tiistai 17. heinäkuuta 2018

#990: Ensimmäiset nurmikisat

Oon aina ollut se henkilö, joka on jännittänyt kisoja etukäteen. Yleensä jännitys on alkanut kisoja edeltävänä iltana ikävällä tunteella vatsanpohjassa. Uskon, että jännitys johtui epäonnistumisista kisatilanteissa. Kun asiat eivät sujuneet halutulla tavalla, mietin jo etukäteen, miten homma tulisi taas menemään pieleen. Se ei tunnetusti ole kovinkaan hyvä lähtökohta millekään kilpailusuoritukselle - tai asialle ylipäänsä.

Uuden hevosen myötä jännittäminen jäi kuitenkin kokonaan pois. Ei suinkaan kertaheitolla, vaan vähitellen kisa kisalta. Mun ja Macon ensimmäiset yhteiset kisat noin vuosi sitten olivat ihan kamalat, koska mua jännitti niin, että meinasin kuolla 90cm radan jälkeen. Rata itsessään oli ihan kelvollinen, mutta satulasta alas tultuani jalkani meinasivat pettää alta. Toki nollarata toi valtavan helpotuksen tunteen koko kroppaan. Tunteen siitä, että me ihan oikeasti pystytään tähän, ja että kilpaileminen voi olla hauskaa.

Kun kisat sujuivat hyvin, jäi jännitys kokonaan pois. Mua ei enää keväällä jännittänyt kisoissa ollenkaan - ainakaan siten, että olisin sen itse huomannut tai se olisi vaikuttanut tekemiseeni merkittävästi. Tiedostin kyllä, että edelleenkin ennen suorituksiani olen aavistuksen verran normaalia hiljaisempi ja jollain tavalla kireämpi (tai ehkä keskittyneempi olisi oikea sana). Suorituksien jälkeen vapautuneempi olo näkyy polveilevana puheensorinana ja mielen rentoutumisena. Kisasuorituksen tekeminen ei enää kuitenkaan ole mulle itsensä ylittämistä, vaan hauskanpitoa. Se on pieni, mutta merkittävä muutos.



Nämä kuvat c. Sofia Kangas
Lohjan kisoihin lähdettäessä koin kuitenkin pitkästä aikaa jännittämistä, joka tuntui ihan koko kropassa. Tiesin syyn pohtimattakin: Maco oli pelästynyt edellisissä kisoissa kentän viereen juosseita tyttöjä, joten olin tullut epävarmaksi. Vaikka yritin kuinka ajatella, että eihän se uudelleen pelästyisi, en vain yksinkertaisesti osannut nollata ajatuksiani puhtaiksi. Kisapaikalle saapuessamme sanoinkin mukanani olleelle Millalle, kuinka mua oikeasti jännittää pitkästä aikaa kunnolla. Milla käski lopettamaan jännittämisen. Ymmärrettävä, mutta tyhmä ohje: tottakai lopettaisin, jos osaisin. 

Yksi jännittävä tekijä Lohjan kisoissa oli toki myös uusi hyppyalusta, jollaisella en ollut aiemmin rataesteitä ylittänyt. Kisat hypättiin nimittäin nurmella, ja vielä siten, että verryttely toteutettiin kokonaisuudessaan hiekkakentällä. Emme siis päässeet ottamaan ainoatakaan hyppyä nurmella ennen omaa starttivuoroa. Radat olivat kuitenkin kivoja ja helppoja, eivätkä korkeudetkaan tuntuneet ihmeellisiltä 115cm ja 125cm luokissa, jotka hyppäsin. Kaikki vaikutti siis oikein optimaaliselta hyvien suoritusten saavuttamiseksi.

Ensimmäiseen luokkaan valmistautuessani olin kuin tönkkösuolattu muikku. Vitsailin ja yritin olla rento, mutta sisimmässäni panikoin aina kilpailusuorituksen ensimmäiseen hyppyyn asti. Verryttely meni onneksi hyvin, joten radalle pääsi lähtemään siltä osin hyvillä mielin. Rata itsessään oli mielestäni oikein sujuva kakkosesteelle tekemääni lähestymistä lukuunottamatta, ja lopputuloksissa olin kolmas. Näin ollen pääsin pitkästä aikaa Macon kanssa palkintojenjakoon nollaradan siivittämänä. Kiva juttu ja iso tsemppi seuraavaan luokkaan!



