#853: Kakkua tiedossa!

Kuluneen viikon tai vähän reilun sisään on mahtunut monenlaisia ratsastuskertoja. On tullut käytyä kouluvalmennuksissa, hypättyä valmentajan kanssa ja itsenäisesti sekä ratsasteltua muuten eri hevosilla. Hyvänä esimerkkinä on viime viikon lauantai, kun ratsastin työpäivän päälle neljä hevosta ja lähdin vielä erikseen toiselle tallille odottelemaan kaverini uuden hevosen saapumista. Missäs muuallakaan sitä heppatyttö viettäisi lauantai-iltansa kuin istuskellen aina puoleenyöhön asti satulahuoneessa ja syöden kylmiä nakkeja riisisuklaan ja virvotusjuoman viimeistellessä gourmet-aterian! Aitoa rakkautta lajia kohtaan, etten väittäisi. Muutenkin olen yrittänyt jaotella omat ratsastukseni siten, että aina kun tallille menen, olisi mulla joko valmennus tai useampi hevonen samalle päivälle. Vielä tulevien kahden viikon aikana mun on priorisoitava kouluhommat etualalle, sen jälkeen voin viettää tallilla aikaa vaikka päivittäin.

Joku saattaa muistaa, kuinka hehkutin viime vuoden lopulla loistavaa tippumissaldoani: menneen neljän vuoden aikana en ollut tippunut hevosen selästä kertaakaan. Toki olin ratsastanut pitkälti vain sillä omalla hevosellani, jonka mielenliikkeet tunsin kuin omat taskuni. Mutta oli väliin mahtunut muitakin ratsuja, osa myös tunnetumpia villimmästä luonteestaan. Tästäkään huolimatta en päässyt maistelemaan maneesin tai kentän hiekkaa, maastoreittien kovemmista hiekkateistä puhumattakaan. Pienessä mielessäni olin salaa ylpeä saavutuksestani, sillä pikkutyttönä kupsahtelin niin ponien kuin hevostenkin kyydistä melko tasaisin väliajoin. Monet myös muistivat sen, etten ollut koskaan tippunut esimerkiksi Champin kyydistä. Aina "läheltä piti" -tilanteiden jälkeen sain kuulla, että kohta se karma osuu kohdalle.

Tämä vuosi onkin aloitettu ihan uudella vaihteella, sillä olen alkanut kirimään tippumistilastossa kovasti ylöspäin. Emme puhu kovinkaan pitkästä ajanjaksosta, sillä ensimmäisen kerran lensin hevosen selästä alas viime vuoden lokakuussa palattuani lomalta. Ensimmäinen tippuminen olikin huvittava, sillä seisoimme Champin kanssa paikallaan peilin edessä, meikäläinen selässä ilman satulaa loimen kanssa. Siinä rakas ruunani päätti hetken seisoskeltuaan pelästyä jotain asiaa x ja suunnata kulkunsa vastakkaiseen suuntaan, jolloin jäin hölmistyneenä pois matkasta tallinpitäjän huutaessa kakkua jo ennen maahan osumista. Kyllä siinä naurettiin! En ollut tippunut Champilta koskaan aiemmin ja tuo jäi myös ainoaksi kerraksi. Sain kuittailua siitä, että olisi vain kannattanut pitää se satula selässä, sillä pysyin kyydissä kaikki aiemmat loikat, poikkoilut ja kevätjuhlaliikkeet.

Tilasin lisää näitä ihania kesäkuvia Petra Lönnqvistiltä (Hestafoto), iso kiitos siis hänelle postauksen kuvista <3

Seuraava tippuminen tulikin melko pian, kun varsin nopealiikkeinen Vilho päätti vaihtaa alkuraveissa suuntaa lennosta. Mä olin ehtinyt ravailla ruunan kanssa ehkä kymmenen metriä puolipitkillä ohjilla, kunnes maneesin laidalta hyökkäsi hevosen kimppuun sapelihammastiikeri tai jokin muu yhtä todennäköinen pieniä hevosia pelotteleva kummitus. Ravasimme vasemmassa kierroksessa, mutta pelästymisen jälkeen ruuna hyppäsi ensin vasemmalle laidasta poispäin, jonka jälkeen se kuitenkin korjasi seuraavassa askeleessa suuntaansa täyskäännöksellä oikealle. Hetken keikuin vasemmalla kyljellä, mutta lopulta luovutin taistelussa painovoimaa vastaan ja kupsahsin vasen kylki edellä maahan. Ehkä sanomattakin selvää, etten ole tuon jälkeen ravaillut Vilhon kanssa alkuun ohjat löysänä.. Se on sen verran nopea liikkeissään, ettei tuo ole todellakaan ollut ainoa kerta, jolloin olen ollut todella lähellä jalkautua vastentahtoisesti. 

Kolmatta kertaa ei ehkä voida laskea tippumiseksi, sillä menimme ratsuni kanssa molemmat kumoon. Tilanne oli ihan tavallinen hetki, kun laukkasimme hyväpohjaisessa maneesissa ennestään tutun hevosen kanssa uraa pitkin. Kyseinen hevonen sotkeutui omiin etujalkoihinsa ja kupsahti turvalleen kaatuen samalla vasen kylki edellä maahan, jolloin mä ratsastajana jäin hieman vasemman jalkani kanssa hevosen kyljen ja maan väliin. Onneksi jalustimet irtosivat jalasta suhteellisen vikkelään ja hevonen nousi ylös samantien, eikä mitään sen kummempaa sattunut. Tästäkin jatkettiin ratsastusta, toki hevosen liikkumista aluksi tarkkaillen. 

Viime viikolla olin osumaa jälleen, kun tipahdin kaverini viisivuotiaalta ruunalta rodeopukkisarjan päätteeksi jälleen vasemmalle kyljelleni. Hevonen lähti siis esteen jälkeen loikkimaan, mikä ei varsinaisesti yllättänyt mua ollenkaan. Aiemmin kyseinen hevonen on lopettanut loikkimisensa, kunhan sen pään on pitänyt ylhäällä ja laukkaa on ratsastanut reippaasti eteen. Tälläkin kertaa meno hyytyi jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta sitten ruuna keksi jäädä enemmän paikalleen, vetää päänsä alas ja loikata enemmän oikealle, jolloin menetin tasapainoani ja jäin matkasta isomman pukin jälkeen. Pääsin siis jälleen putsaamaan vasemman saappaan pintaa ja metsästämään hevosta, joka seisoi hämmentyneenä maneesin toisessa päädyssä. Se ei onneksi juossut karkuun, toisin kuin moni lajitoverinsa.

Tuossa rytäkässä otin vähän enemmän osumaa, sillä seuraavana päivänä mun kaikki lihakset olivat ihan jumissa ja sama päivä kului hieman pahoinvoivana. Kumma kyllä, yhdessäkään mun tippumisessa kypärään ei ole jäänyt jälkiä hiekasta eli olen osannut välttää pään suoraa osumista maahan. Toki tärähdys on aina tärähdys, joka vaikuttaa etenkin niskan lihaksiin, osui se pää maahan tai ei.

Eilen olikin sitten aika ottaa vielä kertaalleen analyysia maneesin pohjan pehmeydestä, kun tipuin selästä puoliksi esteen sekaan hypellessäni Vilhon kanssa jumppatehtävää. Tämä oli siis ensimmäinen varsinaisesta ratsastusvirheestä johtuva tippuminen, jos noita muita ei lasketa sellaisiksi. Moka oli ihan täysin omani, sillä mun olisi pitänyt reagoida nopeammin hevosen epäröintiin, eikä antaa sen hidastaa jo ennen toista kavalettia. Tulin siis jumppaa, jossa oli innariväleillä neljä estettä: pieni pysty, kavaletti, kavaletti ja vähän isompi pysty. Ennen ja jälkeen maastoutumiseni Vilho hyppäsikin hyvin. Sille tuo tehtävä on melkoista koordinaatiota vaativa, koska se on vielä melko holtiton jalkojensa kanssa. Vaikeitakin asioita on toki tehtävä ja sieltä mukavuusalueelta poistuttava, joskin niiden jälkeen tehtäviä kannattaa aina helpottaa ja palkita nuorta siten onnistumisista ja luoda sitä kautta itsevarmuutta tekemiseen. 

