sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Joulukalenterin luukut 9-11 - Kyyneleet


Joulukalenterin luukut ovat viime päivinä jääneet, mutta valitettavasti en aio kirjoittaa niitä yksitellen uudelleen ja julkaista jälkikäteen. Yritän jatkaa tästä päivästä eteenpäin luukkuja normaalisti, mutta toisaalta en uskalla luvata mitään varmaksi. Kulunut viikko on ollut mulle henkisesti ehkä yksi elämäni vaikeimmista, eikä koneella istuminen ole tuntunut luontevalta millään tavoin. Yritän avata tilannetta hieman tämän postauksen avulla, vaikkei aihe liity varsinaisesti hevosiin. Tätä postausta on kuitenkin toivottu multa muuttaessani pois kotoa, joten se voi siksi olla hyvä osa joulukalenteria.

Heti alkuun haluan sanoa, että tämä postaus on ja tulee varmasti olemaan henkilökohtaisin kirjoitus, jonka tulen koskaan täällä julkaisemaan. Mietin pitkään, haluanko kirjoittaa aiheesta teille, mutta lopulta ajattelin löytäväni mahdollisesti vertaistukea tai saavani muuten ajatuksia selvemmäksi juurikin purkamalla sanoja koneen näppäimistöltä. Jos sulla on joskus ollut samoja fiiliksiä tai tämä postaus herättää mitään ajatuksia, toivon siis todella, että jaat niitä kommenttien puolella. 

Muutin porukoideni luolta pois kolmisen kuukautta sitten. Muutto ei ollut mitenkään dramaattinen, vaan ihan perinteinen "haluan itsenäistyä ja kasvattaa omat siivet" -kuvio. Vanhempani auttoivat muutossa ihan valtavasti ja he ovat senkin jälkeen olleet hyvin vahvasti osana elämääni, milloin puheluiden ja milloin tapaamisten tai vastaavan merkeissä. Saan heiltä aina tarvittaessa apua niin henkisellä kuin taloudellisellakin tasolla, mutta toisaalta he osaavat antaa juuri oikean määrän etäisyyttä, jotta pystyn harjoittelemaan yksinasumista omalla painollaan. Koska kyllä, harjoittelemistahan tämä on.

Olen aina ollut todella itsenäinen tyyppi, tai sellaisen oon itseäni pitänyt. Asuessani porukoideni luona tykkäsin viettää aikaa omissa oloissani, milloin opiskellen tai blogijuttuja tehden. Istuessani ruokapöydässä saatoin pyytää äitiäni lopettamaan mulle juttelun, jos halusin keskittyä lukemaan uutisia tai selaamaan internettiä. Aika karua, kun näin jälkikäteen ajattelee. Tarvitsin omaa rauhaa, sillä elämä kodin ulkopuolella oli hektistä ja mulla on aina ollut hyvin sosiaalinen elämä muutoin. Loppujen lopuksi vietinkin kotona melko vähän aikaa, sillä opinnot, talli ja työt, kaverit ja silloinen poikaystävä pitivät mut tehokkaasti liikkeessä kellon ympäri.

Tätä postausta koristaa kuvat, joissa esiintyy mulle tärkeitä ihmisiä ja olentoja elämässä <3

Omaan kotiin muuttaminen tuntui mahtavalta tilaisuudelta. Äiti itki muuttopäivänä, olihan hänen esikoisensa muuttamassa omilleen. Ensimmäisenä yönä olo oli hieman tyhjä, sillä uusi koti ei tuntunut kodilta, vaikka se sitä mulle oli. Olin kuitenkin älyttömän innoissani ja iloinen uudesta mahdollisuudesta, tunsin vihdoin saavuttaneeni jotain pitkään kaivattua ja ponnistaneeni uudelle tasolle elämässä. Muutto Helsinkiin toi tietysti uusia puolia elämään, sillä matka kouluun lyheni, mutta samalla tallille ja töihin tuli lisää ajomatkaa. Osa kavereista siirtyi lähemmäs, mutta ne lapsuudenkaverit jäivät vanhalle kotipaikkakunnalleni. 

Tämä syksy on ollut mun elämässä todella erilainen. Suunnittelin opiskelevani ahkerasti, tekeväni vähän vähemmän töitä ja valmistuvani valtiotieteiden kandidaatiksi jouluna. Kesällä pidetty opintotauko kuitenkin venyi ja venyi. Lopulta huomasin, etten panostanut opintoihin juuri ollenkaan - luentoja oli kerran viikossa, mutta erinäisistä syistä johtuen skippasin nekin tunnit harmittavan usein. Vietin erilaista elämää, sellaista johon en ole koskaan ennen tottunut. Olen aiemmin ollut pedantti, tehnyt asiat juuri niinkuin olen suunnitellut ja tavoitellut kuuta taivaalta. Nyt nautin vapaa-ajasta, hengasin kavereideni kanssa, elin taloudelliselta kannalta katsottuna vähän epäjärkevästi ja käytin energiaani ihmiseen, jonka kanssa mulla oli hauskaa. En keskittynyt kouluun, työt tuntuivat välillä epämotivoivilta ja saatoin hyvin skipata tallipäivän jonkun muun tapaamisen vuoksi. Huomisen huolia, tuntui olevan mottoni tuolloin. Niin sitä pienen ihmisen pää on helppo laittaa sekaisin.

Vähitellen uusi koti alkoi tuntumaan kodilta. Nautin elämästäni, kaikki tuntui olevan paremmin kuin ikinä. Hevosasiat sujuivat, mutta mulle oli muodostunut uusi sosiaalinen elämä sen vanhan rinnalle, joka tuntui antavan ihan valtavasti boostia arkeen. Samalla se kuitenkin etäännytti mua siitä vastuunotosta, joka on ollut mulle tyypillistä pienestä pitäen. Kun multa kyseltiin opintojen etenemisestä, tunsin aluksi pientä katumusta sisälläni. Lopulta totuin tunteeseen, eikä pieni breikki syksylle tuntunut enää isolta ongelmalta. Olinhan edelleen pari vuotta edellä aikataulua, joka maisteriksi valmistumiseen oli annettu yliopiston puolelta. Ja nautin edelleen opinnoista, aihe oli mulle erittäin lähellä sydäntä. Elämässä vain tuntui olevan niin paljon muuta tärkeämpää juuri sillä hetkellä.

