Mä en tiedä mistä aloittaisin, joten mennään suoraan asiaan: Champ on tällä hetkellä hevosrekassa matkalla kohti Saksaa. Matka alkoi tänään maanantaina ja päättyy tulevien päivien aikana Niclas Aromaan tallille, jossa Champ tulee asumaan talvella ollessaan treenattavana, suunnitelmien mukaan kisattavana ja näillä näkymin myöhemmin myytävänä. Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tuntuu hassulta kirjoittaa tästä vihdoin julkisesti, sillä olen pitänyt asian poissa sosiaalisesta mediasta mahdollisimman tehokkaasti kuluneen kuukauden aikana. Samalla asioiden kirjoittaminen tuo eteen sen faktan, että tämä kaikki on oikeasti totta.
Vaikka päätös on muodostunut omassa mielessäni selkeäksi kokonaisuudeksi, on sitä ihan valtavan vaikeaa lähteä kirjoittamaan teille siten, että osaisin selittää asian mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Vaikka mulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta kertoa päätöksen taustoja tai ylipäänsä itse päätöstä Champin lähtemisestä, haluan ehdottomasti tehdä sen ihan jo siksi, että kunnioitan teitä lukijoita sen verran suuresti. Toivon, että saatte tästä sekavasta tekstistä selvää ja kunnioitatte päätöstäni, vaikkette sitä välttämättä heti kykenisi ymmärtämään. En epäile hetkeäkään, etteikö teille nousisi aiheeseen liittyen kysymyksiä ja pyrin vastaamaan niihin mahdollisimman pian sen mukaan, miten itse pystyn.
Champ on mulle perheenjäsen. Se on mun paras ystävä, joka on ollut osana mun elämää kuukauden vajaan neljän vuoden ajan. Olemme päässeet kokemaan yhdessä aivan uskomattoman paljon, enkä voisi koskaan olla kiitollisempi ajasta, jonka olen saanut viettää sen kanssa yhdessä. Kaikki ne ylä- ja alamäet, ilot ja surut, onnistumiset ja vastoinkäymiset - en vaihtaisi pois mitään, sillä ne ovat opettaneet mulle paitsi hevosenomistajuudesta, myös elämästä ja kasvattaneet mua ihmisenä ihan valtavasti. Julkaisin elokuussa meistä yhteiskuvia seuraavan tekstin kera:
"Näistä kuvista välittyy se kaikki rakkaus, mikä mulla on tuohon hevoseen. Se, miksi käyn päivittäin tallilla säästä huolimatta ja miksi mä olen aina olotilasta huolimatta pirteämpi sieltä pois lähtiessäni. Miksi mä nauran, kun tuo nelijalkainen tekee jotain hassua. Miten mä rakastun siihen päivä päivältä uudelleen ja uudelleen. Jokaisella hevosihmisellä on elämässään se merkittävin hevonen ja mä uskon, että Champ on nyt ja tulee ikuisesti olemaan mulle juuri sellainen. Kliseisiä sanoja, mutta kaikkinensa niin totisinta totta."
Mikään ei ole muuttunut siitä, mitä tunnen tuota hevosta kohtaan. Joskus on vain ajateltava järjellä, niin kylmältä kuin se kuulostaakin. Kaikki tähän päätökseen johtaneet tapahtumat juontavat juurensa viikonloppuun joulukuussa, jolloin olimme Champin kanssa kisoissa ratsastuskeskus Ainossa. En kirjoittanut kisoista postausta, sillä tein sinä kisapäivänä päätöksen siitä, että Champ lähtee jollekin muulle ratsastajalle treenattavaksi ja siitä eteenpäin mahdollisesti myyntiin. Kisoissa kaikki meni sen kaavan mukaan, joka meillä oli kesällä 2015, ja johon päädyimme onnistuneen hallikauden jälkeen viime vuoden alkukesällä: verryttely onnistui normaalisti, mutta radalla mikään ei sujunut. Molemmista luokista tuli tuloksena hylätty, jonka jälkeen jäimme harjoittelemaan rataa apuvoimien kera. Kyllähän se hevonen hyppäsi, välillä niin isosti, etten meinannut pysyä kyydissä.
En voi syyttää hevosta omista virheistäni. Olin luovuttanut kisojen onnistumisen suhteen jo matkalla kisapaikalle, sillä itkin ahdistustani ajaessani yksin kohti kisapaikkaa. Jo verryttelyssä ennen ensimmäistä starttia totesin ääneen paikalla olleille ihmisille, että jos emme pääse maaliin, pyydän lupaa treenaamiseen jälkikäteen. "Hieno asenne sulla Aada", totesi eräskin paikalla ollut kansainvälisesti menestynyt nuori suomalaisratsastaja. Niin, faktahan taisi olla se, että olin luovuttanut jo ennen ensimmäistä hyppyä.