Nämä kuvat c. Anna Luokkakallio
Parasta oli kuitenkin tulla nollaradan jälkeen portille. Pyysin Millalta heti juotavaa, koska meinasin kuolla janoon kuuman sään, takkipakon ja jännityksen vuoksi. Ojensin käteni kaveriani kohden, jolloin hän totesi puoliksi järkyttyneenä, että mun käsi tärisi ihan kamalasti. No niin tärisikin! Ihan totta, olin kuin joku satavuotias vanhus, jonka kahvi ei pysy kupissa. Mun kädet tärisevät helposti muutenkin silloin, kun oloni on heikko, joten voitte kuvitella, miten suuri tärinä nyt oli kyseessä. Nauroimme yhdessä ja pienen hengenvedon ja sykkeen tasoittumisen jälkeen olo oli jo ihan normaali.

Seuraava luokka olikin helppoa ja kivaa, kun mua ei enää jännittänyt. Pääsin keskittymään paremmin siihen, miten ratsastan radalla huomioiden erilaiset kentän kallistukset: nurmikentällä kun mennään välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. Vähän, mutta kuitenkin! Alamäkeen tullessa hevonen pitää oikeasti saada sinne takajaloille, jotta se ei keilaa kaikkia puomeja mukanaan ponnistuksessa. Ylämäkeen hypättäessä puolestaan hevosella on pakko olla vähän enemmän voimaa, varsinkin oksereille tai sarjoille tultaessa. Näitä ei ole päässyt treenaamaan missään maastoestetreeniä lukuunottamatta, joten näissä kisoissa tuli samalla käytyä pikakurssi nurmikentistä. Mitäs sitä suotta treenaamaan enempää!

Vaikka 125cm luokan ratani ei ollut ehkä ihan niin tasainen kuin aiempi ratani, olin silti itse paljon tyytyväisempi ratsastukseeni tässä luokassa. Okei, viidennelle esteelle jäin vetämään kaarteesta liikaa kädellä, jolloin tuloksena oli puomi. Kahdeksikolle olisin saanut edetä vähän paremmin ja kolmannelle ratsastaa kaarteen enemmän sisäpohkeen ympäri. Niin tai näin, ratsastin mielestäni omalla tasollani ja tein sen mukaisen tuloksen. Toki se yksi puomi harmitti, varsinkin, kun oltiin ensimmäiset ei-sijoittuneet 0,2 sekunnin erolla edelliseen. Mutta samapa tuo, koska rata ja korkeus tuntuivat helpoilta.


Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

On mahtavaa huomata, miten oma pääni on kehittynyt tässä vuoden aikana entistä paremmaksi. Kilpailemisesta on tullut kivaa, eivätkä 125cm luokat tunnu mielestäni enää isoilta. Vielä kevättalvella pohdin, tulenko hyppäämään vielä tänä vuonna mitään 120cm tasoa isompaa korkeutta. Nyt kiikarissa olisi ensimmäinen 130cm luokkani. Mutta se on oma tarinansa, nyt ollaan tyytyväisiä tähän tulokseen!

Ihanaa alkanutta ja erittäin lämmintä viikkoa teille jokaiselle <3
Lue lisää

perjantai 13. heinäkuuta 2018

#989: Mekö maastoestekisoihin?

Kuten moni varmasti muistaa, kävimme parisen viikkoa sitten Macon kanssa maastoestetreeneissä Keravalla ensimmäistä kertaa ratsukkona. Macon historiaa tuntien uskallan sanoa, että ruuna on tuskin koskaan aiemmin hypännyt maastoesteitä - itselläni hyppykerrat on lueteltavissa yhden käden sormilla. Odotin tuota päivää enemmän kuin innoissani, enkä näin jälkikäteen ole katunut kertaakaan reissuamme nurmikentälle. Olihan tuo melkoinen kokemus!

