#685: Bloggaajan vastuu

Suhteellisen suositun hevosblogin ylläpitäminen on saanut mut pohtimaan useaan otteeseen sitä, mikä oikeastaan on bloggaajan vastuu lukijoilleen jonkinlaisen roolimallin näkökulmasta tarkasteltuna. Asia on vellonut mielessäni lähipäivinä normaalia enemmän, sillä vaihdoimme Ystäväni hevonen -blogia kirjoittavan Ronjan kanssa aiheen tiimoilta muutamia ajatuksia. Olen pitkään vältellyt aiheen esille tuomista blogissani, mutta koska niin tuntuu tekevän moni muukin bloggaaja, haluan viimein nostaa kissan pöydälle. Nyt puhutaan esimerkin voimasta!

En haluaisi olla esimerkkinä kenellekään. Karua sanoa tämä ääneen, mutta mitäpä sitä kiertelemään. Playssonin järjestämässä Blogiexpossa saimme pohtia aihetta hieman bloggaajapaneelissa, jossa totesin suurin piirtein seuraavanlaisesti: "miksi ottaa mallia huonommalta, kun on mahdollisuus oppia paljon taitavammiltakin ratsastajilta?". Kysymys oli tässä tapauksessa siitä, tarvitaanko hevosblogeja kertomaan tavallisesta hevosenpidosta kaikkine murheineen ja onnistumisineen. Olin itse sitä mieltä, että oikeastihan blogeja ei tarvita yhtään mihinkään - ne sattuvan nyt olemaan pinnalla ja korvanneet siltä osin monen kohdalla ne entiset sosiaaliset kontaktit, joiden kanssa vaihdettiin hevosrintamalla tapahtuneita onnistumisia ja epäonnistumisia. Nykyään on helppo kirjautua koneelle ja selailla internetin ihmeellisessä maailmassa, saaden samalta istumalta useita omaan kokemuspintaan sopivia tapauksia ja samalla sylin täydeltä viihdettä omaan arkeensa.

Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin ;) Kaikkien ihanien kuvien c. Annika Mäki, kiitos <3

En edelleenkään osaa hahmottaa sitä, miten monet ihmiset oikeasti lukevat blogiani ja seuraavat meidän arkeamme Champin kanssa. Tästä syytä mun on hankalaa ymmärtää, kuinka varsinkin nuoremmat lukijat saattavat tiedostamattaan tai jopa tietoisesti siirtää omia käyttäytymismallejani tallielämäänsä ja toimintaansa hevosten parissa. Tämä on kaiken kaikkiaan hurja ajatus - minäkö roolimallina! Ollessani itse nuorempi komeili huoneeni seinillä julisteita lempiratsastajistani, jotka kisasivat maailman huipulla. Ei silloin ollut blogeja, eikä oikeastaan vielä kunnollista internetkulttuuriakaan. Tuo blogipaneelissa sanomani lause viittasikin siihen, että mun mielestä on hassua, miten ihmiset haluavat ottaa mallia tavallisilta harrastajilta, kun mahdollisuus olisi oppia alan ammattilaisilta. Ehkä kyseessä on samaistumisen tarve tai se, että bloggaaja koetaan konkreettisemmaksi hahmoksi kuin esimerkiksi maailman huiput.

Toisille bloggaajille roolimallina toimiminen on varmasti luonnollisempaa, mutta mukaan mahtuu myös niitä, jotka haistattavat pitkät pelkälle ajatuksellekin. Faktahan on se, että ei yksikään ihminen voi olla vastuussa toisista, täysin vieraista henkilöistä, kuten bloginsa lukijoista. Jos julkaisen blogissa kuvan, jossa teen jotain sopimatonta ja lukija päättää kokeilla tätä kotona ikävin seurauksin, ei vastuu tekemisistä siirry itselleni. Tunnettu vertaus kuuluukin: "Jos esikuvasi hyppää kaivoon, hyppäätkö perässä?". Toki syy-seuraussuhteita voidaan aina pohtia ja keskustella siitä, onko tietoinen riskien esittäminen hyvän tavan mukaista ja roolimallin toiminnalle sopivaa.

Kuten ylempänä jo totesin, en haluaisi toimia minkäänlaisena roolimallina. Musta on jotenkin todella ahdistavaa ajatella, miten saatan tahtomattani vaikuttaa jonkun mulle täysin tuntemattoman ihmisen toimintaan hyvinkin konkreettisesti ja pahimmassa tapauksessa aiheuttaa jotain ikävyyksiä. Vaikka haluaisin olla täydellinen esimerkki ja toimia aina moitteettomasti, olen kuitenkin pelkkä nuori harrastaja, joka itsekin vasta opettelee paremmaksi hevosihmiseksi.

