#954: Sama hymy kuin kuusivuotiaana

Vielä yhdeksän kuukautta sitten en olisi uskonut kirjoittavani blogitekstiä tähän sävyyn. Silloin ajattelin, että uuden hevosen myötä en varmasti tule enää kokemaan samanlaista kiintymystä ja tietynlaista ylpeyttä omasta hevosesta kuin Champin kohdalla tunsin. Toisin kuitenkin kävi, sillä vastoin kaikkia omia odotuksiani on Maco noussut vähintään yhtä tärkeäksi hevoseksi elämässäni.

Tänään haluaisin puhua siitä, millaisia tunnesiteitä me ihmiset muodostamme elämässämme mukana kulkeviin hevosiin. Tiedostan, että aihe herättää varmasti mielipiteitä, sillä monille hevonen on ikuinen ystävä, josta ei luovuta ilman lopetuspäätöstä. Hevosharrastuksen tapoja on niin monia - toiset vaihtavat hevosta tarpeen mukaan, toiset pitävät niitä ikuisesti. Nämä kaksi ääripäätä ovat vain yhdet vaihtoehdot, sillä väliin mahtuu meidän jokaisen omat mielipiteet. Ja kukaan ei ole oikeutettu tuomitsemaan toisen mielipiteitä asettumatta itse henkilön saappaisiin. Keskustelu aiheen ympäriltä on kuitenkin todella mielenkiintoista, joten toivottavasti tämä herättää jotain mielipiteitä myös teissä lukijoissa!

Rakkauteni hevosiin lähti liikkeelle ollessani kuusivuotias. Ensimmäiset muistot mulle tärkeästä ponista ajoittuvat aikaan, kun ratsastukseni oli maastoilua taluttajan kanssa Cindy-ponitammalla. Olin eskarilainen ja hevosen selässä silmät sulkiessani pystyin kuvittella olevani prinsessa. Cindystä oli joskus juttu Villivarsassa, joten leikkasin sivun irti ja kiinnitin sen teipillä seinälle. Äiti ei tykännyt, kun tapetti repetytyi myöhemmin irti.

Kaikki postauksen kuvat c. Sofia Sinisalmi, kiitos :)

Seuraavat lempihevoset olivat hoitohevosia ja -poneja, joista tärkeimmäksi muodostui tammat Kaprice ja Sjamira. Kaprice oli omanarvonsa tunteva ruunikko trakehner, joka oli pakko sitoa kiinni seinään hoitamisen ajaksi. Sain olla ensin sen kakkoshoitaja, josta nousin vähitellen ykköshoitajan paikalle. Olin todella ylpeä saadessani putsata hevosen varusteita ja ruokakuppia, vaikka ratsukseni en sitä jokaiselle tunnille tietenkään saanut. Muistan päivän, kun Kaprice kuoli. Tamma oli lähtenyt varsomaan omistajansa toiselle tallille, ja tallikaverini soitti surullisista uutisista. Istuin silloin tietokoneen äärellä ja vaikka en ollut toiminut tamman hoitajana enää reiluun vuoteen, olin silti todella surullinen.

Punaruunikko Sjamira oli kaikista tärkein hoitohevoseni. Sain olla sen ensimmäinen hoitaja, kun hevonen saapui tallillemme. Se oli aluksi vähän äksy, mutta opin tuntemaan sen yllättävän hyvin. Osallistuin tammalla valmennuksiin niin koulu- kuin estepuolellakin, kävimmepä me kisoissakin yhdessä. Sjamira ei ollut luonnonlahja kumpaankaan lajiin, mutta kisasimme 90cm luokissa ja harjoittelimme kouluvalmennuksissa kangilla ratsastusta. Koska mikään ei ollut helppoa, jouduin opettelemaan ratsastusta ihan uudella tavalla. Toisinaan me vain höntsäiltiin, mentiin ilman satulaa ja pidettiin hauskaa, kun tein tallilla viikonlopputöitä. Sjamira oli mukana rippikuvassani. Nykyään tamma on jo lopetettu.

Ratsastuskouluvuosina nuo hevoset olivat mulle kaikki kaikessa. Vähän vanhempana eri ratsastuskoulussa nousi tärkeän hevosen rooliin esimerkiksi voikko Renee-poniruuna, jolla ratsastin vuonna 2009 tunneilla ja kisoissa. Ei me koskaan menestytty, mutta ruuna opetti mulle paljon. Samalla tallilla sain pari vuotta myöhemmin ratsukseni Rokki-tamman, jonka kanssa voitimme tuntiratsastajien valtakunnallisissa mestaruuskisoissa kouluratsastuksessa pronssia. Olin todella yllättynyt, ja niin olivat kaikki muutkin. Tuolla tallilla ei ollut hoitohevosia, minkä lisäksi ratsastin lähes joka tunti eri hevosilla. Syynä tähän oli kuulemma se, että mulle pystyi antamaan ne hevoset, jotka eivät muille sopineet. Kisoissakin starttasin yleensä myös niiden ratsujen kanssa, jotka jäivät muilta yli. Se opetti valtavasti.

Sitten koitti vuosi 2011 ja sain ylläpitoon Kapri-tamman sen ollessa kuusivuotias. En valinnut hevosta itse, vaan se tuotiin trailerilla tallimme pihamaalle ilman, että olin nähnyt siitä edes videota. Tiesin, että se oli varsonut kahdesti, ja että se oli todella raaka. Nina Fagerström oli sopinut hevosen kasvattajan kanssa, että tarvitsisin ylläpitohevosen, ja ollessani matkalla Tahkolle ratsastamaan sain puhelun Ninalta, jossa hän kertoi hevosen saapuvan seuraavan viikon tiistaina. He olivat sopineet valmentajani kanssa, mikä hevonen mulle saattaisi sopia. Vaihtoehtoja oli ollut kolme. Ei mikään tavallisin tapa saada hevonen käyttöönsä!

Kapri oli ensimmäinen hevonen, josta mulla oli "kokonaisvaltainen" vastuu. Raportoin sen kasvattajalle säännöllisin väliajoin kuulumisiamme, mutta suurin apu tuli kotivalmentajalta. Hevonen asui tutussa ratsastuskoulussa, jossa sain jatkuvasti apua opettajaltani, joka toimi myöhemmin myös valmentajanani Champin kanssa. Samoilta ajoilta mukaan liittyi myös kouluvalmentajani, joka opettaa mua edelleen.

