#891: Tätä et tiennyt - vai tiesitkö

Viime aikoina täällä blogissa on tullut todella paljon valmennuspostauksia ja muutenkin pidempiä tekstipostauksia, joten ajattelin hieman keventää tunnelmaa väliin. Lisäksi matkan varrella mukaan on tarttunut uusia lukijoita iso kasa, joille tämä postaus saattaa olla hauska lisä - tai miksei vanhoillekin lukijoille. Nyt nimittäin kerrotaan musta sellaisia faktoja, joita et ehkä ole aiemmin tiennyt!

Yritin keksiä mukaan nimenomaisesti sellaista infoa, joka ei välttämättä ole tullut muuten esiin blogissa, instagramissa tai vaikkapa mun videoillani. Toivottavasti kukaan ei järkyty näistä! Jos joku kohdista tulee sulle täytenä yllätyksenä, laita ihmeessä kommenttia, koska se olisi tosi hauska kuulla. Ja kerro ihmeessä myös, jos olet kuvitellut musta jotain ihan toisenlaista tai jos joku näistä on myös sun kohdalla tuttua ;)

UUTISTEN SEURAAMINEN

Aloitetaan tällaisella vähän tylsällä faktalla. Mulla on tapana katsoa joka aamu ennen töihin lähtöä meikatessani edellisen illan puoli yhdeksän uutiset Yle Areenasta ja jos aikaa jää, saatan katsoa perään vielä jotain Aamu-tv:tä tai muuta vastaavaa asiaohjelmaa. Luen uutisia todella paljon, mutta nykyään en lehtiversioita, koska en tilaa niitä kotiini. Yksi ilta katsoin parituntisen kahden vuoden takaisen Suuren vaalitentin eduskuntavaaleista, vaikka olin toki nähnyt sen aikanaan. Se oli vaan niin mielenkiintoinen ihan argumentoinnin kannalta.

HIUSTYYLI NUOREMPANA

Kysyin äidiltäni jokin aika sitten, miten hän on voinut sallia mun hiustenleikkuun ollessani yläasteella. Mun hiukset olivat näin jälkikäteen sanottuna ihan kamalan rumat, vaikka ne ehkä olikin leikattu sen ajan tyylin mukaisesti vähän kerroksittain ja rikotusti. Mutta ihan totta, ne olivat niin lyhyet, etten saanut niitä järkevästi edes ponnarille. Ja kaiken huipuksi pidin sitä ponnaria silti, jolloin mulla oli takaraivossa sellainen kahden sentin tikkusuora takajeejee. Voi että, oi niitä aikoja!

EN HALUNNUT HARRASTAA RATSASTUSTA

Yläasteaikoinani mulla oli vaihe, kun en halunnut enää harrastaa ratsastusta. Tuntui, etten kehittynyt mihinkään, eikä homma vaikuttanut siksi enää niin mielenkiintoiselta. Ratsastin tuolloin vain yhdellä tallilla ja keksin aina ratsastustuntipäivinä syitä, miksen voinut mennä tallille: milloin oli käsi kipeä tai päähän särki. Innostuin kuitenkin kokeilemaan toistakin ratsastuskoulua, joka oli aivan täynnä. Jotenkin saimme äitini kanssa ylipuhuttua mut jonnekin tunnille ensin rästiläisten tilalle, myöhemmin vakipaikalle. Innostuin kouluratsastuksesta ja aloitin koko harrastuksen ikään kuin uudelleen. Sittemmin tuon ratsastuskoulun opettaja on todennut, että onneksi hän järjesti mulle paikan tunniltaan. Kävin parhaimmillaan kolme viikkotuntia pelkästään tuolla tallilla, kisasin valtavasti ja sain jopa pronssimitalin ratsastuskouluoppilaiden välisissä mestaruuskisoissa kouluratsastuksessa vuonna 2011.

Tämän postauksen upeista kuvista kiitos Rosita Dahlberg - http://topangan.blogspot.com!

MELKEIN PUTKASSA

Tästä ei ole edes mitenkään järkyttävän pitkä aika, kun meinasin joutua putkaan. Olimme kaveriporukalla viettämässä kaverini syntymäpäiviä ja jatkoimme iltaa Helsingin baariin, jossa olimme isolla tyttöporukalla liikkeellä. Ostin koko illan aikana kaksi juomaa, joista ensimmäisen jälkeen en muista illasta mitään. Parin tunnin päästä olimme lähteneet takaisin kotiin, mä menin bussiin ja seuraava muistikuva mulla on aamulla sängystäni kotoa. Mun kaksi muuta jätkäkaveria oli hakenut mut poliisiaseman edestä, jonne olin päätynyt syystä x ja soittanut heille. Edelleenkään en tiedä, miten olen tuonne päätynyt tai mitä on tapahtunut, mutta ilman noita kavereita olisin herännyt aamulla hämmentyneenä ja huumattuna putkasta. Onneksi kaverit jelppasivat ja multa ei varastettu mitään.

