#928: Niin, että ihan hengästyttää

Jos tämän syksyn kisareissuja voisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se on kyllä vastoinkäymiset. Tai ei oikeastaan edes kisareissuja, koska emme ole kertaakaan päässeet itse kisareissulle asti! Syksyn aikana olen kisannut Macon kanssa kahteen otteeseen, joista toinen oli Ypäjällä syyskuussa kansallisissa kisoissa ja toinen sitten ihan meidän lähitallilla Stall Solbackassa seurakisoissa. Kuinka ollakaan, alun perin meidän piti käydä kisakentillä paljon useammin.

Kisoja oli tarkoitus käydä kolme kappaletta enemmän: kaksi Ainossa kansallisissa kisoissa ja yksi Stall Solbackassa seurakisojen merkeissä. Ilmoittauduin näistä jokaiseen, mutta valitettavasti kisoihin lähdölle tuli aina jokin este. Milloin meidän tallilla oli flunssaa hevosien keskuudessa, milloin Maco oli epäpuhdas kengityksen takia.. Ja näin viimeisempänä peruin kisat, jotta pääsin itse illalla katsomaan Tähdet tähdet -ohjelman finaalilähetystä, joka olisi mennyt kisojen kanssa päällekäin. Siinä kohden ei tarvinnut kahdesti kyllä miettiä, sillä kyseiset seurakisat olivat meille enemmänkin harjoittelua ja pääsin treenaamaan rataa päivällä Riders Inniin valmentajan kanssa. Tuo treeni vastasi käytännössä samaa kuin kisasuoritus lähitallilla, niin estekalustoltaan kuin muiltakin puitteilta. Hyvää treenissä oli se, että siellä virheitä pystyi korjaamaan niin useasti kuin itse tahtoi. Mutta ei tuosta sen enempää, mulla oli kuvaaja mukana - postausta odotellessa!

Moni teistä on saattanut nähdä tämän postauksen varsinaisen aiheen eli kuukausi takaperin kuvatun valmennusvideon jo YouTubessa, mutta ajattelin kuitenkin jakaa sen myös tänne blogin puolelle tekstin kera. Olen nimittäin saanut viime aikoina estevalmennuksissa ihan superhyviä puomi- ja kavalettitehtäviä eteeni, mikä on tuntunut parantavan mun omaa tekemistä ja meidän menoa ratsukkona Macon kanssa ihan valtavan paljon. Sen puolesta olenkin tyytyväisenä treenannut kotona ja todennut, että kyllä me niihin kisoihin päästään ensi kaudellakin. Maco on kuitenkin ollut mulla vasta puoli vuotta, ja sinä aikana olemme siirtyneet nollasta 120cm-luokkiin. Okei, hevonen oli kisannut tätä tasoa aiemmassa elämässään ja niin myös minäkin (tosin hyvin vähäisessä määrin), mutta ratsukkonahan meillä ei historiaa takana ollut. Vaikka toivoin kesän alussa meidän yhteisen taipaleen lähtevän hyvin käyntiin, en olisi koskaan uskonut, että olisimme tässä pisteessä jo nyt.

Lupasin tehdä postauksen siitä, mitä eroja Champissa ja Macossa on esimerkiksi ratsastettavuuden osalta, joten en mene siihen tällä kertaa sen tarkemmin. Katselin kuitenkin tässä yksi päivä vanhoja videoita omasta ratsastuksestani ajalta, jolloin Champ oli vielä omistuksessani Suomessa. Päädyin lopulta selaamaan videomateriaalia vuosien taakse, aina aikaan ennen Champin mulle tuloa. Tein todella mielenkiintoisen huomion, mitä en ollut aiemmin sisäistänyt, vaikka sitä olinkin jollain tapaa mielessäni pyöritellyt. Vuonna 2011 en ollut teknisesti ratsastuksessa sillä tasolla, jolla esimerkiksi vuosi sitten olin, mutta ratsastin ratoja ja tehtäviä aina 110-120cm tasolle asti todella sujuvasti ja rennosti. Tietysti tein virheitä, mutta mun oma olemus hevosten selässä oli pääosin rento. Olin silloin todella kokematon tuolla tasolla, koska Tahkolla viettämäni ajat olivat ensimmäisiä, jolloin pääsin oikeasti suorittamaan yli metrin ratoja kisoissakin. 