Se, mistä voin olla ylpeä, on omien virheideni tiedostaminen. Kirjoitin jo noin kaksi vuotta sitten postauksen (linkki) aiheesta, jossa käsittelin turvallisuuskysymyksiä hevosten kanssa toimimisessa. Listasin tuolloin asioita, joihin aion kiinnittää jatkossa paremmin huomiota. Mukana oli kaikkea hanskojen puuttumisesta riimun lukko auki taluttamiseen, mutta kaikkia näitä kohtia yhdisti yksi merkittävä sana: välinpitämättömyys. Tai ehkä laiskuus, mikä johtaa tiensä välinpitämättömyyteen. Olin tyhmä ja osittain myös tietoisesti. Olen edelleen.

Monia asioita olen saanut muutettua. Nykyään en taluta hevosta riimun kiinnitykset aukinaisina ja pyrin ratsastamaan aina hanskat kädessä. En jätä hevosta karsinaansa oven ollessa auki, mikäli lähden käymään jossain. Pyrin väistämään paremmin muita ja myös avaamaan suuni silloin, jos en ole varma, miten paljon mikäkin hevonen vaatii tilaa itselleen. Pidän kypärää päässä ratsastaessani lähes poikkeuksetta. Siltikään, monia asioita parantaneena, en koe olevani täydellinen hevosihminen. Yhä edelleen teen tietoisesti ja etenkin tiedostamattani monia sellaisia asioita, jotka eivät noudata hyvää esimerkkiä. Näiden ei tarvitse olla isoja virheitä - kyse voi olla vaikka siitä, että talutan hevosta yhdellä kädellä ja selaan samalla toisella puhelinta.

Blogin lukijoiden lisääntyessä olen alkanut kiinnittämään näihin asioihin enemmän huomiota. Puhuin erään ihanan bloggaajakolleegani kanssa aiheesta joulukuussa ja me olimme pääosin hyvin samoilla linjoilla. Eriävät mielipiteet taisivat tulla siinä, että hänen mielestään bloggaajalla on täysi oikeus julkaista minkälaista materiaalia tahtoo (toki lain rajoissa) blogissaan ilman, että hänen tulisi kantaa teoistaan minkäänlaista huonoa omatuntoa tai miettiä, meneeköhän joku nyt ratsastamaan hänen takiaan ilman kypärää. Oma näkemykseni erosi tässä kohtaa sen verran, että mulle on kasvanut pieni sensurointikynnys "epäsopivan" materiaalin julkaisemiseen.

Epäsopivalla tarkoitan tässä kontekstissa juurikin huonoa esimerkkiä näyttävää materiaalia. Mulla on tähän loistava esimerkki puolentoista vuoden takaa. Ratsastin silloin ilman satulaa Champilla niin, että sillä oli päässään hackamoret. Hevonen liikkui ihan älyttömän rennosti ja hyvin, videoita oli ilo katsella. En halunnut julkaista niitä blogissa siksi, että mulla ei ollut niissä kypärää päässä. Olin päättänyt kiivetä hevoseni selkään täysin hetken mielijohteesta, minkä vuoksi kypärää ei ollut matkassa. Sama tilanne oli parisen vuotta sitten, kun kävelytin Champia maneesissa riimun kanssa. Päätin heittäytyä villiksi ja hypätä ruunan selkään jälleen ilman ratsastusvarusteita, pelkkä riimu ohjausvälineenä. Monesti harmittelin, kuinka paljon olisin halunnut tilanteesta materiaalia julkaista, mutta jätin sen tekemättä juurikin siksi, etten halunnut näyttää huonoa esimerkkiä kenellekään.

Olen saanut toiveita ihan valmentajiltani asti siitä, miten mun tulisi olla julkaisematta sosiaalisessa mediassa kypärättömiä kuvia, vaikka ne olisivat monen vuoden takaa. Tässä kohden olen itse ollut rajoilla asian suhteen - nuo kuvat ovat mulle tärkeitä muistoja ja haluan niitä siksi jakaa muillekin. Nykyisiä videoita ja kuvia tehdessäni pyrin kuitenkin välttämään sellaisia tilanteita, joissa näyttäisin kohtuuttoman huonoa mallia kenellekään tai joiden takia saattaisin vaikuttaa negatiivisesti kenenkään harrastukseen.