Lupasin palata hieman tarkemmin ajatuksiini maastotreeneistä, vaikka ehdinkin julkaisemaan postauksen uusien kuvien ja lyhyen videopätkän kera. Ääniraidallisista videoista pitävänä haluan kuitenkin uskoa, että tämä postaus ilahduttaa monia lukijoitani. Toivottavasti en ole väärässä! Ja koska edellisessä postauksessa kertoilin hieman laveammin yleisiä tunnelmia, ajattelin nyt tarttua härkää sarvista ja jäsennellä maastoestevalmennuksemme antia hieman tarkemmin ihan näin kirjallisestikin. Voitte nimittäin uskoa, että tätä on pohdittu moneen otteeseen kavereiden kanssa niin tallilla kuin lopulta perheenjäsentenkin kesken. Ai miten niin olen innoissani?







Jotta mun innostusta voisi edes yrittää ymmärtää, on ensin palattava ajassa hieman taaksepäin. Mistä ihmeestä mä edes sain pähääni lähteä hyppäämään maastoesteitä hevosella, joka ei ole niitä tiettävästi aiemmin hypännyt? Kaikki juontaa juurensa vuosien taakse, kun olimme samalla tallilla erään kenttäratsukon kanssa. Kyseessä oli ahkerasti kenttäratsastuksessa kilpaileva junioriratsukko, joka sai puhuttua meidän talliporukan maastoestetreeneihin Keravalle silloisen hevoseni Champin kanssa. Pääsimme kokeilemaan ensimmäiset viralliset maastoesteemme kolmisen kesää sitten, jonka jälkeen odotin joka vuosi pääseväni uudelleen tositoimiin. Keväällä 2016 kävimme Champin kanssa kertaalleen lähitallin maastoradalla, mutta eihän sitä oikeasti voinut maastoesteiden hyppäämiseksi sanoa. 

Hevosen vaihtuessa en uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä suoraan uuden hevosen kanssa kokeilemaan onneani viheriölle. Tästä syystä viime vuosi oli täysin maastoesteetön (hitsi, miten taitava olen keksimään uusia sanoja). Nykyisellä tallillamme heräsi innostus maastoesteisiin, kun viime vuonna tallinomistajamme tempaisi extempore-päätöksellä aluemestaruuksista mitalin kaulaansa puhtaan nollan harjoittelukerran kera, ja toinen tallikaverini päätti osallistua yhtä lailla sen kummemmin harjoittelematta nuorille hevosille suunnattuun maastoestesarjaan. Siinä rytäkässä totesin, että no mitäs tässä, minäkin haluan. Siispä yritimme saada jo toukokuusta asti sopivaa aikaa isommalle porukalle, mutta kuten Gasellit yhdessä kappaleessaan laulaa, ei ryhmäviestillä saa mitään sovituksi, ellei nimiä ole listalla hovikuskin kera. Lopulta luovutin ja sovin treenit yhdessä Danielan kanssa. Samapa tuo, millä porukalla: kunhan mennään!






Sopiva päivä lyötiin lukkoon treenejä edeltävänä päivänä. Miksi ihmeessä sitä hoitaisi asioita ajoissa valmiiksi? Okei, puolustuksena todettakoon, että seurasimme silmä kovana muuttuvaa sääennustetta: emme halunneet hypätä sateella ja ukkosella. Tämä kuulostaa varmasti siltä, että olemme kaikki sokerista, mutta suurin syy oli hevosten turvallisuus. Liukas nurmi ei houkuttanut, kun ratsuna oli Macon kaltainen etupainoinen ensikertalainen, jonka tekemistä ei edesauta selässä vessanpönttökönötyksessä kiikkuva kuljettaja. Tai ehkä tässä tapauksessa kuljetettava. Oli kyllä hauska katsoa jälkikäteen noita videoita treenistä, koska mä ihan totta könötän siellä kyydissä kuin mikäkin halvaantunut rautakanki. Ihmekös, kun olin seuraavat kolme päivää jumissa sellaisistakin lihaksista, mitä en tiennyt omistavani! Ihan totta, miten pakarat voivat tulla kipeäksi ratsastuksesta? Pitää alkaa treenaamaan kenttäratsastusta enemmän, kun se kerran käy noin hyvästä urheilusta.

