#1058: Ihana, kamala sosiaalinen media

Aloitin sisällöntuotannon sosiaalisen median kanaviin varsinaisesti bloggaamisen muodossa vuonna 2011. Takana on monta monituista vuotta erilaisten laitteiden ja teknisten välineiden äärellä vietettyä aikaa, jonka tarkoituksena ollut paitsi tallentaa elämäni erilaisia tilanteita itselleni, myös jakaa niitä joissain määrin niille ihmisille, joita sisältö voisi kiinnostaa. Tuona 16-vuotiaana tyttönä somejuttuja aloitellessani en olisi koskaan osannut ajatella, millaiseen tilanteeseen tulisin päätymään vuosia myöhemmin. Vaikka parikymmentuhatpäinen seuraajajoukko eri sosiaalisen median kanavissa ei Suomenkaan tasolla ole kummoinen, on se hevospiireihin suhteutettuna kuitenkin jo sellainen, että mukaan mahtuu ihmisiä ympäri maan. Ja aina, kun on ihmisiä, on mukana myös yhtä monta mielipidettä. Mielipiteitä siitä, kuka minä olen ja miten elämääni elän.

Olen aiemminkin kirjoittanut blogiin ja jopa puhunut videolla siitä, miten saan toisinaan negatiivisempia kommentteja joko suoraan viestitse tai erinäisille keskustelupalstoille kirjoitettuna. Haluan kuitenki nyt nostaa asian esiin uudemman kerran, mutta hieman erilaisella näkökulmalla. Jatkan erittäin mielelläni keskustelua aiheesta kommenttikentän puolella, joten kannustan jokaista kertomaan oman mielipiteensä riippumatta siitä, onko kanta asiaan sama vai täysin erilainen. 

Vuosien saatossa olen tottunut siihen, että hevosenpitoani, ratsastustaitojani ja harkintakykyäni arvostellaan anonyymisti. En osaa ratsastaa, en saisi pitää hevosta, enkä ainakaan välitä elävistä eläimistä. Olen huono esimerkki, teen typeriä asioita hevosten kanssa ja rikon omat hevoseni osaamattomuudellani. En valmentaudu tai valmentaudun liikaa. En hoidata hevosia tai käyn liian usein klinikalla. Lista on loputon, ja ymmärrän tilanteen täysin. Kukaan tällaisen kommentin jättäjä ei ole keksinyt väitettä päästään, vaan kyseessä on hänen näkemyksensä asiasta sen perusteella, millaisen kuvan hän on julkaisemani sisällön perusteella itselleen muodostanut siinä hetkessä tai pidemmällä aikavälillä. 

Kaikki postauksen kuvat c. Vilma Töyräs, kiitos!

Sosiaalinen media on mielenkiintoinen alusta. Julkaisemme sinne kukin haluamamme määrän sisältöä, joka on kuitenkin vain pieni osa elämästämme. Tuo osa tarjoaa kullekin mahdollisuuden kurkistaa toisen ja mahdollisesti hänelle muuten tuntemattoman ihmisen elämään. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on tullut kyselemään multa asiasta, josta olen kirjoittanut tai jonka olen kuvannut vuosia aiemmin. Tilanteista, joita en muista itse ollenkaan. Hämmennys on monesti ollut suuri, kun olen pohtinut, miten joku mulle tuntematon voikin tietää jonkin seikan omasta elämästäni paremmin kuin minä. Tai ainakin siltä osin, mitä olen asiasta someen julkaissut - kaikki muu sen ympärillä onkin voinut luoda tilanteesta toisenlaisen kuvan.

