#944: Asiat epäonnistuvat, ihmiset eivät

Eilen maanantaina osallistuin työni puolesta tilaisuuteen, jossa yhtenä puhujana toimi Suomen koripallomaajoukkueen valmentaja Henrik Dettmann. Inspiroiduin puheesta valtavasti, ja haluan nostaa hänen puheestaan pointteja esiin ihan jokapäiväiseen ratsastukseen ja ennen kaikkea ratsastajan kehitykseen liittyen. On ilo kuunnella ihmistä, joka hallitsee puhumisen taidon ja uskaltaa seistä satojen ihmisten edessä kertomassa mielipiteitään tavalla, joka vakuuttaa paikallaolijat. Se jos joku kertoo siitä, että puhuja uskoo itse omaan tapaansa toimia ja toteuttaa visiotaan. 

Vaikka Dettmannin puhe koski pitkälti joukkuelajien henkilöjakoa ja erilaisten tiimipelaajien merkitystä joukkueen tuloksen kannalta, voi monia hänen pointtejaa soveltaa yhtä lailla myös ratsastukseen. Näistä eniten juuri mua puhututti epäonnistumisten käsittely ja niistä puhuminen. Ei varmasti ole ratsastajaa, joka ei olisi koskaan epäonnistunut jossain hevosiin liittyvässä asiassa. Tai toisaalta henkilöä - varsinkaan nuorta sellaista - joka ei jatkuvasti pelkäisi epäonnistuvansa. Varsinkin sosiaalisen median aikakaudella paine täydelliseen suorittamiseen on jatkuvasti läsnä. Omia mokailuja ei uskalleta myöntää ja ne halutaan haudata kauas siitä minäkuvasta, jota jaetaan esimerkiksi erilaisiin kuva- tai videopalveluihin. Usein unohdetaan, että se epäonnistuminen on osa normaalia elämää. Varmasti jopa normaalimpaa kuin onnistuminen! Olen puhunut tästä aiheesta niin monesti vuosien saatossa blogissani, etten varmasti voi sanoa aiheen olevan uusi munkaan suusta. Sain tähän kuitenkin ihan uuden näkökulman maanantain jälkeen. 

Dettmannin kanta epäonnistumiseen oli ajatuksia herättävä: "asiat epäonnistuvat, eivät ihmiset". Kun esimerkiksi joukkue ei saa toivottua tulosta kisatilanteessa, haetaan mediassa ja katsojien keskuudessa yhtä joukkueen jäsentä syntipukiksi tapahtuneelle. Milloin päävalmentaja ei ole onnistunut, milloin joku pelaaja on tehnyt ratkaisevan virheen. Tämä ajattelutapa on kuitenkin väärä, sillä se on lähtökohtaisesti negatiivinen ja vaikeuttaa tulevia onnistumisia. Sen sijaan, että keskitytään etsimään virheitä tietystä ihmisestä, pitäisi keskittyä korjaamaan epäonnistunut asia eli pelitilanne. 

Mietitäänpä tätä osana ratsastusta. Montakohan kertaa olette kuulleet jonkun sanovan, että kisaradalla suoritusta tekevä ratsastaja epäonnistui? Montakohan kertaa olette itse sanoneet jostakin vastaavalla tavalla? Niin, uskallan väittää, että varmasti kymmeniä kertoja. Minä ainakin olen, etenkin nuorempana. Monta kertaa olette lukeneet sosiaalisen median kanavilla tai keskustelufoorumeilla negatiivista palautetta kohdistuen johonkin tiettyyn henkilöön? Varmasti useita. Kukaan ei väitä, etteikö virheitä tapahtuisi - ehei, niitähän tapahtuu jatkuvasti. Tyyli, jolla niistä puhutaan, vaikuttaa kuitenkin merkittävästi oppimisprosessiin ja palautteen vastaanottoon. Pohdi hetki näiden kahden virkkeen eroa:

1. "Tuo ratsastaja on huono, koska se pudotti kolmannen esteen. Ei se osaa rastastaa, kun se epäonnistuu aina kisoissa."

2. "Tuo ratsastaja yritti äsken tehdä ratkaisua, jonka vuoksi puomi putosi kolmannella esteellä. Se ratkaisu epäonnistui, mutta muuten rata oli sujuva, vaikka ruusuketta ei tullutkaan."