Olen siis onnistunut tippumaan tavalla tai toisella viimeisen neljän kuukauden aikana vasemmalle puolelle viisi kertaa. Melkoinen saldo, etten sanoisi! Kaverini kanssa pohdittiin tämän johtuvan ehkä siitä, että mä olen ratsastanut nyt oikeasti todella paljon enemmän niin eri hevosilla kuin määrällisestikin. Ja toki tippuminen kuuluu tähän harrastukseen, riskit kun on aina olemassa. Omalla toiminnallaan voi tietysti ehkäistä kaikkia vahinkoja (esimerkiksi pitää sen satulan selässä tai jättää pikin ohjin hölkkäämiset pois), mutta toisaalta mä en ainakaan vielä osaa pelätä mitään tapaturmia siten, että alkaisin varomaan omia tekemisiäni. Terve varovaisuus on toki hyvästä, mutta varsinainen pelkääminen ei auta ketään.

Katsotaan siis, koska ja miten laskeudun seuraavan kerran alas selästä! Mahdollisuuksiahan on ollut useita, jo pelkästään eilen meinasin tippua varmaankin viisi kertaa yhden hevosen ollessa melko virkeänä ja toisen pelästyessä eteen juoksevaa kissaa, kun laukkasin ilman jalustimia. Niin tai näin, mä olen meidän tallilaisille aika monta kakkua auki. Ehkäpä panostan kerralla yhteen tai tuon mukanani jonkun mahtavan kerroskakun, joka kattaa yhdeltä istumalta kaikki muksahteluni. Ja jos tarjoan kylkeen vielä kuplivaa, enkö saa samalla kuitattua myös tulevat tippumiseni? ;)

Oletteko te tippuneet viime aikoina ja jos, miten?

Lue lisää

#852: Videopostaus Saksasta 2/4

Saksan reissun sunnuntaipäivä oli ensimmäinen kokonainen päivä poissa Suomesta - ja samalla ensimmäinen päivä, kun pystyin heti herättyäni käydä toivottamassa Champille hyvät huomenet. Hassua, mutta samalla jotenkin kamalan kotoisaa! Tässä postauksessa pääsettekin siis kurkistamaan toiseen videoon matkaltamme, ensimmäinen osa on katsottavissa täältä. 

Sunnuntai tuntui olevan kovin toiminnantäytteinen. Okei, eihän meillä ollut oikeastaan yhtenäkään päivänä sellaista ylimääräistä chillailuaikaa, sillä olimme reissussa kuitenkin vain sen neljä päivää. Ja tekemistä oli vaikka muille jakaa! Mä kyllä olen ihmisenäkin sellainen, että tykkään mieluumin puuhata kuin vain olla. Toki tässäkin on poikkeuksensa, esimerkiksi juuri menneen viikon sunnuntaina hengasin kokonaisen päivän sisätiloissa, enkä poistunut huoneestani kuin valmistaakseni ruokaa illalla. Edellinen päivä olikin kulunut ensin töissä, sitten ratsastaen neljä hevosta ja lopulta odotellen kaverin hevosen kotiutumista aina yön pikkutunneille asti. Täyslepo on mulle sellainen asia, jonka jälkeen tekee todellakin mieli tarttua töihin. Hyvä tapa huijata itseään hommiin siis ;)

Palatakseni aiheeseen on todettava, että sunnuntai Saksassa toi mukanaan taas sellaisia asioita, joita en varmasti tule unohtamaan hetkeen. Aamupäivällä lähdimme nimittäin Nellin ja Erikan kanssa maastoon, kukin omien hevostemme kanssa. Tai no, Nellillä oli hänen siskonsa hevonen, Erikalla hänen uusi hevosensa ja mulla tietysti Champ. Oli ihan mahtavaa päästä ratsastamaan niissä maisemissa, sillä noin hienoja ja hevosystävällisiä maastoja on vaikea muualta löytää: hyväpohjaisia ratsastusreittejä löytyy niin paljon, etten varmasti koskaan oppisi jokaista reittiä ulkoa. Ja jos reitit loppuvat, voit aina hyvällä omallatunnolla poiketa polulta metsään, sillä sen pohja on tasainen. Ainoa miinus taitaa olla alueella olevat villieläimet, kuten villisiat. Ne kuulemma saattavat olla melko pelottavia hevosten mielestä juurikin ison kokonsa vuoksi.

Meidän maastoreissumme aikana ei kuitenkaan villisikoja nähty, mutta laukattiin kyllä senkin edestä. Aluksi Nelli meni joukon johdossa, mutta loppumatkassa vaihdoimme Champin ensimmäiseksi. Champ on siitä ihana hevonen, että sen kanssa voi olla melko huoletta maastossa. Se ei pelkää autoja (ihan kuin niitä tuolla olisi edes vastaan tullut), rekkoja tai mitään muutakaan, mitä nyt virtaava vesi tai isot kivikasat saattavat kummastuttaa. Jos se saa olla joukon ensimmäisenä, saa sitä hanattaa vaikka ohjat pitkinä laukkasuorilla. Mutta jonossa ollessaan se kyllä kuumuu, me tultiinkin kaikki ravipätkät koottua laukkaa Nellin perässä. Ruuna kun ei malttanut ravata, vaan halusi välttämättä touhottaa laukkaa vaikka sitten paikallaan. Niin innoissaan se oli!

Aamupäivän maastoratsastuksen jälkeen lähdimme kiireen vilkkaa kohti designer outletia, jossa kiertelimme pari tuntia haalien mukaamme erilaisia ostoksia eri liikkeistä. Näistä mä kerron lisää viimeisessä postauksessa videoiden kera, mutta mun ostokset tuli hankittua Calvin Kleinin, Ralph Laurenin sekä Niken liikkeistä, ellen nyt tässä hätäpäissäni jotain laskuista unohtanut. Shoppailun ohella nautimme maittavan lounaan, jonka jälkeen lähestulkoon juoksimme kohti Neumünsteria ja kisoja. Niclaksella kun sattui olemaan vuorossa GP-startti, jossa hän hyppäsi Santulla. Harmiksemme missasimme ensimmäisen kierroksen, mutta ehdimme katsella muita hevosia ja seurata uusinnan kokonaan. Uusinnassa mukana oli koviakin nimiä, esimerkiksi ruotsalainen olympiamitaleitakin saavuttanut Rolf-Göran Bengtsson tuli luokassa toiseksi. Nikke ratsasti hienosti kolmannelle sijalle.

Linkki videoon.

Illalla vietimme aikaa tyttöjen kanssa asunnolla ruokaa syöden ja jälleen kaikesta rupatellen. Jossain välissä lähdin moikkaamaan Champia talliin. Yritin syöttää sille porkkanaa siten, että pidin porkkanan omien hampaideni välissä, mutta eihän ruuna aluksi edes tajunnut mistä koko herkkupalaa olisi pitänyt etsiä. Ja kun se lopulta tajusi asian, pudotti se porkkanan maahan. On se hassu! Loppuillasta katsoimme porukalla Housen ensimmäistä tuotantokautta, joka johti siihen, että olen viettänyt täällä Suomessakin kaiken vapaa-aikani katsellen kyseistä sarjaa jakso jaksolta eteenpäin. Siihen jää niin helposti koukkuun, vaikka osan niistä onkin aikoinaan televisiosta nähnyt.