Olen aina pyrkinyt siihen, että julkaisen sosiaaliseen mediaan aitoja hetkiä elämästäni. En yritä kaunistella mitään, mutten toisaalta myöskään ole ikinä edes ajatellut julkaisevani kuvaa, jossa makaan sängyssä tuijottamassa viidettä jaksoa putkeen New Girlia Netflixistä. Sen sijaan kuvia tulee otettua niistä tilanteista, jotka koen itse sellaiseksi, mitä seuraan mielelläni muiden kanavista. Hetkiä ystävien kanssa, hevosjuttuja ja pilkahduksia arjesta. Joskus huumoria ja joskus jotain vakavampaa. En ole koskaan vaikkapa lähtenyt tallille tai salille siksi, että voisin päivittää tilanteen sosiaaliseen mediaan. Some on seurannut mukana elämässä, mutta se ei ole varsinaisesti määritellyt elämäni suuntaa. Tuo aitous on ollut mukana alusta asti, ja kun katson tai luen julkaisemaani sisältöä vaikkapa parinkin vuoden takaa, mietin usein mielessäni, että kylläpä siinä on Aada taas toiminut oman elämänsä sankarina. On jollain tapaa hienoa huomata henkinen kasvu, vaikka se pientä olisikin. Monesti on tullut todettua, että olen edelleen nuori ja kasvan (ainakin toivottavasti) jatkuvasti paremmaksi ihmiseksi, aivan kuten monet muutkin kanssani samanikäiset. Teen paljon virheitä ja toisinaan kuvaan niitä sosiaaliseen mediaan ymmärtämättä, että julkaisua voisi harkita kahdesti. Ne kun ovat osa elämääni, aivan kuten nekin asiat, jotka eivät herätä muissa voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen.

Sisällöntuottaminen on nykypäivänä vuorovaikuttamista. On aivan ihanaa saada päivittäin kymmeniä, ellei satojakin viestejä eri-ikäisiltä ihmisiltä hevosiin tai elämään yleisesti liittyen. Tarinoita ja huomioita muiden elämästä. Vuorovaikutus on toisinaan hankalaa, jos kanavina ovat alustat, joille saapuvia viestejä en välttämättä huomaa. Alustat, joille voi kirjoittaa anonyymisti, eikä lähtökohtaisena tarkoituksena ole osoittaa palautetta suoraan puheen kohteena olevalle henkilölle, vaan yleisesti ilmaista mielipide milloin mistäkin teemasta. Hyvinä esimerkkeinä näistä ovat kaikkien tuntema Hevostalli.net sekä vähän uudempi alusta Jodel, jossa jokainen halukas voi jakaa omia viestejään anonyymisti sopiviin aihealueisiin liittyen. Myös hevosiin tai esimerkiksi vlogaamiseen.

Miksi sitten nostan aiheen esille, ja mitä oikeastaan haluan tässä postauksessa sanoa? Kuten sanoin, olen tottunut siihen, että tekemistäni ratsastajana arvostellaan toisinaan. Tiedän, että jotkut ihmiset ovat kanssani hyvinkin eri mieltä tavoista, joilla hevosia pitäisi pitää tai miten niitä kuuluisi ratsastaa.  Luen näitä kommentteja netistä ja kuulen, kuka milloinkin on nostanut aiheen esille suljetuissa keskusteluissa. Joskus kommentteja on päätynyt ihan videollekin kisoissa siten, ettei puhuja ole itse ollut tietoinen vieressä olleesta vanhemmastani, joka on kuvannut kisasuoritustani. Ja olen monen negatiivisia kommentteja antavan kanssa aivan samaa mieltä esimerkiksi siitä, etten osaa ratsastaa tai että pilaan hevoseni. Lajimme on siitä mahtava, että tässä pystyy kehittymään jatkuvasti eteenpäin, ja siksi yritän itsekin panostaa laadukkaaseen valmennukseen ja ammattilaisten näkemyksiin. En kuitenkaan ole tähti, joka oppisi asioita hetkessä. Harrastelijalle se voitanee suoda, enkä mene missään nimessä väittämään vastaan sille, joka haluaa arvostella minua virheistäni. Teen virheitä ja myönnän sen avoimesti. Se on lähtökohta kehittymiselle, niin ihmisenä kuin ratsastajanakin.