Champin tullessa mulle ratsastin edelleen samalla tavalla - rennosti, ilman paineistamista. Vuonna 2015 ratsastuksessani tapahtui muutos, sillä aloin paineistamaan hevosta esteillä, mikä vaikutti omaan olemiseeni hevosen selässä: olin enemmän hevosen "kimpussa", ohjat lyhyenä, kädet ylhäällä, koko ajan varmistamassa askelia. En jättänyt hevosta hetkeksikään yksin. Tähän syynä oli pitkälti epäonnistumisten tuoma epävarmuus kisatilanteissa. Syitä epäonnistumisille en rupea spekuloimaan, koska sitä olen tehnyt koko lyhyen elämäni, mutta osasyynä saattoi olla Champin todella pahaksi mennyt mahahaava (joka todettiin vasta kauan oireilujen alkamisen jälkeen), mun kokemattomuus, tähtien asento tai ihan mikä tahansa. Olin aina syyttänyt itseäni Champin kisatilanteissa syntyneiden ongelmien alkamisesta, mutta vajaa vuosi sitten Champin Saksaan lähtemisen jälkeen sain sieltä suunnasta kommentin, että sen sukutaulua katsoessa olisi heti pitänyt tietää ostavansa ongelmia kisahevoskäyttöä ja amatööriratsastajaa ajatellen. Tiedä sitten, vaikeahan sitä on absoluuttista totuutta tähän sanoa. 

Mulle sanottiin toisinaan valmennuksissa Champin kanssa, että mun tekemistä katsoessa tulee ihan itsellekin kiireinen olo. Vaikka yritin ymmärtää sen tarkoitusta silloin - ja luulinkin ymmärtäväni - voin sanoa tajunneeni tuon kommentin tarkoituksen vasta nyt. Kun vertaan mun ratsastusta videoiden perusteella tänään ja vuosi tai pari sitten, on meno ihan erilaista. Toki mulla on allani ihan erilainen hevonen kuin aiemmin, mutta suurimman muutoksen on aikaansaanut muuttunut kotivalmennus estepuolella. En missään nimessä kritisoi mua melkein 10 vuotta opettanutta ammattilaista, mutta toisinaan sen saman asian voi ymmärtää eri tavalla toisen ihmisen suusta. Tässä tapauksessa kävi juurikin niin. Väittäisin, että tällä hetkellä saisin ihan eri tavalla irti myös niistä vanhoista valmennuksista, kun olen tässä puolentoista vuoden aikana oivaltanut paljon uutta. 

Mikä sitten on muuttunut? Ihan konkreettisten valmennustuntien sisällön tasolla muutosta on tapahtunut paljon, sillä olen saanut paljon ememmän rutiinia varsinaisesta radan ratsastamisesta. Ja ennen kaikkea erilaisten ratojen, jotka sisältävät muuttuvia tehtäviä, kisaratojen tyyppisiä teitä ja toisinaan myös isompiakin esteitä. Olen saanut valtavasti varmuutta siihen, että selviän tehtävistä aina jollain tapaa. Radan ratsastaminen ei enää ole mulle mikään "juttu", jota se tuntui vielä vuosi sitten olevan. Enää en lähde esimerkiksi Niclaksen valmennukseen sillä ajatuksella, että "onpas tällä 10 esteen radalla paljon tekemistä".

Toisaalta valmennuksiimme on tullut viimeisen parin kuukauden aikana mukaan uuden estevalmentajan myötä paljon puomi- ja kavalettitehtäviä. Maco on sen tyyppinen hevonen, että se vaatii oikeasti töitä estekoulun parissa eli juurikin puomien, kavalettien ja pienien esteiden kanssa. Se on vielä aika matala, pitkä ja etupainoinen, mikä vaikuttaa sen rytmiin, tasaisuuteen ja esimerkiksi lyhentymiskykyyn esteiden välissä. Jos tehtävät ovat sujuvia, on kaikki tekeminen sille helppoa, mutta jos joudun esimerkiksi lyhentämään hevosta esteiden välissä suuresti, kärsii Macon hypyn laatu helposti. Näitä asioita olemme saaneet muutettua ihan valtavasti, eikä tämän postauksen videolla asia edes kunnolla näy. Odotelkaapa sitä seuraavaa videota, jonka ehdin julkaisemaan teille varmasti ensi viikolla. Siinä menemme rataa ihan jo esteiden kokoisilla esteillä ja ensimmäistä kertaa mulla oli sellainen olo, että pystyn olemaan rento ennen esteitä.

