tiistai 26. syyskuuta 2017

#904: Kahden ruusukkeen viikonloppu

Sosiaalinen media tuo muistoja mieleen varsin tehokkaasti. Esimerkiksi Facebookissa on olemassa toiminto, joka näyttää parhaillaan olevan päivämäärän kaikki omat päivityksesi edellisiltä vuosilta. Tuon ominaisuuden ansiosta pystyn muistelemaan menneitä, nauramaan hassuille jutuillemme teinivuosina ja toisaalta huomaamaan myös sen, että reilu vuosi sitten kisasin Champin kanssa viimeiset kunnolliset kisamme Ypäjän superviikonlopun aikaan. Tuolloin ratsukot karsivat paikkojaan Helsinki Horse Show'hun ja mukana on ollut viime vuosina yli tuhat starttia. Isoakin isommat karkelot siis kyseessä!

Champin kanssa me menimme viime vuonna varsin vaihtelevalla menestyksellä. Starttasin kolmen päivän aikana neljä luokkaa metrin ja 110cm-tasolla, josta kotiintuomisina oli yksi rusetti neljännen sijan muodossa. Muistan, miten onnellinen lopulta olin tuosta sijoituksesta, sillä meillä oli ollut koko kesän ajan enemmän ja vähemmän ongelmia kisaradoilla. Oikeastaanhan noita ongelmia oli ollut useamman vuoden putkeen, joten mun itseluottamus kisasuoritusten yhteydessä oli ihan nollassa. Eipä tuollakaan hommat sujuneet ilman ongelmia, sillä ainakin lauantaina kanssakilpailijat antoivat meille apuvoimia verryttelyn puolelta, kun Pämppis päätti jäädä jumittamaan kulmaan.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Uuden hevosen myötä mun itseluottamus on noussut ihan uudelle tasolle kisasuoritusten suhteen. Siinä on ihan valtava ero, millaisella asenteella lähden nykyään kisakentille. Enää takaraivossani ei ole ajatusta siitä, että mihin kulmaan hevonen jää tällä kertaa pomppimaan tai kyttääkö se vesiesteitä tai muita sinisiä esteitä, vaan pystyn keskittymään täysillä oman ratsastukseni parantamiseen. Vaikka Pämppis on aivan ihana hevonen, joka oikeasti opetti mulle ihan valtavasti, oli näin oman kehittymiseni kannalta ainoa järkevä vaihtoehto vaihtaa hevosta itselleni sopivampaan. Lopulta en olisi nimittäin enää edes halunnut kilpailla, sillä olisin pelännyt epäonnistumisia liikaa.






Mutta se siitä vanhojen muistelemisesta! Tänä vuonna lähdin samoihin hallikauden avajaiskisoihin Macon kanssa täysin ilman ennakko-odotuksia, sillä olimme ehtineet treenata maneesissa vain kertaalleen ennen kisaviikonloppua. Vähän pelkäsin, että seinät kaatuisivat päällemme ulkokauden jälkeen, mutta onneksi näin ei sentään käynyt. Isolaukkainen hevonen vailla ajantasalla olevaa kuskia kun ei aina ole se kaikista loistavin vaihtoehto ;) Koska mä en ole tainnut tehdä kunnon kisapostausta pitkään aikaan, niin nyt sellainen on luvassa! Sain lisäksi ihan hirveästi ihania kuvia meidän hovikuvaaja Vilmalta sekä parilta blogini lukijalta, joten näitä kuvia riittää katsottavaksi vielä hamaan tulevaisuuteen asti.

Meidän kisareissumme alkoi lauantaina, kun saavuin hieman ennen yhtätoista tallille pakkaamaan varusteita. En ollut pakannut pidemmälle kisareissulle vuoteen, joten olin kyllä uskomattoman hidas miettiessäni, mitä kaikkea mun pitäisikään autooni sulloa. Onneksi olimme reissussa lopulta vain yhden yön, joten esimerkiksi heinämäärä oli kohtuullinen, enkä ottanut mukaani mitään puuroon tarvittavia lisäravinteita - Maco sai syödä ne kotona ennen lähtöä ja saapumisemme jälkeen. Itse matkaan pääsimme starttaamaan yhden aikaan, joten olin perillä Ypäjällä puoli kolmen jälkeen iltapäivällä.