Mainitsin postauksen alussa, että tämä viikko on ollut mulle henkisesti yksi elämäni raskaimmista. Jo viime viikonloppuna mulle tuli tunne, että kotona oleminen ahdisti ihan valtavasti. Lauantai-iltana olin suunnitellut tekeväni jotain kivaa, mutta kun suunnitelmat muuttuivat, löysinkin itseni puristava tunne rinnassa makaamassa sängyssä jo kymmenen aikaan illalla. Sunnuntaina heräsin aikaisin ja soitin kaverilleni, voisinko tulla hänen luokseen. Kun myöntävä vastaus oli saatu, pomppasin saman tien sängystä ylös ja kiiruhdin ihanan Millan luokse tukka sekaisin syömään aamupalaa ja vain oleskelemaan. 



Alkanut viikko ei tuonut helpostusta asiaan. Yritin pitää itseni kiireisenä, mutta ensimmäistä kertaa koskaan tunsin olevani tavattoman yksinäinen. Vaikka asun soluasunnossa, en juuri tapaa kämppiksiäni, enkä tunne heitä kovinkaan hyvin. Vaikka he olisivat kotona, on mulla silti yksinäinen tunne. Porukoilla asuessani tilanne oli toinen: vaikka olin kotona omissa oloissani, oli paikalla aina ihmisiä, joilta sain turvaa ja tukea sitä halutessani. Keskiviikko-iltana en enää pystynyt pitämään kaikkea sitä tunnetta sisälläni, vaan käytin valehtelematta useita tunteja jutellessani äitini ja monien kavereideni kanssa puhelimessa mieltäni askarruttavista asioista. Yhden ystäväni kanssa juttelin yhteensä kolmen tunnin ajan. Loppuajasta riitti, että se toinen vain oli siellä puhelimen päässä, vaikkei sanoja enää vaihdettukaan yhtä ahkerasti.

Torstaina koin totaalisen romahduksen. Näin jälkikäteen ajateltuna mun reaktio oli kuin mistäkin teinielokuvasta, mutta toisaalta en ole kokenut mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Ylipäänsä itkeminen on mulle vierasta, mutta nyt voin sanoa suoraan itkeneeni silmät päästäni. Tallipäivän jälkeen olo oli lähinnä tyhjä, vaikka valmennus oli mennyt hyvin ja koulussakin oli tullut käytyä. Makasin sängylläni vajaan tunnin vain tuijottaen kattoa, enkä edes huomannut ajan kuluvan niin nopeasti. Mulla oli niin yksinäinen ja pettynyt olo, pelkäsin kamalasti jääväni yksin ja pelkkä ajatus neljän seinän sisällä olemisesta sai mut voimaan henkisesti todella pahoin. Soitin äidilleni ja kavereilleni, sillä tiesin heidän viisaiden sanojensa auttavan tilannetta. Itkin välillä niin, etten saanut kunnolla henkeä. Se kuitenkin helpotti, lopulta mulle tuli ensimmäistä kertaa moneen päivään levollisempi olo.

Kaverini yrittivät lohduttaa mua ja lopulta Milla laittoi viestiä, että tulisin heille yöksi. Niinpä kurvailin kahdentoista jälkeen yöllä yökylään ja heräsin perjantaiaamuna vasta kymmeneltä todeten, etten millään ehtinyt tallille ennen työvuoroa. Onneksi tallityöntekijämme ymmärsi tilanteen ja lupasi ratsastaa Champin, jota kävin moikkaamassa illalla töideni jälkeen pikaisesti. Olin mennyt Millan luokse pelkässä yöpuvussa, joten lähdimme sillä varustuksella myös syömään ravintolaan ja lopulta päädyin siten töihinkin asti. Kokemus sekin :D Torstai ja perjantai osoittivat mulle, miten tärkeitä ja ihania ihmisiä mun elämässä onkaan, sillä voin soittaa heille mihin kellonaikaan tahansa ja vuodattaa omia mietteitäni ilman, että mun tarvitsee miettiä sitä, miltä saan itseni kuulostamaan. Kyllähän me naurettiin yhdessä ongelmilleni, ne ovat loppujen lopuksi niin kamalan mitättömiä ja pieniä verrattuna moniin muihin ongelmiin, joita lähimmäisilläni on. Siltikin he jaksavat kuunnella ja antaa tukensa silloin, kun sitä tarvitsen.



Äitini totesi hyvin torstaina, että mun pitää nyt vain opetella elämään yksin. Ja olemaan yksin, se on valtavan tärkeä taito elämässä. Ei pelkästään konkreettisesti viettämään aikaa yksin kotona, vaan myös olemaan riippumaton sosiaalisella tasolla tai tunnetasolla muista ihmisistä. Siksikin esimerkiksi sometauko tekee välillä hyvää, kun sitä puhelinta ei tarvitse tuijottaa kellon ympäri. Silti on muistettava, että ne ystävät ja perheenjäsenet ovat aina tukena ja läsnä, kun siltä tuntuu. Eikä heitä saa pitää itsestäänselvyytenä, vaan asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa. Vastavuoroisuus on sosiaalisissa suhteissa kaiken perusta.

Tämä oli todella sekava teksti, mutta jostain syystä halusin jakaa mietteitäni teille. Kävin lauantaina päiväreissulla lentäen Kuopiossa tapaamassa sukulaisiani ja perhettäni, mikä oli ihana piristys arkeen. Illaksi palasin kotiin, sillä kävin Ainon puurojuhlassa tapaamassa kavereitani ja tunnustelemassa fiilistäni. Tänään suuntaan matkani Ainoon uudelleen, joskin kisojen merkeissä. Ulkona paistaa aurinko, sää on mitä ihanin ja elämä tuntuu taas vähitellen hymyilevän enemmän. Itkin tätä postausta kirjoittaessani, mutta en niinkään ahdistuksesta, vaan tajutessani sen asian, miten ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. Ehkä tämä oli tällainen kolmen kuukauden yksinasumisen jälkeinen breakdown, jonka jälkeen jatkan matkaani entistä vahvempana. Selvää on ainakin se, että näiden päivien aikana mulle on tullut valtava hinku palata takaisin siihen aikataulutettuun arkeen, jossa teen kaiken järjestelmällisesti ja hukutan itseni opintoihin, tallielämään ja muuhun vastaavaan. Syksyn lomailu loppui, toivottakaa vanha Aada tervetulleeksi!