Toinen päivä Saksassa oli siis varsin tapahtumarikas. Tämän jälkeen luvassa on vielä kaksi videota reissustamme. Jos teillä on kommenttia videoista, laittakaa ihmeessä palautetta tulemaan! Mä yritän tehdä videoista koko ajan katsojaystävällisempiä, vaikken ole mikään velho noiden videoiden suhteen. Nämäkin on toteutettu lähinnä lätkäisemällä klippejä peräkkäin, mutta ainakin mulle ne ovat vuosien päästä ihania muistoja reissuista, joita olen päässyt toteuttamaan. 

Lue lisää

#851: Vitsi, mikä kehitys!

Mä olen suhteellisen kriittinen ratsastajana. Siis nimenomaan sille omalle tekemiselle, sillä aina voi parantaa - jopa siitä kaikella tavoin hyvästä suorituksesta. Se on ollut omalla tavallaan mun vahvuus, mutta myös heikkous. Joskus omilta virheiltään on vaikeaa huomata niitä onnistumisia, jotka lopulta auttavat oppimisessa. Kohtuus kaikessa! Mutta nyt voin kyllä sanoa, että vitsi mä olen tyytyväinen. Tyytyväinen siihen kehitykseen, mikä meillä on Vilhon kanssa ollut esteillä viimeisen parin viikon aikana. 

Ennen kuin kukaan luulee meidän olevan suorastaan lyömättömän hyviä, haluan heti alkuun kumota omia sanojani hieman. Kyllä, mun ratsastuksessa on edelleen valtavasti puutteita, eikä meidän yhteistyö Vilhon kanssa ole tietenkään saumatonta. Mutta se kehitys, mikä tässä parin kuukauden aikana on tullut, on oikeasti jotain sellaista, mitä en olisi vielä viime viikolla uskonut itsekään. Tässä kohden voin siis höllätä perfektionistini nutturaa ja todeta, että ihan sama, vaikka välillä joku puolipidäte unohtuu matkasta tai jos hevonen ei ole jokaisella askeleella avuilla. Kokonaisuutta katsoessani en voi kuin hymyillä. Olen ihan valtavan tyytyväinen siitä, mihin pisteeseen olemme päässeet meidän yhteisen esteuramme kanssa valmentajan avustuksella. Hevosenomistajan tukea unohtamatta! Kyllä me Vilhosta vielä esteratsu tehdään ;)

Ennen kuin mennään uusien kuvien ja videoiden pariin, tässä on otos kahden viikon takaisesta videosta. Ja tämä oli se hyvä hyppy. Nyt kun katsotte näitä tämänkertaisia kuvia ja videoita, ymmärrätte varmaan, miksi olen niin tyytyväinen? ;)

Isot pahoittelut kuvien laadusta - ne ovat kuvakaappauksia videolta. Ehkä mä vielä hankin kameramiehen paikalle!

Ettei koko homma menisi pelkäksi hehkutukseksi, käydään ihmeessä itse estevalmennuksen annin pariin. Meillä oli tosiaan jälleen viikottainen valmennus, jossa olimme tällä kertaa yksin toisen ratsukon ollessa vielä estynyt. Estevalmennuksia Vilhon kanssa taitaa olla takana nyt viitisen kappaletta, joista ensimmäisellä menimme pelkästään puomeja ja kavaletteja. Siitä olettekin saaneet ääniraidallisen videon - meno oli ajoittain melko vauhdikasta. Pari viikkoa sen jälkeen olimme valmennuksessa, jossa pääsimme hyppäämään pientä rataa, tästäkin videot blogissa todisteena. Jo tuolloin sanoin ääneen, miten iso ero hevosessa tuntui valmennuksen aikana. Tunsin löytäneeni uusia työkaluja ruunan ratsastukseen, mikä ilahdutti mieltä kummasti. Enpä olisi uskonut, että nyt kaksi viikkoa myöhemmin pitäisin tuota kehitystä pienenä askeleena nykyiseen verrattuna.

Viime viikolla hyppäsimme Vilhon kanssa hieman jumppasarjaa, jota ennen verryttelimme hevosta ympyrällä pienten esteiden kanssa. Ajatuksena oli saada ruuna hyppäämään koko selän läpi, joten teimme harjoitusta pienestä laukasta siten, että hevonen tuli esteelle asti pyöreänä. Tuolloin Vilho antoi ensimmäistä kertaa koskaan mulle sellaisen tunteen selkään, että se todella hyppäsi koko kroppansa läpi. Se alkoi avaamaan takaosastaan paremmin ja malttoi aina esteille asti, eikä ryysännyt enää niiden jälkeenkään kovin voimakkaasti. Toki se kaatui herkemmin sisään esteen jälkeen, eikä meinannut jatkaa oikeaa laukkaa yhtä helposti kuin vasenta. Jumppalinjalla ruuna teki työnsä hyvin, mutta hyppyjen laatu ei ollut yhtä hyvä, kun se sai tulla linjalla niin sanotusti avoimempana ylälinjastaan ja hieman pidempänä koko kropastaan. Lopussa linjan viimeinen okseri taisi olla jotain 110cm yläpuolella, jolloin Vilho hyppäsi jo paremmin nostaen myös säkäänsä ylös hypyssä. Vaikka hypyt linjalla eivät olleet niin ilmavia, olin silti todella yllättynyt siitä, miten kivoja hyppyjä Vilho teki alkutunnin verryttelyssä ja miten se malttoi linjalla, eikä yrittänyt ryysätä esteiden alle.

Tämän viikon tunti aloitettiinkin siten, miten me Champin kanssa monesti tehtiin: puomilta kolme laukka-askelta pystylle ympyrän kaarella, sitten sama okserin kanssa. Tarkoituksena oli saada Vilho malttamaan puomin ja esteen välissä, pitäen samalla omat apuni mahdollisimman tasaisina. Ruuna liikkui alkuun turhan paljon kuolaimen alla, mutta koska se oli melkoisen jännittynyt koko alkutunnin ajan ja kyttäili oikeastaan ihan kaikkea, emme varsinaisesti kiinnittäneet siihen itsessään huomiota, vaan yritimme saada hevosen paremmin pohkeesta kohti ohjaa ja venyttämään kaulaansa alemmas. Champissa ja Vilhossa on samaa siinä, että ne molemmat hakeutuvat helposti tyhjäksi kuolaimen taakse. Vilholla se korostuu vahvemmin, koska sillä ei ole vielä voimaa kantaa itseään samalla tavoin. Champilla tuo korjaantui vähitellen juuri voiman lisääntyessä. Toisaalta myös Vilhon valtava eteenpäinpyrkimys ja taipumus reagoida kaikkeen ympärillä lisää painetta edestä, mikä mun pitäisi osata ratkaista ratsastamalla nimenomaan enemmän jalalla kuin kädellä. Mutta nämä ovat niitä asioita, joita opetellaan ja jotka korjaantuvat kerta kerralta enemmän.

Vasemmassa kierroksessa Vilho teki pystylle ihan kivoja hyppyjä, mutta varsinainen taitekohta tapahtui oikeassa kierroksessa. Mun piti ratsastaa puomille aina positiivisella askeleella eli ilman, että mun tarvitsi varsinaisesti ratsastaa eteen ennen puomia. Tällöin hevoselle jäi aina paremmin tilaa kohti estettä. Kerran esteen ollessa noin 110cm korkeudella tuli Vilho hyvään ponnistuspaikkaan, mutta se ei yksinkertaisesti lähtenyt hyppyyn kunnolla. Se ei noussut lavoistaan, eikä säästään ylös, jonka takia se otti puomin. Valmentajani totesi, että juuri tällaiset virheet ovat nuoren ja kokemattoman hevosen kanssa niitä hyviä ja tarpeellisia. Niistä ne oppivat. Ja tosiaan, seuraavalla kerralla Vilho korjasi virheensä ja hyppäsi ihan valtavan hyvän hypyn. Okei, ehkä vähän turhan paljon oikealle, jonka takia tulimme vielä kertaalleen. Ja sen jälkeen musta tuntui, että tuo hevonen hiffasi jotain uutta. Se alkoi järjestään avaamaan paremmin takaa ja nostamaan itsensä myös sään edestä hypyissä. 

