#729: Paluu alkeistunnille

Mistä kirjoittaa silloin, kun pää lyö totaalisen tyhjää? Tai ei, itseasiassa se on valtavan täynnä ideoita. Tyhjyyden tunteen aiheuttaa tuo ulkona näkyvä keltainen valoilmiö vaaleansiniselle pohjalle liimautuneena, sillä se kutsuu luokseen kirkuen niin kovaa, ettei aivoni kykene tuottamaan mitään järkevää tekstiä. Ihan totta - nyt on toukokuun toinen päivä ja olen menossa ottamaan aurinkoa pihallemme. Siistiä!

Kevät on ihanaa aikaa. Puut saavat uutta väriä lehtien koristellessa niiden oksia, illat pitenevät ja hevosten loimitus vähenee. Seuraan parhaillani ikkunani takana lentävää vaaleanvihreää perhosta, joka liitelee lempeän tuulen mukana paikasta toiseen. Jos suljen silmäni, voin kuvitella itseni kavereideni kanssa lämpimään heinäkuiseen iltaan. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kesä on jo niin lähellä. En malta odottaa, en tosiaan malta.

Luonnon herääminen ei ole ainoa positiivinen vivahde parhaillaan käynnissä olevassa vuodenajassa. Kuten moneen kertaan on jo todettu, mahdollistaa lumien väistyminen ulkokentille siirtymisen. Mikäs sen ihanampaa kuin ratsastaa tuulen lailla vain taivas kattonamme! Tuulen lailla tosiaan, sillä ainakin itselleni on välillä vaikeaa hahmottaa, kuinka reippaassa tahdissa etenen ulkona: tuuli käy korviini, mikä vaikeuttaa havainnointikykyä. Liekö tämä jokin yleinen vaiva vai pelkästään allekirjoittaneen oma ongelma, mutta tätä olen ihan tosissani pohtinut useamman vuoden ajan. Että mennäänkö me nyt ihan liian kovaa, vai onko se vain tuuli, joka saa aikaan sellaisen tunteen.

Viimeksi  Pantsun valmennuksissa meni näin hyvin. Nyt palattiin takaisin alkeistunnille.

Liian kovaa ei menty Piia Pantsun viime viikon estevalmennuksessa ratsastuskeskus Ainossa, sillä välillä ei menty ollenkaan. Vaikka ulkokentille siirtyminen on varmasti kaikella tavoin piristävää, tuottaa se ainakin itselleni valtavasti päänvaivaa. Minä jännityn, hevonen jännittyy, kaikki jännittyvät. On kummallista, miten yhden viikon aikana oma ratsastustaso voi laskea lehmän hännän lailla: maneesissa hyppäämme ulkopuolisissa valmennuksissa sujuvasti +120cm rataa ja ensimmäisissä ulkotreeneissä pelkkä suoraan käveleminen tuottaa valtavaa tuskaa. Ihana laji, ei voi muuta sanoa.

Lienee sanomattakin selvää, että sunnuntain epäonnistuneen kisasuorituksen jälkeen en lähtenyt kovinkaan luottavaisin mielin torstain valmennusta kohden. Olin innoissani, sillä tiesin pääseväni korjaamaan tekemiäni virheitä. Vaikka yritin vakuutella itselleni kaiken olevan enemmän kuin hyvin, elin pienoisessa paniikissa lähes edellisestä illasta asti. Selkään päästyäni yritin vain hengittää syvään ja rentoutua, sillä jännittyneenä hommasta ei tunnetusti tule yhtään mitään. Asiaa ei tosiaankaan helpottanut se, että Ainon kentän keskelle oli rakennettu tämän viikon GP-osakilpailua varten pitkä vesihauta, joka oli Champin mielestä seuraavana maailmanlopusta. Pieni hevosparka ei kyennyt ymmärtämään, miksi se joutui kohtaamaan jotain niin hirvittävää. Siitähän se riemu repesi, sillä vesihaudan näkemisen jälkeen Champ pelkäsi ihan kaikkea. Vierestä käveleviä ihmisiä, tavallisia esteitä, katsomoa.. Kaikkea.