Yksin matkustamisessa on puolensa, mutta varjopuolena olen täysin ilman apukäsiä niitä vaativissa tilanteissa. Maco on onneksi hyvä matkustaja, mutta se ei vielä lastaudu tai tule trailerista ulos yksin. Hevosautossa vastaavaa ongelmaa ei ole, sillä siinä pärjään hyvin ilman apuja - onhan ruuna matkustellut sillä aina ennen. Onnekseni Ypäjän kokoisessa hevoskeskuksessa on aina joku auttava käsipari, joka pelastaa tilanteen apua pyydettäessä! Esimerkiksi heti ensimmäisenä hevosen purku kisapaikalla oli asia, johon pyysin apua ja sitä heti iloisesti sain. Sen jälkeen kasasin kaikki tavarat paikalleen karsinan eteen kakkostallin yhteyteen ja lähdin viemään traileria parkkiin muualle.






Hyppäsin kisoissa tällä kertaa vain yhden luokan päivässä, sillä kyseessä oli ensimmäinen kahden päivän kisareissu meille ja en osannut päätellä, miten Maco jaksaisi hypätä kaksi päivää putkeen. Luokat olivat korkeudeltaan 110cm-tasolla, molemmat avoimia luokkia. Alunperin meillä oli osallistuminen sunnuntain joukkuehallimestaruuteen, mutta yksi joukkueemme jäsen sairastui, joten jouduimme jättäytymään leikistä pois. Se ei ei lopulta haitannut, sillä sain nukkua sunnuntaina pidempään aamuluokan vaihtuessa iltapäiväluokaksi! Lauantaina mun luokka alkoi viiden aikaan iltapäivällä, joten ehdin hyvin purkaa varusteet karsinan eteen, vaihtaa omat varusteet, laittaa hevosen kuntoon ja palloilla silti liian aikaisin ennen omaa starttiani ihmetellen kisapaikan menoa.

Oli muuten ihanaa päästä pitkästä aikaa kisavilinän keskelle ihan kunnon viikonloppureissulle! Paikalla kun oli todella paljon tuttuja niin kisaajina, hoitajina kuin ihan toimihenkilöinä. Tuli ihan vanhat ajat mieleen, kun olin parhaimmillaan kymmenen kertaa vuodessa koko viikonlopun ajan töissä kisoissa joko hevosen kanssa tai ilman. Tällä kertaa en siis ollut töissä, mutta auttelin lauantai-illalla radanrakennuksen kanssa ja illallistin sitten myöhemmin koko porukan kanssa kuulumisia vaihdellen.

Lauantain luokka ratsastettiin arvostelulla 367.1 eli kahdessa vaiheessa siten, että ensimmäisessä vaiheessa normaalin arvostelun lisänä oli taitoarvostelu. Tuon perusteella jaettiin samalla paikkoja HIHSin Amateur Tourille niin, että 12 parasta ratsukkoa sai paikan. En ajatellut koko taitoarvostelua sen kummemmin, sillä en ollut hakenut paikkaa HIHSiin, enkä sen vuoksi tarvinnut stressata karsintapaikoista. Itse luokan rata oli aika simppeli, mutta itseäni mietitytti eniten sarjalta oleva suhteutettu linja yksittäiselle pystylle. Linjat kun tuppaavat jäämään lyhyiksi, jos hevonen juoksee pitkänä pidätteitä vastaan. Samaan syssyyn nuo Ypäjä-hallin kaarteet olivat pohjastaan aikamoista perunapeltoa, joten kaarteista sai edetä ihan reippaasti päästäkseen esteille asti perille.






Erika auttoi mua molempina päivinä verryttelyssä esteillä. Koska Ypäjä-hallin verryttelyyn sai mennä vasta kahdeksan ratsukkoa ennen valmistautumisvuoroa, kävin molempina päivinä verryttelemässä ulkokentällä sileällä hyvän tovin. Maco oli todella menossa, joten tein sen kanssa huolellista verryttelyä siirtymisten, avotaivutusten ja temponvaihteluiden avulla. Kun hevonen on todella menossa ja alkaa painamaan kädelle, pitäisi itse pyrkiä olemaan entistä nopeampi. Joku teistä antoikin mulle hyvän neuvon aikanaan, että kannattaa ratsastaa neljä askelta laukkaa ja siirtyä käyntiin, nostaa laukka neljän askeleen jälkeen ja jatkaa tätä samalla kaavalla eteenpäin. Tällä tavalla saa sekä hevosen, että ratsastajan nopeasti hereille, sillä hevonen alkaa odottamaan ratsastajan apuja ja toisaalta myös ratsastaja muistaa ratsastaa, eikä ajelehtia!