Sama tapahtui oksereilla. Toki Vilho voisi käyttää hyppyyn enemmän aikaa, mutta se tulee varmasti siltäkin osin paremmaksi sitä mukaa, mitä paremmin ruuna alkaa malttamaan esteiden jälkeen. Nyt se on jo oikeasti ratsastettavissa ennen esteitä, eikä lähde enää samalla tavalla out of control esteiden jälkeen. Toki se kanttaa herkemmin sisälle, mikäli esteen jälkeen tulee kaarre, eikä se välttämättä ole jokaisen esteen jälkeen suorana, oikeassa laukassa tai menossa sinne minne kuuluisi. Välillä se unohtaa nostaa etujalkansa hyppyyn, jolloin se ottaa puomin. Joskus se saattaa ottaa pidätteen huonosti vastaan esteen jälkeen. Mutta se kuuluu kehitykseen, eikä niitä virheitä pidä pelätä. Positiivista on se, että seuraavalla kerralla korjatessamme hevonen tekee poikkeuksetta hyvin. Se on oikeasti todella fiksu, mutta kokematon.

Valmennuksen lopussa tulimme erilaisia variaatioita radoista. Vielä pari viikkoa sitten kavalettikorkeudella olevat neljä estettä menivät vauhdikkaasti, mutta nyt pystyin ratsastamaan lyhyen radan jopa suhteutetuilla väleillä ja jollain hankalemmillakin teillä metrisilläkin esteillä ihan kohtuullisesti. Kohtuullisella tarkoitan sitä, että Vilho oli avuilla, teki hyviä hyppyjä, mutta ei ollut välttämättä koko rataa tasainen. Se teki kaikki radan tehtävät hyvin, muttei välttämättä yhden radan aikana. Esimerkiksi ensimmäisellä kerralla se jäi taistelemaan hieman mun kättä vasten kohti okseria kaarteen läpi, jolloin se tuli okserille vähän lähelle, eikä se ollut esteen jälkeenkään mun avuilla. Tuloksena oli ristilaukka, hevonen kiemurteli, eikä ollut koskaan valmis seuraavalle esteelle pienestä kaarteesta. Toisella kertaa suhteutettu linja tuli hieman vauhdikkaasti. Mutta nuo korjattiin, eikä niissä ollut enää siinä vaiheessa ongelmaa. Sama tilanne oli, kun maneesiin tuli hevonen kesken valmennuksen. Mun olisi pitänyt aloittaa rata, mutta jouduin käymään näyttämässä hevosen Vilholle, koska se oli ykkösesteen takana, eikä Vilho olisi keskittynyt esteeseen ollenkaan. 

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Mutta kyllä mä vain pidän tuosta hevosesta kerta kerralta enemmän ja enemmän. Se on niin positiivisella asenteella töissä ja yrittää aina parhaansa. On vaikeaa tajuta, että mä pääsen tekemään ruunan kanssa jo jotain samoja tehtäviä, joita Champinkin kanssa teimme. Vielä kaksi viikkoa sitten en olisi koskaan uskonut meidän pystyvän hyppäämään edes jotenkin tasapainoisesti rataa tuolla korkeudella, mutta kuinkas kävikään. Nuorten hevosen kanssa on ihanaa juuri se, miten kehityksen todella näkee. Myös siinä omassa ratsastuksessa. Pitkältihän tämä homma on kiinni siitä, mitä se kuski selässä lopulta tekee ;)

Onko teille tullut kehitysharppauksia hevosten kanssa?

Lue lisää

#850: Videopostaus Saksasta 1/4

Kauan toivottu ensimmäinen osa Saksan matkan videota on nyt julki! Tai no, videohan on ollut julkisena YouTuben puolella jo muutaman päivän, mutta tänne blogiin se tulee esille nyt. Nopeat ovat saattaneet ehtiä katsomaan videon ja mahdollisesti toisenkin etukäteen. Näitä tekstejä ette ole kuitenkaan nähneet, joten jotain odottamisen arvoista hommassa saattaa olla!

Meidän matka Saksaan kohti Nehmteniä alkoi siis lauantaiaamuna seitsemän maissa. Herätys oli aikaisin, vaikka olin pakannut edellisenä iltana kaikki tavarat valmiiksi. Mukaan ei todellakaan lähtenyt paljon tavaraa, sillä mulla ei ollut ruumaan menevää laukkua mukanani. Ratsastuskengät ja -chapsit sain sullottua mukaan, mutta esimerkiksi kypärä sai jäädä suosiolla Suomeen. Onneksi olimme matkalla tallille, jossa luonnollisesti löytyi kypärä jos toinenkin. Ihan perusvaatteiden lisäksi olin pakannut mukaan yöpuvun ja ratsastusvaatteet, jotka saivat toimia tallivaatteina kaikkien päivien ajan. Yleensä saatan hengata tallilla collegehousuissa, mutta nyt oli pakko panostaa ihan ratsastushousujen verran, kun mitään isompaa ei mukaan mahtunut.

Joku saattaa miettiä, miksi oikeastaan lähdin Saksaan katsomaan Champia ja varsinkin, miksi ihmeessä lähdin näin nopeasti paikan päälle. Champ oli ehtinyt majailla uudessa treenikodissaan kolmisen viikkoa, mikä ei todellakaan ole kovin pitkä aika. Mutta kuten edellisessä aihetta käsittelevässä postauksessa kerroin, tuntui aika mulle melko pitkältä. Samalla siltä, että hevonen olisi ollut siellä "aina" ja toisaalta siltä, että aika oli mennyt todella nopeasti. Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten vähän loppujen lopuksi kaipaan Champia takaisin. Tottakai hevosesta luopuminen jättää valtavan suuren aukon sydämeen, mutta jollain tavalla olen tainnut hyväksyä asioiden laidan ja osannut perustella itselleni muutoksien syyt rationaalisesti. Esimerkiksi matkamme jälkeen en ole kaivannut Champia samalla tavoin, vaikka se onkin päivittäin ajatuksissani. Sillä on oikeasti hyvät oltavat Saksassa ja siitä pidetään huolta, eikä oma harrastamiseni täällä kotona ole mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Se, mitä kaipaan, on vastuu omasta hevosesta. Ja toki kisaaminen ja treenaaminen kokeneella hevosella estepuolella. Mutta kaikki aikanaan :)

Lähtö ei ollut mitenkään suunniteltu juuri tuohon ajankohtaan, mutta koska halusin lähteä käymään Saksassa Champia moikkaamassa, mulle oli oikeastaan ihan sama, milloin reissuun lähtisin. Sattumoisin juuri tuolloin olin talvilomalla töistäni, eikä koulujutut haitanneet lähtöä niin suuresti, joten pystyin "hyvillä mielin" unohtamaan arjen Suomessa ja suuntamaan meren toiselle puolelle. Matkan ajankohta valikoitui tuoksi oikeastaan kahden muun matkaseuralaiseni vuoksi, sillä mulle ilmoitettiin päivät, joihin mun pitäisi lento ostaa. Siinä sitä tehtiin työtä käskettyä.

Tosiaan, lentomatka Saksaan sujui oikein mukavasti. Mä lähinnä nukuin koko lennon ajan, joten missasin tuttuun tapaan kaiken tarjoilun. Minkäs sille mahtaa, ruokaa saa onneksi ympäri maailmaa, mutta nukkua pitää aina mahdollisuuden tullen. Perillä Saksassa etsimme käsiimme autovuokraamon pisteen, josta lunastimme käyttöömme kolmossarjan bemarin päiviämme helpottamaan. Ilman omassa käytössä olevaa autoa olisimme käytännössä istuneet tallilla kaikki päivät, sillä tallin oma väki ei olisi ehtinyt tietenkään kuljettaa meitä ympäriinsä milloin missäkin. Yksinäni olisin ollut aivan hukassa, mutta onneksi Nelli ja Erika tunsivat reitit ja paikat siten, ettemme tarvinneet juuri edes ohjeistusta ajomatkoillemme. Kumpa mullakin olisi noin hyvä suuntavaisto! 