Meidän onneksemme saimme paikalle valmentajan, koska en ikinä lähtisi hyppäämään noita tehtäviä ilman, että joku kertoo mulle kaiken olevan turvallista ja oikein. Totta puhuakseni ajattelin etukäteen, että hyppelisimme jotakin kivaa ja helppoa, enkä nyt tarkoita helpon kenttäesteitä, vaan niitä maahankaivettuja tukkeja. Niillä me aloitettiinkin, mutta nopeasti valmentajamme pyysi suorittamaan uuden rundin asteen verran isommilla esteillä. Ne olivat edelleen sitä helpoista helpointa maastoestemateriaalia, mutta tuntuivat hurjan jännittäviltä selästä käsin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen innostukseni näki hyvin, kun kehuin Macoa taputuksien ja äänen kera varmaan kahdensadan metrin verran ennen siirtymistä käyntiin.





Linkki videoon (ääniraidallinen video)

Jos joku asia tuntuu menevän hyvin, on siihen väkisinkin tyytyväinen. Olisin ollut erittäin tyytyväinen siihen, että pääsimme isolta tuntuvan keltaisen talon, risuilla varustetun haudan ja maahaudan yli hengissä. Pääsimme, jonka jälkeen pyydettiin tulemaan taas aavistuksen vaativampia tehtäviä. Hetkinen, siis minäkö? Selvä homma, yritetään. Ja yli mentiin, useaan kertaan. Sitä hymyä oli vaikea pyyhkiä kasvoilta pois. Isäni oli paikalla kuvaamassa ja katsomassa todeten, että taisi olla niin hevosella kuin ratsastajallakin hauskaa. Ai että oliko? Olimme ihan liekeissä! 

Mutta vähän kuitenkin jarrua menoon, ei meistä kenttäratsukko kuitenkaan tule. Moni nimittäin ehdotteli tämän reissun jälkeen, että kai me osallistuttaisiin jossain vaiheessa syksyllä kenttäkilpailuihin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen hevonen tarvitsee monipuolista treeniä ja varsinkin tällainen meidän kaltainen harrasteratsukko pääsee virkistämään päätään erilaisten aktiviteettien parissa oikein hyvin. En kuitenkaan ole lähdössä syksyllä kenttäkisoihin, vaikka kuinka siihen yritettäisiin yllyttää. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että maastotreenit ovat aina normaalia estetreeniä raskaampi vaihtoehto hevoselle. Se taas verottaa automaattisesti hyppykertoja ihan niiltä rataesteiltä. Ja ensimmäistä kertaa koskaan mulla on jonkinlainen suunnitelma siitä, mitä me ollaan tekemässä ratsukkona syksyn aikana kisojen osalta. Tähän kalenteriin ei valitettavasti mahdu kenttäkilpailuissa käyminen.

En kuitenkaan sano "ei koskaan", vaan pidän silmät auki ja mielen avoinna. Voihan olla, että ensi kesänä me startataan huvin ja urheilun vuoksi joku helpoista helpoin kenttäluokka kivassa paikassa, joka on meille entuudestaan tuttu. Siihen asti me nautiskellaan mahdollisuuksista treenata maastoesteitä sopivan aikavälin tullen - tiedä, vaikka se olisi jo elo-syyskuussa! 

Oletko sä koskaan osallistunut kenttäkisoihin ilman kummempaa treenausta? :)
Lue lisää

perjantai 6. heinäkuuta 2018

#988: Kisavideopostaus ja ääniraidalliset videot - vihdoin!

Mikä kesässä on just sun mielestä parasta? Allekirjoittaneen on pakko myöntää, ettei mikään voita oikein kunnon kisapäiviä, jolloin aikaa on muuhunkin kuin itse suorituksiin ja niiden panikointiin. Senpä vuoksi en malta odottaa Hankoa, jolloin tarkoituksena olisi viettää toivottavasti aurinkoisissa merkeissä kolme päivää Suomen parhaissa kesäkisoissa ihan ajan kanssa. Näistä reissuista esimakua saatiin kesäkuun puolessa välissä Ratsastuskeskus Ainon kolmostason kisoissa, kun vietimme kisapaikalla yhteiskyydityksen vuoksi useamman tunnin. Mikäs sitä oli nauttiessa hyvästä säästä, ystävistä, ratsastuksesta ja kilpailupaikan tunnelmasta!