Lauantain radalla ei ollut omasta mielestäni kyllä juuri mitään positiivista sanottavaa, koska ratsastin niin kamalan huonosti. Ensimmäisestä esteestä asto olin vähän alitempossa, mutta se parani loppurataa kohden paikoitellen - joskin välillä pakka hajosi esimerkiksi ristilaukkojen takia. En saanut Macoa tarpeeksi hyvin pohkeen ja ohjan väliin verryttelyssä, mikä heijastui radalla heti epätasaisuutena. Suurin virhe taisi olla viidennen esteen kohdalla, kun ajauduin hieman liian isoon askeleeseen ja sallivan istunnan sijaan ratsastin eteen kohti estettä, jonka jälkeen Maco jäi vahvaksi esteen jälkeen. En saanut vaihdettua ristilaukkaa pois ennen kaarretta, joten tulimme vähän rytmittömästi sarjalle. Ajauduimme sarjalle hieman lähelle, joten ratsastin voimakkaasti eteen, minkä jälkeen olinkin ongelmissa suhteutetulla välillä kohti pystyä. En saanut pidätettä läpi, joten tulimme liian lähelle ja sieltä tarttui puomi mukaan tuoden neljä virhepistettä tulokseen ja kaksi miinuspistettä taitoarvosteluun.

Radan jälkeen olin todella pettynyt omaan tekemiseeni, mutta toisaalta iloinen siitä, että Maco oli niin fiksu ja osoittautui jälleen järkeväksi tapaukseksi mennessään jokaisen esteen ilman kummallisuuksia. Lähdin viemään hevosen talliin loppuanalyysien jälkeen, pesin sen ja heitin kamppeet odottamaan putsausta lähtien samantien auttamaan radan rakennuksessa takaisin Opistohallille. Onni on muuten mukana ollut auto, sillä tuolla tulee ravattua koko ajan paikasta toiseen milloin minkäkin asian takia. Jos autoa ei olisi, kertyisi matkaa välimatkojen takia kymmeniä kilometrejä päivässä.







Saimme radan rakennettua hyvissä ajoin valmiiksi, sillä luokat loppuivat jo seitsemän aikoihin lauantaina. Radan rakennuksen yhteydessä näin luokassani taitoarvostelutuomarina toiminutta ihmistä ja valitin, miten huonosti ratsastin. Mun käskettiin vain olemaan hiljaa, koska olin kuulemma tehnyt siistin suorituksen. Kyllähän se vähän lohdutti! Kesken kaiken sain kansliasta viestiä, että tulenko hakemaan palkintoani. Hetken mietin, että mitähän ihmeen palkintoa mun pitäisi hakea, mutta nopeasti selvisi, että olin ollut taitoarvostelun perusteella luokassa sijalla seitsemän. Oho! Ilman tuota puomia olisin ollut viides, koska puomista tuli heti kaksi miinuspistettä tuloksiin. Saatiin siis palkintona ruusuke ja lippuja HIHSiin, mikä oli kyllä hauska lisä iltaan. En tosiaan olisi uskonut, että tuolla mun ratsastuksella olisi saanut taitoarvostelusijoituksen!

Illalla putsasin vielä kaikki varusteeni ja hoidin hevosen loppuun, jonka jälkeen kävimme syömässä porukalla ja ruokin Macon vielä yötä vasten vaihtaen samalla sen loimen. Seuraavana aamuna sain nukkua pidempään, kun naapurikarsinamme ihmiset ruokkivat Macon ystävällisesti. Sunnuntaina heräsinkin siis pirteänä, kävin kävelyttämässä Macoa, siivosin sen karsinan ja autoin Erikaa laittamaan hänen hevostaan kuntoon nuorten hevosten luokassa. Kävinpä mä jopa ostamassa hevostarvikeliikkeestä letityskuminauhoja, koska päätin letittää Macon päivän starttia varten. Päivän aikana päätimme myös, että paikalla muuten ollut Vilma liittyi seuraani ja sainkin loppupäiväksi apukäden ja kuvaajan.