Onko teillä ollut koskaan samoja fiiliksiä yksinasumiseen tai muuhun liittyen?

46 kommenttia:

  1. Pakko sanoa, että sun pisteet mun silmissä nousi juuri ihan valtavasti. Vaatii rohkeutta uskaltaa sanoa näitä asioita ääneen, saati kirjoittaa niitä kaikkien nähtäville. Vaikutat vahvalta ihmiseltä, mutta ne vahvatkaan ei aina pärjää yksin. Tsemppiä, kyllä se yksinäisyyden tunne siitä hälvenee! (:

    VastaaPoista
  2. Mä asuin aikoinaan kolme vuotta yksin. Oon myös aina ollut itsenäinen, mutta myös todella sosiaalinen. Mulla oli usein yksin asuessani tosi yksinäinen olo ja sen takia tuli monet kerrat itkettyä silmät päästä. Jälkikäteen ajatellen yksin asuminen oli kuitenkin hyvä juttu. Oon sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä asua yksin jossain vaiheessa elämäänsä. Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Kaktu! Oot ihan oikeassa siinä, että jokaisen tulisi oppia elämään yksin. Sen avulla löytää itsestään ihan uusia puolia :)

      Poista
  3. Itse täytän ensi vuonna 17, mutta voin niin samaistua suhun. Kotona kun asuu niin kaikista eniten nautin siitä kun koko talo on minun ja koirien. En pysty keskittymään opiskeluun kuin täydessä hiljaisuudessa eli todella harvoin täällä kotona.. Välillä tekis mieli vaan huutaa kaikille muille samassa talossa että turpa kiinni mä en jaksa kuunnella ja haluan opiskella. Odotan tavallaan omaan asuntoon muuttamista koirani kanssa, voisipa keskittyä opiskeluun 100%. Mutta en sitten tiedä millaista se yksin asuminen tulee olemaan mutta ainakin mulla lähtee oma koira ellei kaksikin mukaan :) Ja luultavasti uusi opiskelukaupunki tulee olemaan monen tunnin päässä kotipaikkakunnasta niin se välimatka vähän pelottaa, mutta toisaalta olen niin itsenäinen ja viihdyn omissa oloissa rauhassa että voihan se olla että yksin asuminen tulee olemaan mulle juuri oikea vaihtoehto parin vuoden päästä��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä muuttoon ja itsenäistymiseen, sitten kun se edessä on. Kannattaa kuitenkin nauttia mahdollisimman paljon siitä ajasta perheen kanssa, sitä tulee arvostamaan eri tavalla sitten, kun se ei olekaan enää osana jokapäiväistä arkea :)

      Poista
  4. Aikuistuminen ja itsenäistyminen ei käy käden käänteessä ja ei ole aina helppoa. Aika auttaa ja kasvattaa.

    VastaaPoista
  5. Miksi et muuta takaisin kotiin? Kaikki olisi taas helpompaa :)
    Asuuko nyt sun äiti ja isäpuoli kahden? Vai asuuko veljesi siellä vielä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi, koska tuo hankala vaihe, joka liittyy itsenäistymiseen, on edessä jokatapauksessa. Takaisin kotiin muuttaminen vain lykkää sitä tilannetta.

      Poista
    2. Juu, en mä näe itseäni enää muuttamassa porukoille, vaikka välillä muutaman päivän ajan olisikin hankalaa. Tässä sitä opetellaan :)

      Poista
  6. Rohkea postaus! Itse muutin omilleni kolmisen vuotta sitten, ja silloin painin ihan samanlaisten ongelmien kanssa. Vieläkin kokonaan yksin asuminen on mulle sellainen asia, että välillä tulee jotenkin tosi yksinäinen fiilis (vaikka hyviä ystäviä ja kavereitakin on!). Mutta tähänkin tottuu, ja todellakin yksin asuessa olen oppinut arvostamaan läheisiäni ihan uudella tavalla. Yksin asuminen on myös opettanut minulle paljon itsestäni, ja siitä, mikä minut tekee onnelliseksi :-).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, että yksin asuminen on opettanut sulle uusia puolia itsestäsi! Se onkin asia, mitä mä odotan. Ja kiitos vielä :)

      Poista
  7. Samoja tuntemuksia. Toisaalta yksinasuminen on ollut parasta mitä mulle on tähän mennessä tapahtunut ja toisaalta välillä sitä tuntee olevansa niin yksin. Olet rohkea, kun puhut tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Uskon, että pitkältihän se noin menee :)

      Poista
  8. Normaalia! Onhan se iso elämänmuutos ja suurin osa tuntee surua, vaikka muuta väittäisivätkin. Mulle ekat 5kk oli ihan kamalia. En tutustunut kehenkään, en ollut koskaan asunut kaupungissa, kaikki oli outoa ja olo niin yksinäinen. Itkin ja saatoin yölläkin herätä omaan itkemiseen/kirkumiseen. Hiljalleen se helpotti. Siitä on nyt 10v aikaa ja ikävä kyllä mun elämä ei siitä parantunut kuitenkaan. Elän edelleen täysin yksin. Joskus harvoin pystyn itkemään. Muutoin olen turtunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, tsemppiä sulle! Toivottavasti saat elämääsi iloa ja ihmisiä lähellesi :)