Miksi se kisapaikalla hengailu sitten on mun mielestä niin kamalan mukavaa? Suurin syy lienee se, että kisapaikalla näen ystäviäni ja niitä ratsastusmaailman tuttuja, joita en muuten ehdi tapaamaan. Kisoissa parasta omien suorituksien lisäksi onkin juuri se yhteisöllisyys ja sosiaalisuus. Juttuseuraa on joka puolella: usein hengailenkin niin tuomaritornissa kuin verryttelykentällä. En varmasti viihtyisi kisoissa yhtä hyvin, jos en tuntisi ketään paikalta. Silloin kaava olisi seuraavanlainen: hevonen ulos autosta, radalle, hevonen koppiin, kotiin. 

Tässäpä tunnelmakuvia Ainon kisoista! 

Näin hehkeänä hengasin kisapaikalla ennen omia starttejani! Lippiskin unohtui, joten käytin paitaa hattuna :D
Ainon kisoissa ei todella oltu noin näppäriä, sillä vietin kisareissulla lähemmäs kahdeksan tuntia kaikkinensa. Miksi ihmeessä? Syy löytyi yksinkertaisesti siitä, että päätimme ajella paikalle yhdessä tallikaverini Saiman kanssa, jolloin säästimme toiselta bensaa ja toiselta traileria. Luvassa oli hyvää säätä, joten kisapaikalla hengailu ei ollut huono idea. Molempien hevoset ovat lisäksi sen verran hyväkäytöksisiä, että niitä pystyi tarvittaessa seisottamaan hetken ajan trailerissa syömässä ilman, että kenenkään hengen puolesta tarvitsi pelätä. Pääosin Maco kuitenkin hengasi väliajat varjossa ihanan hoitajamme Saran kanssa, joka jaksoi seistä ruunan kanssa hevosautoalueella usean tunnin ajan. Itse keskityin sosiaalisoimaan ja katselemaan ratoja. Ei hullumpi työnjako! Kiva välillä näinkin, kun yleensä lähden matkaan ilman hoitajia.

Meidän kisareissumme venyi, koska Saima hyppäsi aamulla nuorten hevosten luokkia ja mä puolestani loppuiltapäivästä viimeisiä luokkia. Mentiin siis vähän ristiin, mutta samalla tuli katsottua muiden ratsastusta normaalia enemmän. Ehdin kuvata reissusta videopostauksenkin, mitä ei normaalisti olisi ehtinyt tekemään ajanpuutteen vuoksi. Videpostauksessa on muuten sisällytettynä molempien ratojen ääniraidalliset videot, joten suosittelen katsomaan ne, jos sisältö ei muuten kiinnosta!

Radan jälkeen valmentajan kommentit <3




Linkki videoon (ääniraidallinen video + videopostaus)

Lauantaina kisataan tosiaan jälleen, ja tällä kertaa meidän karavaani suuntaa kulkunsa Millan kanssa Lohjalle derbykentälle. Vähän mua jännittää näin etukäteen, että osaankohan ratsastaa nurmella, kuten ideaalitilanteessa kuuluisi. Meillä on luvassa varmasti tosi mukava päivä, kunhan vaan sää suosii, eikä nurmi ole liukas. Ajattelimme alustavasti pitää niin sanotun yökyläilyn jo perjantaista alkaen, koska aikaa ei muuten ehdi viettää juuri koskaan yhdessä. Tosin viime viikonloppuna meillä oli pitkästä aikaa oikeasti yhteistä "paras kaveri" -aikaa, kun yökyläilin Millan luona ja kävimme yhdessä tallilla pitkän kaavan mukaan. Tämän viikon sunnuntaina piipahdan myös Ruisrockissa ja vietän Turussa vielä maanantain tehden sieltä käsin etätöitä, joten pääsen tapaamaan myös mun muita ystäviä. Huippu aloitus heinäkuulle - tästä tulee varmasti yksi vuoden parhaista kuukausista!

Tykkäsitkö tällaisesta ääniraidallisen videon ja videopostauksen yhdistelmästä? :)
Lue lisää

tiistai 3. heinäkuuta 2018

#987: Mitä opin kesäkuun kisoista?

