Otsikkoon se tiivistyykin. Kuluneet pari viikkoa ovat olleet melkoista haipakkaa, sillä lomalle lähtö lähestyy uhkaavaa vauhtia. Tiedän jo nyt, että osaan heittää pyyhkeen kehään ja siirtyä täydelliseen lomatilaan heti torstaina työpisteeltäni poistuttua, mutta sitä ennen tulessa on todella monta rautaa. Tällä hetkellä olotila on lähinnä se, että töitä tulee tehtyä kellon ympäri ja kaikki loppuaika menee matkaa organisoidessa ja tallilla Macoa hoitaessa. Eihän tämä muuten eroaisi normaalista arjesta, mutta nyt edessä on ihan oikeasti se pakollinen deadline: en nimittäin aio ottaa töitä mukaan lomalle, vaikka mikä olisi!
Mikä ihme saa aikaan niin paljon työkiireitä, että tilanne poikkeaa normaalista ja pakottaa toisinaan viettämään työpaikalla näitä reippaasti yli kymmenen tunnin työpäiviä? Aloitin vuodenvaihteessa uudessa positiossa, jossa työnkuvaani kuuluu muun sisäisen ja ulkoisen viestinnän ohella projektijohtamista. Tuo on minulle aivan vierasta puuhaa, mutta sain heti alkuun todella mielenkiintoisen ja omaa sydäntäni lähellä olevan kokonaisuuden, jonka lanseeraus tapahtuu ihan lähiaikoina. Hyvänä projektinvetäjänä olen perinteisesti lomalla juuri silloin, kun kaikki ulostulos tältä saralta tapahtuvat, joten voitte uskoa, että olen saanut juosta pää kolmantena jalkana järjestelemässä asioita kaiken tapahtuvan suhteen. En tietenkään voi kertoa etukäteen, mistä hommassa on kysymys, mutta sanottakoon, että olen päässyt opettelemaan projektien hallintaa melko isoihin saappaisiin. Ja tässä jos jossain on kyllä oppinut - onnistumisten ja epäonnistumisten kautta.
Vielä vuoden alussa en olisi osannut arvata, miten paljon uutta ja jännittävää pääsen kokemaan pelkästään työelämässä näin kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Vaikka rakastan haastaa itseäni ja asettaa tavoitteita korkealle, huomaan jatkuvan työpaineen ja täydellisyyteen tavoittelun myös väsyttävän omaa kroppaani. Kun suoritan töissä täydellä teholla pitkää päivää, treenaan Macon kanssa suunnitelmallisesti ja ajatuksella sekä urheilen muuten monipuolisesti samalla viimeisiä maisterikursseja suorittaen, en oikein missään kohden ehdi aidosti levätä. Tästä hyvä esimerkki oli parisen viikkoa sitten, kun sain olla kotona ennätykselliset neljä tuntia siten, ettei mun ollut pakko lähteä minnekään. Tein ruokaa pakkaseen ja siivosin koko asunnon vuosia vanhojen kuittien lajittelua myöden. Iltapäivästä olin väsyneempi kuin varmasti vuoteen, vaikka takana oli kunnolliset yöunet. Kun kroppa saikin hetken aikaa olla, enkä juossut jatkuvasti paikasta toiseen, tuli väsymys kertarykäisyllä esiin. Tuntui ylivoimaisen raskaalta ajella tallille ja käydä juoksuttamassa Maco, vaikka mieli oli pirteä ja fiilis muuten todella hyvä. Kävinpä salillakin. Tuollainen kokonaisvaltainen väsymys on vain jotenkin niin kauhean raskas tunne, vaikka sitä onneksi kokee yleensä vain 40 asteen kuumeessa sängyssä maatessaan.
Tällä tarinalla en suinkaan halua valittaa, vaan aidosti todeta, että vajaan kolmen viikon täydellinen rentoutuminen yksin toisella puolella maapalloa tekee varmasti todella hyvää paitsi kropalleni, myös mielelle. Kukaan ei jaksa painaa loputtomasti ilman taukoja. Maaliskuun lopussa tulen kotiin toivottavasti hyvin levänneenä, rentoutuneena ja ennen kaikkea innokkaana jatkamaan treenejä Macon kanssa - töitä unohtamatta. En toki aio jäädä lomallakaan paikalleni, vaan suoritan sieltä käsin yliopisto-opintojani ja treenaan salilla, tennistä pelaten, vaeltaen, ryhmäliikunnoissa ja lenkkeillen päivittäin ihan vain omaa mieltä virkistääkseni. Mutta ennen kaikkea haluan makoilla altaalla tai rannalla kahdeksan tuntia päivässä ja vain olla. Kuunnella omia ajatuksiani ja nauttia siitä, etten ole minkäänlaisten aikataulujen vankina. Ja siitä, ettei kukaan ole kertomassa, mitä pitäisi tehdä.