Mihin johtopäätökseen voisin tekstini tiivistää? Selvää lienee ainakin se, että bloggaajilla on sosiaalisen median aikakaudella jonkinasteinen vastuu tekemisistään. Jos ei lukijoilleen, niin ainakin itselleen. Pidän rehellisistä bloggaajista ja haluan lukea tarinoita oikeasta elämästä. Sen vuoksi olen itsekin pyrkinyt muuttamaan omia toimintatapojani, enkä vain "feikkaamaan" niitä blogia varten toisenlaisiksi. Pitkä matka on vielä kuljettavana, mutta onneksi meillä on koko elämä aikaa :) Loppuun muutama kysymys, joihin kuulisin teiltä erittäin mielelläni vastauksia:

Bloggaajat: mitä mieltä olette aiheesta? Onko bloggaajalla vastuuta ja jos, kenelle?

Lukijat: oletteko koskaan huomanneet blogien vaikuttaneen omaan tekemiseenne

- tietoisesti tai tiedostamatta?

Lue lisää

#684: Kisasuunnitelmia

Mä en tiedä miten päin olisin, sillä mun kansioissa majailee tällä hetkellä reilut sata kappaletta toinen toistaan hienompia kuvia. Tulevien kuukausien aikana pääsette siis todellakin nauttimaan laadukkaista kuvista, eikä ainaisia kuvankaappauksia videoilta tarvita kuin pakon edessä! Kaikista näistä ihanista kuvista kiitos kuuluu edelleenkin Annikalle, joka värjötteli urheasti lähes 30 asteen pakkasessa kameransa kanssa. Muokkasin blogille myös uuden bannerin, joka mielyttää omaa silmääni kaikessa yksinkertaisuudessaan kummasti. Mitä mieltä olette?

Sitten itse asiaan - sitä todellakin on, vaikka nämä kuvat ansaitsisivat ihan kaiken huomion itselleen. Pakkasten vihdoin hellitettyä on mieleni nimittäin suuntautunut enemmän tulevan kisakauden pariin. Olen löytänyt itseni moneen otteeseen selailemasta kilpailukalenteria esteratsastuksen osalta ja tihrustellut siinä sivussa työvuorojani. Opiskelijana on vaikeaa yhdistää työssäkäynti ja kilparatsastus, sillä joudun tekemään työvuorot pääosin viikonloppuisin. Se rajoittaa suurilta osin kilpailuelämää, mutta minkäs mahtaa: rahaa on tienattava, mikäli haluaa harrastaa tätä lajia. Valittelut sikseen ja positiivisuutta kehiin. Tänä vuonna käytetään kisaamiseen jokainen vapaa viikonloppu!

Heh, ehkei ihan niin kirjaimellisesti. Olen kuitenkin ottanut härkää sarvista ja päättänyt asettaa yhdeksi kauden tavoitteeksi oman kilpailujännittämiseni lieventämisen, mihin helpottaa oikeastaan vain yksi asia: kilpailuissa käyminen. Siispä rastitin kalenteristani kaikki ne päivät, jotka olen viikonloppuisin töistä vapaalla ja merkkasin toivekalenteriin luvattoman paljon pyyntöjä erinäisten viikonloppujen kohdille työnantajaa varten. Yrittänyttä ei laiteta, eihän? 

Klikkaa kuvat isommiksi, jotta näet ne parempilaatuisina :) Kaikkien kuvien  © Annika Mäki, kiitos!

Näistä kuvista saatte tietää myöhemmin lisää Annikan blogissa, meillä oli ideana tehdä Champista "kuninkaallinen" :D

Tiedän, että varsinkin nyt keväällä joudun jättämään monia kivoja kisoja ja tapahtumia välistä juurikin töiden ja opiskeluiden vuoksi, mutta lohduttaudun ajatuksella nopeasta valmistumisesta. Tai minkä kukin nopeaksi laskee - tarkoitus olisi saada kandin paperit ulos melkolailla vuoden sisällä ja suunnata sen jälkeen vaihtoon maisterivaiheessa hevosen kera. Unelmia, unelmia, niitä pitää jokaisella olla :) Eikä se koulu ole pelkkä "ikävä rasite", kuten moni saattaa ymmärtää, sillä nautin opinnoistani pääosin valtavasti. Pääsenpä huhtikuun alussa Brysseliinkin, syksyllä peruuntuneen matkan tilalle.