Jo ensimmäisen startin jälkeen olo oli tyhjä. Paikalla ollut kaverini kysyi, haluaisinko käydä purkamassa pahaa oloani yksin hetken aikaa, mutta sanoin pärjääväni hevosen selässä seuraavaan luokkaan asti. Kaverini olisi halunnut nähdä multa jonkun reaktion: itkua, raivoa, jotain muuta kuin surullista hymyilyä "kaikki on ihan okei" -lausahduksen kera. Sitä päättäväisyyttä, jota olisin tarvinnut selvitäkseni radalta maaliin. Enhän mä varsinaisesti lamaantunut, yritin kyllä, mutta henkisesti olin varmasti jo luovuttanut - niin vaikeaa kuin se onkin myöntää. Toisen suorituksen jälkeen palasin verryttelymaneesiin ja pidättelin itkua kävellessäni loppukäyntejä muiden ihmisten lähtiessä hiljalleen kotiin.
En ollut surullinen siksi, että kisat olivat menneet penkin alle. Meillä oli takana vuosi, joka sisälsi uskomattoman hyvän alkukauden, pari epäonnistunutta kisaa alkukesästä ja hyviä ratoja syksyllä. Olin surullinen siksi, että tiedostin sen tilanteen, jonka edessä olin. Ammattivalmentajat, kilpailijat ja muut ympärilläni sanoivat, että mun oli tehtävä päätös siitä, haluaisinko kilpailla tavoitteellisesti harrastukseni puitteissa vai harrastaa laadukkaasti kotona. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaisi saman elämän jatkumista, ensimmäinen käsittäisi Champin myymisen ja vaihdon toiseen hevoseen. Loppukäyntien jälkeen purimme kaverini kanssa Champin kuljetuskuntoon ja ennen lähtöäni halasin kaveriani lujasti. Hän kehotti mua antamaan itkun tulla, sillä se helpottaisi oloa. Kun istuin autoon, itkin ensimmäisen kymmenen minuutin ajan. Sitten soitin äidilleni, muutamalle kaverilleni ja lopulta isälleni kertoen päätökseni siitä, että halusin lähettää Champin Saksaan.
Kuulostaapa siltä, että olisin mikäkin itkupilli! Pakko sanoa, että jos mulla ei olisi tuolloin ollut takana kertomani rankka viikko (jonka takia olin jo muutenkin ihan loppu), olisin kuitannut kisat villaisella ja katsonut kohti tulevaa. Tuossa tilanteessa osasin kuitenkin tehdä päätöksen, jota en ollut itsekään odottanut. Perheeni, kaverini, valmentajani, tuttuni, suomen estekilpailijat ja oikeastaan kaikki, joille asiasta tulevina päivinä ja viikkoina puhuin, ymmärsivät päätökseni täysin ja tukivat mua siinä uskomattoman hyvin. Osa saattoi olla yllättynyt, mutta kukaan ei esittänyt vastaväitteitä. Se oli hämmentävää, sillä en osannut odottaa saavani niin suurta tukea vaikean päätöksen edessä. Sain jopa niin paljon tsemppausta asian suhteen, että ymmärsin vähitellen päätöksen olevan ainoa järkevä ratkaisu tässä tilanteessa.
Kun ostin Champin, me menimme sen kanssa kisoista toiseen keräten ruusukkeita kotiin. Mahahaavasta johtuen Champ alkoi kuitenkin kokemaan hyppäämisen epämiellyttäväksi, enkä kokemattomuuttani osannut reagoida tilanteeseen tarpeeksi nopeasti. Ensimmäisen vuoden ajan Champ meni edellisen, ammattiratsastajansa asetuksilla, mutta kun amatööri oli ratsastanut hevosta vuoden, alkoi homma mennä pian miten meni. Champ ei ole tyhmä, vaan äärimmäisen viisas hevonen. Se on lahjakas hyppääjä, jolla on valtava hyppy, mutta samalla se on herkkä ja vaatii ratsastajaltaan paljon. Sillä on aina ennen kilpailleet miehet ja monien ammattilaisten mielestä se onkin miesten hevonen. Mä paineistan sitä liikaa, enkä osaa antaa sille tilaa ennen esteitä, jolloin se kokee hyppäämisen epämiellyttävänä. Olette varmasti huomanneet, miten iso ero Champissa on esimerkiksi silloin, kun Niclas hyppää sillä. Siksi halusin sen hänen luokseen Saksaan.
