#554: Monta tapaa ylittää ravipuomeja

Edellinen postaus pohti epäonnistumisia ja tässä postauksessa jatketaan samalla aiheella - tosin vähän humoristisemmalla mielellä! Viime viikolla ratsastin yhtenä päivänä kentällä ja virittelimme Sallan kanssa maahan muutamia ravipuomeja. Tältä ratsastuskerralta on tulossa paljon ihan onnistunuttakin materiaalia, mutta koska kameran muistiin tallentui roppakaupalla näitä varsin mielenkiintoisia tilannekuvia, oli mun aivan pakko koota näistä oma postauksensa.

 

Kuten jo moneen kertaan todettu, jokaisesta ratsukosta saa huonoja kuvia, jos kameran nappia painaa "oikeaan" (eli ratsastajan kannalta väärään) aikaan. Kuva ei aina kerro koko totuutta, sillä se on jäljennös sekunnin sadasosasta ja se esittää todellisuuden tietystä näkökulmasta. En kuitenkaan voi kumota kuvaan tallentunutta todellisuutta, joten mitä sitä kieltämään. Näitä kuvia kannattaa katsella huumorilla, sillä liian tiukalle viritetty pipo saattaa aiheuttaa turhaa päänvaivaa jokaiselle osapuolelle ;)

 

Onko teistä otettu joskus epäonnistuneita kuvia?

Mitä jos vaihdettaisiin lajia kouluratsastukseen? Joku ehdotti Facebookissa, että photoshoppaisin tästä kuvasta puomit pois..

.. eikä mennyt aikaakaan, kun kommentteihin ilmestyi tällainen versio kuvasta. Vähänkö nauroin, kiitos :D

Champin mielestä tämä on jo selkeästi hypättävä este, ei enää puomi!

Mulla oli tekemistä pysyä kyydissä, sen näkee istunnasta :D

Hmm..?

Kuka sanoikaan, että puomit ovat hyvää jumppaa takaosalle? Champ on mallioppilas!

.. tai sitten tyyli on vapaa

Yhteen väliin mahtuu kaksi askelta, eikö?

Tai sitten ei! Hupsista!

No, sehän ei Champia haittaa: yli mennään silti puhtaasti, vaikka tyyli on vapaa!

"Katos nyt mamma, hyvin mä handlasin tän vaikka vähän oli tuolla välissä ongelmia"

Ja mä vain nauran kyydissä, en pystynyt muuta tekemään :D

Ravipuomit innareina - uusi haaste kaikille. Ei, älkää kokeilko..

.. koska lopputulos on tämä.

Mutta edelleenkään, tämä ei ole Champille ongelma..

.. sillä vaikka kuski tekee kaikkensa pilatakseen homman ..

Suoriutuu hevonen silti tehtävästä itseensä tyytyväisenä. Ja mä nauran kyydissä, edelleen.

 Tällaista tällä kertaa. Hauskaa viikonloppua kaikille :)

Lue lisää

#553: Lupa epäonnistua

Hevosmaailmassa ihmiset ovat usein kovin raadollisia. Jos et onnistu täydellisesti valmennuksessa, tee jokaista tallihommaa sataprosenttisella panostuksella tai ole muuten vain täydellinen hevosenomistaja, saat yleensä lokaa niskaasi - jos et suoraan naamallesi, varmasti selkäsi takana.

 

Bloggaajana olen asettanut itseni alustalle, jossa kuka tahansa ikään tai tietämykseen katsomatta voi halutessaan arvostella tekemisiäni, nimellään tai anonyymisti. Bloggaajauran alkupuolella tämän hyväksyminen vei aikansa, sillä musta tuntui kovin väärältä se tosiasia, etten todellakaan tiennyt keneltä palautetta sain: vaikka se olisi ollut kuinka tuomitsevaa tahansa. Nykyään osaan suhtautua negatiiviseen palautteeseen rakentavasti ja miettiä asiaa myös lähettäjän näkökulmasta. Jokaisella, myös sillä negatiivisella, kommentilla on kuitenkin aina se jokin syy, miksi kommentti on alkunsa saanut.