Kevyemmän toukokuun jälkeen saapunut kesäkuu olikin yllättävän tapahtumarikas, sillä kävimme Macon kanssa yhteensä kolmet kilpailut. Aiempaan tahtiin verraten siinä on kisa jos toinenkin, sillä esimerkiksi toukokuun puolella emme tainneet kisata ollenkaan, ja sitä ennen kisoja kertyi alkuvuodesta yhden käden sormilla laskettava määrä. Ratatreeniä saa kuitenkin vain kisaamalla, joten sen puolesta tällainen reippaampi kisarupeama on ehdottomasti hyväksi!

Missäs kaikkialla me sitten kilpailtiin ja miten meillä meni? En ehtinyt kirjoitta blogiin postauksia näistä kisoista, vaikka se oli alunperin tarkoituksenani. Näin jälkikäteen on tylsä yritää kertoa sanatarkasti verryttelystä tai siitä, mitä milläkin radalla tapahtui - nämä seikat kun olisi hyvä kertoa heti tuoreeltaan, jotta ajatukset olisivat edelleen selkeitä. Jos haluatte, voin toki palata näihin ratoihin vielä tarkempien analyysienkin kera, mutta tässä postauksessa keskitytään pohtimaan tarkemmin sitä, millaisia oppeja mulle jäi käteen kustakin kilpailusta. Toivottavasti tällainen malli toimii, ettekä suotta ihmettele puuttuneita kisapostauksia.

Nämä kuvat c. Vilma Töyräs


Kesäkuun ensimmäinen kisareissu oli lähitallillemme Stall Solbackaan (tai no, 31.5., mutta lasketaan kesäkuulle!). Okei, kyseessä oli tuttuakin tutumpi konsepti iltakisojen muodossa, mutta olin 120cm-luokan ainoa lähtijä, ja näin ollen rata hypättiin ratatreeninä. Hyppäsin siis vain yhden luokan juuri tuolla mainitsemallani korkeudella, eikä tästä tullut tulosta luokan statuksen vuoksi. Sain kuitenkin radasta samalla tavalla treeniä kuin mistä tahansa muustakin kilpailusuorituksesta, joten lasken sen tässä mukaan kilpailutilastoihin. Mukana oli valmentaja, jonka kanssa otimme perinteisesti alkuverryttelyn ohjeistettuna hyppyineen päivineen, ja siitä matka jatkui suoraan itse suoritukseen. Olin liikkeellä rennolla mielellä, sillä tavallinen kisajännittyneisyys oli tipotiessään ollessani henkisestikin tietoinen siitä, ettei kyseessä ollut oikea kilpailutilanne. 

Itse rata oli varsin helppo ja sujuva, jos en ihan väärin näin jälkikäteen muista. Maco tuntui pirteältä lomansa jälkeen, ja ajoittain se oli jopa villi verryttelyssä. Loman huomasi kyllä, koska nämä olivat vasta kolmannet hypyt ja toiset ratatreenit neljän viikon hyppytauon jälkeen. Se heijastui vähän ratsastettavuuteen, sillä normaalisti niin lungi ja helposti raiteillaan pysyvä ruuna esimerkiksi "pelkäsi" kentän toisessa päässä olevaa ajanottolaitetta ottaen siitä kimmokkeen ja vetäen ritolaa ennen ensimmäistä estettä, jonne en sitten ikinä saanut hevosta suoraksi. Tästä tulikin mukaan puomi, koska hyppy oli vähän laaka ja pienestä ponnistuspaikasta. Kakkosesteelle tuli hyvä hyppy, jonka jälkeen pääsin ratsastamaan kivasti kolmannelta neljännelle. Välissä tein ehkä turhan ison pidätteen, mutta ainakin hevonen tuli takaisin! Viidenneltä kuudennelle kaareva linja oli ihan super, koska siinä välissä kaikki tuntui olevan balanssissa: hevonen takajaloillaan, kuski pystyssä ja elämässä asiat hyvin. Seuraavalle sarjalle kaikki oli taas loistavasti, jonka jälkeen kahdeksikolle ehkä hieman turhan kulmikas tie, mutta kuitenkin rytmillä. Hevonen hyppäsi sen verran isosti, että lensin kaulalle, joten yhdeksikölle piti keräillä itseään ennen kymppiä, joka oli helppo yksittäinen pysty kaarteesta. Siitä sujuva kaareva linja okserille, josta taas sarjalle toisesta suunnasta. Tästä me otettiin muistaakseni a-osalta hipaisupuomi. Lopuksi vielä viimeinen okseri, jolle ratsastin turhan isosti.

