#732: Muutoksien aika, nyt tai ei koskaan

Palataan ajassa vajaa viikko taaksepäin ja katsahdetaan ratsastukseskus Ainon kisoihin, joissa kävin hyppäämässä torstaina. Kerroinkin jo edellisessä postauksessa, että kisat eivät menneet meidän osaltamme kovinkaan kummoisesti - ulkokauden aloitus on tuonut esille ne ongelmat, jotka olivat piilossa vielä hallikauden aikana. Nyt kun kisoista on kulunut hetken verran, olen saanut omia ajatuksiani selvemmiksi ja mietittyä vähän sitä, miten toimimme jatkossa. 

Kilpailupäiväksi oli luvattu oikeaa hellettä, joten aamun pakkauspuuhat sujuivat tallilla odotettua ripeämmin. Pohdintaa tosin aiheutti se, pitikö mun pakata mukaan jotain loimia. Entä jos sade yllättäisi? Kyllähän kisoissa satoi viimeksikin rakeita, vaikka vain hetkeä aiemmin oli paistanut pilvettömältä taivaalta. Päädyin kuitenkin jättämään ylimääräiset tavarat tallille ja luottamaan siihen, että säiden herra suosisi kilpailijoita koko päivän ajan.

Ai miten niin ei pitkät ohjat? Kaikki postauksen kuvat c. Salla Salminen, kiitos! :)

Oli vähän mietteliäs tunnelma verryttelyssä..

Nuo mun letit olivat ihan kamalat! Pahoittelen kamalasti ja Sarina, anna anteeksi :D

Tässä näkee, miten mä lähinnä matkustelin tuolla kyydissä, mutta oli pakko laittaa silti - Champ näyttää ihan muskeli-Makelta. Tai tosi lihavalta :D

Hyppäsin siis torstaina luokissa 100cm ja 110cm. Valmentajani sanoi aiemmin, ettei mun olisi järkeä hypätä pienemmässä luokassa, mutta halusin itse ottaa varman päälle ja mennä tuon metrin, vaikka se korkeutensa puolesta onkin meille jo melkoisen helppo luokka. Oikeastaan ne ongelmat kun eivät liity niinkään esteisiin, eivätkä ainakaan esteiden korkeuteen: kaikki juontaa juurensa mun ratsastukseen tai paremminkin sanottuna ratsastamattomuuteen esteiden välissä. Arvosteluina näissä hyppäämissäni luokissa oli 367.1 ja A.2.0 eli ensimmäisessä ratsastettiin kaksi vaihetta, toisessa yhdessä vaiheessa virhepisteitä ja aikaa vastaan.

Olimme kisapaikalla suhteellisen hyvissä ajoin, sillä edellinen luokka oli vielä käynnissä ja starttasin itse lähtönumerolla 17. Jätinkin hevosen autoon ja lähdin kärkkymään, milloin pääsisin kävelemään rataa. Kisahoitajaksi sain paikalle Sallan, joka menikin lopulta ottamaan Champin ulos autosta ja kävelemään sen kanssa sillä välin, kun me muut kävelimme rataa - radankävely kun pääsi alkamaan melkoisesti oletustani myöhemmin. Rata itsessään oli todella simppeli, eikä siinä ollut juurikaan kinkkisiä kohtia. Ainoat itseäni mietityttäneet kohdat sijoittuivat juurikin vesihaudan läheisyyteen, sillä ajattelin, että se saattaisi olla edelleen Champin mielestä pelottava juttu.

Nauroin tälle kuvalle niin paljon! Champ oli niin pahasti pohkeen takana, että se pukitti vaihdoissa, jos käytin kannusta. Hups!