 

Tämän postauksen aihe ei kuitenkaan koske blogin kommentteja. Haluan pohdiskella sitä painetta, joka jokaisella hevosharrastajalla on harteillaan ainakin jossain kohtaa harrastusuraansa: pakonomaista tarvetta onnistua täydellisesti. Blogini kautta tuon harrastukseni muiden nähtäväksi ja paine hyvästä suorituksesta kasvaa entisestään. Mistä tietää, kun täydellisyyden tavoittelu menee yli? Tässäpä teille hyvä esimerkki viime viikon sunnuntailta.

 

Sunnuntai-iltana parkkeerasimme trailerimme Riders Innin pihaan Hyvinkäälle, tarkoituksena hypätä Piuden valvonnassa ratatreeniä. Aurinko paistoi, paikalla oli kuvaaja ja puitteet mitä parhaimmat. Hevonen oli aina hypännyt kyseisessä paikassa loistavasti ja itseasiassa koko meidän kevät oli ollut yhtä nousujohteista taivalta ratsastuksen osalta, joten odotukset olivat korkealla. Suunnittelin mielessäni etukäteen, millä tavalla kirjoittaisin valmennuksesta postauksen. Nyt jos koskaan tehtäisiin vuoden paras hyppykerta!

 

Nyt meni herne nenään, kun kuski toi hevosen huonosti kaarteen läpi.

Koko tunnin aikana emme nostaneet esteitä radalla. Ne olivat koko ajan n. 110cm korkeudessa, osa vähän matalampia ja osa vähän isompia.

Suunnitelmiin tuli muutos jo heti alusta alkaen. Hevonen oli jännittynyt, hyppäsi selättömästi, kielsi jo kaukaa esteille eikä halunnut edetä ollenkaan. Tai sitten se juoksi alta, teki ihan ihmeellisiä loikkia ja oli täysin apuja vasten. Ratsastin huonosti, huonommin kuin koskaan: revin kaarteesta laukan pois ja puskin esteelle ilman askelta tai vaihtoehtoisesti jäin vetämään hevosen puolikkaaseen askeleeseen. Halvaannuin, en tehnyt mitään. Tein ihan liikaa. Menin ilman ajatusta, ajattelin liian paljon. Esteet, joissa ei ollut mitään pelottavaa ja jotka olimme hypänneet kymmeniä kertoja aiemmin, aiheuttivat valtavia ongelmia: Champ pysähtyi ja kääntyi pois esteiltä jo viisi metriä ennen estettä. Turhauduin. Ratsastin entistä huonommin. Kerta kerralta toistin samoja virheitä, tein eri virheitä tai yhdistelin niitä kaikkia.

 

Yhdellä suorituskerralla tein ala-arvoistakin huonomman lähestymisen tavalliselle pystyesteelle, mutta Champ kiipesi (kirjaimellisesti, sillä se ei juuri ponnistanut missään vaiheessa tuntia ollessaan niin kamalan jännittynyt ja selästään lukossa) siitä kiltisti yli. Seuraavaksi vuorossa olisi ollut okseri, mutta okserin sijaan käänsin hevosen kaksi askelta ennen estettä voltille ja siirryin käyntiin. Laitoin silmät kiinni, hengitin. Mietin mielessäni, että "enhän mä voi olla näin huono, mä en ratsasta näin huonosti". Ja ennen kaikkea - mä en koskaan, en koskaan käännä hevosta esteeltä pois. Piude oli ihan hiljaa, antoi mun kävellä puolikkaan voltin verran ja tulla linjan uudelleen. Onnistuin.

Otimme vähän eri taktiikan vedelle: en edes yrittänyt hypätä sitä aluksi, vaan ratsastin kaarteesta laukassa kohden estettä ja siirsin hevosen suoralla linjalla, hyvissä ajoin ennen estettä käyntiin. Käynnissä ratsastin hevosta suorana (!) kohden estettä askel kerrallaan niin, että aina kun hevonen hengitti, menin askeleen lähemmäs. Tekniikka toimi, sillä hevonen ei kieltänyt sille kertaakaan.

