#730: Jännitys - mörkö vai mahdollisuus?

Sunnuntaina ilmoittautuessani tämän viikon kilpailuihin tajusin, että tunsin pitkästä aikaa vatsanpohjassani pientä jännitystä. Se tunne ei ollut pelonsekaista panikointia, muttei toisaalta myöskään innostunutta ja odottavaa jännitystä. Ajatuksieni ylle leijaili välittömästi valtavan kokoinen synkkä pilvi: enkai ala jälleen jännittämään kisoihin osallistumista! Vastahan siitä päästiin eroon. 

Mietin pitkään, haluanko kirjoittaa tästä aiheesta kaikille lukijoilleni juuri ennen kilpailupäivää. Sisimmässäni tiedän, että haluan. Eri asia on, kehtaanko. Olisin voinut jättää aiheen käsittelemättä ja kertoa vaikka viime valmennuksesta, ihanista maastolenkeistä tai jostain muusta arkisesta, mutta se ei olisi tullut suoraan sydämestäni - tämä asia on käsiteltävä ja pystyn siihen parhaiten kirjoittamalla. Siitäkin huolimatta, että se saattaa antaa muille vaikutelman siitä, että olen oikea jänishousu. Vastahan me ollaan hypätty koko kausi hyvillä suorituksilla! Mutta ne muutamat epäonnistumiset ovat nyt syöneet omaa itseluottamustani sen verran paljon, että alan tuntea itseni epäonnistujaksi.

Mistä nyt onkaan kyse? Itsensä tai muiden kanssa kilpaileminen on ihmiselle täysin luonnollinen prosessi, jolla pyritään täydellisyyteen. Kilpailemisen ei tarvitse olla tietoista: voit asettaa itsellesi tavoitteita esimerkiksi kilpailutilannetta ajatellen siten, ettet itse edes huomaa asiaa. Olen luonteeltani monessa asiassa melkoinen perfektionisti tai haluan ainakin tehdä asiat mahdollisimman pitkälle hyvin. Kesti pitkään sisäistää se tosiasia, ettei mun pidä ajatella kilpailutilanteita niin sanotusti "näytön paikkoina", vaan tilanteina, joissa kilpailen itseäni vastaan. Ja niissäkin tilanteissa ilman stressiä.

Fake it 'till you make it, vai miten se meni? 

No juu, ei me ihan FEI World Cupin osakilpailua kuitenkaan viime vuonna voitettu, vaikka ruusuke toisin väittääkin ;)

Nämä sen sijaan voitettiin. Pakko oli ottaa tällainen kuva, kun olen sitä niin pitkään haikaillut!

Ratsastusurheilu on pitkälti yksilölaji, mikä lisää tiedostamatonta kilpailua entisestään. Näemme kilpailupaikalla muiden ratsukoiden suorituksia ja vertaamme niitä itseemme. "Tuo ratsastaja oli viime vuonna mun kanssa samoissa luokissa ja hyppää nyt isompia luokkia kuin minä." Vertaamme itseämme tiedostamatta ja toki myös tiedostaen alan ammattilaisiin, mikä on tietysti typerää, sillä siihen on syy, miksi he ovat ammattilaisia. Esikuvia pitää olla, sillä heidän tekemisistään voi oppia. Tarkkailemme ja matkimme muita ratsastajia soveltaen sitten näkemäämme omassa tekemisessämme. Emme kuitenkaan saisi asettaa itsellemme turhia paineita tai tavoitteita, jotka eivät ole realistisia.

Ratsatuksessa, kuten muissakin liikuntalajeissa, kilpailutilanne syntyy siis kuin itsestään halutessamme oppia sen, mitä jokin taitavampi ratsastaja jo osaa. Asetamme haasteita itsellemme huomaamatta. Huomasin tämän itsestäni joskus selvästi niissä tilanteissa, joissa joku kaverini pärjäsi todella paljon itseäni paremmin omassa luokassaan - varsinkin silloin, jos kilpailimme samalla tasolla. Vaikka halusin iloita täydestä sydämestäni hänen onnistuneen suorituksensa puolesta, en pystynyt siihen sataprosenttisesti. Toki hymyilin, onnittelin ja esitin parhaani mukaan ilahtunutta, mutta sisimmässäni en hyppinyt tasajalkaa onnesta. Olin harmissani omista suorituksistani, mikä heijastui kykyyni iloita muiden puolesta. Onneksi epäonnistumiset eivät jatku ikuisuuteen ja onnistumiset luovat tyydytyksen tunteen, joka innostaa jatkamaan eteenpäin. 

Kilpailutilanteissa jännittäminen ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä sopiva jännitys parantaa suorituksia. Toisaalta liiallinen jännittäminen halvaannuttaa: palaamme vanhoihin, huonoksi todettuihin toimintatapoihin tai yritämme liikaa. Emme osaa rentoutua, mikä välittyy hevoselle. Ratsastuksessa on mukana kaksi elävää olentoa, joten hyvää suoritusta varten molempien tulisi pystyä toimimaan rentoina ja sopivan skarppeina. Helpommin sanottu kuin tehty! 

Mikä on sitten sitä sopivaa jännittämistä? Opin viime kaudella, ettei ainakaan sitä, kun ei saa nukuttua kisoja edeltävänä yönä katkonaista torkkumista kummemmin ja joutuu syömään rauhoittavia ennen jokaista starttia. Olen vielä sillä polulla, jossa etsin itseäni kilpailijana. Onko okei jännittää jo vähän tallilla laittaessani varusteita kuntoon vai saako jännitys alkaa vasta juuri ennen lähtömerkin saamista? Miltä hyvän jännityksen kuuluisi tuntua? Se ei ainakaan lamaannuta, vaan tsemppaa parempaan suoritukseen. Jos en jännitä ollenkaan, ei tilanne ole mulle merkittävä. Silloin olisi ihan sama, vaikka olisin jäänyt kotiin.

Jännittäminen syntyy ainakin itselläni tarpeesta kilpailla itseäni vastaan. Se taas on merkki vahvasta oppimismotivaatiosta eli halusta edistyä paremmaksi ratsastajaksi. Joillakin, myös mulla, edistymishalu voi muuttua nopeasti tarpeeksi menestyä. Menestyminen on sekin jokaiselle ihmiselle tavallinen piirre, joka näkyy toisilla vahvemmin. Se myös tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita: jonkun mielestä menestymistä on suuren estekilpailun voittaminen, toisille menestyminen on onnistunut pätkä valmennustunnilla. Menestymisen tarve täytyisi osata suhteuttaa sen hetkiseen tilanteeseen - jos olet viimeksi saanut hylätyn suorituksen, olisi hyvä menestys seuraavalla kerralla ehkä vain puhtaan radan saaminen, sijoituksista viis. 

Haluaisin päästä tämän viikon kilpailusuorituksissani tilanteeseen, jossa pystyn itse hengittämään ja toimimaan järkevästi. En halua yliratsataa, mutten myöskään alisuorittaa. Saan jännittää - se on ihan normaalia! Pyrin ratsastamaan omalla tasollani ja toimimaan niin hyvin kuin tilanteessa on mahdollista. En halua paineistaa hevosta, vaan tarjota sille raamit, joissa se pystyy suorittamaan rennosti ja hyvällä fiiliksellä. Aion nauttia lämpimästä säästä, hyvistä kisapuitteista ja muiden kilpailijoiden seurasta. Onnittelen hyvistä suorituksista, kiitän apukäsiä ja hevostani. Hymyilen. Hymyilkää tekin, jos törmätään!

Ihania kisapäiviä ja menestystä kaikille tämän viikon karkeloihin :)