Lentokentältä päästyämme vierailimme yhdessä valtavan kokoisessa hevostarvikeliikkeessä, josta tytöt ostivat mukaansa yhtä jos toista. Mä kiertelin ja katselin valikoimaa, mutten sortunut ostoksiin. Uudelle hevoselle täytyy sitten hankkia vaikka ja mitä, joten säästän vähäiset varani siihen hetkeen. Ennen hevostarvikkeiden ihmeelliseen maailmaan siirtymistä kävimme kiertämässä jokaiselle suomalaisellekin tutun Ikean, joka komeili kaikessa kokonaisuudessaan Saksassa myyden viidenkymmenen sentin hodareita ja euron pehmiksiä. Huonekalujen keskellä kävellessä tuli kovin kotoinen olo, emmekä voineet olla hypistelemättä kaikkia turhuuksia. Vielä viimeisenä stoppina ennen tallille saapumista kävimme haalimassa ruokatarvikkeet neljälle päivällä lähikaupasta, joka oli yrityksensä puolesta tuttu mulle aiemmilta Keski-Euroopan kierroksiltani. Mä niin haluaisin asua Belgiassa tai Hollannissa vanhempana, sillä joku noissa paikoissa saa mut tuntemaan oloni kodikkaaksi. Ei sillä, että Suomessa olisi mitään vikaa, mutta nämä fiilikset ovat olleet päässäni jo lukiosta asti.

Linkki videoon.

Tallille päästyämme kävin tietysti lähes ensimmäisenä moikkaamassa Champia. Ruuna oli niin tohkeissaan kohtaamisestani, että se sähelsi oikein urakalla. Kävin kävelyttämässä sitä ympäri tallin pihamaata, jonka jälkeen suuntasin ratsastamaan toisella rautiaalla. Kyseessä oli eräs viisivuotias tamma, joka oli oikeasti todella kiva ikäisekseen: suoraviivainen, menossa eteen ja teki mitä milloinkin pyydettiin. Meitä oli maneesissa samaan aikaan aika monta ja Laura eli Niken vaimo antoi meille ratsastusneuvoja samalla, kun hän itse ratsasti. Hyödyllistä ja tehokasta! Ratsastuksen jälkeen laitoin Champin kuntoon Nikelle, joka ratsasti ruunalla sileällä. Kuten jo aiemmin mainittu, on oikeasti todella kiva seurata ammattilaisen tekemistä lähietäisyydeltä. Taisinpa sanoa maneesissa seistessäni, että voisin ostaa oman hevoseni, niin kivalta se näytti!

Ilta kuluikin syöden ja istuskellen pöydän äärellä. Juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja suunnittelimme seuraavien päivien ohjelmaa. Rennot illat ovat aina sitä parasta antia, vaikka joskus on kiva lähteä näyttäytymään ulkonakin. Mutta sen enempää selittelemättä, tässä oli ensimmäinen osa Saksasta kuvattuja videoita. Luvassa on vielä kolme muuta, jokaiselta päivältä omansa. Toivottavasti tykkäsitte katsoa, eikun seuraavaa odotellessa :)

Lue lisää

#849: Täällä taas, videoiden kanssa!

Ihanaa ystävänpäivää teille kaikille! Ystävänpäivä on aina merkannut mulle juurikin lähimmäisten kanssa olemista, minkä vuoksi olen lähetellyt välillä kavereille kortteja ja muistanut heitä muuten esimerkiksi elokuvailloilla. Viime vuonna vietimme ystävänpäivän perheeni ja Millan kanssa Ratsastuskeskus Ainossa kisoissa, jolloin nappasimme Champin kanssa kauden avauskisoissa 110cm aikaluokasta voiton. Niin se aika vierähtää, noita kuvia ja videoita katsellessa tulee haikeat muistot mieleen.

Tänä vuonna ystävänpäivä on totaallisen erilainen, sillä istun parhaillani koneen ääressä kirjoittamassa kandidaatintutkielmaani, joka on yksinkertaisesti pakko saada kasaan pikaisella aikataululla. Sen vuoksi blogijututkin ovat saaneet jäädä vähemmälle: aika ei riitä kaikkeen. Masentaa istua sisällä pienessä huoneessa, kun ulkona on aivan uskomattoman ihana sää. Onneksi kaverit piristävät arkea ja olen saanut jutella pitkin päivää kymmenien ihanien ihmiten kanssa, jotka muistavat mun olemassaolon lähettämällä haleja ja muita viestejä. Tekisi mieli hylätä kone ja paeta ulos lenkille, mutta nyt jos koskaan on oikeasti panostettava opiskeluun.

Linkki videoon (ääniraidallinen kouluvalmennusvideo)

Ihan koko päivää en sentään ole tietokoneella viettänyt, sillä päivällä siivosin ja pyykkäsin parin tunnin ajan heti, kun olin tullut takaisin kotiin tallilta ja kauppareissulta. Kävin nimittäin aamulla hyppäämässä kaverini viisivuotiaalla hevosella, mikä oli mukava aloitus aamulle. Ihan mutkitta ei tästä ratsastuskerrasta selvitty, sillä vauvahevonen päätti lähteä kertaalleen esteen jälkeen sellaiseen pukkiloikkaan, että meikäläinen keikahti maneesin pohjalle puolen kierroksen jälkeen. Edellisellä valmennuskerralla pysyin kyydissä, mutta nyt tuo reaktio oli aika paljon rajumpi. Onneksi ei sattunut, mitä nyt pää otti hieman itseensä ja olen voinut hieman pahoin päivän mittaan. Parin päivän sisään on tullut otettua taas enemmän osumaa kuin pitkiin aikoihin, mun kropassa ei taida olla yhtään kohtaa, joka ei olisi jollain tapaa kipeä :D

Näin keväisin mulla tulee aina ihan valtavan suuri tarve touhuta kaikkea. Motivaatio kouluun, ratsastukseen ja oikeastaan mihin vain on huipussaan. Voitte kuvitella, miten mä haluaisin päästä kilpailemaan sen oman hevosen kanssa. Tai ylipäänsä treenaamaan joka päivä suunnitelmallisesti, päättämään itse kaikesta ja tekemään asiat omalla ja mulle tutulla tavalla. En sano, etteikö tällainen hevoseton elämä olisi huoletonta, mutta kyllä sitä omaa nelijalkaista ystävää kaipaa. Mä saan kuitenkin olla todella iloinen siitä, että pääsen ratsastamaan monilla erityisen kivoilla hevosilla. Ne ovat kaikki omalla tavallaan opettavaisia, vaikkakin hyvin erilaisia osaamistasoltaan ja luonteiltaan. On opetusmestareita, nuoria, kokemattomampia ja muuten virkeämpiä. Vähän rauhallisempia ja sitten taas melkoisia aikapommeja. Mä tunnen päässeeni niin paljon paremmin kiinni erilaisiin hevosiin, ettei ratsastus tunnu enää samalla tavalla hankalalta kuin vielä vaikkapa kolmisen viikkoa sitten. Kaikki se satulassa vietetty aika ei todellakaan ole mennyt hukkaan!