Teen virheitä myös julkaistessani harkitsemattomasti someen sisältöä tilanteista, jotka eivät anna varsinkaan nuorille hevostelijoille hyvää esimerkkiä. Maasedun tulevaisuus teki vastikää lehtijutun, jossa he haastattelivat mua sosiaaliseen mediaan liittyen. Kerroin, että mielestäni tarvitsisimme ammattilaisia, jotka jakaisivat someen helposti lähestyttävää sisältöä. Sisältöä, josta nuoret kiinnostuisivat. Esimerkiksi Instagramissa on paljon huippuratsastajia, mutta sisältö on pitkälti kilpailukuvia ja hetkiä maailman huipulta - siis hyvin kaukaa tavallisen harrastajan näköpiiristä. Harrastajat tykkäävät seurata toisia harrastajia, koska heihin on helppo samaistua. He tekevät virheitä siinä, missä muutkin. Mielestäni Suomi tarvitsisi paljon enemmän ammattilaisia someen jakamaan sitä hyvää hevosmiestaitoa ja malliesimerkkiä, jota harrastajat voisivat ikään kuin huomaamattaan oppia. Koska kyllä, minäkin harrastajana julkaisen toisinaan materiaalia, joka ei varmasti ole kaikkien mielestä esimerkillistä hevosenpitoa. Näissä tilanteissa en ole edes miettinyt, että tämä on hetki, jossa mun tulisi toimia toisin. Siitäkään huolimatta, että olen harrastanut ratsastusta 19 vuotta. Ja joka ikinen kerta, kun saan aiheesta huomatuksen, opin, etten tee jatkossa vastaavaa. Kunnes teen jotain muuta, joka ei ole tullut mieleeni. Ja tämä on juuri se ongelma, mikä harrastajien seuraamisessa vastaan voi tulla.

Koen olevani sinut sen kanssa, että saan toisinaan osakseni arvostelua milloin Jodelissa, Tellonymissä tai vaikkapa Hevostalli.netissä. Onneksi näitä tilanteita on kuitenkin suhteessa harvoin, sillä vaikka olen monesti kirjoittajan kanssa samaa mieltä, en tietenkään voi väittää negatiivisten kommenttien tuovan hyvää mieltä. Harrastukseeni eli hevosiin liittyvät kommentit eivät tunnu ollenkaan niin ikäviltä kuin ne, jotka keskittyvät arvostelemaan mua ihmisenä. Vasta viime vuosien aikana olen joutunut opettelemaan, että on ihan okei, että joku diagnosoi mulle kaksisuuntaisen mielialahäiriön, muita mielenterveysongelmia tai syömishäiriön nimittäen vielä päälle narsistiksi. Joka ikinen hetki, kun luen tällaisen kommentin, tulee vatsaan ikävä tunne. Silloin, kun kommentti on lähetetty hyvillä aikein. Olen ihminen siinä, missä muutkin, enkä tietenkään toivo, että kukaan haluaa ajatella musta lähtökohtaisesti pahaa. On kuitenkin fakta, että jonkun mielestä olen ärsyttävä, ylimielinen tai omaa sädekehääni kiillottava. Milloin olen jonkun mielestä burnoutissa tai liian laiha, milloin lihonut tai muuten vain teen asioita, joita ei pitäisi. 

Jodelissa oli vastikään keskustelu, jossa puitiin suhdettani syömiseen. Kahdeksan keskustelijaa (Jodelissa jokainen eri keskustelija eritellään numeron avulla) pohti aluksi sitä, miten olen selvästi syömishäiriöinen, mutta lopulta keskustelu kääntyi siihen, että olen saanut häädön joltakin tallilta siksi, että "en hoida hevosen jalkoja treenien jälkeen, temppuilen hevosten kanssa kielloista huolimatta" ja niin edelleen. Vastasin keskusteluun tunnistettavasti ja kysyin, miltä tallilta olen mahtanut häädön saada, kun sitä ei ole itselleni kerrottu. Harmikseni keskustelu kuitenkin poistui ennen kuin ehdin saamaan vastausta. Eriäviä mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta on ikävää, että joku haluaa väkisin levittää perättömiä väitteitä muista ihmisistä. Tämä henkilö tosin väitti olleensa kanssani jossain tekemisissä, ja mielelläni keskusteisin asiasta ihan kasvotusten. En koskaan tyrmää ihmisiä, jotka haluavat tulla juttelemaan ja esittämään kritiikkiä kasvotusten. Pidän sitä kunniana, mutta koskaan kukaan ei ole tullut sanomaan asioita mulle suoraan. Olen kyllä itse mennyt juttelemaan henkilöiden kanssa, joiden olen tiennyt puhuneen negatiiviseen sävyyn muhun liittyneistä asioista. Ja jokainen kerta olemme lähteneet tilanteesta hymyssä suin.