Nämä kuvat Ainosta c. Reetta Roth



Kaiken kaikkiaan ihan ok rata: paljon hyvää, mutta muutamia turhia virheitä kuskilta. Erityisen onnellinen olen siitä, että voin kirjoittaa sanat "helppo pysty kaarteesta", koska jokainen blogiani pidempään seurannut tietää, ettei kaarteesta ratsastettavat esteet ole aiemmin olleet mulle helppoja. Mitä tästä radasta opin? Keskity ratsastukseen siitä asti, kun menet radalle. Kivaa saa olla, mutta hevosen pitää olla töissä. Jos mä annan sen tehdä mitä huvittaa, juosta pitkänä ja painaa kädelle, ei ensimmäisestä hypystä tule mitään. Muuten olin tyytyväinen suoritukseen kokonaisuudessaan.

Seuraavat kisat olivatkin Ainossa kuun puolessa välissä 3-tason merkeissä. Hyppäsin tuolloin luokat 115cm ja 125cm, joista jälkimmäinen oli ensimmäinen 125cm luokka meille ratsukkona. Jännitti etukäteen, muttei enää paikan päällä. Koostin tästä videopostauksen ja ääniraidalliset videot, joita näette enemmän seuraavassa postauksessa! Lyhyestä virsi kaunis: olin tosi tyytyväinen kisaviikonloppuun, ja ihan realistisesti aavistuksen paremmalla ratsastuksella meille olisi tuolta ruusukkeetkin lähteneet molemmista radoista mukaan. Mutta turha se on jossitella, yhtä lailla ne ruusukkeet olisi voinut lähteä kenelle tahansa toisellekin.

Ensimmäinen luokka oli meille helppo korkeus. 115cm tuntuu oikeasti pieneltä, enkä jännitä sitä korkeutta enää ollenkaan. Rata oli mun mielestä ihan sujuva, eikä siinä tullut mitään varsinaisia mokia. Nollatulos, mutta aika riitti ensimmäiseen tai toiseen ei-sijoittuneeseen. Aikaluokissa pitäisi paitsi edetä, myös kääntää. En tehnyt kumpaakaan, vaikka ihan perinteistä ratalaukkaa meninkin. Nyt yhteistyön kehittyessä uskallan ehkä vähitellen alkaa miettimään enemmän myös sitä kääntämistä, jotta ruusukkeista voisi edes haaveilla. Tuo rata oli siis mielestäni ihan kiva, mutta nimenomaan paino sanalla "ihan". Ei mikään wow. Keväällä olisin kyllä varmasti hyppinyt riemusta noinkin tasaisen radan jälkeen, mutta nyt se tuntui enemmänkin suoritukselta siinä, missä muutkin.

Solbacka kesäkuun lopulla (kaksi seuraavaa myös), c. Minttu Koponen


Päivän toiseen luokkaan valmistautuessa Maco oli sata kertaa parempi verryttelyssä kuin ensimmäisessä luokassamme. 125cm esteet tuntuivat jäätävän isoilta radankävelyssä, ja radalla oli muutamia teknisesti haastavampia kohtia esimerkiksi edelliseen luokkaan verraten. Esimerkiksi sarja oli rakennettu okseri-pysty -sarjaksi lyhyellä kahdella laukalla kohti verryttelyä aidan viereen siten, että okserissa oli ihan vitivalkoiset puomit. Ilmeisen monelle tuo rata tuotti haasteita, koska luokassa nähtiin vain kolme nollatulosta. Aikavirheitä otti moni, koska tempovaatimus oli asetettu tiukaksi. Itsekin onnistuin saamaan kaksi aikavirhettä, vaikka etenin koko radan ajan ihan asiallista vauhtia. Valitettavasti se ei riittänyt, kun en tein kaiken kukkuraksi oikein pitkät ja huolelliset tiet. Toisaalta en olisi voinut alkaa baanaamaan kovempaa, sillä välit olisivat jääneet auttamatta pitkiksi. Laukka pitäisikin saada lyhyemmäksi ja aktiivisemmaksi, ei pidemmäksi ja nopeammaksi. Rata oli muuten ihans super, mutta kolmannelle tulin ehkä aavistuksen verran pohjaan ja siitä innostuneena tykitin sarjalle niin isolla hypyllä sisälle, että emme mahtuneet b-osalle edes puolikkaaseen askeleeseen ja siitä tulikin sitten puomi oikein reilusti mukaan. Muuten iso iso peukku omalle ratsastukselle! Paras rata multa tähän asti, se on varmaa :)