Uskon, että tulen hulluksi ensimmäisen viikon aikana, sillä näin sosiaalisena ihmisenä kaipaan paitsi tekemistä, myös muiden ihmisten kontaktia. Onnekseni eräs tuttuni on mahdollisesti tulossa samaan kaupunkiin ainakin viikon ajaksi, joten saan todennäköisesti hänestä jotakin seuraa. Enkä millään usko, etteikö uusia ystäviä löytyisi matkan varreltakin! Viimeksi vuosi sitten Thaimaassa ollessani lähdinkin usein yksin esimerkiksi baariin ja löysin sieltä monia kivoja tuttavuuksia, usein suomalaisia. Kun avaa suunsa ja ottaa kontaktia muihin, saattaa vahingossa päätyä mielenkiintoisiin keskusteluihin!
Yksin matkustaminen on varmasti todella avartavaa ja ennen kaikkea kasvattavaa. Okei, en ole matkalla ensi kertaa yksin: olinhan ensimmäisen kerran ulkomailla töissä Belgiassa jo 16-vuotiaana. Vaikka olen sosiaalinen ja nautin ihmisten läheisyydestä, on minussa kuitenkin aina asunut sellainen pieni oman tiensä kulkija, joka tykkää tehdä päätökset juuri oman mielen mukaisesti. Aina perheemme kanssa matkustellessamme olen ihan surutta viettänyt usein suurimman osan päivistä yksin mennen milloin minnekin: perheen kanssa on kokoonnuttu lähinnä yhteiselle illalliselle. En siis usko, että yksin matkustaessa kokisin tavatonta ahdistusta seuran puutteesta. Toki erona on se, että nyt en voi pyytää äitiäni tai siskoani mukaan hierontaan tai rannalle. Ehkä se opettaa arvostamaan entistä enemmän niitä hetkiä, kun se lähimmäinen on mukana menossa.
Linkki videoon (MyDay)
Kaiken kaikkiaan olen enemmän kuin innoissani koko maaliskuusta! Alunperin Macon piti olla täydessä treenissä reissuni ajan, mutta lopulta saimme Dr. Pepe Simon saapumaan tallillemme hoitamaan hevosia juuri maaliskuun vaihteessa. Näin ollen ajoitus oli täydellinen: nyt Maco saa jo marraskuussa suunnitellun hoidon lomani aikana, jolloin pääsemme palaamaan yhdessä treeniin maaliskuun loppupuolella. Eipä olisi kuvio voinut paremmin mennä! Meillä on ihan valtavasti tekemistä Macon ratsastettavuuden ja ennen kaikkea oman vaikuttamiseni kanssa, mutta nämä ovat ihan omia aiheitaan, eivätkä valitettavasti mahdu tähän postaukseen, joka sisältää muutenkin vähänlaisesti hevosaiheista pohdintaa. Palaan näihin kuitenkin viimeistään viikonloppuna, sikäli mikäli saan jonkinlaisen verkkoyhteyden hotellin wifin kautta.
Mietin pitkään, olisiko mun järkevää pitää myös sosiaalisesta mediasta lomaa maaliskuussa nyt, kun mitään hevosiin liittyvää ei oikeastaan edes tapahdu. Maco lomailee ja sen huippu hoitaja Ida vastaa sen elämästä kokonaisuudessaan. Allekirjoittanut torkkuu palmujen alla tai siemailee drinkkejä allasbaarissa (oikeasti ahmin itseni turvoksiin aamiaisbuffassa, mutta tuo kuulosti paremmalta). Kokonainen tauko ei kuitenkaan tuntunut omalta, joten aion julkaista reissusta jotakin materiaalia. Voi kuitenkin olla, että postaustahti on hieman harvempi niin blogin kuin Instagraminkin puolella. Tai sitten intoudun tekemään sisältöä ihan päivittäin tappaakseni tylsyyttä! Ken tietää ;)
Mutta nyt suuntaan kulkuni kohti salia ja juoksulenkkiä. Huomenna luvassa on viimeiset estetreenit ennen matkaa ja uskon saavani tunnista paljon irti. Valmentajamme nimittäin hyppäsi Macolla lauantaina, mikä kuulemma avasi paljon silmiä sille, mitä meidän on muutettava omassa ratsastuksessani. Odotan siis innolla! Torstaina onkin jo aika jatkaa matkaa lentokentälle, kunhan olen ensin saanut alta pois työpäivän kahden sisäisen lanseeraustilaisuuden saattelemana, tallireissua unohtamatta. Pakatakin pitäisi. Vai olisiko syytä lähteä matkaan tyhjän matkalaukun kera?
Aurinkoista alkanutta viikkoa just sulle ♥