Kevään ruuhkaisten viikkojen vuoksi ajattelin käydä kisoissa nyt alkuvuodesta oikein reippaalla tahdilla, jotta menetetyt viikonloput eivät tunnu siellä suunnalla enää niin ikäviltä tästä valosta katsottuna. Toki kaikki tehdään hevosen ehdoilla, mutta mikäli suunnitelmat pitävät ja meidän suhteellisen hyvä vire kotitreeneissä jatkuu, olisi kisakausi tarkoitus aloittaa jo ensi viikon sunnuntaina Lohjalla. Kyseessä on käsittääkseni I-tason kisat ja luokkina aion mennä metrin ja 110cm, sillä haluan ottaa alkukauden jälleen vähän varman päälle ja saada meille molemmille hyvät fiilikset ulkopuolisista paikoista. 

Kauaa ei kisataukoa tule muodostumaan, sillä ystävänpäivänä aion pussailla miesten sijaan hevostani ja suunnata Järvenpäähän ratsastuskeskus Ainoon nauttimaan heidän tarjoamista huippupuitteista. Luokkina on todennäköisesti tuolloinkin samat metri ja 110cm, mutta tämä varmistuu lähempänä kisapäivää. Periaatteessa voisin hyvin hypätä tuolloin kymmenen senttiä isommat luokat, mutta toisaalta lämmitetty halli ja täysin vieras paikka ovat varsinkin mulle itselleni sellaisia häiriötekijöitä, että kaikki keskittyminen menee esteiden sijaan yleiseen panikointiin.. Toivotaan sen suhteen parasta ja no, suomalaiseen tapaan pelätään tietysti myös pahinta!

Helmikuu tulee huipentumaan Ypäjän tourneehen, kun körryyttelemme toivottavasti hyvin lämpimissä olosuhteissa kolmipäiväisiin estekilpailuihin. Kisan nimihän on pahaenteisesti Ypäjä Arctic Show, mikä piti ainakin jokunen vuosi sitten paikkaansa kirjaimellisesti.. Kun pakkasmittari lähenteli kahtakymmentä astetta, taisi moni kilpailija kirota mielessään Suomen sääolot, jotka suorastaan houkuttelevat ihmisiä aloittamaan kilpailukautensa aikaisemmin. Tai sitten ei! Niin tai näin, toivotaan tänä vuonna parempaa onnea ja suotuisampia kelejä. 

Ypäjän reissusta olen enemmän kuin innoissani, sillä siitä on valehtelematta yli vuosi aikaa, kun olen viimeksi ollut Ypäjällä kisoissa töissä hevonen mukanani. Tarkoitus olisi hypätä ensimmäisenä päivänä matalammissa luokissa ja nostaa korkeutta sunnuntaille mahdollisesti jopa siihen 120cm korkeuteen, mutta senhän näkee jälleen vasta lähempänä kuun loppua. En aio ottaa mitään paineita mihinkään suuntaan ja jos tilanne vaatii, kilpailen vaikka koko kevätkauden matalemmissa luokissa ja haen omaa varmuuttani takaisin. Se on nimittäin niin helppo kadottaa, mutta todella työlästä rakentaa takaisin.

Tällaisia suunnitelmia tältä erää! Champin kanssa pääsemme tällä viikolla jälleen estevalmennukseen ja toivon, että saisin paikalle jonkun kuvaajan kuvaamaan ihan kameran kanssa tekemisiämme. Videot ovat ihana lisä, mutta jotenkin niiden onnistuneiden ratsastuskuvien perään haikailee kerta toisensa jälkeen. Toisaalta kuten sanottu, ovat ne täysin kuvaamattomatkin tunnit välillä enemmän kuin rentouttavia näin ratsastajan kannalta. Onpahan yksi asia vähemmän stressattavana ;)

Miten te aiotte aloittaa kisakautenne?

Lue lisää

#683: Hyödyllinen puomitehtävä

Muutama viikko sitten havahduin miettimään, missä videokamerani mahtaa viilettää. Olin tietoinen siitä, että tuota antiikin aikaista kapistusta oli käytetty edellisen kerran Niclas Aromaan valmennuksia taltioidessa joulukuun alussa, mutta sen jälkeen en ollut rekisteröinyt näköhavaintoja sen osalta. Alkoi eräänlainen etsintäprosessi, jonka alussa kaivoin aina silloin tällöin jonkun osan taloamme ja kurkistelin kaikkien autojemme takapenkeille. Lopulta kamera löytyi tallilta lääkintäkaapistamme, minne olin sen fiksuna laittanut "säilöön ja pois muiden tieltä".