Moni varmasti miettii, miksi luovun hevosesta, joka on mulle kuin perheenjäsen. Vaikka olen yrittänyt uskotella itselleni viimeisen parin vuoden aikana muuta, mä rakastan kilpailemista. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa kilpailemisesta on tullut mulle ahdistava kokemus. Viime talven onnistunut kisakausi antoi mulle valtavasti toivoa paremmasta, enkä jännittänyt kilpailemista enää ollenkaan. Yksikin epäonnistuminen oli kuitenkin kuin iso ämpärillinen kylmää vettä päälleni, jonka jälkeen itseluottamukseni rapisi tuhkana ilmaan. En koe olevani ihminen, joka jaksaisi harrastaa pelkästään kotona ilman mitään konkreettisia tavoitteita, sillä olen hyvin tavoiteorientoitunut ja kunnianhimoinen ihminen kaikilla muillakin elämän osa-alueilla.
Kahden vuoden ajan yritin kaikkea. Vaihdoin tallia, joka oli yksi harrastukseni parhaista päätöksistä. Treenasin paljon, vaihdoin valmentajaa. Tutkin hevosen päästä varpaisiin, hakkasin päätä seinään ja kävin treenaamassa ulkopuolisissa paikoissa. Onnistuin, epäonnistuin ja nousin kerta kerran jälkeen uudelleen jaloilleni. Kilpailin, nauroin, itkin ja olin onnellinen. Nostin ja laskin luokkakorkeuksia. Pidin lomaa, treenasin entistä enemmän ja uskoin tulevaisuuteen. Jos meillä oli hyvä päivä, tulimme ruusukkeiden kanssa kotiin. Huonoina päivinä emme päässeet lähtölinjasta yli. Tein kaikkeni, kuten moni on mulle sanonut. Se ei vain yksinkertaisesti riittänyt, sillä tämän hevosen kanssa mulla on kisatilanteessa niin paha "klikki", etten pääse siitä henkisellä tasolla yli. On myönnettävä se tosiasia, että ainakin tällä hetkellä Champ on mulle liian vaikea hevonen kisaradoilla. Ehkä siinä on liikaa laatua, ehkä mä en vain osaa ratsastaa sitä oikein. Niin tai näin, tuon hevosen kanssa mä en pysty kilpailemaan siten, että takaraivossa ei olisi aktiivisena ajatus "entä jos se tekee taas jotain".
Jos haluan kilpailla, on sen aika nyt. Viiden vuoden päästä mä en enää voi ajatella itsekkäästi ja omistaa kaikkea aikaani hevosurheilulle, vaan olen toivottavasti kiinni työelämässä ja ajattelemassa esimerkiksi perhe-elämää (kamala ajatus, mutta kai sitäkin on pohdittava). Nyt opiskeluiden aikaan mulla on aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa laadukkaasti ja kilpailla siinä sivussa lähes miten haluan, joten mun ei pitäisi odottaa yhtään pidempään. Samalla on muistettava se, että Champ olisi viiden vuoden päästä jo iäkäs hevonen, jota ei olisi missään nimessä järkevää myydä - saati että haluaisin siitä luopua enää siinä vaiheessa. Toki ajatus luopumisesta ei tässäkään tilanteessa ole helppo, mutta jotenkin olen osannut perustella asian itselleni rationaalisesti. Jos mulla olisi varaa ylläpitää kahta hevosta, en miettisi hetkeäkään Champin tilannetta. Opiskelijana mun on kuitenkin tehtävä päätöksiä myös taloudelliselta näkökulmalta. Tervetuloa tosielämään Aada.
Tiedän, että moni teistä hykertelee nyt tyytyväisenä. Jos haluat kommentoida blogiini, hevostalli.nettiin tai vaikka kaverillesi viestillä jotain kriittistä päätökseeni liittyen, en voi missään nimessä estää sitä. "Mähän sanoin", "pilasit hevosesi", "et osaa ratsastaa", "oot tunteeton, et oikeasti välitä Champista". Näen jo sieluni silmin kaikki ne negatiiviset kommentit, mutta enhän mä voi teihin tai mielipiteisiinne vaikuttaa. Kaikki, jotka mut tuntevat, tietävät kuitenkin sen, että tuo hevonen on ollut mun elämän tärkein asia viimeisen neljän vuoden ajan. Mä olen tehnyt kaiken sen lähtökohdista, enkä todellakaan ole luopumassa siitä kevyin mielin. Mun valmentaja ja monet ystävät ovat kehoittaneet mua pitämään sometaukoa tulevien viikkojen aikana, mutta se ei tunnu itsestäni hyvältä ajatukselta. Jos haluat kritisoida mun tekemisiä, kunnioitan päätöstäsi. Samalla toivon, että yrität asettua mun asemaan ja nähdä sen, miten rankka päätös tämä on mulle.