 

Ei ne vastoinkäymiset siihen loppuneet, mutta panikoiminen onnistumisen pakosta loppui. Totesin, että hei - huonommin ei enää voisi mennä. Mitään menetettävää ei ole, joten turha stressi pitää saada pois. Yritin kehua hevosta ääneen ja tsempata sitä taistelemaan mun kanssa. Suurin virhe alkujaan oli siinä, että kun hevonen oli jännittynyt, en lähtenyt pyytämään hevosta tekemään töitä mun kanssa, vaan rupesin ratsastamaan hevosta vastaan. Paineistamaan, tekemään epäreiluja päätöksiä hevosta kohtaan. Loppua kohden hevonen oli jo paremmin mun puolella, vaikkei edelleenkään hypännyt pyöreästi selkänsä läpi, kuten normaalisti. Se ei kuitenkaan kieltänyt, vaan halusi mennä esteiden yli.

 

Valmennuksen jälkeen olin kamalan vihainen itselleni ja ennen kaikkea pettynyt siihen, miksi ratsastin niin huonosti. Tallilla meinasi tulla itku, samoin kotona. Onko hevonen rikki, miksi se jännitti niin paljon? Soitanko heti klinikalle vai odotanko huomiseen? Mitä muutoksia hevosen rutiineissa on viime aikoina tapahtunut? Muutinko ruokintaa, vaivaako kaviot, pitäisikö se kuvata? Onneksi mulla on ihania tallikavereita ja äiti, jotka jaksoivat tsempata: "Aada, se oli vain yksi päivä." "Jos sä tekisit tätä rahasta, voisit olla pettynyt. Mutta sä harrastat, ja siihen kuuluu epäonnistumisia. Niistä oppii eniten."

 

Jälkikäteen ajateltuna epäonnistunut valmennus oli monien tekijöiden summa. Päivä oli mennyt pieleen jo aamusta asti: olin tallilla kuuden jälkeen tarkoituksenani klipata hevonen nopeasti, mutta tylsien terien takia hommaan meni kaksi tuntia. Olin kotona myöhässä lukuaikataulusta, stressasin valtavasti tulevan viikon pääsykoetta. Pääsimme lähtemään valmennukseen myöhässä trailerin ongelmien vuoksi ja lopulta paikan päällä olin miltei räjähdyspisteessä, valmiina kimpaantumaan jokaisesta kommentista, jotka eivät olleet mieleeni. Ja kun itselleni asettamat tavoitteet eivät toteutuneet ensimmäisestä hypystä lähtien, hajosi pakka lopullisesti.

 

Meinasin kirjoittaa jo samana iltana postauksen valmennuksen kulusta, mutta lopulta jouduin jättämään tämän tekemisen monta päivää myöhemmäksi. Hyvä niin, sillä tuona iltana näppäimistö olisi suoltanut katkeroitunutta, itsesääliä pursuavaa tekstiä, josta kukaan ei olisi hyötynyt. Seuraavana päivänä päätin jättää pieleen menneen valmennuksen analysoinnin sikseen ja suunnata katseen kohti tulevaa todeten "pieleen meni, mutta menköön. Mä saan epäonnistua, se on ihan jokaisen oikeus."

 

En tiedä, olenko rakentanut omassa päässäni jonkinlaisen mielikuvan ratsastajan kehityskaarteesta vai mistä pakonomainen täydellisyyteen pyrkimisen ajatus on alun perin lähtenyt. Totta kai tiedän, että virheitä sattuu jokaiselle. En mä tuomitse, jos jonkun tuntemani ihmisen valmennus menisi täysin penkin alle, vaan yritän parhaani mukaan tuoda ne hyvät puolet esiin ja tsempata kohti tulevia koitoksia. Mutta aina, kun epäonnistuminen sattuu omalle kohdalle, tuntuu siltä, että koko maailma olisi mua vastaan. Miksi juuri minä? Onhan tässä jo koko kevät taisteltu hevonen mahan hyvinvoinnin kanssa ja nyt viimeisenä podettu kavio-ongelmia.