Kun aloitin herkkulakon 1,5 vuotta sitten, en ajatellut, että tulisin saamaan aiheesta tänä keväänä suhteessa isohkon määrän kommentteja. Aina, jos pyydän seuraajiani laittamaan mulle kysymyksiä anonyymisti, on mukana vähintään yksi kommentti, joka päivittelee mulla olevan syömishäiriö tai muu pakko-oire, joka tulee vaikuttamaan elämääni negatiivisesti. Yksi Tellonym-kommentti meni seuraavanlaisesti:

"Uskomatonta, miten jokin ihminen jaksaa noin montaa osa-aluetta elämässä, ja raskasta. Tietääkseni opiskelu ja hevosenomistaminen samaan aikaan pitäen normaalia elämää yllä on vaikea yhtälö. Tai ainakin yöunilla. Vaikuttaa usein siltä, että oot yömyöhään tallilla, mutta heräät silti aamuvarhain muutamien tuntien yöunien jälkeen lenkille? Itsekin olen ihmisenä kunnianhimoinen opiskelujen ja urheilun suhteen, sekä seurustelen. Mua väsyttääkin. Mulla on myös tuttu, joka muistuttaa sua; yritti olla jokaisella osa-alueella täydellinen, mutta lopulta paloi loppuun ja ei saanut koulun papereitakaan käteen. Syömishäiriö piinasi myös häntä. Vaikka vakuuttelet ja korostat usein sitä, ettei sinulla ole ollut mielenterveysongelmia, käyttäydyt silti harvinaisen pakko-oireisesti. Tää ei ole hyökkäys, mutta halusin vain kertoa, miltä sun somes näyttää meidän joidenkin silmiin."

Istuimme perheeni kanssa autossa, kun sain kommentin. Tämä ei ollut ensimmäinen negatiivinen kommentti, ja olin vastannut jokaiseen vastaavanlaiseen päivän aikana avoimesti. Tässä vaiheessa olin jo sulkenut kommentoinnin, koska aloimme syömään ja automatkaa oli jäljellä vähän, enkä siis enää ehtinyt vastailla kaikille halukkaille. Ja kuten aina henkilökohtaisempaa kommenttia saadessani, tuli vatsaan ikävä tunne. "Tältä mä oikeasti näytän jonkun silmiin somessa", oli jälleen päällimmäinen ajatus. Ja kuten jo sanottu, en yhtään ihmettele, jos joku on muodostanut mun persoonasta ja elämästä vastaavan kuvan. Someen kun jaetaan vaan ne tietyt hetket ja niiden perusteella jokainen mielikuvansa muodostaa. Siinä ei ole mitään väärää, ja vähiten tilanne on muiden syytä.

Luin kommentin ääneen äidilleni ja isäpuolelleni, minkä lisäksi lähetin sen joillekin kavereilleni. Kaverit naureskelivat ja sanoivat, että kyllä mäkin jaksan kaikkeen vastailla. Äitini ottaa nämä kommentit kuitenkin vähän eri tavalla kuin kaverini. Useimmiten hän toteaa jopa vähän vihaisen oloisena, ettei mun pitäisi lukea tällaisia kommentteja, saati reagoida niihin mitenkään. Vaikka rakastan ja arvostan äitiäni aivan valtavasti, on meillä hieman erilainen näkökulma esimerkiksi siihen, mitä asioita somessa kannattaa käsitellä. Olen todella avoin ja jaan someen esimerkiksi poliittisen näkemykseni ja sen, etten haluaisi lapsia, mikä on äitini mielestä asia, mitä ei someen tarvitsisi jakaa. Kunnioitan hänen mielipidettään, mutta toisaalta en ymmärrä, miksen voisi sanoa totuutta asiasta somessa, jonka voisin sanoa myös kenelle tahansa ihmiselle kasvotusten. Ehkä se on syynä sille, miksi toisinaan saan myös arvostelua osakseni. Aivan, kuten kaikki muutkin somessa esillä olevat ihmiset.