Niclaksen valmennus oli tosiaankin joulukuussa, tarkemmin sanottuna itsenäisyyspäivänä. Olen tuosta tunnista kertonut hieman jo etukäteen, sillä kyseessä oli oikea murheenkryyni. Champilta irtosi kesken verryttelyn kenkä etujalastaan, jonka vuoksi jouduimme jättämään leikin totaalisen kesken ja keskittymään muiden ratsukoiden seuraamiseen. Naureskelinkin, että Champ taisi vain olla värirasisti - tunnilla oli sen lisäksi kaksi kimoa ja ilmeisesti niiden seura ei tälle herralle kelvannut ;)

Tässä tehtävä kokonaisuudessaan. Valkoisella reunalla varustettu puomi on este, muut ovat pelkkiä puomeja. Mittasuhteet ovat vähän pielessä, videolta näette paremmin ;)

Aluksi Champ oli edestä vähän pitkä ja matala.

Tulin välillä niin, että asetin hevosta sisälle tai ulos (alempi kuva toinen esimerkki).

Vaikka valmennuksesta on kulunut hyvä tovi, halusin silti jakaa sen teille tänne bloginkin puolelle saatuani vihdoin nuo videokameralla olleet materiaalit koneelleni ja sitä kautta sosiaaliseen mediaan. Kuten jo moneen kertaan todettua, en pystynyt hyppäämään rataa (enkä totta puhuakseni kuollaksenikaan muista, millainen rata tuossa valmennuksessa oli ratsastettavana), mutta tekemämme alkuverryttely oli mielestäni todella kiva ja varmasti monella tapaa hyödyllinen. Sitä on mahdollista soveltaa monella tavoin, joten toivon, että pidätte tästä postauksesta aikakontekstista huolimatta!

Aloitimme tunnin itsenäisen verryttelyn jälkeen puomityöskentelyllä, mille nämä kaikki tehtävät tulevat perustumaan. Niclas oli sijoittanut maneesiin kolme puomia, joita ratsastimme tietynlaisen kuvion avulla jatkuvasti kaikki yhtä aikaa. Ideana oli, että tehtävän avulla pääsimme vaikuttamaan hevosiin monella tavoin: jouduimme kääntämään, ratsastamaan molemmissa kierroksissa, säilyttämään tahdin sekä esimerkiksi arvioimaan ja ratsastamaan etäisyyksiä puomeille. Tekemistä siis riitti, vaikka tehtävä itsessään ei ollut vaikea.

Champ oli jo heti tunnin alusta asti todella rennon ja hyvän tuntuinen ratsastaa, joten Niclas halusi nopeasti enemmän omalta tekemiseltäni. Kun ruuna oli keventäessä ja vähän pidemmällä kaulalla rento sekä tasainen, pyysi valmentaja mua istumaan harjoitusraviin ja työstämään hevosta enemmän takajaloilleen. Mun piti tehdä pieniä eteen- ja kiinniratsastuksia huolehtien samalla, että säilyttäisin tahdin ja tasaisen tuntuman eteen. Sama teema toistui myös tilanteissa, joissa halusin taivuttaa hevosta enemmän sisään tai ulos. Aina, kun Champ jännittyi, tuli mun löytää keino "irrottaa" hevonen sen käpertymistilasta. Tässä on kyllä tullut meidän osaltamme suuri muutos parempaan! Aiemmin, sanotaan vielä vaikkapa vuosi takaperin, tuli noita jännittyneisyystilanteita lähes jokaisella kierroksella ja ne saattoivat kestää todella pitkään. Hevonen oli silloin alakaula vahvana, selkä alhaalla ja konkreettisesti juoksi kaikkia apuja pakoon. Tällä hetkellä tuollaiset tilanteet ovat todella paljon harvinaisempia. En toki voi sanoa, etteikö niitä olisi koskaan, mutta ne ratkeavat hurjan paljon nopeammin.