Olimme sopineet, että palauttaisin Kaprin kasvattajalleen viimeistään kesällä 2012. Syynä tähän oli lähtö Hollantiin - ja juuri sen takia Nina oli halunnut mulle yläpitohevosen oman hevosen sijasta. Kapri oli koko ajan myynnissä, mutta sen myynti tuli kunnolla ajankohtaiseksi vasta toukokuun aikaan, kun se oli saanut tuloksia aluekisoista. Muistan elävästi päivän, kun hevosen kasvattaja laittoi viestiä ja kertoi mahdollisen ostajan kiinnostuksesta. Olin juuri välitunnilla ja seuraavaksi olisi alkanut äidinkielen tunti, lukiossa. Olimme lokeroillamme ja luin viestin. Kaverini ihmettelivät, miksi menin niin vakavaksi. Lähdin ulos, istuin kivelle ja aloin itkemään. Tajusin, että seuraava tunti alkaisi pian. Äidinkieli oli yksi lempiaineistani ja aineen opettaja oli yksi suosikeistani. Menin kertomaan hänelle tilanteesta, ja vaikka se tuntui siinä tilanteessa ihan idioottimaiselta, itkin silmät päästäni. Opettaja halasi ja kehotti lähtemään kotiin. Ajoin skootterilla metsäaukion laidalle ja istuin tunnin kuunnellen luontoa, tekemättä mitään muuta.

Vaikka Kapria ei lopulta edes myyty sen ollessa mulla, oli pelkkä ajatus sen lähtemisestä ikävä. Pari päivää ennen Hollantiin lähtöä palautimme tamman kotiinsa, enkä voinut olla itkemättä vähän. Sen kanssa oli saanut kokea niin monia hienoja hetkiä ja opetella hevosenomistajan arkea ilman viimeistä vastuuta. Samalla olin todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. Ajattelin, etten tule koskaan pitämään mistään hevosesta yhtä paljon kuin tuosta tammasta pidin. Nykyään tamma kisaa menestyneesti junioriluokkia uuden ratsastajansa kanssa, välissä se kerkesi saavuttaa SM-mitalinkin kenttäratsastuksessa.

Niin vain kävi, että Champista tuli kuin tulikin uusi elämäni hevonen heti Kaprin jälkeen. Neljän vuoden yhteiselon jälkeen oli raskastakin raskaampi päätös lastata ruuna hevosautoon ja lähettää se Saksaan, mutta tiesin päätöksen olevan sille hetkelle ainoa oikea. Vaikka itkin taas hevosen takia silmät päästäni, en kadu edelleenkään tekemääni päätöstä. Moni kyseenalaisti päätökseni silloin ja tulkitsi, etten olisi välittänyt hevosestani lopulta ollenkaan. Se on toki yksi näkökulma, mutta omasta puolestani koin päätökseni nimenomaan hevosenkin kannalta parhaaksi. Mulla oli tavoitteena kilpailla harrastusmielessä, joka ei sopinut Champille siinä hetkessä mun kanssa. Siksi lähetin sen Saksaan: jotta saisin varmistuksen siitä, tuleeko siitä vielä kilpahevosta ammattilaisen käsissä. Ei tullut, sillä Niken mielestä sitä ei kannattanut myydä kisahevosena, koska sen pää ei tulisi kestämään hommaa. Niinpä se myytiin tehtävään, joka sopii sille erinomaisesti. Nyt se saa opettaa muita ratsastajia tiellä paremmaksi ratsastajaksi, kilpailla tallin kisoissa ja nauttia hevosen elämästä ihan kunnolla.

Saan edelleen viikottain kuva- tai videomateriaalia Champista. Vaikka moni varmasti luulee, että oloni olisi vielä haikea Champia muistellessani, en enää voi sanoa samaa. Olen onnellinen ajoista, joita saimme viettää yhdessä, mutta samalla jopa helpottunut siitä, että uskalsin aikoinaan tehdä päätökseni uuden hevosen hankkimisesta. En kuitenkaan koskaan kritisoi niitä ihmisiä, jotka pitävät sen itselleen ehkä ratsastuksellisesti epäsopivan hevosen itsellään viimeiseen asti, vaikka joku toinen hevonen voisi monella tapaa soveltua ratsastajalleen paremmin. Asioita voi katsoa niin monesta näkökulmasta, eikä se ratsastus ole se ainoa absoluuttinen asia. Munkin tuttavapiirissä on monta ihmistä, jotka voisivat hevosta vaihtamalla kehittyä paljon eteenpäin tai saada harrastuksestaan mukavampaa ainaisen hampaiden kiristelyn sijaan. Silti ymmärrän, että päätös ei ole helppo. Mulla sen tekeminen kesti tiedostamattani yli vuoden. Toiset eivät tee päätöstä koskaan, eikä sekään ole väärin.

Macon kanssa ajattelin jo alkujaan, etten tule kiintymään hevoseen niin suuresti. "Myyn sen sitten, jos elämäntilanne muuttuu", toistelin itselleni. Toki olen edelleen valmis tekemään vastaavan päätöksen, mutta nyt sen päätöksen mukana tulisi taas uusia kyyneleitä. Olen kuitenkin reilut viisi vuotta vanhempi kuin Champin saadessani, jonka myötä olen kasvanut myös ihmisenä valtavasti. Pelkän tunneajattelun sijaan pystyn katsomaan asioita järjellä. Ehkä kamala sanoa, mutta en lähtökohtaisesti muutenkaan ole kovin tunteella menevä ihminen, vaan pyrin punnitsemaan asioita rationaalisesti ja tavoiteajattelun kautta. Se on osaltaan voimavara, mutta myös heikkous.