Vaikka persoonaani tai elämäntapaani arvostelevat kommentit satuttavat aina joissain määrin, on mulle tärkeintä se, että ihmiset ympärilläni tietävät asioiden todellisen laidan. Kaverini ja vanhempani hymyilevät syömishäiriökommenteille, kun vedän kerralla jättikokoisen pitsan viidellä täytteellä siinä, missä he jaksavat syödä puolikkaan. Ehkä somesta saa kuvan, että söisin jotenkin epäterveellisen vähän, mutta todellisuudessa syön esimerkiksi töissä lounaalla ollessani kaksi kertaa enemmän kuin kollegani. Jättikokoiset aamupuuroni ovat vitsi jo ihan ylimmällä tasolla asti. Olen lisäksi seurannut täysi-ikäistyttyäni vierestä hyvän ystäväni kamppailua vakavan syömishäiriön ja mielenterveysongelmien kanssa, jotka johtivat useasti suljetulle, ja jonka takia hän oli myös itsetuhoinen. Kun on soittanut toiselle ambulanssia ja pelännyt ihmisen hengen puolesta, jättää se aina muistijäljen. Eikä hän ole ainoa kaverini, joka on sairastanut syömishäiriötä. Tiedän siis hyvin, mitä tuo sairaus voi pahimmillaan olla, ja mielestäni on siksi todella ikävää, jos sellaisen kuvan sosiaalisen median sisällöistäni saa.

Olen aina rakastanut liikkua, tehdä ja touhuta. Tuon tavan elää opin kotoani vanhemmiltani. Isäni ei ole hetkeäkään paikallaan, vaan laulaa useammassa kirkkokuorossa, pelaa kolmea kierrosta golfia päivässä saadakseen tietyn määrän kertoja kesään, päättää olla Suomen paras lintubongari voittaen kisan ja pyöräilee 2000 kilometriä kahdessa kuukaudessa vain siksi, koska päätti aloittaa pyöräilyn. Äitini taasen on urheillut SM-tasolla ja pitää hyvää huolta terveydestään, mikä on periytynyt myös meille lapsille jollain tavalla. Hän on ollut mukana herkkulakoissani, vienyt mut tutustumiskäynnille salille ja lähtenyt mukaan uimaan ratsastuksen jälkeen. Perheeltäni olen oppinut myös työmoraalin, kun olen seurannut lapsesta nuoreen aikuisikään asti heidän tekevän töitä kellon ympäri ensin töissä ja kotona keittiönpöydän ääressä, josta on siirrytty opiskelemaan vapaaehtoisesti kieliä, yliopistotutkintoa työn ja perhearjen ohessa tai lähdetty salille. Meidän perheessä on aina oltu menossa. Olen kasvanut siihen ja se on äärimmäisen kotoisa tunne. Nautin, kun saan olla aktiivinen. 

Nautin myös siitä, kun voin vain olla. Vanhempani kannustavat aktiiviseen elämään, mutta yhtä lailla he myös muistuttavat rauhoittumisen merkityksestä. Mulle rauhoittumista on, kun saan puuhailla kotona ilman kiirettä. Kyllä mua väsyttää välillä, mutta niin väsyttää ihan jokaista ihmistä. Toisinaan tallilla menee myöhään, mutta nykyään arvostan unta sen verran paljon, etten herää aamuisin salille, ellen ole saanut nukuttua tarpeeksi pitkään. Otan omaa aikaa ja arvostan hetkiä, jolloin ei ole kiire. Esimerkiksi nyt, kun kirjoitan tätä maailman pisintä tekstiä itsekseni blogiin. Nämä hetket ovat niitä, jotka rentouttavat, aivan kuten nekin hetket, kun kävelen maastossa hevosen kanssa linnunlaulua kuunnellen tai kun luen kirjaa. Joskus hengaamme kavereiden kanssa keskenämme, eikä se ole suorittamista nähnytkään. Makaamme sängyllä ja pelleilemme filttereillä nauraen vedet silmissä typerille jutuillemme. 

Tunnistan hyvin tilanteet, jolloin huomaan kuormituksen olevan liian suuri. Jos töissä on paljon asioita, jätän suosiolla talli-illat vähemmälle ja keskityn iltaisin muuhun. Viime viikolla taisin pitää keskiviikon ja torstain tallivapaata Idan hoitaessa Macoa ihan vain siksi, että pääsin lähtemään töistä vasta kuuden jälkeen. Menin kotiin, siivosin ja tein itselleni hyvää ruokaa. Sängyssä olin jo kahdeksalta, joskin tuijotin Netflixiä kymmeneen asti. Ei kenenkään elämä ole juoksemista päättömästi paikasta toiseen, vaikka se sellaiselta saattaisi joskus ulkopuolisen silmiin näyttää. On hassua, että ihmisiä tuomitaan oman elämäntyylin mukaan: oli se sitten liian "laiskaa" tai liian menevää. En usko, että kenenkään meidän arki on ihan identtinen toisten kanssa. Ja se, mikä toimii itselle, ei välttämättä toimi toiselle ollenkaan! On hyvä pitää mielessä, ettei ketään pitäisi lokeroida tiettyyn muottiin. Olemme kuitenkin jokainen yksilöitä, joilla on oma tapansa tätä elämäksi kutsuttua polkua kulkea.