Tänä aamuna hypättiin tällaisen kaverin kanssa 🤗 #equestrian #showjumping #indoorseason #forsale

Henkilön Aada Lätti (@aadalatti) jakama julkaisu 12. 02ta 2017 klo 8.41 PST

Tässäpä pari hyppyä Pämppiksen aamutreenistä tältä päivältä ☝ Niin kivaa nähdä taitavaa ratsastusta ihan paikan päällä 😍 #equestrian #stallsti #oldenburg #germany

Henkilön Aada Lätti (@aadalatti) jakama julkaisu 7. 02ta 2017 klo 1.59 PST

Vauvahepalla oli tänään hauskaa estevalmennuksessa 😂☝ #equestrian #training #younghorse

Henkilön Aada Lätti (@aadalatti) jakama julkaisu 3. 02ta 2017 klo 12.50 PST

Tähän postaukseen ajattelin koota mukaan useita eri videoita menneeltä viikolta tai vähän kauempaakin. Mukana on ääniraidallinen video Acsusta, kun olimme ruunan kanssa kouluvalmennuksessa. Koska videolla on pituutta yli 20 minuuttia, en rupea selittämään sen sisältöä tarkemmin tekstinä. Säästetään aikaa ihan jokaiselta meiltä ;) Huomenna olen menossa jälleen ruunan kanssa kouluvalmennukseen, joten siitä tunnista tulette varmasti saamaan enemmän materiaalia sitten tekstin muodossa. Toisena videona tässä postauksessa on tuo kaverini viisivuotias puoliveriruuna, kun sillä hyppäsin parisen viikkoa sitten ensimmäistä kertaa estevalmennuksessa. Mulla on tulossa siitä kokonaiset ääniraidalliset videot, kuten myös Vilhon kanssa käydyistä valmennuksista, mutta niiden tekeminen saattaa venyä ensi viikkoon - yritän nimittäin saada Saksan postaukset alta pois. Mutta tässä on pieni pätkä siitä, kun lapsihevosella oli hauskaa. Ja kolmas pätkä on puolestaan sunnuntailta, kun hyppäsin yhdellä puoliverisellä, jonka kanssa olisi tarkoitus jatkaa hyppäämistä säännöllisesti. Neljäntenä mukana on video Saksasta, kun Nikke hyppäsi Champilla.

Mutta se tältä erää, mä taidan kuitenkin lähteä juoksemaan ennen auringonvalon häipymistä. On tämä kevään tulo niin ihana asia! Ja hei, kannattaa tsekata mun YouTube-kanavaa, sillä sinne tulee yleensä paljon aiemmin kaikki videot julkisiksi :)

Lue lisää

#848: Champia moikkaamassa

Ne, jotka seuraavat mua blogin lisäksi muissa sosiaalisen median kanavissa, ovat varmasti perillä siitä, missä vietin aikaani viikonvaihteessa. Blogiin en juuri asiasta etukäteen maininnut, mutta nyt kun Suomeen on vihdoin palattu, ehdin istahtaa hetkeksi koneen äärelle ennen tallille lähtöä. Melkoista haipakkaa on arki ollut tuon miniloman jälkeen, mutta on tämä kaikki sen arvoista. Olin siis neljä päivää Saksassa moikkaamassa Champia ja katsomassa, miten ruunalla menee rapakon toisella puolen.

Jo heti alkuun sanottakoon, että tulen tekemään jokaisesta päivästä videopostauksen ja oman tekstipostauksensa, joten tässä vaiheessa en lähde avaamaan päiviemme sisältöä sen tarkemmin. Halusin kuitenkin päivittää blogiin jotain, eikä edellisen viikon ääniraidallinen kouluvalmennusvideo ole vielä latautunut valmiiksi, joten päädyin muokkaamaan ihan muutaman kuvan reissultamme ja kirjoittamaan saatteeksi nämä sanat. Malttakaa siis: luvassa on oikein roppakaupalla Champin kuulumisia, pitkiä videoita ja sellaistakin sisältöä, jota täällä blogissa ei välttämättä muuten niin usein näe. Jaksoin kuin jaksoinkin nimittäin raahata mukanani molemmat järjestelmäkamerani, joista toinen toimi videointihommissa ja toisella ikuistimme hetkiä kuviin.

Lyhyestä virsi kaunis. Olipa ihanaa päästä näkemään mun rakas Pämppis! Saavuimme Hampurin lentokentälle lauantaiaamuna puoli kymmenen tienoilla, josta matka jatkui parin kaupan kautta Niclaksen ja Lauran tallille Nehmteniin. Autossa mua alkoi jo vähän jännittää, sillä odotin niin innoissani sitä, mikä mua olisi tallilla vastassa. Loppujen lopuksi Champin lähdöstä ei ollut ehtinyt kulumaan kuin kolmisen viikkoa, mutta se tuntui jotenkin kamalan pitkältä ajalta. Sellaiselta, että hevonen olisi ollut ikuisuuden poissa. Olin jo heti samalla viikolla ehtinyt tottua ajatukseen siitä, ettei rautias läsipää ole enää kotitallillani mua odottamassa, joten en enää edes osannut kaivata hevosta kotona. Silti sen näkeminen vieraassa tallissa toisessa maassa oli jotenkin absurdia, joskin samalla helpottavaa ja tottakai äärimmäisen liikuttavaa. Näin vahvana ja aikuisena ihmisenä meinasin alkaa vollottamaan heti, kun pääsin Champin luokse. 

Kuvapommitus! Mutta kyllähän sitä pitää kuvia laittaa, kun on noin komea seura kuvissa ;) Ja katsokaa noita maisemia!

Nike ja Santtu sunnuntain kisoissa :)

Oikeasti, se meidän kohtaaminen oli jotenkin liikuttava. En osaa pukea tilannetta sanoiksi, mutta sitä ajatellessani silmät kostuvat väkisinkin. Olimme liikkeellä isommalla porukalla, sillä tallitytöt ohjasivat mut Champin luokse. Champin karsina sijaitsee lähes keskellä tallia siten, että sillä on joka puolelle karsinasta näköyhteys: karsinat ovat kalteria yläosastaan, molemmilla puolilla on yksi hevonen ja edessä sekä takana käytävät. Kymmenisen metriä ennen karsinaa näin Champin, kun se mutusteli heiniään karsinassa. Sanoin ääneen sen nimen kahdesti, jolloin ruunan pää nousi heinien parista sekunnissa ylös. Olisitte nähneet sen ilmeen. Se tuijotti ääntäni kohden pää ihan ylhäällä ja korvat hörössä. Sen ilme oli niin hölmistynyt! Pääsin lähemmäs karsinaa ja puhelin hevoselle ääneen, jonka aikana se oli jo ehtinyt karsinan ovelle ja kurkki jo oven avoimen osan luota. Silitin ensin sen päätä ja yritin sisäistää tilannetta. Siinä se nyt oli, koko komeudessaan. Muut jatkoivat matkaa ja mä jäin Champin karsinaan rapsuttelemaan. Valui siinä muutama onnenkyynel, vaikka kuinka yritin räpytellä silmiä. Champ oli ihan pöhkö, se meni ilmeisesti jälleennäkemisestä sekaisin ja sähläsi normaalia tuplasti enemmän kaikkea. Mun rakas ♡

Mä en todellakaan osannut kuvitella sitä, miten hyvin hevonen voisi muistaa ihmisen. Tai millainen reaktio siltä tulisi. Champ oli kaikki neljä päivää niin iloinen, se seurasi karsinastaan tai kuntoonlaittopaikalta mun tekemistä korvat tötteröllä ja kerjäsi porkkanoita minkä kerkesi. Sitä ei todellakaan ole lahjottu nameilla näiden viikkojen aikana, mutta se kyllä muisti mun kohdalla sen, että esimerkiksi riimun riisumisen jälkeen saa aina porkkanaa. Muilta se ei sitä pyydä, mutta mä olen selkeästi se heikko lenkki, joka sitä on lahjonut Suomessa ;) 

Saksassa todella moni hevonen on kimo, johtuen jalostuksesta (moni jalostusori on ollut kimo). Kisoissa sen huomasi hyvin!