Kun Champ jännittyy, menee se ikään kuin omaan kuoreensa. Olen monesti yrittänyt kuvailla sitä tunnetta teillekin, mutta se on yllättävän vaikeaa. Ruuna käpertyy tilaan, jossa siihen on vaikeaa vaikuttaa. Se kyllä tekee, mutta selkä on ihan kivikovana ja suorana lankkuna, jolloin jalat viipottavat meitä eteenpäin. Jos lopetan vaikuttamisen, pysähtyisi hevonen kuin seinään. Siispä yritin itse rentoutua, kehua hevosta jokaisessa välissä mahdollisimman paljon äänellä ja taputuksin sekä ihan oikeasti vain ratsastaa normaalisti. Piia sanoi jatkuvasti, että Champin pitäisi ottaa paremmin takajalat alle ja keventyä edestä, mutta tehtävä oli omalla ratsastustaidollani melko vaativa hevosen ollessa noin jännittynyt. Vaikeaa se on normaalistikin, sitä en kiellä!

Kyllä me osataan hypätä ulkonakin, ainakin viime vuonna! Nämä kolme seuraavaa kuvaa Tampereen kansallisista kisoista viime syksyltä 110cm-luokata, tuloksena 0-0vp. Kuvat c. Hanna Heinonen.

Jottei tästä postauksesta venyisi ihan liian pitkä, tiivistän valmennuksen annin melkoisen napakasti. Videossa on ääniraita, joten siitä voi katsoa aika hyvin kohta kohdalta sen, miten meille lopulta kävi. Aloitimme puomityöskentelyn itsenäisen verryttelyn jälkeen vesihaudan vieressä siten, että puomit olivat ympyrän kaarella. Jokaiseen väliin piti ottaa siirtyminen käyntiin ja jatkaa sitten taas ravissa, jossa hevosiin pystyttiin vaikuttamaan. Champ oli aluksi todella jännittynyt, mutta rentoutui tehtävän edetessä koko ajan vähän enemmän. Tai rentoutuminen on ehkä väärä sana, se pikemminkin antoi vaikuttaa itseensä paremmin. Teimme samaa tehtävää myös laukassa vaihdellen puomien väliin tulevien askelten määrää.

Hyppäämisen aloitimme ristikolla, joka nostettiin lopulta pystyksi. Piia laittoi meidät tekemään verryttelyhypyt pystylle ja okserille pitkällä lähestymisellä, joka on mulle ihan kamalan vaikeaa jo kotioloissakin - alan aina säätämään askelta liikaa. Nyt kun en saanut hevoseen kunnolla otetta, oli tehtävä kaksin verroin haastavampi. Champ ei imenyt esteille juuri ollenkaan itse, jolloin oma käteni oli auttamatta liian kova. Mun olisi vain pitänyt hellittää kättä kolme senttiä eteenpäin ja vähän alemmas, jolloin hevonen olisi päässyt rentoutumaan kaulastaan vähän ja tekeminen olisi helpottunut varmasti kaikilta osin. Jälkiviisaana tämä on helppoa todeta. Esteiden jälkeen meidän piti aina jatkaa työskentelyä, jotta saisimme hevosia rentoutumaan ja vastaamaan apuihimme.

Tämä kaikki jännittyneisyys (tai Champin suoranainen "pelkotila", kuten Piia sanoi) näkyi ensimmäisen kerran kunnolla okserilla, jonne en saanut ratsastettua ollenkaan paikkaa ja hevonen pysähtyi. Piia totesi, että tuo olisi ollut mahdoton paikka hypätä, joten kielto oli ihan oikeutettu hevoselta. Toisella kerralla tulimme edelleen pohjaan, mutta tällä kerralla mulla oli jalat kiinni ja hyppy sujui siksi paremmin. Vaikka seuraavat paikat osuivat ihan hyvin, eikä tehtävissä sinänsä ollut mitään vaikeaa, eivät hypyt tuntuneet selkään hyviltä. Jännitin itsekin koko kroppaani niin, että tunnin jälkeen reiteni lähes kramppasivat. Olin koko lantion alueelta niin jännittynyt, että lähdin hyppyyn lähes joka kerta ennen hevosta, jolloin makasin sen kaulalla varpaiden sojottaessa sivuille. Ei kovinkaan imartelevaa, eikä ainakaan kauhean mieltä ylentävää. Tunsin olevani alkeiskurssilainen vailla minkäänlaista valmiutta toimia yhteistyössä hevoseni kanssa.