      Poista
  9. Erittäin tuttuja tunteita. Minulle tämän vuoden alku oli ihan järjettömän vaikea. Erosin tammikuussa, muutin omaan asuntoon helmikuun 5. päivä ja Mikki kuoli helmikuun yhdeksäs.... Pari kuukautta meni kyllä sellaisessa sumussa, ettei mitään järkeä. Syyllisyys lapsen perheen rikkomisesta, Mikin kuolemassa olevat pari epäkohtaa (mistä taisin puhelimessa sulle sillon joskus mainitakin?) ja kaikki muut arjen asiat rasittivat ihan mielettömästi. Joskus saatoin maata sängyssä useamman tunnin vain itkien. Laihduin melkein kymmenen kiloa parissa kuukaudessa, ruoka ei maistunut eikä liiemmin unikaan. Vähitellen olo kuitenkin koheni ja kesällä löydetyn uuden poikaystävän myötä asiat ovat parantuneet entisestään. Nykyään olen oppinut viihtymään yksin ihan hyvin ja minulle riittää kun kavereita, sukulaisia tai perhe on puhelimen päässä. Mutta vaikka oon asunut omillani tai siis yksin, au-pair perheessä tai yhdessä puolison kanssa jo 8-vuotta (APUA :D) niin edelleen ihan yksin jääminen olisi varmasti vaikeaa. Mutta tosiaan kannattaa vaan soitella kavereille, se on auttanut mua ainakin tosi paljon. Tsemppiä, ei kannata jäädä yksin ja saa mullekin soitella aina jos siltä tuntuu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Laura, mä ymmärrän nyt niin paljon paremmin nuo tunteet! Oot kyllä äärettömän vahva, kun kerroit niistä ääneen. Miten se onkin niin, että usein kaikki negatiivinen kasaantuu yhteen ajanjaksoon.. mutta niin ihanaa, että sä oot nyt saanut asioita taas raiteilleen. Kyllä me kaikki aina noustaan, loppujen lopuksi. Tosi paljon tsemppiä sullekin jatkoon ja soitellaan joskus <3

      Poista
  10. Viisaita sanoja äidiltäsi. Yksin oleminen ja itsensä kanssa viihtyminen ovat tärkeitä taitoja aikuisen elämässä, ehkä jopa terveen parisuhteen pohja jossa kumpikaan ei ole riippuvainen toisesta. Jos ei voi olla onnellinen yksin, kasaa valtavan painolastin toisen harteille jos tämä joutuu olemaan vastuussa molempien onnellisuudesta. Töissäkin voi (työstä riippuen) tulla yksinäisiä kausia joilloin ei saa tukea muilta, jos on tehtävä päätöksiä jotka eivät kaikkia miellytä. Tsemppiä Aada, yksinäiset hetket ovat oivia tilaisuuksia tutustua paremmin omaan sielunelämään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Hanna! Äärettömän viisaita sanoja, avasi silmiä eri tavalla mullakin. Yksinolemisen opettelu ei ole aina kivaa, mutta ilmeisen pakollista :)

      Poista
  11. Oon ollut nyt yli nelja vuotta samassa tilanteessa ja asiat ei tunnu menevan ees positiivisemmiks... Syyna oli lahto toiseen maahan yliopistoon ja kaikkien kavereiden muutto muihin maihin. En saanut kavereita uudesta yliopistosta ja vanhemmat eivat ymmartaneet mielenterveyden tarkeytta, vaan katsoivat opiskeluiden sujumisen tarkeemmaksi asiaksi. Nyt neljan vuoden kuluttua asian alusta asiat eivat ole paremmin, vaan olen yksinaisempi kuin ikina, koska vanhemmat eivat vielakaan ymmarra, joten heille ei voi puhua ja kavereita joille voisi soittaa mihin aikaan tahansa ei ole... Olet erittain onnekas etta lahipiirisi ymmartaa... Minusta tuntuu, koska alkuvaiheessa toiseen maahan muutto oli niin hankalaa ja siina vaiheessa puhuin siita niin monelle kaverille etta nyt neljan vuoden kuluttua he ajattelevat etta sen vaiheen pitaisi olla jo ohi joten en enaa uskalla sanoa heille mitaan koska olemme kasvaneet erilleen ja myos pelkaan etta turhaan heidan aikaa tai etta he ajattelevat minusta huonosti jos valitan heille koko ajan...

    VastaaPoista
  12. Huh nyt on pakko kommentoida. Olen ite käynyt samoja fiiliksiä läpi ja tää teksti kosketti todella. Oon ollu kans semmonen et viihdyn tosi hyvin yksin ja hoidan omat asiani ja olen tunnollinen ja pärjään yksin blaaa blaaa blaaa... Silti on hetkiä, välillä niitä oli myös vanhan parisuhteeni aikana, ettei jaksa. Koko elämä tuntuu ihan mahdottomalta ja ns koti-ikävä on ihan järjetön.. (ikävä nimenomaan sinne lapsuuden kotiin). Olen jo 26v mutta silti vietän jonkin verran viikonloppuja porukoilla. Syinä tietysti meijän ihana koira ja landeilmasto, mutta suurimpana se että vaikka lukisi yksin kirjaa, on ne muut ihmiset läsnä. On helpompi hengittää kun ei ole yksin.

    Tsemppiä Aada sulle itsenäistymiseen! Kyllä se siitä ja se perhe ja kaverit on siellä ja pysyy <3

    -Heidi

    VastaaPoista
  13. Nyt jos koskaan toivoisin, että voisin sanoa jotain fiksua ja järkevää kokemuksen rintaäänellä! Vaan vielä niin kakarana kun ollaan, niin tuo kaikki on mulla vasta parin vuoden päästä edessä. Mutta toivon syvästi, että kun joskus lähden omilleni täältä kotoa, muistan saapua lukemaan tämän tekstin ja viisastua sen myötä. Kiitos paljon tästä! :)