Erika ja Nelli poseerasivat Cosmon ja Niken hevosenhoitajien kanssa :) 

Meillä oli ihan älyttömän mukava reissu. Olimme matkalla Erikan ja Nellin kanssa, joista toinen on osalle teistä varmastikin tuttu Kun omaa ei ole -blogin kirjoittajan roolista. Niclas on meidän kaikkien valmentaja ja molemmat matkaseuralaisistani ovat asuneet ja treenanneet Niclaksen ja Lauran tallilla, onpa heidän hevosensakin ostettu sitä kautta. Saksa ja alueet olivat siis heille tuttuja, joten mun oli oikein helppoa liikkua mukana ja tutustua paikkoihin samalla. Reissu ei keskittynyt pelkästään Champin paijaukseen, vaan kävimme myös erilaisissa hevostarvikeliikkeissä ja isossa designer outletissa shoppailemassa, Hampurin kaupunkipäivää unohtamatta. Kahtena päivänä istuimme messukeskuksessa seuraamassa kisoja, joissa Niclas sijoittui kolmenneksi GP:ssä sunnuntaina. Kävimme moikkaamassa Nellin ja muutaman muun tutun varsoja, maastoilimme, ratsastimme muita hevosia ja seurasimme, kun Niclas hyppäsi Champilla. Kävimmepä Ikeassakin, katsoimme porukalla televisiota iltaisin ja kuuntelimme automatkat musiikkia laulellen rempseästi mukana. 

Loma oli kaikkiaan todella rento, eikä tuollainen pieni irtiotto arjesta ollut todellakaan pahitteeksi. Kaikki tapaamani ihmiset olivat todella mukavia ja oli ilo huomata, miten oikea päätös Champin lähettäminen tuonne lopulta olikaan. Toki nelijalkaista on ikävä ihan joka päivä, mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Samalla täällä Suomessa on monia hevosia, joiden kanssa saan viettää aikaa maasta ja selästä vaikka joka päivä, joten tilanne on siltä osin oikein mallikas. Enemmän kuvia, videoita ja päivien sisältöä saatte kuulla tulevien päivien aikana, sillä nyt mun on lähdettävä tallille ja estevalmennukseen. Sitä ennen pitäisi ehtiä ratsastamaan myös toinen hevonen, joten kiirettä pitää! 

Lue lisää

#847: Ei millä tahansa kengillä

En tiedä teistä, mutta mun mielestä ratsastajan tärkein varuste on sopivan kypärän ohella hyvin istuvat jalkineet. Oli ne sitten kengät ja chapsit tai saappaat - jos ne eivät istu ja tue jalkaa oikein, ei ratsastus ole mukavaa. Ja tämän voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä mä jos joku olen ratsastanut jos jonkinlaisilla kengillä vuosien saatossa. Just Dressage tarjosi mulle mahdollisuuden hankkia uudet saappaat halvempaan hintaan viime vuoden Horse Show'n aikaan, joten päätin kertoa teille oman tarinani siitä, miten tajusin sopivien kenkien merkityksen.

Palataan pari vuotta taaksepäin, kun rallittelin menemään suurimman osan itsenäisistä ratsastuskerroistani lenkkareilla. Eihän se ollut turvallista, mutta otin mallia vuodelta 2011 ollessani Stephex Stablesilla töissä. Siellä muutama muukin tyttö ratsasti kevyet laukkaratapäivät lenkkareilla, joten ajattelin kuulua joukkoon ja tehdä samoin. Pari kertaa mietin, että kengät olisivat olleet kivat, kun olin orin selässä ja se sekosi kulkiessamme tammalaitumen ohi. Eihän silloin käytetty edes kypärää, järki ei todellakaan ollut aina matkassa. Jatkoin samaa Suomessa, vaikka seuraavana kesänä Fagerströmin Nina vaati Hollannissa, että käytän jokaisella ratsastuskerralla kenkiä ja chapseja. Se oli fiksua, sillä ero jalan tuelle jo tuossa on ihan valtava. 

Lenkkareilla ratsastaminen on ehkä vähän kärjistetty esimerkki, sillä sitä ei pitäisi harrastaa kenenkään, joka haluaa ratsastaa kunnolla juuri sillä kerralla. Eri asia on ilman jalustimia ratsastus, jolloin nilkkaa ei tarvitse tukea samalla tavoin. Toki asia on myös turvallisuuskysymys, mutta mielestäni ennen kaikkea ihan jo seikka, joka vaikuttaa ratsastajan apujenkäyttöön ja sitä myöden ratsastuksen laatuun. Ja hyvien kenkien vaikutusta ei tajua, ennen kuin on kokenut eron huonosti istuvien ja juuri sun jalkoihin sopivien kenkien välillä. 

Sain ensimmäiset saappaani ollessani yläasteella. Muistan ostoprosessin elävästi. Kävimme äitini kanssa silloisessa hevostarvikeliikkeessä, jossa mulle valittiin pitkän harkinnan jälkeen Mountain Horsen Surpreme High Rider -saappaat. Ne olivat vähän reilun kokoiset, mutta äitini halusi jättää niihin kasvuvaraa. Hän ei ollut hevosihminen, enkä minäkään nuorena tajunnut sitä, miten suuri vaikutus saappaiden istuvuudella olikaan omaan istuntaan. Ne saappaat olivat kuitenkin mun ylpeys ja käytin niitä ihan kaikkialla, missä ratsastin. Eiväthän ne istuneet täydellisesti, sillä jo pelkästään pohkeisiin jäi pari senttiä tyhjää tilaa. Tallilla kaverini naljailivat tästä seikasta, joten yritin jumpata itselleni isommat pohkeet. Voitte kuvitella, että eihän se onnistunut. Nuo saappaat ovat edelleen käytössäni talvisaappaina, sillä saan mahtumaan niihin useamman paksun lämpösukan. 

Joskus vuoden 2012 kieppeillä ostin Mountain Horselta ratsastuskengät, jotka istuivat jalkaani kuin valettu. Ne olivat mulle melko tyyris hankinta, sillä samalla hankin Saksasta Parlantin saappaanvarret. Ai että, miten mukavalta ratsastus tuntuikaan juuri eikä melkein mulle sopivien kenkien ja chapsien kanssa! En kuitenkaan halunnut venyttää näitä talvikäytössä, joten ratsastin talvet edelleen vanhojen saappaideni kanssa. Jo pari vuotta sitten aloin puhumaan uusien saappaiden hankinnasta, sillä vanhat saappaani alkoivat sanomaan sopimustaan irti: niihin oli vaihdettu vetoketju varmasti yli kymmenen kertaa, eikä nahkakaan ollut säästynyt paikkailuilta. Ne olivat nähneet elämää, vaikka olin pitänyt niistä ihan hyvää huolta.

Viime vuoden Horse Show'ssa otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja aloin etsimään uusia saappaita. Ajatuksessani oli hankkia Parlantit, sillä olivathan ne osoittautuneet chapsien osalta loistovalinnaksi. Lopulta löysin itseni etsimästä estesaappaita varsin epätodennäköisestä paikasta: Just Dressagen ständiltä. Heitin aluksi ihan vitsillä paikalla olleille myyjille, josko mulle löytyisi sopivia saappaita heidän koulusaappaidensa joukosta. Ja kappas, esillä oli kuin olikin yksi estesaapasmalli. Merkki oli mulle entuudestaan tuntematon italialainen Alberto Fasciani. Kun näin esillä olevan mallin, ihastuin heti sen sirouteen ja ulkonäköön. Seuraava homma olikin sovittaa kenkää jalkaan! 

Täysin varauksetta en hommaan lähtenyt, sillä mulla oli melko korkeat kriteerit haluamilleni saappaille. Koska edelliset olivat istuvuudeltaan vähän sinne päin, piti uusien saappaiden olla kuin mulle tehdyt. Mittailimme aikamme mun pohkeen ja nilkan leveyksiä, jalan pituutta ja kengän kokoa. Pohdimme, halusinko nauhat ja minkä värisen sisäpinnan haluaisin saappaisiini. Lopulta yhdistelmä oli valmis: klassinen musta nauhoilla. Eihän kunnon estesaappaat ole mitään ilman nauhoja, vaikka eipä niitä auki saa. Koristeellisuus kunniaan!