Ennen varsinaista radan hyppäämistä tulimme vielä pätkissä muutamia tehtäviä. Pystyltä okserille viidellä laukalla, kaarevaa linjaa pystyltä okserille ja siitä vielä sarjalle sekä toisen pitkän sivun linjaa. Näissä ongelmia aiheutti tuo yksi okseri, jonka sekaan olimme rysähtäneet edellisen viikon kisoissa. Champ kyttäsi sitä, mikä saattoi johtua myös siitä, että olin itsekin varautunut alitajunnassani esteen ylittämisen suhteen. Toisella yrittämällä ongelmia ei enää onneksi ollut. Sinivalkoinen okseri oli aluksi myös melkoinen "mörkö", sillä se hypättiin pitkää vettä kohden. Sanomattakin lienee selvää, että siitä ei päästy ensimmäisellä yrittämällä yli.

Rataa hypätessämme Champ oli jo hieman rennompi, joskin edelleen joillekin esteille lamaantunut. Kun se alkoi haluta mennä esteille normaaliin tapaan, en osannut muuttaa omaa ratsastustani tilanteeseen sopivaksi, vaan jatkoin puskemista. Voitte arvata, miten paljon yliratsastin. Säädin, tein liikaa. Tuota ratsastusta katsoessa hengästyy ihan täällä kotonakin, joten voin luvata, että olin tuossa tilanteessa lähes kuolemaa tekemässä. Sain tehtäväksi korjata koko homman uudelleen, jolloin virheitä tuli edelleen, mutta mukana oli myös hieman parempia pätkiä. 

Lopuksi Piia sanoi, että mun pitäisi hypätä Champilla vesihauta. Olin asiasta äärettömän innoissani, mutta samalla olin varma, ettei hevoseni tulisi enää koskaan hyppäämään yhtään estettä. Yritimme ensin ihan tavallisella lähestymistavalla "kerralla yli", mutta Champ veti liinat kiinni jo hyvän matkaa ennen estettä. Piia käski mut alas selästä ja haudasta poistettiin ylimääräiset esteet. Sitten me käveltiin Champin kanssa vesihautaa edestakaisin yhdessä, pienen epäröinnin jälkeen. Nousin selkään, kävelin ja laukkasin siitä läpi. Haudan ylle lisättiin puomi, hyppäsimme yli. Eteen lisättiin valkoiset laatikot, hyppäsimme yli kahteen otteeseen - jopa huonosta lähestymisestäni huolimatta.

Linkki videoon. (ääniraidallinen)

Oho. Me ei kuoltu. Tiedättekö sen tunteen, kun maailmassa on kaikki paremmin kuin koskaan ennen? Sellainen tunne mulla oli valmennuksen lopussa. Ei haitannut, vaikka esteiden ylittäminen oli tuottanut tuskaa. Ei haitannut, että saappaani olivat täynnä vettä (ne reiät olisi kannattanut paikauttaa suutarilla, totta tosiaan). Hymyilin, vaikka reidet huusivat hoosiannaa. Champ tuntui hengittävän ensimmäistä kertaa koko valmennuksen aikana, siitä tuli rento ja yhteistyökykyinen. Me hypättiin vesihauta! En olisi uskonut, en tämän elämän aikana.

Piia antoi mulle yhden ohjeen valmennuksen jälkeen: venyttele enemmän ennen hevosen selkään nousemista. Olihan tuon 110cm+ radan ratsastaminen tuona päivänä tuskaisen vaikeaa, mutta se johtui pitkälti siitä, että olin kyydissä kuin jääpuikko, yhtä tönkkönä ja kykenemättömänä toimimaan oikein. Kun jännitin, jännittyi hevonenkin. Ne esteet, joille ajattelin olevan ongelmia (ensimmäinen okseri, jolle kielsimme kisoissa; este, jonka sekaan rysäytimme kisoissa; este vesihautaa kohden; vesihauta) myös tuottivat niitä, kun muille ei ollut mitään ongelmaa. On raadollista, miten paljon ratsastajan oma psyyke vaikuttaa hevosen tekemiseen. Kaikki heijastuu takaisin, välillä tuplasti suurempana. Mutta tällaista se on välillä, toivottavasti meidän ulkokausi saa tämän jälkeen paremman suunnan :)

Sujuiko teidän ulkokentille siirtyminen sujuvammin?