Esimerkit olivat tarkoituksellisen kärjistettyjä, jotta jokainen ymmärtäisi niiden sävyerot. Kumpi olisi mukava kuulla omasta tekemisestä: henkilöä vai asiaa kritisoiva kommentti? Jos vastasit hiljaa mielessäsi jälkimmäiseen, voit varmasti harkita myös omien toimintatapojesi muuttamista jatkoa ajatellen. Sen sijaan, että haukumme toinen toisiamme, voisimme keskittyä ratkaisemaan niitä virheitä, joiden vuoksi epäonnistumiset ovat kohdalle osuneet. Silloin itse kukin olisi varmasti vastaanottavaisempi. Toki tässä päästään taas niin syvälle aiheeseen kuin halutaan esimerkiksi siitä, onko kukaan anonyymi oikeutettu neuvomaan toista nimellä esiintyvää netin välityksellä, kun jokaiselta löytyy kotoakin valmentajat, joille hommasta maksetaan. Mutta ei mennä siihen tällä kertaa.

Dettmann nosti esiin myös toisen pointin, joka jäi elävästi mieleeni. Hänen mielestään sanat "epäonnistua" ja "epäonnistuminen" ovat lähtökohtaisesti negatiivisia ja niiden käyttöä tulisi välttää tai ainakin vähentää merkittävästi niin urheilun kuin työelämänkin saralla. Epäonnistumiset ovat useimmiten enemmänkin yrityksen puutetta, joten epäonnistumisten kohdalla tulisi pikemminkin puhua yrittämiseen liittyvistä termeistä. Ratsastuksessa yritys voi puuttua monessa kohden: ei  esimerkiksi uskalleta pyytää oikeita apuja tarpeeksi. Toisaalta yritystä voi olla myös liikaa, kun liiallinen tekeminen hevosen selässä kostautuu virheinä. Mä olen tehnyt molempia, ja teen yhä jokaisella ratsastuskerralla. 

Dettmannin ajatukset epäonnistumisesta ja sen käsittelemisestä pätevät vain silloin, jos henkilö on oikeasti motivoitunut tekemään töitä haluamansa tavoitteen eteen. Jos valmentaja näkee, että joku joukkueen jäsen ei näe vaivaa onnistuakseen, ei kyse ole enää epäonnistumisesta - se on motivaation puutteesta. Se sama koskee myös ratsastajia. Jos hevosesi ei kulje hyvin, koska et ole jaksanut ratsastaa sitä muuten kuin hölkkäämällä pitkin ohjin ympäri maneesia kaksi viikkoa putkeen, ei se johdu epäonnistumisestasi. Se johtuu siitä, ettei sinulla ole ollut motivaatiota ratsastaa sitä kunnolla (olettaen, että muut ulkoiset tekijät ovat stabiilit kummassakin esimerkkitilanteessa). Se ei tee sinusta epäonnistujaa, mutta voi asettaa esimerkiksi valmentajasi pohtimaan, onko tavoitetasoa syytä alentaa tai hommasta pitää taukoa kokonaan. Ihan kuten joukkuelajeissakin: tiimi on yhtä vahva kuin sen heikoin jäsen. Jos joku joukkueesta päättää, ettei hän halua nähdä vaivaa asian eteen, alkavat muutkin pikkuhiljaa kallistua sille linjalle. Tiedätte varmaan tilanteen, jossa hevonen tekee juuri sen verran, kun siltä pyydetään. Nimenomaan.

Epäonnistumisten kehittäminen on kuin lasten kasvatus, vaikka mulla ei siitä kokemusta vielä onneksi olekaan: siinä epäonnistutaan, mutta tullaan kerta kerralta paremmaksi. Me jokainen voimme kehittyä siinä, miten annamme muille palautetta. Sen sijaan, että syyttelemme toisia virheistä, pitäisi epäonnistumisia lähestyä positiivisen kautta ja tarjota kehitysehdotuksia, joilla asetettuihin tavoitteisiin päästään. Samalla jokaisen olisi syytä tiedostaa myös se tosiasia, ettei toisen tavoitteet ole välttämättä samoja, jotka itse jaat. Jos toisen ratsukon tavoitteena on harrastaa ja pitää hauskaa, ei sen kilpailusuorituksen nopein aika ja puhdas rata välttämättä merkitse mitään. Tai se, tuleeko harrastaja koskaan saavuttamaan kansainvälistä huippua. Tavoitteita on yhtä monta kuin meitä harrastajiakin, mikä tekee tästä lajista mielettömän rikkaan ja monipuolisen. Annetaan jokaisen hevosten parissa toimivan nauttia hienosta lajistamme ylpeinä, ja muistetaan tsempata toisiamme positiivisen asenteen kautta. Yhteisöllisyydellä pääsee yllättävän pitkälle.

Mitä mieltä sä olet Dettmannin ajatuksista? :)