Kun "kokosin" hevosta enemmän, halusi Niclas, että Champin pää pysyisi suurinpiirtein samassa kohden. Sen ei siis tarvinnut nostaa muotoaan ylemmäs, vaan se sai pysyä vähän matalampana ja rennompana, jolloin tuntuma suuhun oli tasaisempi ja tekeminen kaiken kaikkiaan helpompaa. Saimme paljon kehuja siitä, miten paljon tasaisempi ja tahdikkaampi Champ oli varsinkin ravityöskentelyssä. Korjattavia asioita oli tietysti edelleen vaikka ja kuinka, suurimpana esimerkiksi ohjaspituus: narut tuppasivat välillä valumaan sormieni välistä vähän turhankin pitkiksi, jolloin hevonen pääsi valahtamaan entistä etupainoisemmaksi.

Niclas painotti koko verryttelyn läpi sitä, että vaikka halusimme hevoset tasaisiksi kädelle, emme saaneet jäädä itse tahmeaksi tai varsinkaan passiiviseksi käsiemme kanssa. Toki hevosella tulee olla mahdollisuus tukeutua vakaaseen käteen, mutta se on täysin eri asia kuin "kuollut" tai liian paikallaan oleva käsi. Passiivinen käsi on kaiken kaikkiaan epämiellyttävämpi hevosen kannalta kuin käsi, joka myötäilee hevosen liikkeitä ja elää hetkessä.

Ravityöskentelyn jälkeen lisäsimme kolmen puomin tehtävän perään puomi - kavaletti - puomi -sarjan, jossa välit olivat innareina. Tuolle jatkettiin suoraan viimeisen puomin jälkeen, kuten olen tämän postauksen ohessa olevaan kuvaan piirtänyt. Laukassa työskentely ei ollut ihan niin vakaata, sillä kompastuskiveksi muodostui omalla kohdallani sopivan etäisyyden löytäminen puomille. Tulin milloin hieman liian lähelle tai liian kauas, mikä ei tietenkään kelvannut tarkalle valmentajalle ;) Puomeilla toinen ongelma oli oma kannusteni käyttö, sillä lähdin herkästi vaihtamaan laukkaa tulevan suunnan mukaan nimenomaan kannuksella pohkeen sijaan. Näissä tilanteissa Champ protestoi apujani liioittelemalla takaosallaan.

Linkki videoon.

Itse innaritehtävään sain muutamia korjausneuvoja. Mun piti olla paremmin valmis jo ennen viimeistä puomia, jotta sain ratsastettua välin innareille rennommin ja mahdollistettua paremmat hypyt. Tehtävän jälkeen tuli jatkaa aina suoraan ja tarvittaessa siirtää hevonen käyntiin, mikäli se yritti kaatua tulevan kierroksen suuntaan tai kiihdytti esteitä kohden. Mulla ei ollut tätä ongelmaa, joten sain jatkaa ensimmäisen pysähdyksen jälkeen laukkaa normaalisti hyvän kulman läpi. Itse innaritehtävän ensimmäisen puomin kohdalla sain tukea hevosta paremmin jalalla, jotta sen hypystä tulisi hieman terävämpi.

Viimeinen videolla näkyvä kierros oli se, missä meillä ei enää ollut toista etukenkää matkassa mukana. Vaikka Champ näyttää videolla menevän melko normaalisti, ei se tuntunut selkään ollenkaan hyvältä ja päätin jättää homman siihen. Hypystäkin näkee, miten se varoo hieman toista etujalkaansa. Kuten Niclas sanoi, turha hypyttää hevosta vain hyppäämisen takia varsinkaan silloin, jos se saattaa alkaa varomaan tekemistä. Vaikka meidän pohja on hyvä ja kenkä oli irronnut melko siististi, en halunnut ottaa turhia riskejä asian suhteen. No, parempi onni ensi kerralla! Niclas tuleekin ensi kuussa taas tallillemme valmentamaan, mitä odotan enemmän kuin innoissani :)

Lue lisää

#682: Sneak peek valokuvausaamuun

Sunnuntaiaamu valkeni tänään melkoiseen lumimyräkkään. Istun omassa huoneessani työpöytäni ääressä ja tuijotan tietokoneen ruudun yli ylos ikkunasta: maahan leijailee tai pikemminkin putoaa valtavan kokoisia lumihiutaleita. Tuota valkoista ainetta on kertynyt yön aikana jo kaksikymmentä senttiä. Saas nähdä, miten hyvin saan autoni liikkeelle kohta alkavaa työvuoroa ajatellen.