 

Olen tainnut  joskus aiemminkin tämän sanoa, mutta epäonnistuminen kuuluu urheiluun. Joskus on kausia, kun mikään ei suju pitkään aikaan ja silloin epäonnistumisiin tottuu enemmän ja niitä osaa käsitellä paremmin. Joskus epäonnistuminen tulee pitkän nousukauden jälkeen ja silloin se tuntuu entistä pahemmalta. Onhan se tiedossa, ettei aina voi mennä hyvin: kun lajin parissa työskentelee kaksi elävää olentoa, vaaditaan lähes lottovoitto siihen, että jokainen asia sujuisi täydellisesti.

Mikä mun kättä vaivaa? :D Ja ennen kaikkea, mitä ihmettä mä teen?

 

Ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka Champ kielsi muille esteille, meni se joka kerta pitkästä vesimatosta yli ilman neuvotteluja. Ja kun sosiaalisessa mediassa kaadoin suolaa haavoihin itkemällä surkeasti mennyttä valmennusta, totesi Piude, ettei se niin huonosti mennyt. Isälleni hän oli sanonut, että kyllä mä osaan ratsastaa ihan kivasti. Ja mikä parasta, kotona hevonen hyppäsi tällä viikolla niin suurella sydämellä ja pyöreitä hyppyjä, etten voinut olla nauramatta kyydissä.

 

Sunnuntaina suuntaan samalle pelipaikalle uudestaan, uudella asenteella. Teen parhaani, mutta saan epäonnistua. Lupa epäonnistumiseen on myönnetty.

 

Millaisia mietteitä teillä herää tästä aiheesta?

Oletteko joskus epäonnistuneet hevosten kanssa pahasti? Miten?

Lue lisää

#552: Grip-paikat ratsastushousuissa?

Muutamat teistä saattoivat huomata, että edellisen postauksen kuvissa mulla oli jalassa uudet ratsastushousut. Ennestään vaatekaapissa majaili kuudet täysin käyttökelpoiset ja jokapäiväisessä käytössä olevat housut, mutta kun sain lopputalvesta kuulla Veljekset Wahlstenin valikoimaan tulevista grip-paikkaisista housuista, tiesin sillä sekunnilla haluavani sellaiset käyttööni. Ja niinpä nuo kyseiset housut saapuivat mulle reilu viikko sitten.

 

Grip-paikka ratsastushousuissa on nyt "muotia", mutta se saattaa silti olla monelle hieman vieras käsite. Avataan ideaa siis vähän! Grip-paikat tarjoavat entistä paremman käyttömukavuuden tavallisiin kokopaikkaisiin housuihin verrattuna, sillä housut ovat grip-osia lukuunottamatta samaa joustavaa kangasta myös paikkaosan kohdalta. Jos joskus on tuntunut siltä, että kokopaikkaiset housut ovat kesäisin hiostavat tai muuten epämukavat, ei grip-paikkaisilla housuilla tätä ongelmaa ole. Laadukkaat grip-paikkaiset housut eivät kuluta satulaa tai jätä siihen jälkiä, toisin kuin monet ajattelevat. Paikkaosa kestää myös kulutusta eli se ei hankaudu hetkessä pois.

 

 

Olin kuullut monilta kavereiltani sekä hyvää, että huonoa grip-paikoista ja halusin ehdottomasti testata niitä itse - kaikkihan ei sovi kaikille. En ole koskaan tykännyt ratsastaa polvipaikkaisilla housuilla, joten halusin gripit kokopaikkaisina, vaikka niitä saa myös polvipaikkaisena versiona Veljekset Wahlstenin liikkeestä. Näin ollen postissa saapui Horse Comfortin fullseat grip-housut, jotka ovat olleet käytössä ahkerasti.