    VastaaPoista
  14. Voi Aada, osaan todella kuvitella miltä susta tuntuu, ei tämä aikuistuminen aina ole niin helppoa kuin haluaisi. Onneksi on kuitenkin niitä ihmisiä elämässä, joiden avulla jaksaa yrittää eikä anna periksi, vaikka välillä vähän ahdistaisikin :)
    Itse muutin puolisentoista vuotta sitten kotoa ja itsenäistyminen tuli pakostikin yhdellä ryhkäyksellä kun opinnot vetivät ulkomaille. Olen aina ollut enemmän se omissa oloissani viihtyjä, ja kotona asuessakin oli aina välillä pidempiäkin aikoja yksin vanhempieni työmenojen sun muiden vuoksi, eikä silti koskaan tuntunut yksinäiseltä. Ulkomailla todellisuus sitten iskikin päin kasvoja, eikä aina ollutkaan niin kivaa. Suomeen olivät jääneet perhe, yhtä lukuunottamatta kaikki läheisimmät ystäväni ja kaikki tutut vapaa-ajanviettotavat, täällä kaikki piti aloittaa alusta. Toki yliopisto-opiskelu vei oman aikansa ja sinänsä jopa helpotti sopeutumista, kuten myös se, että asuin kimppakämpässä enkä siten koskaan olluyt täysin yksin kotona, mutta parin kuukauden jälkeen alkoi välillä ihan oikeasti kaivata sitä vanhaa tuttua, jopa "tylsää" elämää Suomessa, ja niitä tuttuja ihmisiä, jotka olin tuntenut melkein koko pienen elämäni (etenkin sillon, kun kemiat eivät taaskaan kohdanneet kämppisten kanssa ja pientä kinaa syntyi ties mistä pikkujutuista). Kaikkein vaikeinta oli lomalla, kun olin pari viikkoa Suomessa ja ehdin tuuduttautua tähän "vanhaan" rutiiniin - juuri ennen kuin tajusin, että kohta on mentävä takaisin, vaikka en välttämättä halunnut.
    Mutta jotenkin se siitä sitten lähti rullaamaan ja tuntumaan vähemmän ikävältä. Vuodenvaihteessa koitti muutto omaan asuntoon, jossa olin ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Alussa se tuntui vain pahentavan koti-ikävää, mutta alun totuttelun jälkeen tämä taisi jopa olla parempi vaihtoehto, kun ei tarvitse potea huonoa omaantuntoa siitä, ettei olisi tekemisissä kämppisten kanssa syystä tai toisesta. Kuluneen vuoden aikana olen ihan todellakin oppinut arvostamaan ystäviäni - ei se määrä vaan se laatu <3 - ja ottamaan vastuuta omista tekemisistäni ja itsestäni ihan eri tavalla. Kuvittelin tänne muuttaessani, että osaan olla yksin, mutta näin jälkikäteen katsottuna huomaan, että olen vasta oppinut sen täällä kunnolla. Yksin olemistakin on niin monenlaista.. Ja toisaalta kavereista jonkin aikaa erossa oleminen tuo ystävyyssuhteeseen ihan uusia ulottuvuuksia. Aina voi kuitenkin soittaa tai viestitellä, jos (kun) ehtii tulla liian kova ikävä ennen seuraavaa tapaamista.
    Ehkä vahvistavin kokemukseni tähän mennessä oli viime kesänä, kun uskaltauduin ihan yksin viikonloppulomalle vieraaseen suurkaupunkiin. Pelotti, mutta samalla luotin siihen, että pärjään.

    Tsemppiä, kyllä se siitä! Olet rohkea, kun uskallat kertoa tuntemuksiasi näinkin julkisesti. Useinhan jo omien ajatusten purkaminen auttaa yllättävän paljon niiden selvittämiseksi :)

    Mukavaa joulunodotusta,
    -L

    VastaaPoista
  15. Kuulosti kyllä osittain hyvinkin tutulta. Nuo fiilikset varsinkin, ei ehkä tilanteet niinkään. Asun yhä porukoilla, mutta ongelma on nimenomaan siinä, että tuntuu että tarvitsen tilaa ja vapautta. Ettei kokoajan tarvitse perustella mitä tekee ja minne menee. Välillä tuntuu että seinät todella kaatuvat päälle.

    Toisaalta taas vuoden sisään on tullut ruvettua elämään huolettomammin. Skipattua asioita, mistä jälkikäteen tulee huono omatunto.

    Näiden kahden asian yhdistelmästä tulee välillä ihan järkyttävä ahdistuskohtaus. Ei jaksa uskoa siihen, että ajan kanssa helpottaa ja asiat järjestyy:

    Mutta pääasia on, että sinullakin on ihmisiä ympärillä jotka auttaa ja tukee. Muutokset on aina vaikeita, mutta niihin tottuu aikanaan.

    VastaaPoista
  16. Tuo tunne on hyvin tuttu. Muutettuani pois kotoo olo oli hyvin yksinäinen. Mutta kaikkeen tottuu ! Oo aada onnellinen, että sulla on perhe ja kaverit joille voi soittaa koska vaan :) Kaikilla ei ole. Niin kuin allekirjoittaneella ei.
    Ihanaa joulun odotusta sinne :)!

    VastaaPoista
  17. Voiskohan kyseessä olla vähän sama tilanne, kun parisuhteissa, kun se ns. "alkuhuuma" loppuu? Tuli mieleen se, kun sanoit siinä snapchat Q&A -videopostauksessa jotain sen tyylistä, ettet tiedä mikä on ollu sun elämässä vaikein(?) kokemus, niin nyt sitten kerrot tässä postauksessa, että kulunut viikko on ollut vaikein. Mä luulen, että toi yksin asuminen kasvattaa ihan älyttömästi, ja varmaan jokaisen olis joskus hyvä asua yksin ja ns. itsenäistyä. Tsemppiä sulle paljon, paras hevosbloggaaja! ♥

    VastaaPoista
  18. Heti ekaksi pakko sanoa, että kyyneleet nousi silmiin kun luki sinun tekstiä. Sekä myötätunnosta, että siitä, että muistan kyllä tuon tunteen.
    Muutin pois kotoa n.10v sitten. Juurikin samasta syystä kuin sinä; Kotona oli hyvä olla mutta halusin kokeilla jo niitä omia siipiä. Alkuun kaikki oli hyvin, oli mahtavaa kun oli oma koti jonne saattoi kutsua kavereita vaikka keskellä yötä ja sai mennä ja tulla ilman että kukaan kyseli.
    Sitten tuli juuri tuollainen alamäki. Ahdisti ja itketti ja se oma koti tuntui ikävimmältä paikalta. Tätä kesti vain hetken. Sitten löysin sen ikioman asunnon. Tuntui niin AIKUISELTA, alle 25 vuotiaana saattoi ostaa ihan ikioman kodin!
    Kuitenkin jonkun ajan päästä seki alkoi tuntun niin isolta vastuulta (niinku sillä olis merkitystä keräätkö rahat vuokraan vai lainanlyhennykseen?? :D) ja tuntui, että olisi halunnut taantua vuosia nuoremmaksi, olla kotona ns. äidin potuilla :D Mitä lie katumusta tai jotain, tämäkin oma koti alkoi ahdistaa ja tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Olisi haluttanut vain mennä kotiin ja olla siellä ja unohtaa kaikki itsenäistyminen. Mullakin nykyään jo naurattaa nuo mitkälie romahdukset :D
    Nuista kaikista selvittiin ja tänäpäivänä osaan nauttia yksinäisyydestä (ehkä liikaakin :D)