Näin yhdeksän kuukauden jälkeen olen kuitenkin taas pisteessä, jossa hevonen on mulle tärkeämpi kuin moni muu asia elämässä. Jos Macolla on joku asia hullusti - kenkä irti tai haava jalassa - tulee mulle heti huono fiilis. Suunnittelen aikatauluni ja teen asiat sen mukaan, että pystyisin tekemään ruunan kanssa mahdollisimman monipuolisesti kaikkea, tutustua siihen päivä päivältä enemmän ja luoda siihen vahvan siteen. Sisimpäni valtaa lämmin ja iloinen tunne, kun Maco tulee aina luokseni ääneni kuullessaan, oli se sitten karsinassa tai ulkona kaverin kanssa. Hymyilen sen kanssa ollessani ihan samalla tavalla kuin silloin kuusivuotiaana Cindy-ponin kanssa. Samalla tavalla kuin kaikkien niiden tärkeiden hevosten kanssa, jotka ovat elämääni vaikuttaneet. Joista tässä postauksessa on lueteltu vain osa.

Kun multa kysytään, mikä on ollut elämäni hevonen, en koe pystyväni vastaamaan tähän kunnolla. Elämäni hevonen on tiedossa sitten, kun elämäni on loppusuoralla. Tärkeitä hevosia elämässäni sen sijaan on ollut useita, kuka mikin isommassa roolissa. En myöskään allekirjoita väitettä, jonka mukaan ihminen ei voisi välittää aidosti kuin yhdestä hevosesta tai eläimestä elämänsä aikana. Mä ainakin olen aina rakastanut omia hevosiani, ja jopa muita kuin omiani, riippumatta siitä, että ne eivät välttämättä enää elämässäni mukana ole kuin muistoina. Ne ovat olleet tärkeä osa elämääni, kehitystäni ja kasvamistani kohti sitä pistettä, jossa nyt olen. Tulevaisuudessa kuvio menee varmasti ihan samalla tavalla. En aio väittää, ettenkö koskaan voisi kuvitella myyväni Macoa, vaikka se nyt tuntuu juuri mun käteen tehdyltä hevoselta. Sen sijaan aion nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestämme toivoen, että meillä on yhteisiä vuosia edessä ihan vaikka kymmenen kappaletta.

Herättääkö aihe sun mielessä ajatuksia? :)

Lue lisää

#953: Parasta talvessa on hankiralli

Tuskin tarvitsee kertoa, miten paljon olen nauttinut nyt viikon kestäneestä auringonpaisteesta ja valosta. Vaikka arkipäivät kuluvat tietysti töissä neljän seinän sisässä, valaisee aurinko silti toimistotiloja ihan eri tavalla kuin pilvinen harmaus. Ja näin viikonloppuisin pääseekin sitten nauttimaan ulkoilusta ihan olan takaa - tallilla tai muuten! Tänäkin viikonloppuna hyödynsimme tätä valoisuutta ja ennen kaikkea lunta, kun kuvasimme Macoa sekä lauantaina että sunnuntaina. 

Viikonloppu sujahti ohi ihan hetkessä. Perjantaina Macolla oli kevyt päivä, koska se pääsi fysioterapeutin käsittelyyn ja kävelykoneeseen. Ruunan hoidossa ei löytynyt mitään erikoista, ja se sai kehuja jälleen fiksusta käytöksestään. On se niin kultainen! Seuraava hoitokerta onkin kuulemma tarpeellinen näillä näkymin vasta parin kuukauden päästä. Hienoa huomata, että toispuoleisuus on alkanut vähenemään huomattavasti, sillä vielä syksyn hoitokerroilla jumeja oli enemmän ja toispuoleisuus suurempaa. Tiedetään ainakin olevamme oikeilla jäljillä treenien suhteen! Treenit kyllä ovat tällä viikolla olleet minimissä, sillä ruuna ratsastettiin kevyesti vain keskiviikkona ja muuten se onkin saanut liikkua ohjasajaen, kävelytyskoneessa ja pellolla. Ensi viikolla palaamme taas normaaliin arkeen.

Alkuviikko tulee kyllä olemaan edelleen kevyttä liikuntaa, sillä huomenna maanantaina mulla on edessä pitkään odotettu muutto Etelä-Haagaan, minkä takia en pääse tallille ollenkaan. Ihana äitini ja tätini menevät jo aamusta siivoamaan uutta asuntoamme, joten pääsemme muuttopuuhiin heti töideni jälkeen. Siinä apukädeksi paikalle ilmestyy vielä veljenikin. Perhe on kyllä tärkeä voimavara ihan kaikessa, siitä pitää olla onnellinen. Tiistaina sitten onkin luvattu -22 asteen pakkasia ja 7 metrin tuulta, joten sääennusteen mukaan pakkasen purevuus olisi päivällä jopa -28 astetta. Huh, taitaa jäädä ratsastukset siltä osin kevyelle.. Ehkä me päästään treenaamaan keskiviikkona kunnolla!

Tämä postaus oli hyvin pikainen ja painottuu pitkälti juuri alla oleviin Sofia Sinisalmen ottamiin peltokuviin, sillä mulla on nyt kiire nukkumaan. Ajattelin käydä aamulla salilla, koska tämä liikkumattomuus tekee olon ihan kamalaksi. Viikonloppuna tuli istuttua pitkästä aikaa kunnolla gradun parissa, eikä se tee hyvää selälleni. Nyt siis herätyskello viideksi soimaan ja unten maille! Palataan ensi viikolla uusien aiheiden parissa.

Oletteko te päässeet hyödyntämään hyvän sään ja lumiset hanget osana treeniä? :)

Lue lisää

#952: Oppia ikä kaikki + arvonta!

Jos viime viikolla sain ahaa-elämyksen Macon ratsastuksen suhteen viime postauksessa kertomani tavoin, sisältyi samaiseen viikkoon myös toinen ahaa-elämys liittyen ihan hevosenomistajuuteen yleensä. Nimittäin siihen, että kun itsellä on tietty fiilis asioiden laidasta, niin yleensä siihen kannattaa luottaa. Vaikka kukaan muu ei olisi muuta sanonutkaan.

Meillä oli suunnitelmana hypätä sunnuntaina Riders Innissa ratatreenit, sillä Ypäjälle ajaminen yhden luokan takia tuntui ikävältä ajatukselta. Tiedättehän, pitkä matka, kylmyys ja yleisesti huono sää. Viikonlopuksi sattui kuitenkin ihan huikean hyvä keli, mikä pisti miettimään, että olisihan sinne kisoihin ollut kiva ajella. Onneksi tässä on koko vuosi aikaa! Ja toisaalta, samalla tavalla tuolla vieraassa maneesissa tulee treenattua rataa kisatyyppisesti. Riders Innissa oli ollut kisat juuri samana päivänä, mutta siellä isoin luokka oli metri, joten emme siksi menneet osallistumaan kisojen oikeina lähtijöinä.