 

Nämä Horse Comfortin housut on ilmeisesti samalla mallilla toteutetut kuin kahdet edelliset samalta valmistajalta hankkimani housut, mutta silti eron tavallisen kokopaikan ja gripin välillä huomasi heti ensimmäisestä käyttökerrasta lähtien. Vaikka koko on kaikissa kolmissa housuissa sama, oli nämä grip-paikalliset alusta asti joustavammat, istuvammat ja mukavammat käyttää. Monesti tuntuu, että varsinkin uusien housujen kohdalla niitä pitää käyttää muutamia kertoja, ennen kuin ne muokkautuvat ja venyvät hieman ratsastajan mallin mukaisiksi. Ihan kuin saappaissa! Käytin heti ensimmäisenä päivänä uusia housuja jalassa kokonaisen pitkän tallipäivän, enkä edes muistanut, että mulla on ratsastushousut jalassa. Niin "huomaamattomat" ne olivat tavallisiin kokopaikkaisiin verrattuna.

 

 

Haluatte varmaan kuulla käyttökokemuksia myös satulan päältä? Ikinä, en ikinä ole istunut niin tiiviisti satulassa kuin näiden housujen kanssa. Aluksi musta tuntui ihan, että liimauduin penkkiin täysin. Keventäminen oli aluksi hassun tuntuista, sillä gripit eivät "irtoa" satulasta yhtä äänettömästi kuin kokopaikkaiset housut pienen kitkan takia ja siksi mulla oli aluksi sellainen fiilis, että irtoan satulasta ennen housuja. Nopeasti tähän kuitenkin tottui ja lopulta asiaan ei kiinnittänyt juurikaan huomiota. Suurin ero tavallisiin kokopaikkaisiin housuihin oli omalla kohdallani laukassa. Mulla on helposti ongelmana, että irtoan laukassa satulasta tai että seilaan liikaa satulassa laukan tahdin mukana. Näiden housujen kanssa tätä ongelmaa ei ollut, sillä peppu pysyi penkissä juuri eikä melkein siinä, mihin sen oli asettanut. Toki asentoa pystyi korjaamaan helposti - kyse ei sentään ole liimasta ;) Hypätä en ole näillä housuilla vielä kokeillut, mutta eiköhän sekin tule joskus vastaan.

 

Horse Comfortin grip-paikkaiset housut on koristeltu takataskujen vaaleilla vetoketju-yksityiskohdilla sekä oikeanpuoleisen taskun kuvioinnilla. Myös etutaskujen yläosassa on pientä niittikoristetta. Aiemmissa housuissani on ollut aina jotain yksityiskohtaa: on timanttikuolaimia, punaisia yksityiskohtia vaaleansiniseen yhdistettynä, valkoista ommelta, valtavasti timantteja ja muuta bling-blingiä, mutta tällaisia niittikoristeita ei ole mun housuissa aiemmin tullut vastaan. Aluksi vierastin hieman tuota kuviota, mutta näin pidemmän päälle olen alkanut tykkäämään siitä entistä enemmän. Ja koska grip-paikka on itsessään jo sen verran näyttävä, ei housut tarvitse muuten juuri ollenkaan koristelua.

 

Tämä kuva tuli ihan vahingossa yhden päivän ratsasteluiden ohella: vaikka taskun koristeissa ei ole blingiä, ne kiiltävät silti ihan kunnolla!

Housujen lahje on perinteiseen tapaan joustavaa materiaalia eli siinä ei ole ollenkaan tarroja. Malli on hyvin istuva ja sitä saa ko'oissa 34-46 (itselläni on koko 36) tummansinisenä, valkoisena ko'oissa 34-44. Hinta Veljekset Wahlstenilla näille housuille on 119 euroa.

 

Oletko kokeillut ratsastaa grip-paikkaisilla housuilla?
Miltä nämä housut mielestäsi näyttävät? :)

Lue lisää