Odottelin saappaitani joulukuulle, jolloin pääsin vihdoin testaamaan hankintaani tositoimissa. Ja voi että, mä olin todellisen myyty jo heti ensimmäisestä käyttökerrasta lähtien! Vaikka saappaat ovat kuin hansikkaat - ne todella istuvat juuri eivätkä melkein - ovat ne silti mukavat jalassa. Yleensä saappaiden sisäänajo on todella tuskallinen operaatio, mutta mun onneksi homma oli ohi viikossa. Edelliset saappaani ovat todella pehmeää nahkaa, mutta siitä huolimatta mun polvitaipeet olivat verillä pitkään. Nämä uudet saappaat ovat napakkaa ja paljon kovempaa nahkaa, mutta vain toinen polvitaipeeni sai pienen haavan, joka sekin parani nopeasti. Selvisin siis todella vähällä, edellinen saappaiden sisäänajo oli syöpynyt muistiini kauhukuvina.

Alberto Fascianin saappaat ovat siis aina käsintehtyjä. Nämä mun saappaat ovat eräänlainen yleismalli, sillä ne eivät ole koulusaappaiden tapaan sellaisia tönkköjä, vaan juuri jalkoja myötäilevät. Tätä edesauttaa sisäpinnan joustava elastic custo -materiaali, jonka luvataan takaavan jopa parin sentin jouston. Itse en olisi huomannut jouston olevan niin suuri, mutta mun saappaat ovatkin juuri mun pohkeisiin sopivat, eikä niitä tarvitse varsinaisesti venyttää kiinni. Toki tilaa ei jää yhtään, sillä sitä virhettä en tehnyt enää uudelleen! Mutta ehkä näissä on sitten se lihomisvara, jos vaikka pohkeisiin tulee pari senttiä lisää leveyttä.. Tai lihasta, ken tietää ;) Saappaita voi halutessaan tuunata valitsemalla jousto-osuuden värin esimerkiksi siniseksi, punaiseksi tai vaikka oranssiksi. 

Olen ratsastanut näillä saappailla nyt lähes päivittäin kahden kuukauden ajan, välillä jopa viisi hevosta päivässä. Pakko sanoa, etten todellakaan tiedä, miten olen selvinnyt edellisillä saappaillani tänne asti. Jouduin käyttämään vanhoja saappaitani parina päivänä kylmien säiden vuoksi, sillä en halunnut venyttää uusia saappaitani paksummilla sukilla. Ja kappas, jalkani oli heti väärässä asennossa kiertyen liian eteen, sillä nilkka ei saanut kunnolla tukea. Tuon eron huomasivat myös paikalla olleet kanssaratsastajat. Kehuin näitä saappaita jo heti ensimmäisellä kouluvalmennuskerrallani valmentajalleni, sillä mulla oli ihan erilainen tuntuma hevoseen jalkojen osalta. En tiedä, oliko se kuvitelmaa, mutta sain Champin paljon herkemmäksi jalalleni näiden kenkien kanssa. Ehkä jalkani oli niin paljon paremmassa asennossa, ken tietää.

Toistaiseksi mulla ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa uusista saappaistani. Ainoa miinuspuoli taitaa olla jouston putsaus, sillä se ei ole nahan tapaan yhtä helppoa pitää puhtaana. Tällaiselle siivousintoilijalle paha paikka, mutta siitäkin on selvitty. Noiden saappaiden kanssa olen jo ottanut osumaakin, kun ratsastamani hevonen kaatui parisen viikkoa sitten ja jäin rytäkässä hevosen alle. Onneksi mitään ei sattunut, eikä saappaisiin tullut jälkiä. Nyt olen jaksanut vaihtaa saappaat ihan jokaiselle ratsastuskerralle jalkaan, enkä edes harkitse ratsastavani talvikengillä. Kyllä se elämä on oikeasti helpompaa hyvillä vehkeillä, sanoo kuka mitä tahansa muuta!

Oletko sä huomannut eroja erilaisten ratsastuskenkien välillä?

Lue lisää

#846: Peltorallia prinssihevosella

Viime postaukset ovat olleet kovin tekstipainotteisia, joten sukelletaan hetkeksi kuvien maailmaan. Näitä kuvia onkin paljon, sillä sää, teema ja hevonen oikein vaativat tulla kuvatuiksi! Vai miltä teidän korvaanne kuulostaa aurinkoinen ilma, peltoratsastus ja lumenvalkea prinssihevonen?

Kuvissa esiintyy siis jo aiemmin kertaalleen blogissani mainittu Kalle, jonka selkään olen päässyt kapuamaan näiden kuvien jälkeen useampaankin otteeseen. Hevosen omistaja oli muualla, joten sain liikuttaa ratsua sen aikaa. Emme halunneet käyttää aurinkoisia päiviä maneesissa neljän seinän sisällä, vaan suuntasimme kulkumme lumiselle pellolle. Heti tuon viikonlopun jälkeen Etelä-Suomi saikin niskaansa oikein kunnon vesisateita, jotka veivät lumet mennessään ja tekivät kaikista paikoista pääkalloliukkaat. Niin sitä toivoisi, että jäät sulaisivat ja tilalle tulisi joko kunnollinen lumipeite tai vaihtoehtoisesti ne kauan kaivatut keväiset kelit. Onhan täällä jo vähitellen tullut suorastaan kevätfiilis, kun aurinko on pilkahdellut pilvien takaa ja Helsinki on päässyt nauttimaan sulamisvesien muodostamista puroista. Ei enää montaa kuukautta, että saamme ottaa aurinkoa rannoilla ;)

Ps. Eilen eli 3.2. Champilla ja mulla tuli täyteen neljä upeaa vuotta yhteiseloa takana. Sanon tämän siksi, että hevonen on edelleen mun omistuksessa ja tällä hetkellä olen parhaillani Saksassa neljän päivän ajan rakasta hevostani moikkaamassa. Kritiikkiä antaneiden lukijoiden mielestä blogini on ollut täyttä valetta, sillä heidän mielestään kaikelta hehkutukseltani "elämäni hevosesta" meni pohjat siinä vaiheessa, kun lähetin Champin Saksaan. Jokaisella on toki omat mielipiteensä, mutta voin onneksi hyvällä omallatunnolla sanoa, että tuo hevonen on oikeasti ollut mun elämän hevonen ja paras ystäväni. Kaikkien näiden neljän vuoden ajan. Kirjoitin viime vuonna vuosipäivänämme seuraavaa:

"Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä tunnetta, mikä mussa vallitsee tuon nelijaksaisen takia. Olen onnellinen. Todella olen!

Ajatellessani yhdessä kävelemäämme matkaa nousee silmäkulmiini väkisinkin onnenkyyneleet, sillä enempää en olisi voinut toivoa. Sain ystävän, jota en tule unohtamaan koskaan. 

Tulevaisuus näyttää niin valoisalta, että odotan lähes kauhulla sitä hetkeä, kun koko kauneus romahtaa alas paljastaen jotain ikävää edestään. Mutta nyt ei ole aika murehtia, vaan nauttia siitä, mitä elämällä on annettavanaan.

Varsinkin sillä hetkellä, kun matkamme joskus päättyy, luulen osaavani arvostaa enemmän niitä hetkiä, joista mulle jää pitkät ja kauniit muistot."

Tuolloin en osannut aavistaa, että meidän matkamme tulisi päättymään niin nopeasti. Noita sanoja uudelleen lukiessani taustalla soi sattumalta tämä kappale ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. En itkenyt surusta, vaan kaipuusta ja siitä, miten paljon ihania asioita saimme kokea yhdessä. Kiitollisuudesta. Ystävyydestä. Olkoon se mitä tahansa muille, mulle se oli aitoa rakkautta tätä hevosta kohtaan. Nyt ja ikuisesti.

Kiitos, Champ ♥

Lue lisää