Kun rata oli kävelty jalan, varustimme hevosen kuntoon autolla ja suuntasimme kohti verryttelyä. Olisin voinut olla verryttelyssä jo aiemmin, sillä pääsin heti sisälle paikalle saavuttuani. Onneksi hevonen oli kävellyt hyvän tovin jo ennen varustamista! Champ oli vähän jännän tuntuinen, sillä se oli periaatteessa oikein innokkaana menossa eteen, mutta oli kuitenkin samalla valovuoden verran pohkeen takana. Otin pari kierrosta ravia ja laukkaa yrittäen saada hevosta paremmin avuille, mutta tulos jäi melkoisen laihaksi. Nyt jälkikäteen kuvia ja videoita katsellessani en voi kuin todeta, että ratsastin verryttelyssä ala-arvoisesti: ohjat olivat kilometrin mittaiset, könötin etukumarassa ja ajelehdin verryttelyalueella vailla minkäänlaista ajatusta siitä, mitä olin hakemassa. 

Se, mitä mun olisi pitänyt tehdä, jäi siis toteuttamatta. Tässä kohden jo ensimmäinen viisaus tulevaisuutta ajatellen: kun menen verryttelyyn, tulee mulla olla selkeä suunnitelma siitä, miten toimin. Ratsastan hevosen avuille samalla tavoin kuin kotonakin, enkä jää seilaamaan ja miettimään, että "onpas tämä tänään pitkä". No kai se on, jos asialle ei tee mitään! Oma seilailuni kostautuikin heti ensimmäisessä verryttelyhypyssä, jossa Champ pysähtyi ihan pienelle pystylle. Siinä vaiheessa heräsin vähän itsekin ja sain jotain tolkkua hommaan, mutta vasta ihan verryttelyn pari viimeistä hyppyä olivat oikeasti teräviä ja sellaisia, että olimme molemmat Champin kanssa hereillä. Kun sain ruunan paremmin pohkeen eteen, meinasi se jopa ihan viedä mua verryttelyssä! Vauhtia siis riitti, mutta niissäkin tilanteissa mun olisi pitänyt ratsastaa esteen jälkeen, eikä jäädä keikkumaan jalustimille.

Kaverit kisoissa auttamassa, tukemassa ja tsemppaamassa - parasta elämässä <3

Radalle mentiin siis ihan hyvillä fiiliksillä, ainakin kovalla tsempillä. Kiertelin kahden ratsukon ajan kenttää ympäri ja pakko sanoa, että edellisiin kisoihin verraten Champ oli todella paljon rentoutuneempi - se ei kyttäillyt juuri ollenkaan, kunhan ajattelin itse muita asioita kuin niitä, joita se "voisi kytätä". Saadessani lähtömerkin olin siis melkoisen positiivisella mielellä. Alkurata sujui ihan hyvin, mitä nyt joissain kohdissa tulin hieman pieneen askeleeseen tai pidin kättä liian korkealla. Näistä tarkemmista virheistä en kerro sen enempää tässä, sillä videolla on ääniraidallinen selostus mukana. 

Ensimmäisen vaiheen viimeiselle esteelle meinasi tulla ongelmia, sillä Champ luuli meidän olevan menossa vesihaudalle, minkä vuoksi se rupesi poikittamaan esteeltä poispäin. Yritin parhaani mukaan pitää vasemman pohkeen kiinni, jotta Champ ei olisi ottanut askelia sivulle tai ainakaan taakse ja lopulta sainkin hevosen yli haluamastani esteestä. Tuomaritorni tulkitsi asian puhtaaksi lähestymiseksi eli en saanut siitä virhepisteitä, vaikka videolta näkee, että sen olisi voinut tulkita myös toisin. Parempi näin! Sain siis jatkaa toiseen vaiheeseen, jossa esteelle numero yksitoista kävi samainen tilanne, kun Champ väisti jälleen vesihautaa. Tällä kerralla kyseessä oli selvä kielto, jolloin kävelin ruunan kanssa esteen ohi ja lähestyin sitä toisesta suunnasta, ikään kuin vesihaudalta päin. Pienellä survomisella pääsimme tuosta sarjasta yli ja matkamme jatkui kohti okseria, jonne otimme lopulta toisen kiellon. Siinä jäin vain paineistamaan hevosta liikaa johtuen edellisestä ohimenosta, jolloin Champ sanoi sopimuksen irti.

Tässä näkee, miten liikkeen edellä olin niissä tilanteissa, joissa jouduin survaisemaan hevosen esteille.

