#733: Ammattilainen selässä

Puhuin viime postauksessa siitä, että haluaisin Champin selkään jonkun toisen ratsastajan, jolla olisi runsaasti kokemusta ja taitoa saada hevoselle sekä itselleni itsevarmuutta takaisin. Tämä idea ei syntynyt yhdessä hetkessä, sillä onhan Champilla ratsastanut eri lajien ammattilaiset aina säännöllisen epäsäännöllisesti, jotta olen saanut enemmän vinkkejä sen ratsastamiseen ja toisaalta huomannut, että hevonen ihan tosissaan osaa ja tekee, kunhan siltä pyytää. 

Syy, miksi halusin siirtää hyppäämisvastuun hetkeksi jollekin muulle, johtui kahdesta epäonnistuneemmasta kisareissusta. Hallikautemme sujui niin hyvin, etten halua ottaa sitä riskiä, jossa hakkaisimme päätämme seinään koko ulkokauden ajan. Sisällä ongelmat eivät näkyneet samalla tavalla, sillä siellä tila on aina rajallisempi ja jokainen askel pitää ratsastaa. Ulkona on aina vähän enemmän katseltavaa sekä sitä surullisen kuuluisaa tilaa, jolloin pakka leviää käsiin. Kun olen iskostanut päähäni ajatusmallin, jossa Champ varmasti kyttää ja on jännittynyt, ei lopputulos tietenkään voi olla toisenlainen. Hevonen peilaa ratsastajaansa melko suoraan ja osaa käyttää tilanteet hyvin hyödykseen.

Mietitään hetki sitä, miten ratsastan itse ulkona ongelmatilanteissa tai oikeastaan ihan ylipäänsä. Jos Champ jännittyy, jään herkästi seisomaan jalustimille tai olen muuten vähän kevyemmin satulassa, sillä sen selkä jännittyy, jolloin liikkeissä on vaikea istua. Samalla nostan kättäni ylemmäs ja vedän tasaisella paineella taaksepäin. Hevonen nostaa jännittyessään tai kytätessään yleensä päätään tai ainakin jännittää alakaulaansa ja laskee selkänsä alas, joten voitte kuvitella, ettei tuo oma tekemiseni ainakaan helpota hevosen rentoutumista. 

Koska kuvia ei tästä kyseisestä ratsastuksesta (tai mistään tässä postauksessa mainituista kerroista) ole, saatte tyytyä viime alkusyksynä otettuihin kuviin :)

Champ on hevonen, jota saa vetää suusta vaikka maailman tappiin asti. Siinä tilanteessa, jossa jään vetämään, olen jo hävinnyt pelin. Vaikka käyttäisin jalkaa tai raippaa, on oma vetämiseni tehnyt musta niin hitaan, että hevonen on jo askeleen edellä omaa reagointiaikaani. Toisaalta olen myös liian "kiltti" ratkaisemaan tilanteita napakasti, vaikka niistä olisi lopulta paljon enemmän hyötyä hevosen elämää ajatellen. Oma näkemykseni on se, että hevosta saa komentaa asiallisesti kerran napakammin, jos se johtaa tilanteeseen, jossa jatkuvasta "naputuksesta" tai tappelemisesta päästään eroon.

Olen saanut usein kuulla kommenttia siitä, miten tarpeellista tuon hevosen selässä on päästä käymään, jotta mua voisi neuvoa sen ratsastuksen suhteen. Kouluvalmentajani jaksaa muistuttaa mua aina siitä, miten hyvin onnistun feikkaamaan Champin näyttämään suhteellisen kivalta, vaikka se todellisuudessa on kilometrin verran pohkeen takana tai tyhjä edestä. Mulla on sen verran pitkät jalat, että pystyn halutessani kantamaan hevosta vaivattoman näköisesti eteenpäin. Sehän ei ole millään tavalla tarkoituksenmukaista, sillä kun hevonen ei liiku omilla jaloillaan ja kanna itseään rehellisesti, ei mikään tehtävä voi onnistua. Ei pohkeenväistö, siirtymiset, suoraan liikkuminen saati hyppääminen. Tai ei ainakaan kovinkaan kiitettävästi.

Eihän nämä asiat ole mulle millään tavalla uusia. Olen tainnut jankata samoja asioita blogin ensimmäisestä postauksesta asti, mutta joskus asioiden oivaltaminen vaatii aikaa. Tai ehkä sisuuntumista. Tajusin viime viikon kisastarttien jälkeen kävellessäni hevoseni kanssa hylätyn suorituksen saattelemana, että mikäli haluaisin päästä kehittymään pois siltä 110cm-tasolta, tulisi mun ihan oikeasti alkaa ratsastamaan. Ottaa itseä niskasta kiinni, keskittyä jokaisella ratsastuskerralla haluttuihin asioihin. Onhan se kenttää ympäri seilaaminen ilman ajatusta niin hitsin paljon helpompaa ja välillä jopa oikein mukavaa, mutta ei se vie ketään loppujen lopuksi eteenpäin. 

