#923: Avuilla, vai kaukana siitä?

Sunnuntaina mietin, että viimeisistä kisoista on päässyt kulumaan aikaa parisen kuukautta. Tuo aika on todellakin mennyt äkkiä, sillä vastahan me oltiin Ypäjällä aloittamassa hallikausi Horse Show'n karsintojen parissa. Yllättäen matkaan tulikin useampia muuttujia, kun olin itse milloin töissä kansainvälisissä kisoissa ja milloin hevonen lyhyellä sairaslomalla. Niinpä tuo parin kuukauden kisatauko pääsi ihan yllättäen muodostumaan. Mutta eipä siinä, onneksi tauot on tehty aina päätettäviksi!

Lähdimme tosiaan hyppäämään lähitallillemme Stall Solbackaan seurakisat, joissa luokat loppuivat 110cm korkeudelle. Ilmoittauduinkin hyppäämään valmentajan suosituksella juuri tuon viimeisen luokan, jonka lisäksi pyysin mahdollisuutta hypätä kisojen päätyttyä radan vielä 120cm-korkeudella. Se passasi järjestäjälle, joten iltapäivällä lähdimme tallin pihasta suunnitelmana startata kaksi rataa ja sitä kautta korkata varsinainen kisarutiini taas alkuunsa. Se on nimittäin ikävää, miten nopeasti rutiini voi hävitä ja se epävarmuus tai oma säätäminen tulla tilalle radan ratsastukseen. Sitähän me onneksi ehdittiin vähän korjatakin Niclaksen treeneissä viikkoja sitten, mutta tuon jälkeen meille sattui aiemmin kertomani kävelypaussi kengitysseikkojen vuoksi. 

Olen varmasti kisapostauksen yhteydessä pitkin kesää ja syksyä kertonut siitä, miten erilainen Maco on ollut ratsastaa vieraissa paikoissa: oli kyseessä sitten valmennus tai kilpailutilanne. Kotona ruuna on kovin tasainen ja lungi, mutta kisapaikoille tultaessa se herää ihan eri tavalla henkiin. Aluksi se häärää ja huutaa kaikille muille hevosille, eikä välttämättä tule kovinkaan hyvin takaisin esteiden välissä. Se saattaa jännittää alakaulansa ja "purra" kuolaimeen kiinni, jolloin kaarteita on tietysti todella vaikeaa ratsastaa rytmissä. Ensimmäisen luokan jälkeen ruuna on aina rauhoittunut ja seuraava luokka on ollut sen myötä helpompi ratsastaa, vaikka samaa rentoutta ja toimivuutta ei olekaan saavutettu, mihin kotona on jo päästy. 

Näistä kisoista ei ole kuvia, mutta mennään videoiden kuvakaappauksilla :)

Vai hetkinen, onkohan se hevonen ollut kotonakaan niin hyvin avuilla esteillä? Kun muistelen nyt vaikkapa kolmen kuukauden taakse, niin vastaus kysymykseeni on puhtaasti kieltävä. Suurin herätys tähän taisi olla juurikin sunnuntain kisojen yhteydessä, kun Maco toimi hyvin suurimmaksi osaksi aikaa ollen pehmeä ratsastaa ja ennen kaikkea antaen vaikuttaa itseensä avuilla ilman vastustelua. Siinähän sitä sitten oltiinkin, kun olin jo etukäteen ajatuksissani muodostanut kuvitelman, että en pysty ratsastamaan mitään kaarteita toivotulla tavalla tai muutakaan siten, miten pitäisi. Ja kun hevonen yhtäkkiä olikin kuulolla ja vastasi apuihin, en osannut yhtään toimia tuossa tilanteessa. Jäin liian hitaaksi ja unohdin ratsastaa.

Miettikääpä tilanne, jossa kävelen valmentajan kanssa rataa. Hän kertoo, että tälle esteelle tultaessa asetat hevosen sisälle, katsot sen tulevan hyvin sisäpohkeen ympäri, pidät sen pehmeänä ja irti. Siinä kävellessämme sanon ääneen hänelle, että teoriassahan se on helppoa, mutta todellisuudessa me ei päästä mitään kaarretta tuolla tavalla. Siis mitä? Ihan oikeasti, mä ajattelin jo alkujaan, ettei homma onnistu. Valoja päälle Aada, juurihän sä olit kuuntelemassa ratsastajan psyykkisestä ajattelusta kertovaa luentoa. Niin, mutta tuota ihmismieltä on kamalan vaikea hallita tilanteissa, jossa meille on jo muodostunut tapa toimia. Varsinkin silloin, kun vähän jännittää. Koskaan ei pitäisi olla lähtökohtaisesti negatiivisten ajatuksien kanssa kisasuorituksen suhteen, vaan ajatella asiat juuri niin, kuten valmentaja radankävelyssä sanoi. Siten, millä tavalla aiot tehtävän suorittaa - oli toteutus lopulta mitä tahansa. 

Mutta sitten itse aiheeseen! Tällä alustuksella on jokaisen varmaankin helppo uskoa, ettei kisat todellakaan menneet menestyksekkäästi. Ei sillä, olin loppujen lopuksi oikein tyytyväinen päivän antiin, sillä Maco suoritti hyvin. Olisin vain itse saanut ratsastaa paremmin eli laittanut hevosen vähän enemmän pohkeen eteen, jolloin tuo yksi 120cm korkeudella tullut puomi olisi pysynyt ylhäällä. Muut kaksi puomia olivat ihan omia virheitäni, joista en voi syyttää hevosta huononakaan päivänä.