Oli mulla jotain oikeaa asiaakin! Palasin siis tosiaan viime yönä pieneltä matkaltani, jossa autossa istumista tuli vajaan kahden päivän sisään suunnilleen 1500 kilometriä. Kroppa ei tykännyt yhtään hyvää, mutta eiköhän viimeistään illan talliosio saa ihmeitä aikaan. Vaikka monien tuntien ajomatka ei ole matkustajan kannalta sitä kaikista ihaninta aikaa, sain itselleni mieluista tekemistä varsinkinkin alkumatkan ajaksi. Annika Mäki saapui nimittäin tällä viikolla kuvaamaan Champia tallillemme ja pääsin näkemään muutamia sneak peekeja kuvausaamun antimista. En tietenkään malttanut olla esittelemättä niitä teille, joten tässä tulee!

Meillä oli muutamia erilaisia kuvausideoita, joista perinteisimmät käsittelivät puhtaasti yhteiskuvia. Yksi kuvausidea oli varsin hauska kokeilu, josta laitan tähän esiin vain yhden pienen kuvapalan. Näitä kaikkia kuvia tulette näkemään myöhemmin tänä vuonna blogin puolella varmasti vielä paljon, mutta tänään pääsette etuoikeutetusti kurkistamaan muutamien pariin. Kaikista kuvista ja ihanasta talliseurasta kiitos kuuluu Annikalle (Photoma // Hevoskuvauksen jäljillä).

Kertokaa ihmeessä, mitä pidätte :)

Lue lisää

#681: Liian onnellinen

Välillä elämä hymyilee niin isosti, että itseäkin hirvittää. Mistä tällainen yllättävä onnistumisten putki voikaan johtua - ja milloin se loppuu?  Yllättävän harvoin hyvästä fiiliksestä osataan nauttia täysillä, tämän olen huomannut ainakin omalla kohdallani. Sen sijaan, että keskittyisimme nauttimaan aamuauringosta ja onnistuneesta valmennustunnista mietimmekin jo etukäteen, miten tulevana päivänä on luvattu vesisadetta ja kuinka onnistumme joskus kuitenkin ratsastamaan huonosti.

Pois kaikki negatiivinen ajattelu, nyt ollaan positiivisia! Kulunut viikko on ollut kaikin puolin erittäin onnistunut aina tähän päivään saakka, enkä anna tämän fiiliksen karata käsistäni kauhean helposti. Vaikka pakkanen on jälleen paukkunut, ovat talvipäivien kirkkaat auringonsäteet valaisseet päiviämme ainakin täällä Helsingin suunnalla moneen otteeseen. Jo pelkkä aurinkolasien esiin kaivaminen sai aikaan valtavaa riemua: päivä pitenee minuutti minuutilta enemmän ja kohta saamme pukeutua kesävaatteisiin! No, onhan tässä vielä hetken verran odottelua, mutta vihreä ruoho lähestyy ennemmin tai myöhemmin.

Puhelinkuvia tällä kertaa! Näitä löytyy reaaliajassa instagramtililtä @aadalatti :) Tässä Champ varmisti, että naapuritarhan pikkuoripoika sai myös vettä :P

Pämppis ei tykännyt sen hatusta :D

Pitenevien päivien lisäksi onnellisuutta elämääni ja etenkin tähän viikkoon ovat tuoneet ihanat kaverini, kiinnostavat luennot yliopistolla, keskustan kauppojen alennusmyynnit ja ravintolareissut sekä ennen kaikkea ihana hevoseni. Toden totta, siitä riittää iloa ihan jokaiselle päivälle, pakkasista huolimatta! Eihän tuollaista silkkiturpaa voi olla rakastamatta koko sydämestään, vaikka se ei aina olekaan niin sanotusti penaalin terävin kynä. Yhtenä päivänä sain kuulla, miten ruuna oli päättänyt innostua kentällä irti juosseesta hevosesta siihen malliin, että se oli hyvästä hokituksesta huolimatta vetänyt tarhassaan omatoimisesti kuperkeikan. Eipä ollut riehuminen siihen loppunut. 

Tänään meillä kävi samalla tavoin, kun Annika oli paikalla kuvaamassa meistä ihania talvikuvia mukavassa -30 asteen lämpötilassa. Champilla oli ollut edellisenä päivänä vapaapäivä, joten sillä oli syystäkin virtaa. Kun tähän yhdistettiin hieman turhan viileä keli, pienen hevosen mielestä kovin järkyttävä ympäristö (kuka täysjärkinen seisoo jäisten heinien keskellä) ja ajoittain liian vähäinen loimitus, päätti rautias vinkuleluni ottaa paikalta hatkat. No, yritykseksihän tuo poikkoilu jäi, sillä ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, oli ruuna suorittanut oikein taidokkaan mahalaskun lumihankeen. Taisi unohtaa, että sillä on neljä jalkaa. Hieman kyllä nauratti!