Tämä oli siis suunnitelma. Mutta kuten kaikki hevosihmiset tietävät, ei suunnitelmat aina mene ihan putkeen. Lauantaina tallille tultuani huomasin Macoa harjatessani, että sillä on kintereen kohdalla jalan etupuolella ihan hyvän kokoinen vekki, todennäköisesti tarhakaverin nirhaisema. Haava oli pintahaava, eikä siitä ollut lähtenyt juuri nahkaa enempää irti. Haavakohta oli tuore, koska siihen ei ollut muodostunut vielä rupea päälle. Kyllä mä hetken taas mietin mielessäni, että on tämä rakas ruunani osoittautunut oikein tapaturma-alttiiksi. Toisaalta Pämppis tarhasi aikanaan yksin, eikä sillä siksi ollut koskaan mitään haavereita tarhauksen jäljiltä.

Kaikki kuvat kyseiseltä sunnuntailta, kuvista kiitos Millalle :)

Tunnustelin haavakohdan, eikä se aristanut ollenkaan. Jalka oli haavan kohdalta ehkä aavistuksen lämpimämpi, mutta ei turvonneen oloinen. Tuo kohta jalassa on siitä hankala, että se ei oikeasti turpoa, koska kinner pääse turpoamaan kovin suureksi. Nesteiseksi kyllä, mutta ei palloksi. Kävin pyöräyttämässä ruunaa liinan päässä tarkistaakseni tilanteen ja todetakseni, että se liikkui vähintään yhtä hyvin kuin ilman naarmuaan. Siispä suuntasin lauantaina pellolle höntsäilemään, jonka jälkeen kylmäsin jalan ja laitoin haavaan puhdistusaineen. Mitään sidevirityksiä tuohon kohtaan on hankala laittaa, koska ne valuvat alaspäin poikkeuksetta. Hevonen pääsi vielä takaisin tarhaan, olihan ulkona mahtava sää aurinkoa myöten.

Sunnuntai koitti, eikä tallinomistajamme laittanut aamulla hälyttäviä tietoja jalan tilanteesta. Lähdin luottavaisin mielin tallia kohden, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Tallille päästyäni kokeilin jalan, eikä se ollut sen nesteisempi kuin edellisenä päivänä. Lämpimämpi taas aavistuksen juuri haavan kohdalta, mutta mitään muita merkkejä ei ollut. Pintanaarmu oli parantunut hyvin, mutta tokihan se siinä edelleen olemassa oli. Kävin taas pyöräyttämässä ruunaa liinassa hetkisen verran, eikä liikkeessä ollut mitään moitittavaa. Macon ilme oli kuitenkin vähän närkästynyt: sellainen "onko pakko, tuntuu ikävältä" -tyyppinen. Se ei ollut eilen pellolla ollut superinnoissaan, mitä se yleensä on ollut. Mutta se liikkui puhtaasti, enkä siksi osannut kyseenalaistaa tilannetta kummemmin.

Pohdin tallilla, kannattaako mun lähteä treenaamaan. Yritin soittaa valmentajalleni mielipidettä kysyäkseni, mutta hän ei ollut puhelimen ääressä. Siispä pakkasin tavarat ja hevosen autoon suunnaten Riders Inniin. Ajattelin, että tehdään sen verran, mitä voidaan.

Treenit lähtivät hyvin käyntiin ja Maco tuntui sileällä oikeinkin kivalta. Verryttelyhypyt teimme pystylle kahdeksikolla, ja yllätyksekseni vasen kierros oli paljon helpompi. Oikeassa suunnassa Maco tuntui tappelevan kunnollista taipumista vastaan, eikä se halunnut ottaa sisätakajalkaa kunnolla alleen. Samaa jalkaa siis, missä sen haava oli. Hypyt itsessään sujuivat kuitenkin ongelmitta, vaikka jouduin tekemään paljon normaalia enemmän töitä hyppyjen väleissä. Valmentaja ohjeisti tekemään oikeita asioita, mutta ihmettelin samalla, miksi tekeminen oli paljon epätasaisempaa kuin normaalisti. Tai ehkä epätasainen on väärä sana - oikeastaan voisi sanoa, että tekeminen ei ollut niin helppoa kuin se on ollut. Maco on niin suoraviivainen hypätessä, että tällaiset asiat pistää heti miettimään.

Kun siirryimme tekemään linjoja, korostui tuo ongelma entisestään. Maco kyllä eteni, mutta se ei todellakaan ollut raiteilla: esteiden välissä se punki takaosaansa oikealle ja heittäytyi ihan pohkeen taakse. Sitä se ei tee koskaan, sillä sen ajatus on normaalisti aina kohti estettä. Ei se nytkään jarruttanut esteitä kohden, mutta se ei vaan selkään tuntunut ollenkaan niin hyvältä kuin normaalisti. Ulospäin ero ei kuulemma näkynyt muuten kuin "on vähän rytmi hukassa" -tyyppisesti.

Ensimmäisen radan jälkeen sanoin valmentajalle, että uskon kaiken menossa olevan epätasaisuuden johtuvan puhtaasti tuosta takajalasta. Vaikka hevonen liikkuu puhtaasti, eikä jalka ole arka, voi se silti kinnata ikävästi kintereen kohdalta. Valmentaja kokeili jalan, eikä Maco aristellut vahvaakaan puristusta. Sanoin kuitenkin, että ei se tunnu normaalilta esteillä. Joku toinen olisi varmaan katsomosta käsin sanonut, että ratsasta paremmin hevonen apujen väliin, niin kyllä se siitä. Mutta en mä halunnut käskeä hevosta tekemään paremmin, kun takaraivossa oli koko ajan tunne siitä, että se jalan haava aiheuttaa nuo "ongelmat". Ja jos käsken hevosta tekemään töitä silloin, kun se ei ole 100% kunnossa, häviää työnteosta ilo. Se on viimeinen juttu, minkä haluan Macon kohdalla tehdä.