Linkki videoon.

Oma sisuuntumiseni sai jatkoa sunnuntaina, kun pääsin kouluvalmennukseen. Jonna laittoi mut tekemään tehtäviä, joissa tajusin oman hitauteni. Kun Champ kyttäsi vesimattoa maassa, en saanut jäädä vetämään, vaan mun käden tuli olla todella nopea hetkellisesti, jonka jälkeen paineen piti loppua. Kun hevonen keskittyi muhun, olin itsekin hiljaa. Ei tarvittu montaa toistoa, jonka jälkeen Champ ei enää välittänyt vesimatosta. Samaa hommaa tehtiin laukkalisäyksien kohdalla, jossa mun piti ratsastaa pitkä sivu niin isoa laukkaa kuin hevonen tasapainossa pääsi ja muutaman metrin matkalla saada se niin pieneen laukkaan, että pääsin tekemään kulmassa kahdeksan metrin voltin. Ennen olisin jäänyt vain vetämään taakse ja ehkä jarruttamaan äänellä, mutta nyt Jonna laittoi mut todella nopeaksi kädestä. Ja kappas, hevonen toimi kuin ajatus! 

Keskiviikkona suuntasimme tallimme omistajan kanssa toiselle tallille kahden hevosen voimin, sillä silloin koitti päivä, jolloin Champ sai selkäänsä ammattilaiskuskin. Juttelin tästä ratsastusmahdollisuudesta jo heti kisojen aikana Pyry Kivikosken kanssa, sillä pidän hänen ratsastustyylistään paitsi esteillä, myös sileällä. Ehdoton plussa ratsastajavalinnassani oli myös se, että hän on mennyt todella monenlaisilla hevosilla, jotka kaikki tuskin ovat olleet sieltä helpoimmasta päästä. Koska ehdotus sopi, matkaan tietysti lähdettiin.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla ei tietenkään tehdä ihmeitä, lähinnä tutustutaan hevoseen ja katsotaan lähtötilannetta. Champ oli odotetusti melkoisen jännittynyt uudessa paikassa, mutta rentoutui todella paljon loppua kohden. Pyry kyseli hieman hevosen ja mun taustoja ennen hyppäämistä ja kerroin ihan rehellisesti kaikista ongelmista, joita meillä on ulko- tai sisäkausina ollut. Varsinainen hyppääminen tehtiin aluksi ihan pienillä esteillä, jotta Champ rentoutuisi ja näkisi kaikki esteet. Vähitellen nostimme esteitä isommaksi ja rata oli lopussa jossain 110cm korkeudella. Viimeisellä kierroksella ruuna rentoutui, alkoi itsekin imemään esteille ja esitti muutaman ihan kelvollisen hypyn. 

Loppukevennykseksi (ihan kuvien puutteen vuoksi) pieni video meidän tämän viikon laukkaratsastuksesta :D

Oli ilo huomata, miten hyvin Pyry ratsasti Champilla. Tyyli oli juuri sellainen, mihin itsekin haluaisin päästä: rauhallinen, määrätietoinen ja nimenomaan eteen ajatteleva. Sain odotetusti noottia siitä, että hevonen lähti kaarteista ulos vähän heikosti eteen, eikä oikein tukeutunut ohjalle saati vastannut pohkeeseen kovinkaan hyvin. Viimeisen radan jälkeen Pyry kuitenkin totesi, että hevosen rentouduttua se alkoi laukkamaan itse paremmin ja ajattelemaan enemmän esteitä kohden. Muutamat hypyt olivat tuntuneet oikein hyviltä selkään. 

Musta on ihanaa nähdä, miten hyvin osaavat ratsastajat saavat hoidettua tilanteet, joissa hevonen on jännittynyt. Jos olisin ollut itse selässä, olisi hevonen ollut varmasti sata kertaa paineistetumpi, enkä tosissaan olisi kyennyt laukkamaan esteille noin kevyellä tuntumalla. Tarve takertua hevoseen on liian suuri. Toivon todella, että saan paljon vinkkejä tulevaa varten, kun pääsen näkemään maasta käsin, millä tavalla tuota hevosta kannattaa ratsastaa. Tästä motivoituneena olen nyt ottanut itseäni toden teolla niskasta kiinni ja aion panostaa jokaisella ratsastuskerralla siihen, että Champ toimii pienillä pohjeavuilla, reagoi nopeasti ja menee sinne, minne haluan. Olematta kuitenkaan jännittynyt. Siinäpä tavoitteita kerrakseen!

Tästä tuli nyt todella sekava postaus, mutta mun on nyt pakko lähteä töihin. Ensi viikolla ajelemme jälleen samalle tallille, toivottavasti oma tsemppaamiseni ratsastuksen suhteen näkyy silloin Champissa positiivisella tavalla :)