    Rohkea olet kun kerrot kaikelle kansalle tunnoistasi. Ihanaa kun sulla nyt tuntuu, että kaikki on taas hyvin :)
    Parhainta joulun odotusta! <3

    VastaaPoista
  19. Heti ekaksi pakko sanoa, että kyyneleet nousi silmiin kun luki sinun tekstiä. Sekä myötätunnosta, että siitä, että muistan kyllä tuon tunteen.
    Muutin pois kotoa n.10v sitten. Juurikin samasta syystä kuin sinä; Kotona oli hyvä olla mutta halusin kokeilla jo niitä omia siipiä. Alkuun kaikki oli hyvin, oli mahtavaa kun oli oma koti jonne saattoi kutsua kavereita vaikka keskellä yötä ja sai mennä ja tulla ilman että kukaan kyseli.
    Sitten tuli juuri tuollainen alamäki. Ahdisti ja itketti ja se oma koti tuntui ikävimmältä paikalta. Tätä kesti vain hetken. Sitten löysin sen ikioman asunnon. Tuntui niin AIKUISELTA, alle 25 vuotiaana saattoi ostaa ihan ikioman kodin!
    Kuitenkin jonkun ajan päästä seki alkoi tuntun niin isolta vastuulta (niinku sillä olis merkitystä keräätkö rahat vuokraan vai lainanlyhennykseen?? :D) ja tuntui, että olisi halunnut taantua vuosia nuoremmaksi, olla kotona ns. äidin potuilla :D Mitä lie katumusta tai jotain, tämäkin oma koti alkoi ahdistaa ja tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Olisi haluttanut vain mennä kotiin ja olla siellä ja unohtaa kaikki itsenäistyminen. Mullakin nykyään jo naurattaa nuo mitkälie romahdukset :D
    Nuista kaikista selvittiin ja tänäpäivänä osaan nauttia yksinäisyydestä (ehkä liikaakin :D)

    Rohkea olet kun kerrot kaikelle kansalle tunnoistasi. Ihanaa kun sulla nyt tuntuu, että kaikki on taas hyvin :)
    Parhainta joulun odotusta! <3

    VastaaPoista
  20. Kiva kun uskalsit kirjoittaa aiheesta! :) Mua on kans muutosta alkaen pelottanut, että tulee just tollanen fiilis. Kun on tottunut, että lähes aina on kotona joku ja lisäksi suhteet perheeseen muutenkin ollu aina läheiset. Itseasiassa voisin kyllä ihan hyvin asuakin vielä lapsuudenkodissa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että 22 vuotiaana alkaa olemaan aika itsenäistyä, varmaan ulkoinen painekin valitettavasti vaikuttaa... Toisaalta kun omassa kodissa ei kuitenkaan ole tullut vietettyä niin paljon aikaa niin olen myös oppinut nauttimaan siitä ajasta kun saan olla yksin omassa kodissa :) Mä oon myös edelleen viettänyt aikaa vanhempien luona niin ei ole tullut niin radikaalia muutosta ja tottakai on kiva nähdä edelleen perhettä usein! On onni kun on hyviä ystäviä ja perhe, joiden kanssa voi jakaa asioita ja joille on tärkeä :)

    VastaaPoista
  21. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  22. Todella kiva postaus Aada! Kiva kun puhut blogissasi myös henkilökohtaisemmista asioista. Muistan tunteneeni ihan samanlaisia tuntemuksia kuin sinä muuttaessani ensimmäistä kertaa omilleni. Tsemppiä kyllä se siitä:) näin jälkeenpäin olen myös iloinen siitä että olen opetellut asumaan täysin yksin.
    Sitten asiaan täysin liittymätön kysymys, minkämerkkiset saappaat tilasit just dressagelta? Mulla joululahja mietintä menossa ja mietin kivasti mitkä tilaisin.

    VastaaPoista
  23. Sosiaaliset tilanteet ovat itselleni olleet aina jollakin tasolla vaikeita, ja olen kamppaillut yksinäisyyden kanssa pienen ikäni, vaikka välittäviä ihmisiä on aina ollut ympärillä. Muutin syksyllä peruskoulupohjaisena ypäjälle opiskelemaan ja alku sujui kivuttomasti, olihan elämä siellä paljon sosiaalisempaa kun oli huonekaveri ja asui seitsemän muun tytön kanssa. Jossain vaiheessa tämä alkuviehätys odotetusti hieman haihtui ja tutut yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet alkoivat palata. Mun tuki ja turva on tässäkin ollut mun usko Jumalaan ja siihen etten oo koskaan yksin. Muutto on kuitenkin kaiken kaikkiaan ollut minulle odotettua helpompi, käyn kuitenkin lähes joka viikonloppu kotona ja täällä onneksi riittää tekemistä! Ja onhan tämä lievempi tapa itsenäistyä kuin heti omaan asuntoon yksin muuttaminen.
    Tsemppiä sulle ihan tosi paljon! Nostan hattua, tästä aiheesta ei oo helppo kirjoittaa. Uskon muuten, että tällä voi olla aika iso merkitys monelle, koska sun blogia lukee varmaan moni yksinäisyyden kanssa kamppaileva nuori. Tällaiset kirjotukset on vaan niin hyviä muistutuksia siitä, että he joita pidämme aina iloisina ja joilla näyttää menevän aina hyvin, he joita ehkä katsomme ylöspäin ja ihailemme, ovat aivan samalla tavalla ihmisiä ja kokevat tunteita aivan kuin me itsekin.