Niinpä hyppäsimme vielä viimeisen linjan, ja kun kaikki sujui hyvin tässä, keventelin loppuravit ja lopetin hommat siihen. Valmennus jäi siis lyhyeksi, mutta se ei ollut asia, mikä mua harmitti. Olin vähän pettynyt itseeni, kun lähdin valmennusreissulle, vaikka mun olisi pitänyt tietää olla menemättä. Mistä? Alkuvuodesta Macolla oli samassa kintereessä vastaava haava, jota se ei ontunut, mutta joka ärsytti sitä liikkeessä selvästi. Silloin se saattoi alkukäynneissä laittaa korvat luimuun, vaikka liike oli puhdas. Silloin kävelimme, koska en halunnut kiusata hevosta treenillä.

No, nyt tiedän, että vastaavissa tilanteissa jäädään kotiin ja katsotaan myöhemmin uudelleen. Tällä viikolla Maco saikin kevyemmän jakson, kun maanantaina ohjasajoin sitä hyppäämisen palautteluna, ja ruuna oli maanantaina sekä tiistaina kävelytyskoneessa. Keskiviikkona Sanni ratsasti ruunan kevyesti, mutta halusin antaa sen vielä torstainakin vain hölkötellä, joten menimme ilman satulaa käyntiä ja vähän laukkaa. Tulinpa samalla seisoneeksi Macon selässä! Se on kyllä niin kiltti. Tänään perjantaina ruuna oli kävelytyskoneessa ja sillä oli kiropraktikon käsittely aamusta. Illalla menen tallille kävelyttämään pojan mahdollisen klippauksen ohella. Viikonloppuna höntsäillään maastossa ja nautitaan auringosta :)

Sellaista sitten! Ihanan aurinkoisen sään ansiosta ei tällainen oma typeryys loppujen lopuksi kauaa ärsyttänyt, ja odottelen innolla ensi viikkoa. Se onkin kovin tapahtumarikas, sillä edessä on oma muuttoni ja viikonloppuna Helsinki Horse Fair. Ajatuksenani on tulla paikalle molempina päivinä, sillä lupauduin groomiksi kaverini hevoselle hänen kisatessa messuilla esteluokissa. Samallahan siellä ratkotaan Blogiexpon palkinnot, joissa mä olen ehdolla "Vuoden ratsastusblogi" -kategoriassa. Jos haluat, voit jättää äänesi omille suosikeillesi täältä.

Mulla on tapahtumaan ylimääräisiä lippuja, joten ajattelin arpoa ne lukijoideni kesken täällä blogissa. Kommentoi tähän postaukseen oma nimesi/nimimerkkisi ja sähköpostiosoitteesi keskiviikkoon 28. helmikuuta mennessä, niin olet mukana neljän koko viikonlopun messulipun arvonnassa. Yhden lipun arvo on 19 euroa. Lipulla pääsee osallistumaan GoExpo-messuille kokonaisuudessaan kahtena päivänä aikavälillä 2.-4.3. Arvonta ei ole yhteistyö. Voittajille ilmoitan henkilökohtaisesti.

Mukavaa viikonloppua teille kaikille! :) 

Lue lisää

#951: Tyhmästä päästä kärsii koko ratsukko

Haluaisin kirjoittaa tänään postauksen kahdesta eri teemasta. Ensimmäinen niistä kertoo siitä, miten kiva Maco olikaan ratsastaa viime viikon lopulla edellisen postauksen valittelujen jälkeen. Toinen onkin sitten enemmän oman tyhmyyden päivittelemistä, sillä viiden vuoden hevosenomistajuuden jälkeen luulisi jo tietävän, milloin kannattaa lähteä treenaamaan ja milloin ei. Koska tässä on kaksi täysin eri aihetta, aloitetaan aikajärjestyksessä ensimmäisestä eli paremmasta fiiliksestä ratsastuksien suhteen.

Voivottelin viime postauksessa siitä, miten jähmeältä Maco on tuntunut suustaan raspauksen jälkeen. Ero oli oikeasti ihan valtavan suuri, sillä ennen raspausta ruuna oli ajoittain jopa tyhjänä kädelle ja roikotti kieltään milloin missäkin tilanteessa. Se oli kuitenkin kevyt ja miellyttävä edestä suurimman osan aikaa, eikä ratsastuksessa ollut kummoisempia ongelmia. Toki hevonen oli jäykkä, vino ja minä hidas tai muuten vaan poissa kartalta, mutta noin lähtökohtaisesti homma oli pääosin sujuvaa ja kivaa. Sitten koitti raspaus.

Eihän siinä mitään, ajattelin mielessäni raspauksen yhteydessä. Kesällä Maco raspattiin myös, eikä seuraavien päivien aikana ollut havaittavissa muutosta suuntaan tai toiseen. Toisin kävi tällä kertaa, sillä kun parin päivän päästä kiipesin satulaan ja otin ohjat käteen, tarrasi ratsuni kuolaimeen kiinni oikein kunnolla. Olin vieläpä sopinut kouluvalmennuksen, joten valmentajani oli paikalla todistamassa tämän sirkushuvin. Tuntui siltä kuin Maco olisi jännittänyt leukansa tiettyyn asentoon, eikä halunnut antaa periksi. Tästä hämmentyneenä yritin valmennuksen aikana mitä vain, mutta homma ei edennyt puusta pitkälle. Tunnin lopuksi totesimme, että ehkä jatkossa on syytä odottaa hetken ajan, ennen kuin palaa normaaliin treeniin raspauksen jälkeen.

Nämä postauksen kuvat on otettu sunnuntaina, kun kävimme Riders Innissa treenaamassa.Siitä lisää myöhemmin. Maco on kyllä mun mielestä muuttunut parissa kuukaudessa paljon enemmän "aikuisen hevosen näköiseksi" - vai mitä ootte mieltä? :) Kaikista kuvista kiitos Millalle!