EN OLE SEURANNUT MYYNTISIVUSTOJA

Tämä on oikeasti itseänikin ihmetyttänyt seikka! Mä en ole koskaan seurannut hevosten myyntisivustoja, sillä mulla on käynyt todella hyvä tuuri hevosten suhteen. Kapri eli ensimmäinen ylläpitohevoseni tuli mulle siten, että olin miettimässä itselleni hevosen ostamista. Nina Fagerström halusi mut kuitenkin töihin seuraavana vuonna Hollantiin, joten hän järjesteli asioita ja soitti mulle yhtenä päivänä ollessani Tahkolla ratsastamassa hevosia, että mulle tulisi Eeva-Liisa Penttilältä nuori hevonen ylläpitoon. Mä en tiennyt tästä hevosesta mitään etukäteen, vaan se tuotiin seuraavana tiistaina tallimme pihaan ja sen jälkeen alkoikin treeni. Sekä Champin, että Macon kohdalla ostoprosessi tehtiin siten, että mä ilmoitin valmentajalleni etsiväni hevosta hintaluokasta x ja sen jälkeen menin kokeilemaan hevosia ensin Hollantiin, sitten Saksaan. En nähnyt yhdestäkään myynti-ilmoitusta etukäteen ja itse asiassa nimet ja suvutkin kuulin vasta, kun olin hevosilla jo ratsastanut. Champin nimen sain kuulla vasta sitten, kun olin jo tullut takaisin Suomeen.

RAKASTAN LUKEMISTA

Nuorempana kuuluin Pollux-nimiseen hevoskerhoon, josta sain jokaisen paketin mukana kaksi kirjaa. Noita paketteja tuli muistaakseni lähes kuukausittain ja voi että, miten se paketin saapuminen oli päivän kohokohta! Itse kerhon muista tavaroista en ehkä niin välittänyt, mutta ne kirjat olivat ihan mun suosikkeja. Kahlasin muutenkin kirjaston kirjoja läpi enemmän kuin ehdin oikeasti edes lukemaan. Tälläkin hetkellä mulla on kesken neljä erilaista kaunokirjallista teosta, joita luen iltaisin ennen nukkumaanmenoa. En tiedä, mistä innostus on peräisin, mutta mulle luettiin kirjoja jo ennen syntymääni ollessani äitini vatsassa - ehkä se kumpuaa sieltä asti.

NÄEN ASIOITA "KUVAAJAN SILMIN"

Jos ajan esimerkiksi autolla tai liikun jossain, näen ja ajattelen kaiken aina sen mukaan, miltä maisema näyttäisi kuvassa tai kuvan taustana. On kamalaa katsoa ikkunasta hienoa auringonlaskua tai ajaa jonkun upean maiseman ohi tajuten, ettei sitä pysty ikuistamaan sillä hetkellä kameran linssille. Monilla mun valokuvausta harrastavilla kavereilla on ihan sama ongelma, joten en ole tämän asian kanssa yksin. Aikoinaan kuvasin paljon enemmän ja musta onkin tehty kolme sivun kokoista juttua eri sanomalehtiin aiheesta johtuen.

OLEN KOVIN AVOIN IHMINEN

En toki kaikille, mutta parhaille ystävilleni kyllä. Mun on todella helppo puhua asioistani, mikä saattaa joidenkin mielestä olla jopa hieman outoa. Etenkin Millan kanssa me jaamme elämästämme ihan kaiken - oikeasti, sellaista asiaa ei taida olla, mistä me emme voisi jutella. Siis ihan totta, joskus saatamme jutella puhelimessa niin, että toinen istuu samalla vessassa. Mulla ei ole koskaan ollut kenenkään ihmisen kanssa samanlaista ystävyyssuhdetta ja on niin hienoa, että elämässäni on niin monia ihania ihmisiä. Nuorempana olin super ujo, enkä esimerkiksi suostunut lukemaan ala-asteella luokassa ääneen. Äitini vei mut korvalääkäriin, koska en reagoinut mihinkään ja hän luuli, etten kuule kunnolla. Kuuloni oli erinomainen, mutta mä en vain halunnut ottaa samalla tavalla kontaktia ihmisiin. Nykyään me vitsaillaan siitä, että olen varmaan vaihtunut jossain välissä toiseen ihmiseen!

OLEN MAAILMAN LAISKIN KOKKI

Eikä tämä edes ole vitsi, sillä mun syöminen kotona on luokkaa "paistan jauhelihaa ja syön sen sellaisenaan" tai "paahdan leipää ja paistan kananmunan". Joskus kerran kuukaudessa saatan tehdä jotain oikeaa ruokaa, jota syön seuraavat neljä tai viisi päivää aina iltaisin. Hauska yksityiskohta tässä on se, että mulla oli yläasteella kotitalous aina numerolla 10, koska osaan kyllä valmistaa ruoan ohjeista lukemalla. Mähän siis syön töissä kunnon ruoan päivällä, joten mun jääkaapissa on kotona tälläkin hetkellä yksi hillopurkki, kurkku ja juustoa. Ainiin, niitä kananmunia myös. 

