastuksenopettajaltani lupaa ensimmäiseen hoitoponiin. Ponin nimi oli Tumppu, se oli vähän kellertävän värinen eestinhevosruuna. Vaikka Tumppu oli ihana ja olin pienenä tyttönä onneni kukkuloilla hoitaessani sitä, sain pian mahdollisuuden alkaa hoitamaan Tumpun rinnalla toista hevosta. Kyseessä oli aavistuksen kiukkuisenakin tunnettu Kaprice-tamma, tummanruunikko ja sirorakenteinen trakehner. Sillä oli vielä tuolloin ykköshoitajana mua vanhempi tyttö, joka opasti mua hevosasioiden maailmaan ja siihen, miten tamman kanssa tulisi toimia.

Tallillamme oli selkeästi neljä eri porukkaa. Ensimmäiseen porukkaan kuuluivat vanhemmat hoitajat, seuraavina tulivat uudet ja nuoremmat hoitajatytöt. Erikseen olivat vielä ne lapset ja nuoret, jotka eivät syystä tai toisesta hevosia hoitaneet sekä vanhemmat aikuisratsastajat, jotka nauttivat lajista ihan vain hevostelun ilosta. Paljon puhutaan siitä, että hoitajakulttuuri on kuollut pois siitä syystä, että talleilla oli ikävä ilmapiiri hoitajien kilpailun vuoksi. Onhan se totta, että kilpailua hoitajien kesken oli aina välillä. Jos hoitopäiviä vapautui, tartuttiin niihin kiinni kynsin ja hampain. Hoitajat pohtivat keskenään, kuka saisi osallistua joulukatrilliin omalla suosikillaan. Arvostelua, selän takana puhumista ja ihan jopa suoranaista ilkeilyä esiintyi, mutta pääosin meillä oli älyttömän kiva talliporukka, jossa viihtyivät kaikki.

Tuolloin oli itsestäänselvää, että asiat hoidettiin kunnolla ja hommat tehtiin juuri niin kuin opettaja sanoi. Oli kunnia, jos sai joskus taluttaa hevosen tarhasta talliin tai auttaa esimerkiksi jakamaan hevosille heiniä. Ja voi että, mikä ilo pääsi irti silloin, jos sai mahdollisuuden taluttaa yksityishevosta omistajan ratsastuksen jälkeen! Kävimme ahkerasti auttamassa alkeisratsastajia talutustunneilla ja myöhemmin myös ratsastamassa kärkiratsukkona. Varttuessani vanhemmaksi siirryin ensin avustamaan lasten hevoskerhon kanssa ja lopulta vastasin siitä itse parin vuoden ajan käyden koulutuksen kyseiseen hommaan. 

Champkin on saanut olla monen nuoremman hevosharrastajan kanssa, sillä se osaa käyttäytyä todella hyvin suurimman osan ajasta.

.. myös kisoissa!

Hoitajan tehtävä kisoissa on auttaa esimerkiksi verryttelyssä nostamaan puomeja. Kuvassa Sarina auttamassa mua Laakson kisoissa vuonna 2013.

Tykkään hoitaa hevoseni itse kisoissa mahdollisimman pitkälle, mutta apukäsi on tarpeen esimerkiksi radankävelyn aikana.

Musta on harmillista, miten nykyään tuntuu siltä, että kyseistä hoitajatoimintaa ei enää arvosteta hoitajien tai tallinomistajien puolelta. Omistajien näkökannan ymmärrän ihan hyvin. Nykyään ihmiset haluavat vain ratsastaa ja tehdä kaikkea kivaa, jolloin se kaikki ennen kovin kunniakkaana pidetty hevosiin liittyvä toiminta jää unholaan. Tai jos hommia tehdään, tehdään ne vähän vasemmalla kädellä ja omistaja joutuu joka tapauksessa korjaamaan asiat perästä uudelleen. 

On hassua, miten erilaisella asenteella monet lajin nuoret harrastajat ovat liikkeellä nykypäivänä. Olen itse sitä mieltä, että ilman noita hoitaja-aikoja en olisi tässä tällaisena harrastajana. Tietäisin älyttömän paljon vähemmän hevosista, enkä varmasti olisi oman hevosen omistaja. Ei mun tiedonjanoisuus loppunut siihen, kun lopetin hoitamishommat antaen tilaa nuoremmille harrastajille. Ihan samalla tavalla lähdin esimerkiksi Tahkolle tekemään tallitöitä silloin, kun olin käsi paketissa ja estynyt ratsastamasta. Belgiassa työskennellessäni sain palkkaa sen verran, että katoin sillä juuri ja juuri elämiseni - kokonaisuudessani jäin matkasta todella paljon tappiolle rahallisesti. Työ ei tosiaan ollut henkisesti kovin helppoa, mutta sitä valtavaa kokemusta, jonka sain mukaani, ei olisi pystytty tarjoamaan missään muualla. Väitän, että nykyajan nuorista moni tulisi maitojunalla kotiin hyvin nopeasti vastaavanlaisista työpaikoista.

Hoitajakulttuuri kasvatti mut hevosmaailmaan ja vaikutti muhun myös paljon ihmisenä. Tiedän, että olen nykyään todella tarkka esimerkiksi varusteideni suhteen. Niiden tulee olla juuri eikä melkein siistejä, oikeilla paikoillaan ja sentilleen suorassa. Pyrin hoitamaan hevoseni niin hyvin kuin osaan ja mikäli koen tarvitsevani apua, pyydän sitä kokeneemmilta ihmisiltä. Myönnän, etten osaa kaikkea ja haluan oppia koko ajan lisää. Koska hoitajuus tarjosi mulle aikanaan paljon, olen miettinyt sitä, että haluaisin tarjota jollekin vastaavanlaisen mahdollisuuden. En tarvitse hevoselleni liikuttajaa, sillä ne löydän kavereideni joukosta tarpeen vaatiessa, mutta musta olisi ihanaa nähdä Champ sellaisen ihmisen kanssa, joka aidosti haluaa oppia uusia asioita hevosen hoitamisesta ja joka nauttii siitä, että hän saa hoitaa ja viettää aikaa ruunan kanssa tavalla, jolla itse toimin. 

En osaa sanoa olenko ainoana tällaisten ajatusten kanssa, mutta hoitajakulttuurin loppuminen tuntuu musta todella surulliselta. Jos mulla ei olisi niin paljon hommia omassa elämässäni, voisin hyvin kuvitella hoitavani edelleen jotakin kilpahevosta oman hevoseni rinnalla ihan silkasta hoitamisen ilosta. Eihän sitä tiedä, ehkä siihen on joskus mahdollisuus!

Millaisia ajatuksia teillä on hoitajakulttuurista?

Oletko hoitanut hevosia tai hoidatko parhaillaan? Mitä oikeuksia ja

velvollisuuksia hoitajalle mielestäsi kuuluu?