Koitti seuraavan kouluvalmennuksen vuoro, jolloin kokeilimme erilaista lähestymistapaa. Ratsastimme Macon matalammaksi, jossa se kuulemma näytti paljon paremmalta, muttei tuntunut silti hyvältä edestä. Se liikkui hyvin, ajoittain jopa kantoi itseään rehellisesti, mutta mä en tykännyt yhtään siitä tunteesta, minkä se antoi kädelle. Yritin selittää, että kun ei se ole rehellisesti läpi vasemmalta. Selitin sitä tallilla kaikille. Ratsastuksien jälkeen totesin vain, että olipa ihan kamalaa. Välissä hypättiin elämämme parhaat treenitkin Jyläksen opissa, mutta siellä hevonen keveni todella paljon esteiden vaikutuksen myötä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna siksi, että käytin enemmän jalkaa.

Mutta ei hypätä vielä tuohon onnelliseen loppuratkaisuun! Ennen Ainon kisoja menimme kertaalleen kouluvalmennuksessa, jossa Maco oli yllättäen alkumetreiltä asti ihan älyttömän hyvä edestä. Hitsi, että mun olisi tehnyt mieli nauraa onnesta! Teimme töitä kunnolla, kunnes vasemmassa laukassa hevonen heittäytyi vahvaksi. Se ei tapahtunut sekunnissa, vaan tunsin jo hetken ajan, että nyt ruuna ei enää asetu yhtä pehmeästi vasemmalle. Kun hevonen heittäytyi vahvaksi, rupesin tietysti itse tappelemaan ajatuksen kanssa. Ja lopputunnista hyvä fiilis oli tipotiessään, vaikka Maco kuulemma näytti ihan hyvältä maasta katsottuna. Niin, mutta se alkutunnin tunne oli hyvä myös selkään, ja sen olisi mielellään säilyttänyt koko tunnin läpi.

Viime viikon keskiviikkona estevalmentajani kiipesi Macon selkään, koska olin edellisenä viikonloppuna Ainon kisoissa yksinkertaisesti menettänyt toivoni paremmasta huomisesta ja ajattelin, etten enää keksi omalla ratsastuksellani tapoja palauttaa sitä kevyttä tuntumaa meidän menoon. Varoittelin jo etukäteen valmentajaa siitä, että ruuna on varmaan ihan kamala, eikä hommasta tule yhtään mitään. Siinä seurailin maneesin keskeltä, kun ratsukko teki yhdessä töitä sileällä ja otti muutamia hyppyjä ihan pienillä esteillä erilaisten kaarevien urien avulla. Meno näytti hyvältä, mutta en uskaltanut odottaa mitään.

Tuomion aika. Kysyin, oliko Maco ihan kamala. Vastaus yllätti: "ei suinkaan, tää on oikein kevyt ja muutenkin tosi paljon parempi kuin edellisellä kerralla." Mitä? Niin, valmentaja oli tosiaan ratsastanut Macolla viimeksi pari kuukautta sitten, jolloin rehellinen taipuminen ja eteneminen volteilla oli vielä tuottanut ongelmia. Nyt ratsukko pääsi tekemään lähestymiset esteille pienistäkin kaarteista siten, että Macolla oli koko ajan ajatus tulevasta esteestä. Ihmettelin ääneen, että eikö Maco oikeasti ole painava kädelle, ja vastaus oli uudestaan kielteinen. Juttelimme hetken ja tulimme seuraavaan johtopäätökseen: enemmän jalkaa, vähemmän kättä.

Maco on aika mukavuudenhaluinen, eikä se anna mitään ilmaiseksi. Voihan olla, että raspauksen jälkeen ruunan suu oli aavistuksen kipeä, jolloin se jännitti leukojaan. Ratkaisin tilannetta koventamalla käsieni apuja yrittäen irrottaa hevosen edestä. Nyt, kun Macolla on enemmän voimaa myös kaulassaan muun kroppansa lisäksi, se ihan tyynesti veti samaa vauhtia takaisin. En välttämättä edes jäänyt vetämään hevosen suusta tasaisesti, vaan hellitin paineen välillä pois, mutta se ei tilannetta ratkaissut. Koko homma kulminoitui jo siihen, että käynnissä ohjia kerätessäni Macon ensimmäinen reaktio oli välillä vetää kaula pitkäksi ja pää eteen. 

Valmentajan ohje oli yksinkertainen. Ihan sama, mitä teet, pidä käsi vakaana ilman vetoa ja käytä jalkaa. Jos tulee hankala tilanne, älä hellitä tuntumaa pois, mutta älä myöskään lisää painetta - ja käytä jalkaa. Niin kauan jalkaa, että hevonen pehmenee. Ei kannusta tai alapohjetta, vaan yläpohjetta. Sama jo ihan siinä ohjia kerätessä: jos hevonen vetää päänsä eteen, sulje yläpohje pehmeästi ja kappas, ongelma häviää. Niin siinä kävi, että seuraavalla ratsastuskerralla mulla oli allani ihan eri tuntuinen hevonen, joka ei painanut kädelle, eikä vetänyt vastaan. Syy oli siinä, että mäkään en vetänyt, vaan ratsastin. Tai yritin ratsastaa sen mitä uskalsin, koska pelkäsin pilaavani tuon fiiliksen alkuunsa.

Näissä kahdessa ylemmässä kuvassa valmentajan kommentti olisi, että enemmän jalkaa, vähemmän kättä. Mun tekisi tästä ruudun läpi siirtää omaa kättä viisi senttiä eteen ja rentouttaa oma käsivarsi :D

Tätä tämä on. Monestikohan mulle on sanottu, että pohkeiden käyttö on kaiken a ja o, käsi tulee vasta sen jälkeen. Ihan siirtymisistä lähtien olen saanut aina kouluvalmennuksissa ahaa-elämykset siitä, miten paljon paremmin hommat sujuvat, kun mukana on pohjeavut. Nyt en vaan hiffannut itse, että sitä jalkaa olisi pitänyt käyttää enemmän juuri yläpohkeesta. Tässä se taas nähtiin, miten nöyrästi pitää ottaa hattu omaan käteen ja pyytää apua kokeneemmalta, vaikka ratkaisu olisikin näin ilmeinen. Aina sitä ei osaa ajatella itse, vaikka näillä ratsastusvuosilla luulisi sen olevan itsestäänselvyys. Nyt vain toivotaan, että osaan säilyttää saman otteen omaan ratsastukseeni.