Tämän päivän kuva, aamupäivällä noin kymmenen aikaan oli vielä -30 mittarissa...

Nämä kuvat ovat sunnuntailta, mutta samalla fiiliksellä ja seuralla jatkettiin myös maanantaina <3

Torstaina nautittiin serkkuni kanssa ravintola Kiilassa businesslounasta. Nams!

Pitkän valmennustauon jälkeen tämän viikon valmennukset saivat aikaan valtavan mairean hymyn kasvoilleni. Tiistain estetunnilla teimme pientä rataa noin 120cm korkeudella ja voi että, miten kaikki sujui! Piudekin totesi, että taisi olla ensimmäinen kerta vähään aikaan, kun pystyin oikeasti noudattamaan kaikkia annettuja ohjeita. Toki virheitäkin tuli, mutta pystyin korjaamaan ne heti seuraavalla kerralla - eivätkä virheet olleet alunperinkään isoja. Champ hyppäsi todella hyvin, meillä oli älyttömän kivaa. Koko valmennuksen fiilistä voi kuvata yhdellä sanalla: nautin. Todellakin, sitä se oli! Tuollainen fiilis pitäisi saada aina, kun tekee jotain elämässään.

Jotta hehkutus ei loppuisi liian lyhyeen, on kerrottava hieman vielä keskiviikon koulutunnista. Sama teema jatkui myös pikkulauantain tiimoilla: vaikka teimme suhteellisen haastavia juttuja Champin kannalta katsottuna, ei ruuna heittänyt pyyhettä tiskiin, vaan kärsivällisesti antoi korjata itseään ja tehdä niin kuin yritin siltä pyytää. Koulutunnilla tein virheitä enemmän myös itse olemalla esimerkiksi turhan hidas monissa kohdin, mutta en antanut sen pilata fiilistä. Hevonen kulki kuitenkin älyttömän hyvällä energialla ja yllätti positiivisesti työmotivaatiollaan. Tätä lisää, kiitos!

Pämppiksen turpakarvat jäätyivät ratsastuksen päätteeksi.

Kun Suomen pikkuleijonat voittivat MM-kultaa, pitihän sitä lähteä juhlistamaan - vaikka yhtään peliä en kokonaan katsonut. On tuolla silti aina oma fiiliksensä, ei siitä mihinkään pääse :D

Tällä hetkellä istun autossa, määränpäänäni ensin Juankoski ja sitten Kajaani. Teen kahden päivän pikavisiitin pohjoisempaan Suomeen, sillä palaan takaisin etelään jo lauantai-iltana sunnuntain työvuoroa varten. Istumista autossa tulee siis yhteensä melkein 20 tuntia, huh.. Mutta tämänkin ajan voin käyttää hyödyksi opiskelemalla tulevia tenttejä varten, nukkumalla tai muuten vaan nauttimalla pelkästä olemisesta. Lukeminen on tosin hieman haastavaa tässä ympäristössä, kun matkustan veljeni autossa hänen ja velipuoleni kanssa, jolloin mulla on vieruskaverina ihmisen sijasta kaksi 12 tuumaista subbaria. Onneksi korvatulpat on keksitty, kuulosuojaimia en tähän hätään kaupasta löytänyt :D

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille!

Ps. Hevoset eivät välttämättä olekaan ihan täysin tärähtäneitä yksilöitä. Pieniä vihreitä miehiä on nimittäin todistettavasti olemassa, ainakin yksi! Champ näki sen ennen mua ja meinasi saada pienimuotoisen sydänkohtauksen. Siinä se oli, ihan meidän molempien edessä. Pituutta löytyi ehkä 150 senttimetriä, päässä oli huopahattu ja jalassa lämpimät saapikkaat. Asu oli yhtenäisen vihreä, eikä mikä tahansa vihreä - juuri sellainen, millaiseksi pienen vihreän miehen asun värin voisi kuvitella! Pieni vihreä mies kolasi lumia pihastaan ja voi että, miten järkyttynyt Champ tästä kaikesta oli. Se halusi selkeästi näyttää, että on ollut koko ajan oikeassa: kerrankin nämä mystiset olennot näyttäytyivät myös ihmisille!

Lue lisää