Niin, se rentous. Se hävisi mun ratsastuksesta melkein kokonaan jo monta vuotta sitten. Kun katson vuoden takaista videota, mulle tulee hengästynyt olo, vaikka istun kotona tuolillani. Teen koko ajan jotain hevosen selässä ollessani ja olen kauttaaltaan jännittynyt yläkropastani. Niken valmennuksessa sain kuulla jatkuvaa mantraa rentoutumisesta, mutta sen toteuttaminen oli vaikeaa. Miksi? Suurin syy tähän oli se, että mun alitajunnassa esteet tulivat todella nopeasti vastaan. Vaikka tehtävien välissä olisi ollut 30 metriä väliä, oli mulla niin vähän rutiinia ratojen ratsastamisesta, että säädin koko matkan liikaa osaamatta odottaa välissä. Tätä on ihan mahdottoman vaikeaa pukea sanoiksi, mutta toivon, että joku ymmärtää. Yksinkertaisesti musta tuntui siis siltä, että esteet tulivat liian nopeasti vastaan. Siihen päälle kun lisäsi vielä sen, etten luottanut Champiin esteillä täysin, oli soppa valmis.

Kun katson videota viime viikonlopulta, huomaan tässä suuren eron. Enää musta ei tunnu, että esteet tulisivat liian nopeasti vastaan. Mun koko olemuksesta voi ajoittain huomata, että ehdin hengittää ja ajatella esteiden välissä. Toisinaan tiedän jo edellisen esteen ponnistusvaiheessa, miten tulen päätymään viiden laukka-askeleen päässä olevalle seuraavalle esteelle. Tiedän, mitä linjaa mun tulee ratsastaa, missä vaiheessa mun pitää tehdä puolipidäte ja että pystyn rentouttamaan oman käden kaksi askelta ennen hyppyä ja käyttämään jalkaa ponnistuksessa. Ideaalitilanne siis, jos oikein voisi itseään vähän kehua. Toki mukana on edelleen niitä hetkiä, kun jään seisomaan jalustimille tönkkösuolattuna muikkuna, teen ihan idioottivirheitä ja päästän suustani kolme askelta ennen 120cm okseria huudahduksen "oh shit!" sen sijaan, että olisin ottanut sen yhden puolipidätteen lisää (jep, arvatkaa kuinka paljon kuittailua olen tästä saanut). Mutta siitäkin huolimatta mä jatkan seuraavalle esteelle, koska luotan siihen, että saan korjattua tekemäni virheen edes jollain tasolla tehtävän aikana.

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Tämän postauksen video on siitä huono esimerkki, että siinä ei hypätä rataa. Maco oli todella energinen vähäiseksi jääneen liikunnan vuoksi, joten ympyräjumppa tuotti aluksi ongelmia. Mutta ehkä näette videolta sen, miten Maco alkoi loppujen lopuksi rentoutumaan tuon tehtävän myötä, ja miten paljon enemmän aikaa mulle itselleni jäi tehtävän sisällä. Aluksi olin nimittäin ihan hukassa ja kaikki tuntui tapahtuvan liian nopeasti. Mutta juuri tällaisia tehtäviä tarvitaan, jotta jokainen meistä voisi kehittyä ratsastajana eteenpäin. Välillä ihan harmittaa, miten aliarvostettuja kaikki tekniikkaa kehittävät puomi- ja kavalettitehtävät ovat, koska niiden kautta se radankin ratsastaminen helpottuu kummasti.

Tämä postaus meni kyllä ihan höpöttelyksi, mutta toivottavasti jaksoitte silti lukea alusta loppuun! Kohta on muuten joululoman aika, mikä tarkoittaa myös sitä, että yliopistolla on pieni paussi opinnoista. Mä yritän kuitenkin opiskella tämän väliajan ahkerasti, koska ensi vuoden alusta alkaen olen töissä kokopäiväisesti viisi päivää viikossa, mikä vähentää opiskeluaikaa todella suuresti. No, käytännössä opiskelut ovat ihan hyvällä mallilla, kun gradu olisi tarkoitus kirjoittaa valmiiksi keväällä. Opiskeluaikaa kun mulla on vielä jäljellä vuoteen 2022 asti. Ehkä mä voin hyvällä omallatunnolla keskittyä työntekoon ja suorittaa vaikka vain 80 opintopistettä tämän lukuvuoden aikana. Niistäkin toki 40 tulee gradusta, eli siltä osin aika kevyellä mennään :)

Ihanaa ja aurinkoista torstaista teille kaikille, täällä aurinko paistaa!