    VastaaPoista
  24. Hieno ja ihailtavan avoin kirjoitus!! Tosi kiva kuulla että sun olo on jo helpottanut :) Mä olen ehkä siinä mielessä vähän "erakko", että viihdyn todella hyvin yksin ja nautin yksin asumisesta, vaikka tulevaisuudessa muutankin joku päivä (toivottavasti...) nykyisen miesystäväni kanssa yhteen. En minäkään tietenkään aina halua yksin olla, mutta yksin asuminen on ollut mulle ihan hyvä ratkaisu. Itse asiassa muutin jo 16-vuotiaana pois kotoa, koska lukioon olisi ollut välimatkan takia tosi vaikea kulkea päivittäin lapsuudenkodista. Muuten, tosi hienot kuvat tässä postauksessa <3

    Pakko vielä sanoa, että mä pelästyin ihan hirveästi kun näin ton otsikon, että Champille on tapahtunut jotain!!! :o :o Mut ei pitäis minkään otsikon perusteella vetää liikaa johtopäätöksiä vaan lukea rauhassa että mistä tässä oikeasti on kyse ;)

    VastaaPoista
  25. Pitkällä yli 10 vuoden kokemuksella voin todeta, että yksinäisyyteen tottuu - silti se aina välillä yllättää, joskus rajustikin. Menneenä viikonloppuna olin perjantaina viettämässä iltaa läheisteni kanssa, mutta tunsin loppuillasta oloni yksinäiseksi - rinnaltani puuttui puolet minusta. Lauantaina olin eräissä juhlissa - mutta tunsin hyvästä vastaanotosta huolimatta itseni ulkopuoliseksi, - vaikka olin joskus ollut osa tuota yhteisöä. Sunnuntaina olin minulle rakkaan harrastuksen parissa koko päivän, mutta sydän oli surullinen lähellä olevista ihmisistä huolimatta - tai ehkä juuri siitä johtuen.

    Meidät on luotu tunteviksi ihmisiksi, tunteet ovat tärkeä osa elämäämme ja persoonaamme. Joskus mietin, pitäisikö yrittää jäädyttää tunteeni lisäkipujen estämiseksi. Se ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan kipeidenkin tunteiden läpikäymisen hetteiköstä tulee jossakin vaiheessa astetta vahvempana pois iloon. Ja kuten Aino tuossa ylempänä kirjoitti - vierellämme on joku, jonka jäljet näkyvät hiekassa silloin, kun emme jaksa itse enää kävellä.

    Tsemiä sinulle, Aada :)

    VastaaPoista
  26. En ole ikinä lukenut näin hyvää tekstiä, jossa voin itse samaistua tuntemuksiin ja ehkä huomata olevani samassa tilanteessa osittain. Tuntui kun itsekkin olisi saanut uutta näkökulmaa asioihin, joita olen miettinyt pitkään.

    Ihanaa kuulla että sinulla on hyvä tukiverkosto johon voit tukeutua aina kun siltä tuntuu, vaikka kello olisi mitä.

    Toivottavasti vointisi paranee, ainakin sait minuun uutta näkökulmaa luotua ja oloani paremmaksi sen myötä! :)

    VastaaPoista
  27. Itse asun vielä vanhempien kanssa mutta omilleen muutto alkaa kyllä pikkuhiljaa houkuttelemaan. Viihdyn hyvin itsekseni enkä kaipaa kauheasti porukkaa ympärilleni. Olen luonteeltani vähän hiljaisempi ja olen saanut tehdä vuosien varrella todella paljon töitä sen eteen, että pystyn rohkeasti vain puhumaan tuntemattomille ihmisille. Jotenkin nyt opintojen myötä, kun meillä on todella paljon erilaisia ryhmätöitä, olen saanut rohkeutta. Silti yleensä vietän illat mielummin kotona kun viihteellä kavereiden kanssa. Olen todella perhekeskeinen. Tulen hyvin toimeen vanhempieni ja pikkusiskoni on minulle todella läheinen. Teemme paljon asioita yhdessä perheen kanssa. Se minua pelottaa, että kun sitten muuttaa yksin, niin kun ei olekaan sitä perhettä siinä ympärillä niin jääkö ihan yksin.

    Tsemppiä Aada! Omien luonteenpiirteiden muuttaminen ei ole helppoa! Äitisi oli sanonut hyvin että on tärkeä oppia olemaan yksin. Minun pitää puolestaan jatkaa edelleen itseni työstämistä, jotta olisin rohkeampi. :) Mukavaa joulunodotusta!

    VastaaPoista
  28. Täysin normaaleja kasvukipuja, ei kannata olla huolissaan niistä. Myöskin opiskelutahtia voi ihan hyvin vähän höllätä. Olet maininnut moneenkin otteeseen, että etenet nopeammin kuin normaalisti edetään ja valmistut ennätysajassa. Siitä on jäänyt vähän ylisuorittamisen maku. Ei sinun tarvitse niin kauheasti todistella jaksamistasi. Olet nuori, ehdit kyllä vielä hyvin kaikkea!

    VastaaPoista
  29. Kisapostaus?? Oletko kunnossa?

    VastaaPoista
  30. Milloin Joulukalenteria?

    VastaaPoista
  31. Olen sinua 10 vuotta vanhempi ja tunnistan hyvin tunteet, joista kirjoitat. Ahdistus iskee enemmin tai myöhemmin, jos arki ei ole aikataulutettua ja itsensä hukuttamista kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Ahdistus helpotti, kun opettelin tykkäämään itsestäni ilman, että se on riippuvaista kaikesta, mitä teen tai ympärillä olevista olevista ihmisistä. Ihminen tarvitsee myös kevyempiä ajanjaksoja elämäänsä. Jatkuva suorittaminen vain lisää lopulta ahdistusta ja sellaista irrallaan olon tunnetta, sitä on ehkä hieman vaikea selittää; yksinäisyydeksikin sitä voisi ehkä kutsua. Tsemppiä sinulle aikuistumiseen!

    VastaaPoista
  32. Täällä on yksi kohta nelikymppinen täti :-). Lähes vahingossa luin pitkästä aikaa blogiasi. Tähän astisen elämänkokemukseni perusteella sanoisin, että yksin eläminen on eri asia kuin yksinäisyys. Vaikka asuisit yksin, voit olla riippuvainen tunnetasolla toisista ihmisistä, ihan hyvin. Ehkä olennaisinta on se, että opit itse ottamaan vastuun omasta elämästäsi, tekemisistäsi ja tekemättä jättämisistäsi. Muistan itse hyvin päivän yli kahdenkymmenenvuoden takaa, kun makasin ensimmäistä iltaa sängyssä, poissa lapsuudenkodista, ensimmäisessa omassa kämpässäni. Kyllä se hiljaiseksi veti. Älä kiirehdi itsenäisyyden kanssa. Opit kyllä, olet viisas nuori nainen.