Ennen radalta poistumista kävin näyttämässä esteen Champille ja lopulta kävelin radalta pitkin ohjin, löysäten jo radalla satulavyötä. Eipä siinä itkut auttaneet, turha sitä hevosta oli syyttää. Hetken käveltyämme laitoimme hevosen koppiin ja menimme syömään, seurasimme kisoja ja vietimme aikaa kavereiden kanssa. Luokissa oli paljon lähtöjä, joten luppoaikaa riitti. Onneksi sää suosi! Seuraavassa luokassa lähdin jossain kolmenkymmenen jälkeen, joten kävelin rauhassa radan ja lähdin sitten laittamaan hevosta kuntoon. Radalla oli siis vain kahdeksan estettä, mukavia lähestymisiä ja suhteellisen sujuvia teitä.

Toiseen luokkaan verryttelin jo asteen verran viisaammin, minkä huomasi hevosestakin: se oli heti ensimmäisestä hypystä asti menossa mukana! En hypännyt paljoakaan, sillä edellinen luokka oli takana ja lämpöä mittarissa melkein 25 astetta. Viimeinen hyppy oli 120cm okserille ja voi että, miten hyvältä se tuntui selkään. Paljon tuon parempaa tunnetta en olisi voinut radalle edes saada. Odottelin jälleen parin ratsukon verran ja aloitin sitten suoritukseni, joka ei ollut kovin kummoinen. Ensimmäinen este meni hienosti, mutta sen jälkeen Champ jäi pomppimaan tuomaritornin eteen menemättä mihinkään. 

Toisen luokan verryttelyssä mietitytti entistä enemmän. Mun ilme kertoo ihan kaiken!

Videolta näkee, miten avuttoman hidas olen noissa tilanteissa. Kun sain Champin eteen, olisi mun pitänyt jatkaa samalla sekunnilla ratsastamista, eikä tyytyä selässä siihen, että "hei, täähän meni siihen suuntaan minne tahdoin!". Voitte kuvitella, että ei muuten mennyt enää kahden askeleen päästä :D Lopulta sain hevosen esteen eteen ja yritin lähestyä uudelleen, mutta edelleen jäimme samaiseen kulmaan hyppimään. Olen ehkä maailman surkein kilparatsastaja, mutta rupesin oikeasti nauramaan siellä hevosen kyydissä. Mua huvitti se, että meidän rata loppui jo oikeastaan ennen kuin se edes kunnolla pääsi alkamaan. Kentän ulkopuolella olevat henkilöt tulivat huutamaan, huitomaan ja hakkaamaan laitoja, jotta saisin Champin liikkeelle ja lopulta näiden kaikkien kannustajien ansiosta sain kuin sainkin hevosen haluamastani esteestä yli. Luulin, että meidän suoritus olisi päättynyt siihen, mutta tuomarit eivät olleet laskeneet tilanteesta kuin yhden kiellon, joten sain jatkaa rataa eteenpäin. Tässä vaiheessa tosin äitini oli lopettanut kuvaamisen, eikä siitä kauheasti olisikaan kuvattavaa ollut: pääsimme seuraavasta esteestä yli, mutta matka tyssäsi sitä seuraavalle.

Nyt en löysännyt vyötä kentällä, vaan hyppäsin vielä esteen numero yksi uudelleen. Tämä oli ilman mitään ongelmia, joten hevonen sai taputukset ja poistuin radalta puoliksi huvittuneena, mutta samalla äärimmäisen pettyneenä. Ensimmäistä kertaa koskaan kävelin radan jälkeen hevosen selässä ihan yksin, puhumatta kenellekään hetken verran. Keräsin omia ajatuksiani ja mietin, mitä tein väärin. 

Viimeinen hyppy ennen rataa. Niin hyvä! Harmi, että toinen ratsukko tuli kuvan eteen. Olisi varmasti ollut päivän onnistunein otos ;)

Siellä mä nauran kyydissä, ei sitä muuta oikein voinut.