Tällaisia ajatuksia tähän väliin. Kyllä sitä välillä tuntee itsensä tyhmäksi, mutta sitähän tämä harrastus on! Seuraavassa postauksessa pääsettekin jakamaan lisää tähtihetkiäni, mutta niihin palataan uudemman kerran parin päivän päästä. Siihen asti toivottelen kaikille oikein mukavaa alkanutta viikkoa! 

Ja hei, nauttikaa tuosta auringosta :)

Lue lisää

#950: Ristiriitaiset tunnelmat kisakauden avauksesta

Parissa edellisessä postauksessa tulikin jo sivuttua hieman noita menneen viikonlopun kisoja, mutta otetaan aihe vielä kertaalleen suurennuslasin alle tämän postauksen pääaiheena. Ääniraidalliset videot tuntuvat olevan supersuosittu sisältömuoto, mutta tällä kertaa voisin yrittää purkaa itse suoritusta auki myös tekstin muodossa. Ei kuitenkaan hätää - video löytyy yhtä lailla postauksen loppupuolelta.

Lauantaina olimme tosiaan Macon kanssa aloittelemassa kisakautemme tämän vuoden osalta kolmostason eli vanhan kansallisen tason kilpailuissa Ainossa. Edelliset kisani hyppäsin virallisesti syyskuussa kahden päivän kisareissulla Ypäjällä, jolloin meidän piti hypätä joukkuehallimestaruudesta seuramme kanssa. Tämä reissu kuitenkin päättyi kahteen 110cm-luokkaan, sillä joukkueemme yksi jäsen sairastui, emmekä siksi päässeet ollenkaan kilpailemaan tuohon luokkaan. Ehkä tänä vuonna on uusi yritys! Ypäjän jälkeen hyppäsin pari kertaa rataharjoituksissa tai seurakisoissa Stall Solbackassa, mutta en osaa mieltää niitä kinkereitä oikeiksi kilpailuiksi, koska taisin hypätä kummallakin kerralla vielä kisojen ulkopuolisena 120cm-luokat treenimielessä. 

Postauksen ratsastuskuvat c. Heidi Lammi

Näin siis lähdettiin kohti Ainoa. Voitte uskoa, että mua jännitti kisat taas yhtä paljon kuin joskus aiemmin Champin kanssa. Silloin jännitys oli sellaista "selviänkö maaliin" -tyyppistä, mikä haihtui Macon tulon jälkeen pois huomatessani sen menevän maaliin asti ilman kommervenkkejä. Ypäjällä kisatessani en jännittänyt enää juuri ollenkaan. Lauantaiaamuna totesin ääneen äidilleni, että nyt kyllä jännittää. Hän sanoi siihen, että älä nyt viitsi. Yhdet kisat, ei mitään syytä jännittää. Kävin taannoin yhdellä Tietoisesti taitava ratsastaja -luennolla, josta sain hyviä vinkkejä siihen, miten jännitystä kannattaa käsitellä. En enää yritä luoda itselleni tunnetta, että jännittäminen olisi huono asia ja yritä työntää jännitystä pois, vaan nyt totean kylmän rauhallisesti, että jahas, taas jännittää. Sitten hengitän pari kertaa syvään ja totean, että tässä sitä ollaan ja parhaamme tehdään. Mä olen muutenkin sellainen esteratsastaja, että ennen suoritusta treeneissä tai kisoissa mahassa on aina pieni kasa perhosia, ja joskus jopa toivon suorituksen olevan ohi ennen sen alkamista. Ja kun suoritus on tehty loppuun, on olo tietysti mitä parhain. Se on sellaista itsensä ylittämistä. Vähän kuin benji-hyppy: ikinä en ole tuntenut niin hienoa tunnetta ja riemua, vaikka samalla meinasin kuolla jännitykseen.

Siellä sitä siis Ainon verryttelyssä hengiteltiin, vaikka tuskin siitä lopulta kauheasti iloa oli. Ei ainakaan hevonen muuttunut paremmaksi ratsastaa! Maco oli suorastaan sitkeä kädelle, enkä päässyt vaikuttamaan siihen kunnolla. Kisaverryttelyssä tarkoituksena on aina verrytellä hevonen kisasuoritukseen, eikä siellä voi enää lähteä ratsastamaan hevosta avuille, jotka eivät ole menneet läpi viimeisen kolmen viikon aikana. Oikeasti, raspauksen jälkeisenä päivänä aina välillä jopa edestä tyhjä Maco heittäytyi kädelle painavaksi. Suussa oli toki pieniä haavoja, mutta niin oli kesälläkin - silloin raspauksen jälkeen ei ollut havaittavissa mitään eroa. Suuri muutos tuon sitkeyden lisäksi on se, että hevosella pysyy kieli suussa lähes poikkeuksetta. Ennen se leikki kielellään ja oli kevyt kädelle, nyt se on sitkeä ja hiljaa suustaan. Kolmen kouluvalmennuksen (joissa olemme testanneet erilaisia tapoja ratsastaa tilannetta auki) ja parin estevalmennuksen sekä kisojen jälkeen olen edelleen samassa lähtöpisteessä. Yhtenä päivänä Maco oli jo ihan superhyvä vartin verran, kunnes se alkoi taas nojaamaan käteen. 

Todennäköisesti vika istuu satulan päällä, mutta kyllähän se tuntuu oudolta, että noin salamana heti raspauksen jälkeen muutos tapahtui sellaiseksi kuin se nyt on. Mikään muu ei ole muuttunut. Yhtenä vaihtoehtona tallilla heiteltiin ilmaan ajatusta, josko raspauksessa hevosen leuka tmv. olisi jotenkin venähtänyt. Mä en ollut paikalla, mutta raspauksen teki kokenut eläinlääkäri. Joka tapauksessa multa loppuu keinot, joten valmentajani hyppää Macon kyytiin tällä viikolla ja katsomme, josko hänellä olisi ideaa tähän pulmaan. Toisaalta Maco on ollut ajoittain tosi hyvä, esimerkiksi Jyläksen valmennuksessa. Tiedä sitten.

Linkki videoon (ääniraidallinen kisavideo).