Kesäkuun viimeiset kisat olivat jälleen Stall Solbackassa 120cm luokassa, tällä kertaa ihan oikeina kisoina rataharjoituksien sijaan. Luokassa ei tullut yhtään nollatulosta - ei meillekään. Maco hyppäsi hyvin ja tuntui kivalta selkään, mutta meidän radan aikana neljännen esteen viereen kentän toiselle laidalle juoksi kaksi tyttöä suoraan kentän laidassa olleen esteen viereen, alamäkeen, jossa oli n. kahden metrin levyinen kaistale ennen tarhoja. Maco pelästyi tätä ja väisti tyttöjä, jolloin tietysti jouduin pysäyttämään sen, tekemään voltin ja lähestymään estettä uudelleen paineella. Tästä siis neljä virhettä ja rutkasti aikavirheitä. Ärsytti niin paljon, koska ilman noiden tyttöjen ajattelemattomuutta olisimme tehneet tosi kivan radan. Nyt olimme kolmansia. Kaikki tekevät joskus ajattelemattomuuttaan virheitä, mutta kun kävin sanomassa radan jälkeen tytöille kohteliaasti siitä, että hevoseni pelkäsi heitä (paikassa, joka ei ollut tarkoitettu yleisölle), eivät he todenneet tähän muuta kuin "jaa". Siinä kohden olisi kyllä tehnyt mieli sanoa ikävästi, mutta tyydyin kohtalooni ja ratsastin kisojen jälkeen tuon linjan vielä uudelleen ilman ongelmia.





Kisoissa sattuu ja tapahtuu, mutta tämä tietysti toi mieleen vain sen, ettei vaan hevoselle jää nyt jatkoa ajatellen vastaavaa reaktiota aidan vieressä seisovista ihmisitä. Maco ei kyttää mitään, mutta tuo tuli niin puskista, ettei se voinut hahmottaa tyttöjä kunnolla. Seuraavat kisat meillä on Lohjalla, ja toivon sydämeni pohjasta, että siellä tämä ei enää heijastu. Maastoesteillä nimittäin huomasi, että Maco jännittyi heti, jos valmentaja seisoi liian lähellä hyppypaikkaa. Ärsyttävää! Jos meille tulee tästä ongelma, mä kyllä kiroan jokaisen väärässä paikassa seisovan ihmisen maanrakoon ja saan itsekseni itkupotkuraivarit. Varsinkin, kun edessä on Hangon kisat, joissa yleisö on ihan kiinni esteissä.

Nyt mun pitäisi vaan nollata oma pääni ja olla ajattelematta tilannetta. Pahinta on, kun alan itse ajattelemaan, että kohta se kyttää. Ihan varmasti kyttääkin silloin! Nyt vaan hengittelyä ja parempaa onnea seuraaviin karkeloihin. Kaiken kaikkiaan oon kyllä ihan supertyytyväinen meidän kesäkuun kisoihin, ja uskon, että olemme oikealla suunnalla kohti parempaa yhteistyötä. Tällä menolla voisi uskoa, että pääsemme starttaamaan ekat 130cm luokat jo ennen Espanjan reissua esimerkiksi elokuussa. Mutta nämä nyt ovat ihan pelkästään haaveita - kaikista isoin juttu on se, että Maco pysyy terveenä ja suorittaa mielellään. Se on kaikista tärkeintä koko hommassa!

Miten teidän kesäkuun kisat menivät? :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat