#896: Kaikki mulle nyt ja heti

Maco on ollut nyt Suomessa reilun kahden kuukauden ajan. Aika on todellakin mennyt siivillä, sillä muistan elävästi sen aamun jännityksen, kun ruunan oli määrä saapua Suomeen. Sen, miten epäröivin askelin tuo pikkupoika asteli hevosrekasta lastaussiltaa pitkin alas, mutta kuinka reippaana ja ympäristöstään kiinnostuneena se loppupäivän lopulta vietti. Mä olen huomannut sekä itsessäni, että hevosessani uusia piirteitä kuluneen kahden kuukauden aikana, joten halusin ehdottomasti kirjoittaa siitä teille postauksen.

Kahteen kuukauteen on mahtunut paljon: me olemme päässeet treenaamaan, kisaamaan ja pitämään hauskaa. On ollut huolia milloin kenkien irtoamisen kanssa, milloin on ollut joku kohlu jossain. On pohdittu ruokintaa, treenejä ja elämää yleensä. Pääosin koko tämä kaksi kuukautta on ollut tutustumista, enkä vieläkään voi sanoa tuntevani Maroccoa kunnolla. Vasta viimeisten viikkojen aikana se on oikeasti alkanut heräämään henkiin ja palautumaan matkan jäljiltä, mikä on tuonut siitä esiin ihan uusia piirteitä. Muutenkin uuteen hevoseen tutustuminen on ollut hauskaa, sillä olen huomannut kiinnittäväni huomiota sellaisiin asioihin, mitä pidin esimerkiksi Champin kanssa itsestäänselvyytenä. Loppujen lopuksi nämä kaksi hevosta ovat kovin samanlaisia, vaikkakin täysin erilaisia.

Kaikki postauksen kuvat meidän ensimmäisistä kisoista Riders Innista :) 

Kun olin ostamassa uutta hevosta, vakuuttelin kaikille, etten varmasti tule hankkimaan uuteen hevoseeni samalla tavalla tunnesidettä kuin Champiin. Pämppis oli kuitenkin ensimmäinen oma hevoseni, eikä sitä paikkaa pysty viemään kukaan, vaikka tulevat hevoset olisivatkin miten tärkeitä tahansa. Maco olikin pitkälti järkiostos, joka hankittiin elämääni puhtaasti siksi, että pääsisin itse kehittymään paremmaksi ratsastajaksi. Jos olisin vain halunnut harrastaa kotona, ei mun olisi tietenkään tarvinnut edes harkita lähettäväni Champia Saksaan Niclaksen luokse. 

Totta puhuakseni en juuri muista sitä aikaa, kun Champ tuli Suomeen. Tai tietysti muistan, mutta se, millainen luonne ruunalla oli ensimmäisten kuukaisen aikana, on piiloutunut niiden neljän vuoden alle, jotka rautiaan läsipään kanssa sain viettää. Se oli persoonaltaan niin uskomaton hevonen, etten tule varmasti toiseen vastaavaan törmäämään. Meille muodostui vuosien mittaan side, jonka myötä osasin tulkita ruunan pienintäkin elettä. Se tunnisti minut kaukaa, oli aina niin innoissaan ääneni kuullessaan ja puuhasteli aina kaikkea ollen todella seurallinen. Joskus saatoimme viettää pitkäänkin aikaa niin, että Pämppis piti sen päätä mun sylissä silmät kiinni nojaten otsallaan vatsaani vasten. Niinä hetkinä mä olin maailman onnellisin ihminen. Me leikittiin yhdessä tarhassa, pidettiin ihan valtavan hauskaa maastoreissuilla ja koettiin niin valtavasti kaikkea. Tein paljon virheitä, enemmän kuin voin ikinä edes laskea, mutta samalla opin enemmän kuin mistään ikinä. 

Kun Marocco tuli Suomeen, olin tietysti ihan valtavan innoissani. Heti ensimmäisen viikon aikana mulle tuli kuitenkin vähän tyhjä tunne vanhoihin aikoihin verraten, sillä huudellessani Macoa sen ollessa tarhassa, ei ruuna tietysti reagoinut ääneenii millään tavalla. Musta oli suoraan sanottuna kamalaa tajuta se, ettei hevonen tunnistanut ääntäni tai kokenut sitä millään tavalla "omana ihmisenään". Harjatessa Maco oli tietysti kiinnostunut ympäristöstään, mutta se oli kuitenkin ihan erilainen Champiin verraten. Ensimmäiset viikot menivätkin pitkälti siten, että vertasin kaikkea Macon tekemistä edelliseen hevoseeni. Ja kun Maco teki jotain toisin kuin Champ, mietin heti, mistä se voi johtua - onko jokin pielessä vai onko näiden kahden hevosen luonne niin erilainen.

Jo kesäkuussa hyvä ystäväni totesi, että hänen nuori hevosensa oli pari kuukautta kotiutumisensa jälkeen vähän vaisu, mutta muuttui sen jälkeen silminnähden virkeämmäksi ja elävämmäksi. Vaikka Maco oli toki alusta asti ihana, ei se silti herättänyt mussa sellaista samanlaista ääretöntä intoa, jota koin esimerkiksi ensimmäisen oman hevosen kohdalla. Eikä tietysti pitänytkään, olenhan mä vanhentunutkin tässä ja saanut elämään paljon muutakin sisältöä kuin sen oman hevosen. Silti musta oli hauskaa, että työkaverini oli käytännössä repeämässä liitoksistaan hankkiessaan uuden pianon siinä, missä mä olin uudesta hevosesta lähinnä vain hyvin innoissani. Samaan aikaan tuo asetelma tuntui kovin loogiselta, mutta silti väärältä. 

Joka tapauksessa otin Macosta varmuuden vuoksi laajan verenkuvan, ihan vain tsekatakseni sen veriarvot tulevaisuuttakin ajatellen. Halusin ruunaan paljon enemmän energiaa ja sitä puhdasta iloisuutta, mitä Champissa oli ollut, mutta ensin halusin tietää, ettei taustalla ollut esimerkiksi raudanpuutetta tai jotain tulehduksia. Verikokeiden tulokset olivat helpottavat, sillä arvoissa ei ollut mitään sanottavaa. Samalla oli kulunut puolisentoista kuukautta hevosen kotiutumisesta ja aloin huomata, miten eri tavalla ruuna alkoi käyttäytymään: siitä tuli paljon energisempi, kiinnostuneempi kaikesta ja ennen kaikkea mulle tärkein - se tunnisti ääneni.

On tyhmää ajatella, etteikö pitkä reissu ja kaiken muuttuminen elämässä näkyisi hevosessa mitenkään. Macolla muuttui paitsi sen kotitalli, myös kotimaa, bakteerikanta, seurana olevat hevoset, treenitavat, liikunnan määrä, ruokinta, veden laatu ja varusteet. Hevoset ovat tottuneet rutiineihin, eikä kaiken muuttaminen yhdeltä istumalta varmasti ole se paras mahdollinen vaihtoehto hevosen kannalta. Siitä syystä palautumiseen kannattaakin varata aikaa, vaikka toki treeniä ja normaalia elämää muutenkaan ei pidä liikaa varoa. Nyt itse jälkikäteen pohtiessani olen kuitenkin tehnyt monia huomioita, miten paljon Maco on muuttunut positiivisempaan suuntaan heinäkuun loppupuolen ja elokuun aikana.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa maastoreissut. Champ rakasti maastoilemista, joten se oli ihan superinnoissaan aina päästessään juoksemaan pellolle tai rämpimään metsään. Ensimmäisen kerran Macon kanssa pellolla mennessäni olin jopa vähän pettynyt, kun ruuna lönkötteli menemään vailla pienintäkään ajatusta innostumisesta. Kuukausi sitten maastoillessani aloin huomata eroa, sillä sain jopa pidätellä hevosen menohaluja. Viimeisimmät maastoreissumme olenkin saanut nauraa vedet silmissä, kun Maco haluaisi mennä täysillä kaikki ravi- ja laukkapätkät. Se käveleekin niin lujaa, ettei meinaa pystyssä pysyä. Mikään ei ehkä ole niin mukavaa kuin innostunut hevonen maastossa. Ja kun se on päälle niin hirveän fiksu, ettei sen kanssa tarvitse edes pelätä esimerkiksi liikennettä! 

Toinen itselleni merkittävä asia on ihan hevosen perusolemus. Macosta on kuoriutunut kotonakin pikkuhiljaa varsin seurallinen poika, joka katselee korvat hörössä tekemisiäni, ottaa enemmän kontaktia ihmiseen, eikä ole enää samalla tavalla niin "sulkeutuneen" oloinen kuin aluksi. Tai no, tuo on täysin väärä sana, mutta ymmärtänette sen, mitä haen takaa. Hevonen on muuttunut paljon eloisammaksi ja sen katseeseen on tullut tietynlainen pilke. Kuulostaa niin kliseiseltä, mutta jotenkin tällaiseenkin asiaan on tullut kiinnitettyä eri tavalla huomiota. Mä tykkään leperrellä hevoselle milloin mitäkin ja kyllähän se on ankeaa, jos hevonen ei korvaansa lotkauta ihmisen äänenpainoille. Ei Maco toki ollut mikään pystyynkuollut, mutta ero Champiin verraten oli todella iso.

Voihan olla, ettei Macosta koskaan tule samanlaista häsläpetteriä, mikä Champ parhaimmillaan tai pahimmillaan oli. Se on myös monella tapaa hyvä asia, sillä Macosta löytyy sitä luonnetta vaikka muille jakaa esimerkiksi kisapaikoille mentäessä: silloin se ei malta seisoa kopissa eikä ulkona paikallaan ja se huutaa toisille hevosille varsinkin kisapaikalle tultaessa. Champin uskalsin antaa täysin hevosista tietämättömälle isäpuolelleni koska vain talutettavaksi kisoissa, mutta Macon suhteen mun pitää pohtia jo tarkemmin. Toisaalta ruuna osaa kyllä myös olla oikein asiallinen, sillä alkuhäsläyksensä jälkeen se seisoo nätisti paikoillaan ja on varsin helppo tapaus.

Kaiken kaikkiaan olen nyt oppinut, että hevoselle pitää osata antaa aikaa muutoksien yhteydessä. Tai en ehkä oppinut, vaan oikeasti sisäistänyt asiaa. Mulla on niin paljon tavoitteita mun ja Macon taipaleelle, etten millään malttaisi odottaa niiden toteutumista. Haluaisin ruunasta paljon nopeamman avuille, enemmän energiaa sen ratsastettavuuteen, ajatusta ylämäkeen, sitä, tätä ja tuota. Mutta eipä sitä Roomaakaan päivässä rakennettu ja mitä Champiin tulee, oli se kolmen ja puolen vuoden jälkeen siinä pisteessä, että saatoi olla sileäpuolella ajoittain tyytyväinen. Nyt vain hattu nöyrästi käteen ja harjoittelemaan ajatuksella, josko sieltä pohjalta ponnistaisi pikkuhiljaa ylemmäs. Ei ole helppoa olla uuden hevosen omistaja, kun kaikki tekesi mieli saada aikaiseksi sormia napsauttamalla! Mutta sen kyllä sanon, että kyllähän Macosta on vaan pakko tykätä. Se on osoittautunut niin kivaksi tapaukseksi, että kiinnyn siihen päivä päivältä enemmän ja enemmän. 

Onko teistä jollain samanlaisia ajatuksia tai havaintoja uusien hevosten kanssa? :)