#603: Pettymys

Ensimmäistä kertaa ratsastushistoriani aikana voin sanoa suoraan, että kisojen jälkeen harmitti. Otti päähän. Ja kunnolla ottikin. Meillä piti olla ihana kisapäivä Laaksolla aluemestaruuksien parissa: saada kaksi hyvää suoritusta ja mahdollisimman hyvä sijoitus mestaruusluokassa - ehkä jopa parantaa viime vuoden neljättä sijaa. Olin ladannut tähän viikonloppuun kaikki kauden tavoitteet. Niin paljon odotuksia. Tulos oli katastrofaalinen.

Tällä hetkellä ei juuri huvita kirjoittaa kyseisistä kisoista ja ihmekkös tuo. Olin saanut edellisen viikonlopun Keravan kisoista niin hyvän fiiliksen näihin karkeloihin - jotka olivat muuten meidän kauden viimeiset ulkokisat - että odotin oikeasti paljon. Tiesin, että hyvällä ratsastuksella mulla olisi ollut teoreettiset mahdollisuudet pärjätä ihan kivasti, sillä luokkakorkeudet (105cm ja 115cm) eivät olleet meille juttu eikä mikään. 

Ensimmäisen luokan verryttelyssä Champ tuntui ihan älyttömän kivalta. Se oli menossa, innoissaan ja tuntui nauttivan siitä, mitä oli tekemässä. Ei haitannut, vaikka ratsastin lähelle, kauas, hyvin tai huonosti. Hevonen hyppäsi, vinkui ja viskeli päätään villinä. Nauroin selässä ja nautin, niin kivaa mulla oli. Radalle mennessä ruuna jännittyi, muttei kytännyt mitään esteitä. Ensimmäistä estettä lähestyessä se veti liinat kiinni, mutta aikani peruuteltuamme tulimme esteen uudelleen ilman ongelmia. Kaikki sujui hyvin (lue: Champia ei haitannut, vaikka ratsastin etäisyydet huonosti esteille, sillä se halusi itse mennä ja tsemppasi tosi hyvin) aina esteelle seitsemän asti, jolle moni muu hevonen oli ottanut päivän aikana stopin. Niin kävi myös meille, sillä hevonen jäi kauas esteestä, eikä mennyt lähellekään. 

Suorituksen jälkeen olin vihainen, ensimmäistä kertaa koskaan kisoissa. Vihainen sekä itselleni, että hevoselle. En tiedä, onko se oikeutettua, mutta sillä hetkellä tuo tunne oli päällimmäisenä mielessä ja voin sen ihan rehellisesti tänne blogin puolelle todeta. Kanssakilpailijat totesivat vuorotellen verryttelyalueella ja parkkipaikalla, että "olipas sun hevonen possu". En halunnut puhua kellekään, katsoin vain kaverini radan ja lähdin hevosen kanssa autolle. Champ sai jäädä traileriin syömään päiväheiniään, me astelimme katsomoon seuraamaan kisoja. 

Reilun kolmen tunnin odottelun jälkeen olin taas selässä, verryttelemässä mestaruusluokkaan. Yritin ratsastaa tarkemmin, vaatia enemmän, keskittyä ja olla huolellinen. Puhelu valmentajani kanssa ensimmäisen radan jälkeen oli päättynyt kutakuinkin käskyyn ratsastaa paremmin ja lopettaa haahuileminen. Lupasin yrittää parhaani. Verryttelyssä Champ oli samanlainen kuin edellisenkin luokan verryttelyssä ja meillä oli todella kivaa. Sain apua tallimme omistajalta ja verryttelyssä oli samaan aikaan  monia kavereitani. Sen puolesta voin sanoa, että fiilis oli ehkä yksi vuoden parhaista kisoista! 

Harmittavasti tuo hyvä tunne ei välittynyt radalle asti, vaan matkamme loppui samaiselle esteelle kuin edellisessäkin luokassa. Tällä kertaa Champ kääntyi ympäri jo montakymmentä metriä ennen estettä, eikä halunnut mennä lähellekään. Aikani pompittuaan näin parhaaksi vaihtoehdoksi komentaa ruunaa kerran kunnolla raipalla, sillä potkiminen tai muu hätistely ei olisi auttanut. Loppujen lopuksi sain hevosen onneksi kolmannella yrittämällä esteestä yli, joskin lähinnä ratsastamalla estettä päin ja sen läpi. Sain osakseni kannustavia kommentteja verryttelyalueen puolelta, jossa mukavat ihmiset yrittivät  piristää mielialaani toteamalla samoja asioita kuin edellisen suorituksen jälkeen. No, kauniista ajatuksista huolimatta syytä ei tietenkään voinut vierittää hevosen niskoille.