Nauroin tälle kuvalle niin paljon :D Huomaatte, miten hyvin panostin kisoihin: en meikannut, enkä letittänyt hevosta. Ja kaiken huipuksi laitoin harmaat varusteet, koska siniset huovat ja huput olivat pesussa.. 

Tuo sitkeys suusta näkyy monella tavalla radalla, varsinkin heti ensimmäisessä luokassa. Jos saaan hypätä radan uudelleen, on meno heti paljon tasaisempaa, koska molemmat meistä keskittyy paremmin. Ensimmäisellä radalla - oli kyse treenistä tai kisoista - mä "jännitän" ja Maco on todella innoissaan menossa. Ollaan siis ihan mahdottoman hyvä yhtälö! Toisella radalla uskallan ja pystyn jo istua, tehdä ja vaikuttaa, eikä Macokaan enää juokse apujen läpi. Siitä hyvä esimerkki on Jyläksen valmennus, sekä viime postauksen viimeinen radanpätkä. Tämän kauden yksi konkreettinen tavoite on saada se sama fiilis heti ensimmäisestä radasta lähtien - tekemistä siis riittää!

Kävellessäni Ainon 115cm rataa mietin, että esteet ovat kyllä kamalan pieniä. Silti tekemistä oli ihan riittävästi, vaikka varsinainen rata oli itsessään mukavan simppeli kauden aloitukseksi: paljon kaarevia teitä ja pitkiä etäisyyksiä. Kauden loppua kohden radoilla näkee jo paljon enemmän suhteutettuja linjoja, joissa on helposti tekemistä varsinkin freshimpien hevosten kanssa. Siksi kauden alku on aina mukava ottaa tällä tavalla iisin radan kanssa, jossa tärkein tehtävä on pitää rytmi ja osua esteeltä toiselle. Sekin on tosin välillä helpommin sanottu kuin tehty, mutta tietysti helpompi kuin suhteutettujen linjojen kanssa. Tai onhan tuokin mielipidekysymys, monet tykkäävät hypätä suhteutetuista linjoista rakennettuja ratoja, koska niissä on vaikea myös kadottaa sitä kerran saavutettua rytmiä.

Niin tai näin, meidän suoritus luokassamme oli aikalailla seuraavanlainen: ensimmäiselle esteelle tulin ehkä aavistuksen rytmittömästi ja paikka meinasi ajautua hieman liian lähelle. Ei haitannut, ja matka jatkui esteelle numero kaksi. Se oli okseri kaarteesta ulos diagonaalille, jonne otimme aika ison lähestymisen jäädessäni kaarteesta hitaaksi. Kolmas este oli pysty kaarevalla linjalla, jonne tulimme kauniisti ristilaukalla kakkosesteen isomman loikan ja tasapainottoman laskeutumisen vuoksi. Neljännelle esteelle olikin sitten matkaa, jossa ehdin päästää hevosen nälkävuoden mittaiseksi ja ampaista oikein komean kamikazeloikan. Viides este oli sarja, ja ai että - tuohon olen tyytyväinen! Sain hevosen tarpeeksi aktiiviseksi, mutta kuitenkin pääsin itse rentoutumaan hyppyyn a-osalle. Oikein hyvä, tähän kohtaan pieni taputus selkään. Sarjalta jatkui matka kuudennelle esteelle suhteutetulla linjalla, jonne en päässyt kunnolla rentoutumaan, minkä vuoksi hyppy oli vähän hätäinen, vaikka paikka ihan mukiinmenevä. Seitsemäs este oli kaarteesta ulos okseri, jonne etenin taas kaarteen läpi hyvin. Sitten kahdeksatta estettä lähestyessä meinasimmekin törmätä johteeseen, koska hevosen ohjaustehoste oli sen verran heikko (oli puhetta siitä sitkeydestä). Oma moka, olisi pitänyt olla hereillä aiemmin. Pienen mutkan kautta siis yli myös tästä pystystä. Yhdeksäs este oli toisen vaiheen ensimmäinen, ja tässä kohden ehdin jo huokaista helpotuksesta, että tänne asti oli selvitty. Se kostautui huonolla lähestymisellä, jolloin suhteutettu väli kympille tuli myös aavistuksen liian lähelle. Tuokaan ei olisi ollut huono paikka, jos en olisi itse ollut niin hätäinen. Esteelle 11 tulikin taas hyvä hyppy, 12 oli oikein rento ja 13:sta meinasin jäädä liikaa kädellä kiinni pari askelta ennen hyppyä.

Sunnuntaina hölkkäiltiin ja ralliteltiin pellolla kisojen jälkeisenä liikuntana. Tekipä hyvää!

Kaiken kaikkiaan havainnot: liian pitkä hevonen, liian paljon säätämistä ja liian vähän rutiinia. Toisaalta valmentaja totesi myöhemmin radan katsottuaan, että otin niistä huonoista vaihtoehdoista parhaat - lähinnä lähestymisiin viitaten. Ja oli siellä kuulemma monia hyviäkin pätkiä, joista itse voin allekirjoittaa sarjan ja molemmat kerrat samalle toisessa päässä olevalle okserille, sekä esteelle numero 12, jolle uskalsin laukata pienemmällä tiellä. Suorituksen jälkeen taputtelin hevosta, hymyilin onnellisena (selvisin hengissä!), pudistelin päätäni tyytymättömyydestä omaan tekemiseeni ja kävelin radalta pois. Maco sai Millalta heti portilla tuttuun tapaan heppanameja, jotka ovat sille kiitoksena hyvästä työskentelemisestä. Sillä on niin mahdottoman positiivinen asenne tuohon hommaan, että  se varmaan kiipeäisi takaperin puuhun, jos se tykkäisi siitä hommasta. 

Näin tällä kertaa! Tuloksena siis ihan kelpo 0-0vp, mutta ratana ei niinkään säväyttävä. Jos tämä on lähtötaso, niin loppuvuodesta on kuitenkin syytä odottaa jo ihan erilaista menoa. Nyt koputtelen puuta, jotta pysymme terveinä itse kukin. Seuraavat kisat olisi mahdollista hypätä kuukauden päästä Hyvinkäällä Riders Innissä. Sitä ennen treenataan kotona ja vieraissa paikoissa hakien rutiinia radoilta. 

Joko te olette startanneet kisakauden? :)

Lue lisää