OMA TALLI OLISI PAINAJAINEN

Monet hevosihmiset tuntuvat unelmoivan omasta tallista, isosta kasasta hevosia ja siitä ydinperheestä koirineen. Mä itse en voisi koskaan kuvitella itseäni tallinomistajana, enkä edes halua eläimiä kotiini. Mun unelma olisi asua joko esimerkiksi Etelä-Haagassa, työskennellä jossain kansainvälisessä yrityksessä johtotehtävissä ja harrastaa laadukkaasti kilparatsastusta. Toinen vaihtoehto olisi toteuttaa sama ulkomailla, mutta silloin haluaisin asua esimerkiksi ihan Brysselin ydinkeskustassa tai jossain muussa EU:n kannalta merkittävässä kaupungissa. 

EN OLE PERHEIHMINEN

Tämän otsikointi on vaikeaa, mutta jatkoa edelliseen. Mä en ole koskaan unelmoinut isosta perheestä ja useista lapsista, enkä ollenkaan ole varma, haluanko edes lapsia. Tai jos haluaisin, niin ehkä sen yhden - mutta en todellakaan vielä pitkään aikaan. Monet mun kaverit ovat juuri mun vastakohtia ja haluavat vähintään kaksi lasta, osalla on jo nimetkin päätettynä. Tällä hetkellä en edes varmaksi osaa sanoa, osaisinko edes olla missään supervakavassa parisuhteessa. Oon kyllä aina saanut kuulla siitä, että mun elämäntahdissa ei edes pysy mukana kuka tahansa mies, koska mulla on niin vähän vapaa-aikaa. Mutta koskaan saa sanoa ei koskaan, eihän sitä tiedä, vaikka rakastuisinkin päätä pahkaa ja saisin kolme lasta asuen siinä punaisessa omakotitalossa hevoset kotipihassa.. Tässä kohden kaverini nauravat, että not gonna happen. Heh.

PYRIN AINA PAREMPAAN TULOKSEEN

Tai no, aina ja aina. Mutta esimerkiksi töissä meillä on tavoitteena tietty tulos päivässä ja vaikka pääsisinkin sen yli reilusti, saatan silti potea huonoa omaatuntoa siitä, etten tehnyt joka minuutti töitä niska limassa, jolloin olisin voinut ylittää tavoitteen kolminkertaisesti. Mä en esimerkiksi pidä taukoja töissä lounaan lisäksi juuri koskaan, koska sen vartin voi käyttää tehokkaasti työskentelyynkin. Töissä mut on palkittu paitsi porukan tsempparina, myös ilopillerinä. Olen aika tavoiteorientoitunut, mikä näkyy oikeastaan kaikessa tekemisessäni. Toisaalta sitten ne asiat, joita en koe niin tärkeiksi, jäävät kyllä huoletta heitteille. 

OPISKELU ON OLLUT MULLE SUHTEELLISEN HELPPOA
Vielä kahdeksannella luokalla olin melko tavallinen oppilas keskiarvojeni puolesta, mutta yhdeksännen luokan päättötodistuksessa keskiarvoni oli 9.3. Lukion päättötodistuksessa keskiarvo kaikista aineista oli tasan 9, kun ainekeskiarvoissa oli seitsemän ainetta numerolla 10, kolme ainetta numerolla 7 ja loput numerolla 9. Seiskat sain pitkästä fysiikasta, pitkästä matematiikasta ja englannista. Kyllä otti päähän! Kirjoitin kolme laudaturia aineista, jotka olivat mulle suhteellisen helppoja omaksua. En oikeastaan edes lukenut kamalasti, mutta koulussa pärjääminen oli mulle tärkeää kilpailuhenkisyyteni vuoksi. Nykyään muhun pätee hyvin meemi, jossa korkeakouluopiskelijoita verrataan hyvin lauseeseen "Ääh, onhan aina uusinnat". Mulla opiskelu menee todella aalloittain, sillä välillä en tee opintojen eteen mitään moneen kuukauteen ja välillä luen pari viikkoa ihan niska limassa. Esimerkiksi kandidaatintyöni väänsin kasaan parissa viikossa arvosanalla 4, kun arvostelu oli 1-5. Helpommalla olisi päässyt, jos olisi tehnyt hommat seminaarien kanssa samaan aikaan.

KIITOS ON MULLE TÄRKEÄ SANA

Eikä niinkään siten, että se mulle sanottaisiin, vaan nimenomaisesti mun sanomana muille. Sain edellisessä työpaikassani kuulla, ettei mun tarvitse aina kiittää, kun mun työkaveri tekee jotain puolestani - esimerkiksi ojentaa jonkin esineen tai avaa oven. Kiitos tulee multa kuitenkin niin automaattisesti, että sitä on vaikea jättää pois. Esimerkiksi viime viikonlopun kisoissa eräs toimihenkilö käveli esteen eteen juuri, kun olin sitä lähestymässä ja huusin kovaan ääneen "Siirrytkö esteen edestä, kiitos". Paikalla olleet olivat naureskelleet, että ainakin on hyvin kasvatettu :D