Nämä kaksi kuvaa c. Marika Puirava - kiitos :)

Radan jälkeen en ollut enää vihainen, kuten edellisessä luokassa. Olin pettynyt. Tuntui, että koko vuoden työ oli mennyt kerralla hukkaan. Ette oikeasti usko, miten paljon odotin tältä viikonlopulta: matkalla kisapaikalle lähestulkoon itkin, koska olin niin stressaantunut. Mä en ihme kyllä jännittänyt, mutta olin muuten todella täpinöissäni. Kun suoritukset olivat ohi, ravasin ja kävelin verryttelyalueella. Tsemppasin kavereitani, hengitin syvään ja hymyilin sellaista kasvoille tulevaa hymyä, jonka olen oppinut asiakaspalvelutyöstä. Onnittelin jo urakastaan hyvin suoriutuneita ratsukoita. Huusin kannustushuutoja parkkialueelta asti niille kavereilleni, jotka pääsivät kamppailemaan mitaliuusintaan. Onnittelin lisää hyvistä suorituksista. Toivotin onnea seuraavaan luokkaan. Hoidin hevosen pois, lastasin sen autoon ja kapusin itse toisen auton kuskin paikalle, yksin. Enää ei edes itkettänyt: olo oli tyhjä.

Aika kornia, että radiosta soi Elastisen "Eteen ja ylös" -biisi kotimatkan aikana. Se oli mulle melko voimaannuttava kappale kevään luku-urakan aikana, mutta nyt sen sanat kolahtivat uudella tavalla tajuntaan. "Jatkan, jaksan, vaikka väkisin. Jos se olis helppoo, kaikki tekis niin. Mus on voima, jota ei voi vaimentaa - pusken täysii aina vaan, mun ei täydy, vaan mä saan." Olen monta kertaa puhunut täällä postauksista siitä, miten ratsastus on mulle vain harrastus ja siksi elämä ei lopu siihen, jos menestystä ei tule. Silti, joskus olisi vain paljon helpompaa valua itsesääliin ja vollottaa kokonainen ilta yksin omassa huoneessaan miettien elämän kurjuutta. Totuushan on se, että mun elämä on kaukana kurjasta: ympärillä on ihanan hevosen lisäksi rakastava perhe, työpaikka, arvostettu koulu, tärkeitä kavereita ja mukavia harrastuksia. Voin kuitenkin ihan suoraan todeta, että välillä tuntuu niin hemmetin epäreilulta iloita muiden onnistumisista samalla, kun itse rämpii hevosen kanssa vyötäröön asti olevassa suossa pääsemättä sieltä pois - näin vertauskuvallisesti.

Tässä linkki videoihin. Videolla on mukana ratojen lisäksi myös verryttelyä :)

Voisin analysoida monen postauksen verran omaa ratsastustani kisoissa ja miettiä, mitä kaikkea tein väärin tai mitä kaikkea voisin muuttaa. Rehellisesti sanottuna: varmasti kaiken. Mä en ole ammattilainen, kaukana siitä, enkä siksi osaa ratkaista tuollaisia tilanteita, joita meillä ei ole koskaan kotona treenatessamme. Tai edes verryttelyssä. Yksi suuri ongelma lienee se, että isoilla kentillä mulla on liikaa tilaa ja jään siksi helposti seilaamaan varsinaisen ratsastuksen sijaan. Maneesissa tila on rajatumpi ja joudun siksi miettimään ikään kuin jokaisen askeleen. Tämä voi olla syy sille, miksi hallikisat ovat meille ratsukkona ainakin tällä hetkellä helpompia. 

Tallilla juttelin pitkän tovin tallikavereideni kanssa, analysoin videoita radoista ja pohdin kaikkea maan ja taivaan välillä. Päivä venyi lopulta tallilla olemisen osalta yli kolmetoistatuntiseksi, mutta se ei haitannut. Sain viisaita sanoja ystäviltäni sekä tallikavereiltani ja ne antoivat tsemppausta jatkoa varten. Tässä kohtaa sitä kyseenalaistaa omat taitonsa ja miettii, miten vähän oikeasti tiedän mistään tähän lajiin liittyvästä, saati ratsastuksesta. Oppia ikä kaikki, kuten joku viisas on joskus todennut.

Meidän kisakauteen tulee nyt pakollinen tauko, sillä marraskuuhun asti jokainen viikonloppu on varattu yhteen jos toiseen tekemiseen valmennusten, töiden, isompien kisatapahtumien ja muiden mukavien asioiden merkeissä. Ennen seuraavaa starttia pitäisi löytää joku keino, jolla voisin harjoitella vastaavia tilanteita. Tai joku, joka osaisi ratkaista selästä käsin nuo tilanteet. Opetella ratsastamaan, tehdä asioita paremmin. Uskoa, rakastaa ja toivoa. Tällä kertaa toivoin, enemmän kuin mitään muuta. Se ei kuitenkaan riittänyt. 

"Kovalla duunilla asiat vaan onnistuu. Kokeillaan ja sit taas noustaan, jos kaadutaan."