110cm-luokan rata oli kokonaisuutena ihan mukiinmenevä, vaikka teinkin yhden ihan kamalan ajatusvirheen esteelle numero kaksi. Sinne tultiin kaarteesta ikään kuin u-käännöksenä ja sanoin jo radankävelyssä, että tämä on mulle todella hankala este. No, tietysti tein juuri, kuten olin sanonutkin jääden vetämään hevosen ihan paikalleen kohti estettä. Maco kampesi itsensä esteen yli ottaen puomin mukaansa, koska eihän takaperin tuon kokoisista esteistä enää ylitse puhtaasti pääse. Herkempi hevonen ei olisi edes yrittänyt! Loppuradassa ei ollut mitään kovinkaan ihmeellistä ja jotkut linjat olivat jopa oikeinkin sujuvia. Paljon taputuksia siis ruunalle radan jälkeen!

Koska luokassa ei ollut montaa lähtöä, odottelin rauhassa maneesin ulkopuolella seuraavaa vuoroani sadepisaroiden tipahdellessa päällemme. Kun luokka oli lopulta ohi, pääsivät halukkaat maneesiin treenaamaan rataa isompana. Ja voi että, miten isoilta ne esteet oikeasti näyttivätkään! 110cm-taso tuntuu mun mielestä todella pieneltä, joten en voi ymmärtää, miten 10cm muutos tekee niin paljon. Okei, onhan okserit leveämpiä ja sitä kautta massiivisempia, mutta siitäkin huolimatta tuon eron ei pitäisi olla niin iso. Siinä sen huomaa, miten mulla on lopulta todella vähän kokemusta tuolta tasolta. Ensimmäisen 120cm-luokkani hyppäsin vuonna 2015 ja jo vuonna 2011 kisasin jonkun 115cm-luokan, mutta kaikkinensa startteja noissa korkeuksissa on tullut tehtyä yhteensä varmaan kuutisen kappaletta seurakisoista kansallisiin. Ehkä tästä on suunta vain ylöspäin ;)

Kuten valmentajani suoritukseni jälkeen sanoi, oli 120cm-korkeudella hypätyn radan alkuosa vähän sellaista "apua, esteet nousi, mitä teen" -ratsastusta. Jossain kolmannen esteen jälkeen pääsin rentoutumaan (koska olin selvinnyt ensimmäisestä okserista yli hengissä) ja ratsastin oikeasti ihan hyvin aina esteelle numero 10 asti, joka oli sarja. Sinne lähdin jättämään taas liikaa tilaa hevoselle sarjan väliin eli otin Macon laukan liian pieneksi, jolloin meiltä katosi rytmi ja tulimme a-osalle ihan pohjaan. Siitä puomi mukaan, mutta b-osalle jäikin sitten ihan reilusti tilaa, kun sisään oli tultu niin pienesti. Tämä rytmin kadotus näkyi vielä seuraavalle esteelle, johon tulimme vähän lähelle ja seurauksena tästäkin puomi. Maco olisi voinut hypätä sen yli puhtaasti, koska ponnistuspaikka ei ollut niin lähellä, mutta toisaalta pysty oli jo iso ja mä itse sukelsin hevosen kaulalle ponnistuksessa, jolloin se ei yksinkertaisesti päässyt ylös lavoistaan. Seuraavalle esteelle tulikin sitten taas ihan unelmalähestyminen, sillä kuten valmentajakin sanoi, olisin voinut tehdä sitä ennen ihan mitä tahansa: kääntää volttia, ratsastaa eteen tai taakse, ihan mitä vain. Kaksi viimeistä estettä vielä ja maalissa ihan tyytyväisenä.

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Päällimmäisenä kisoista jäi siis ehdottomasti hyvä fiilis. Opin sen, että mun on pakko ajatella asioita toisella tavalla radankävelyssä. Olin myös tosi tyytyväinen siihen, että pääsin ratsastamaan molemmissa radoissa viidennelle esteelle kaarteesta läpi oikeasti laukaten, enkä jäänyt himmailemaan yhtä askelta lisää. Pikkuhiljaa alan saamaan sitä itsevarmuutta takaisin, mikä tässä parin vuoden aikana katosi kokonaan mun tekemisestä. Se vaatii vaan paljon ratoja alle, mutta myös sitä työtä, mikä on nyt muuttanut myös Macon ratsastettavuutta esteillä ihan toisenlaiseksi. Kun kotona tehdään kunnolla duunia tekniikkaharjoituksilla, on hevonen koko ajan paremmin apujen välissä. Se heijastuu myös sinne radalle. 

Ensi viikolla meillä on vielä yksi kisarupeama, jonka jälkeen kausi taitaakin tältä osin olla pulkassa! Tuota kisaa odotan oikeasti innoissani, sillä hyppään siellä kaksi luokkaa: 115cm arvostelulla AM5, sekä 40cm paripukuratsastuksena. Meillä on mahtava idea pukuihimme ja aiomme panostaa kympillä. Saas nähdä, mitä kaikkea muut ovat keksineet! Samalla kisataan myös hyväntekeväisyyskilpailu Avant Challenge -keppihevosluokka, jonka lähtömaksut lahjoitetaan Pyry Kivikoskelle, joka loukkaantui tänä vuonna vakavasti ratsastusonnettomuudessa. Pyrylle ollaan teettämässä Avant, jota voi käyttää jalkojen liikuntakyvyttömyydestä huolimatta - näin työ hevosten parissa voi jatkua. On ollut ihana huomata, miten suuri joukko tähän onkaan lähtenyt mukaan niin yrittäjiä kuin yksityishenkilöitä. Mäkin maksoin osallistumismaksun, vaikken aio itse keppihevosen selkään kiivetä. Parasta tässä on se, että jokainen voi osallistua millä summalla haluaa! Kyllä hevosihmiset osaavat olla välillä yhteisöllisiä :)

Oletko tulossa seuraamaan Ainon puurojuhlan kisoja?