    VastaaPoista
  33. Itse olen tänä vuonna joutunut opettelemaan sen ajatuksen, että yliopisto on olemassa vielä ensi vuonnakin eikä kaadu siihen, jos mä en suorita kaikkea nopeinta mahdollista tahtia. Vuosi on ollut järkyttävän pitkä ja rankka kaikin tavoin. Töissäkäyvänä yliopisto-opiskelijana lomia ei ole tullut pidettyä muutamaan vuoteen ja tänä vuonna tiukaksi käyneen työtilanteen ja muiden huolien takia se kai sitten näkyi. Paloin loppuun siihen pisteeseen, että ensin itketti työpäivän jälkeen, sitten vähinä vapaapäivinäkin kun tiesi, että kohta pitää taas mennä, ja lopulta en yhtenä aamuna saanutkaan itseäni sängystä ylös. Mut laitettiin viikoksi sairaslomalle.

    Siitä melkein suoraan aloitin työläimmän ja raskaimman jakson yliopistolla tähän asti. Jollain ihmeen keinolla kompuroin siitä läpi, vaikka sitten ihan ylikierroksilla. Sen jälkeen takki olikin sitten niin tyhjä, että seuraava periodi meni täydellisen harakoille. Hommia jäi rästiin ja vaikka välillä tuntuu, että olen ihan epäonnistunut ihminen sen takia, olen kyllä tavallaan tyytyväinenkin, että "opintoputki" nyt vähän katkesi. Onpahan tullut mietittyä yliopistokoulutusta uudelta kantilta! Ensimmäistä kertaa olen todella tullut ajatelleeksi sitä, että ehkä on parempi suhtautua asiaan niin, että yliopisto ja sen mahdollisuudet ovat mua varten enkä minä yliopistoa varten.

    Meidän alalla ei ole loputtomasti vapautta suunnitella omia opintoja, mikäli tahtoo pysyä tavoitetahdissa. Aluksi tulikin sellainen olo, että mitäs nyt, miten tästä enää kirin mitään kiinni. Muiden kanssaopiskelijoiden kanssa jutteleminen on kyllä auttanut. Loppujen lopuksi on monia, jotka kuitenkin käyvät opintoja syystä tai toisesta oman polkunsa mukaan, ja vaikka se vaatii lisätyötä, se on mahdollista mullekin.

    Kai tässä vaan on luotettava siihen, että asiat järjestyy. Jos nyt eivät ihan oppikirjan mukaan niin jotenkin kuitenkin! Loppujen lopuksi mun ihmisarvo ei alene mihinkään, vaikka en sitten valmistuisi ihan tavoiteajassa tai -"tavalla". Eikä muuten nousekaan, vaikka valmistuisin neljä vuotta etuajassa (mikä on toki jo pahasti myöhäistäkin :D). Elämä yllättää välillä, mutta kantaa kuitenkin aina. Jotenkin. Uskoisin.

    VastaaPoista
  34. Hei, hyvä teksti. Sama tunne on tuttu monelle muullekin. Aloitin itse viime syksynä amk-opinnot uudella paikkakunnalla ja sama tunne tuli tutuksi silloin. En tuntenut ketään ja ympäristö oli vieras. Olin saamassa kämppiksekseni ihmisen, jota en ollut koskaan tavannut. Jouduin myös luopumaan rakkaasta hevosestani opintojen alkaessa, koska en omistanut autoa eivätkä rahat riittäneet maksuihin. Ensimmäinen koulupäivä oli rankka; uusia ihmisiä, uusi koulu, hevosen pois lähtö, ensimmäinen yö yksin uudessa asunnossa. Olen luonteeltani ujo, joten jännitin etukäteen uusien tyyppien tapaamista. Kaikki stressi ja jännitys purkautui iltapäivällä, kun purskahdin itkuun, kun en löytänyt oikeaa bussia, jolla pääsisin vanhalle tallillemme :D kaikki tunteet vain vyöryivät yli. Yksinäisyys kuuluu tähän elämän vaiheeseen ja avaa samalla uusia ovia. Se ei ole helppoa, mutta kaikille sitäkin välttämättömämpää. Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta!

    VastaaPoista
  35. Tsemppiä Aada! Oon aika pitkälti samaa mieltä sun kanssas, tosin en ole vielä asunut yksin. Oon aika itsenäinen luonne ja kotonakin oon lähinnä omassa huoneessani. Toki oon jatkuvasti yhteydessä kavereihini: paras ystäväni asuu naapurikaupungissa ja seuraavaksi lähimmät etelämmässä Suomea, joten face to face -juttelua ei tule ihan niin usein kuin toivoisin. Toki paras ystäväni on samassa koulussa kuin minä eli ihan yksinäni mun ei tarvi arjessani olla.

    Vajaan kuukauden kuluttua tähän tulee kuitenkin muutos: muutan yksin työharjoittelun perässä 100 kilometrin päähän kotoa koko kevääksi - kaupunkiin, josta tiedän vain pari ihmistä, joita en ole ikinä tavannut tai joiden kanssa en ole juurikaan ollut tekemisissä. En sano että pelkäisin, mutta jännitän tätä todella paljon. Pari ensimmäistä kuukautta käyn kotona tiuhaan lukioon liittyvien asioiden vuoksi, mutta sen jälkeen tahti luultavasti harvenee. En tiedä löydänkö ketään uusia ystäviä 38 kertaa suuremmasta kaupungista kuin mistä olen kotoisin, sillä veikkaan ettei työkavereita ja minua yhdistä mikään muu kuin työ. Noh, saa nähdä miten käy: palaanko heti ensimmäisen viikon jälkeen kotiin, vai pystynkö pitämään itseni kasassa koko sen viisi kuukautta...

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Viikon luetuimmat

Luetuimmat kautta aikojen

Yhteistyössä