En missään nimessä halua kuulostaa siltä, että puolustelen elämäntapaani tai valintojani. Kuten sanottu, ymmärrän oikein hyvin kaikki ne negatiiviset tai omaa persoonaani koskevat kommentit, esitetään ne missä muodossa tahansa. Ymmärrän ja haluan suoda jokaiselle oman mielipiteensä, vaikkei se aina kivalta tuntuisikaan. Halusin kuitenkin jakaa tämän näkökulman, joka kommentteja koskevan henkilön takaa löytyy. Miltä susta tuntuisi, jos löytäisit itsestäsi keskusteluketjun, jonka tarkoituksena on arvostella sua ihmisenä? Miten reaoisit? Gasellit teki itseasiassa viime vuonna kappaleen, jossa on aika osuvat sanat tätä aihetta ajatellen. Biisin nimi on Se Ei Kuulu Sulle, ja siinä lauletaan esimerkiksi seuraavaa: "Myönnän, et mua kiinnostaa sun öky-auto sekä tulot, kuinka paljon tuli kiloja ja paljon niitä putos, harrastukset, lemmikit ja monta tuntii nukut, parisuhde, sydänsurut, vellovat erohuhut, sun taloussotkut tai yllättävät potkut, kenen kanssa notkut kapakassa joka viikonloppu, rankka menneisyys ja syy sen salailulle. Mut enhän mä sua tunne, joten se ei kuulu mulle." sekä "Siitä ei kannata hiuksii halkoo, mitä kenestäkin kylillä puhutaan. Ootsä kuullu viimesii huhuja? Jengi valmiina laukoo mutuja, juttuja tulee kuin tukusta. Ja ne mun tajuntaan tunkee, en mä niiltä pysty silmii sulkee, kaiken yläpuolel kulkee. Mä en oo kivi, mulkin on tunteet."

Tässäpä taas tajunnanvirtaa kerrakseen! Ajattelin kuvata tästä videon, mutta jotenkin kirjoittaminen houkutteli tähän hetkeen enemmän. Toivon, etten ollut tekstissäni liian sekava kaikesta pituudesta huolimatta! Ja kuten sanottu, jatkan mielelläni keskustelua aiheesta ihan kenen tahansa kanssa. Jos sä olet joskus sanonut tai halunnut sanoa jostakin ihmisestä negatiivisesti, kannustan rohkeasti ottamaan yhteyttä kyseiseen ihmiseen ihan kasvotusten tai muuten tunnistettavasti. En usko, että kukaan lyttää ihmistä, joka tulee avoimesti keskustelemaan asioista.

Some on paikka, jonne jaan hetkiä elämästäni. Hyviä ja huonoja pilkahduksia vähitellen aikuistuvan nuoren naisen elämästä hevosineen, töineen ja muine vivahteineen. Vaikka somessa on kiva saada hyvää palautetta, on kaikista ihaninta kuulla sitä todellisessa elämässä kasvotusten - liittyi se persoonaan tai harrastukseen. Sometekeminen on hauska lisä elämääni, yksi rakkaista harrastuksistani. Jos saisin nyt neuvoa 16-vuotiasta Aadaa somesisältöjen suhteen, antaisin monta hyvää vinkkiä, joilla voisi välttää monet ikävät tunteet ja jättää parit itkut itkemättä. Toisaalta en vaihtaisi mitään. Mä olen valtavan kiitollinen kaikista kommenteista, joita olen saanut - myös niistä, jotka on ehkä tarkoitettu loukkaamaan tai muuten piikikkääksi. Ne ovat kasvattaneet osaltaan musta sellaisen ihmisen, joka olen nyt. Monesti on ollut tervettä kuulla toiselta, miten asiat voi hoitaa eri tavalla. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Niin myös sosiaalisessa mediassa.

Oletko sä joskus saanut tai lähettänyt negatiivisia kommentteja sosiaalisessa mediassa?