No, päästiin me lopulta sen esteen yli. Vähän omintakeisella tyylillä tosin..

Juttelimme kisoissa parin ihmisen kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että mun on pakko muuttaa nyt omaa ratsastustani, jos en halua hakata toista ulkokautta päätä seinään. Suurin ongelmahan on siinä, että Champ tarvitsisi valtavasti parempaa ratsastusta esteillä: määrätietoisuutta silloin, kun sille on tarve, mutta rauhallisuuden ja tilan ennen esteitä. Nyt tilanne on se, että jään vetämään hevosta suusta koko ajan, varsinkin niissä tilanteissa, joissa se jännittyy. Kun vedän, pääsee hevonen aina niskan päälle ja pystyy hyödyntämään tilanteen parhaaksi näkemällään tavalla. Tämän huomasi jo sunnuntain kouluvalmennuksessakin, josta kerron teille myöhemmin tällä viikolla lisää. Sain tuossa kouluvalmennuksessa sellaisen ahaa-elämyksen, ettei tosikaan! Ja hauskaa oli se, että tämä oivallus liittyi nimenomaan esteratsastukseen. 

Muistanette varmaan, kun Nikke hyppäsi Champilla syksyllä. Hän pystyi lähestymään esteitä - myös niitä "pelottavia" - jopa ihan löysin ohjin pari askelta ennen estettä. Champ hyppäsi valtavan hyvin ja käytti koko kroppaansa aina etuosasta takajalkoihin asti. Kun menin itse selkään, puuttui hypyistä ilmaa ja se elastisuus. Tämä kaikki johtuu siitä, että takerrun hevoseen turhaan, enkä osaa hellittää, kun tarve olisi. Teen liikaa ja teen väärin. Korjauksien tulisi olla nopeita ja paineen pitäisi loppua heti, kun haluttu asia on saavutettu, mutta nyt niin ei ole. Keikun jalustimilla, olen liian vahva kädellä ja paineistan hevosta liikaa. En minäkään hyppäisi, jos olisin hevonen!

Linkki videoon (ääniraidallinen).

Kaikki lähtee siis perusratsastuksesta, jota esteratsastuskin 95 prosenttisesti on. Ei meidän ongelmat ole esteillä, vaan siellä välissä. Juttelin aiheesta pitkät pätkät kouluvalmentajani, tallikavereideni, ihan tavallistenkin kavereideni, entisten tallilaisteni ja perheeni kanssa. Mietin, pohdin ja tuumailin. Tulin siihen tulokseen, etten halua lyödä päätä seinään toista ulkokautta, joten luikin häntä koipien välissä kokeneemman luokse pyytämään apua: haluan, että Champilla hyppää nyt joku ammattilainen, joka saa kertoa mulle, miten mun pitäisi siellä selässä toimia kotona ja kisoissa. Mä tiedostan virheeni, mutten vielä kunnolla sitä, millä tavoin voisin niitä korjata. Se, että olen vahva käteni kanssa, ei välttämättä korjaannu sillä, että kuulen neuvon "käsi eteen". Voi olla, että sen sisäistämiseen tarvitaan jotain muutakin. Tiedä sitä.

Niin tai näin, mun kisauraan tulee siis nyt pieni paussi. Katsotaan, josko pääsisin kokeilemaan kilpailemisen ihmeellistä maailmaa joskus varsinaisen kesän puolella, mutta sitä ennen haluan saada tähän tilanteeseen jonkinlaisen ratkaisun. Ei ole reilua hevostakaan kohtaan viedä sitä tilanteisiin, joissa sille tulee epävarma olo. Jos jatkan samalla tiellä ja tulen kerta toisensa jälkeen kotiin hylättyjen suoritusten kanssa, on tätä ongelmaa tuplasti vaikeampaa kitkeä pois myöhemmin. Ihan jo sillä henkisellä tasolla. Vaikka se onkin vaikeaa, on joskus tehtävä muutoksia päästäkseen eteenpäin. Toivotaan, että meidän tuulemme kääntyvät jälleen siihen suuntaan, jossa ne hallikaudellakin olivat!