Mä en ole täydellinen ihminen ja olen tehnyt valtavasti virheitä hevosenomistajana. Olen kuitenkin ottanut hatun nöyränä käteen, oppinut virheistäni ja toivon, etten toista niitä tulevaisuudessa. Haluan uskoa, että teen oikean päätöksen, niin vaikealta kuin se kyynelten läpi tällä hetkellä tuntuu. Viisas äitini totesi mulle seuraavaa: "Voi Aada. Muistathan, että luopumisen kautta tulee aina jotain uutta ja kehitystä tapahtuu." Kaikki ympärilläni ovat sanoneet samaa eri sanoin, jopa ihmiset, jotka eivät varsinaisesti tunne mua henkilökohtaisesti. He toivottavat mulle tsemppiä ja toivovat mulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen hevosrintamalla. Se lämmittää sydäntä ja saa mut samalla äärettömän kiitolliseksi siitä, mitä kaikkea olen saanut kokea.
Kaikista eniten mua pelottaa ajatus siitä, etten enää näe joka päivä hevosta, joka on tuonut elämääni niin paljon hyvää. En saa enää kokea sitä, kuinka se nojaa päällään mun vatsaan ja antaa mun silittää sen poskea. En enää naura kyyneleet silmistä valuen laukatessamme pellolla, enkä kuule sen vinkumista silloin, kun se innostuu jostain. En näe sen kerjäävän herkkuja ohikulkevilta ihmisiltä, enkä voi katsoa sen viisaisiin, ilmeikkäisiin silmiin, jotka ovat rauhoittaneet mua niin monet kerrat. Mä en edes kykene luettelemaan kaikkea sitä hyvää, mitä tuossa hevosessa on. Sitä luottamusta, mikä meille on muodostunut vuosien varrella. Tätä kirjoittaessani mun on vaikea hengittää, sillä itken niin holtittomasti. Se tekee niin kipeää. Ehkä se kuvastaa sitä kaikkea rakkautta, mitä tunnen tuota eläintä kohtaan. Vaikka se onkin vain eläin, se oli ja on mun elämän tärkein asia.
Yksi postaus ei riitä kertomaan kaikkea sitä, mitä mun mielessä on tällä hetkellä. Mun pää on täynnä ajatuksia ja tunteita, päälimmäisenä tällä hetkellä haikeus ja kaipuu. Toivon, että kaikki menee hienosti Saksassa: Champ pääsee hyvään hoitoon, ammattilaisen treenattavaksi ja löytää hyvän kodin itselleen. Toki kaikki voi mennä toisinkin, mutta tällä hetkellä en halua ajatella negatiivisesti. Mä jatkan ratsastusta muilla hevosilla Suomessa, vakinaisesti ratsastettavia mulla on kolme viikossa, ratsastuskertoja kertyy viikkoon reilusti enemmän kuin oman hevosen kanssa. Blogi ei häviä mihinkään, pääsette jatkossakin kuulemaan mun hevoskuulumisia muiden hevosten kanssa ja toki Champin kuulumisia Saksasta. Jos hyvin käy, lennän katsomaan sitä myöhemmin talvella. Jossain vaiheessa katseet kääntyvät tulevaan ja mulla seisoo kotitallillamme uusi nelijalkainen ystävä. Mutta ei mennä vielä sinne asti, sitä ennen edessä on pitkä tarina täynnä hienoja, haikeita ja värikkäitä hetkiä.
Kiitos kaikista näistä vuosista, rakas Champ.
Sulla on aina erityinen paikka mun sydämessä <3
Ps. Tämän postauksen myötä toivon, että ymmärrätte sen, miksi jätin joulukalenterin kesken ja miksi postaustahti oli joulukuussa naurettavan pieni. Halusin nauttia hetkistä, joita meillä oli Champin kanssa jäljellä, eikä blogin kirjoittaminen tulevaisuutta katsoen tuntunut kovin luontevalta. Nyt voimme palata takaisin normaaliin postaustahtiin, uusien seikkailujen kera.