Sunnuntain luokka oli jo paljon parempi oman ratsastukseni osalta, vaikka sillekin radalle mahtui yksi varsinainen moka. Aloitin taas hieman alitempossa, mutta itse kömmähdys oli esteiden kuusi ja seitsemän välissä. Kyseinen linja rakennettu siten, että sinne sai tehdä ihan sujuvan välin, mutta mä jäin nyppimään siihen yhden laukka-askeleen enemmän. Meille tuli iso hyppy kuudennelle okserille, joten luulin välin jäävän auttamattoman lyhyeksi ja jäin roikkumaan ohjissa liiankin kanssa. Onneksi pääsimme toiseen vaiheeseen, jossa pääsin korjaamaan linjan kertaalleen ja se sujui silloin ongelmitta. Toisessa vaiheessa meillä tuli isompi hyppy esteelle numero 10, joten sen jälkeinen kaarre oli kyllä ihan kamalan luokattoman huonosti ratsastettu, mutta muuten homma oli jo paljon sujuvampaa.
 




Linkki videoon (ääniraidalliset kisavideot)

Tuloksena toisen päivän luokasta oli puhdas rata molemmista vaiheista. Tällä radalla jäimme odottelemaan mahdollista sijoitusta, joten lähdimme kahluupaikalle yrittämään kahlausta. Maco oli eri mieltä ja vaikka meillä oli kolmekin vetohevosta, ei pikkuhevonen uskaltanut mennä lähellekään vettä. En halunnut ruveta tappelemaan sen kanssa, koska se yritti kertaalleen hypähtää pystyynkin. Pitää joskus paremmalla ajalla tulla kokeilemaan onnea tuon suhteen uudelleen taluttajan kanssa, ehkä se uskaltaa mennä veteen sitten. Lopulta pääsimme palkintojenjakoon, sillä olimme sijalla viisi lopputuloksissa. Kaksi rusettia siis kotiintuomisina, vaikka ensimmäinen rata ei kyllä olisi sitä ehkä omasta mielestäni ansainnut.

Kotiin pääsimme lähtemään vasta pitkälti viiden jälkeen, kun olimme putsanneet varusteet, hoitaneet hevosen, pakanneet muut kamppeet ja saaneet hommat muutenkin kasaan. Kotona jäljellä oli varusteiden purkaminen, hevosen huolto ja tietysti trailerin siirto. Huomasimme, ettemme olleet syöneet koko päivänä mitään aamupalan jälkeen, eikä matkalla sattunut yhtään ruokapaikkaa tyhmien reittivalintojen takia. Tallilla söimmekin siis pullat, jotka tallikaverimme oli tuonut yhteiseen jakoon. Kylläpä maistui! Maanantaina eli kisoja seuranneena päivänä Maco sai juoksutuspäivän ja tänään ratsastan sen läpi, huomenna ruuna saa viettää ansaitusti vapaata. Seuraavat kisat meillä on varmaan ensi viikolla Ainossa, mutta se varmistuu myöhemmin.

Olitko sä Ypäjällä kisaamassa tai katsomassa? :)


Lue lisää

lauantai 23. syyskuuta 2017

#903: Miksi juuri Marocco?

Multa on toivottu vaikka ja kuinka pitkään postausta siitä, miten päädyin ostamaan Macon. En kirjoittanut tästä koskaan varsinaista omaa postaustaan, sillä uuden hevosen saapumisen aikaan tekemistä tosiaan riitti töiden ja opiskelujen osalta, enkä halunnut tuhlata koneella istumiseen yhtään ylimääräistä aikaa. Toisaalta koko hevosen hankintaprosessi oli niin muualta kuin mun käsistä ohjattua, etten edes lopulta juuri vaikuttanut oman hevoseni valintaan. Mutta nyt on aika sukeltaa hetkeksi ajassa taaksepäin ja palata viime toukokuuhun, kun uuden hevosen hankinta tuli ajankohtaiseksi.

Alunperin mun suunnitelmana oli ostaa uusi hevonen jo talven aikana, mahdollisesti jopa helmikuun puolella. Suunnitelmat muuttuivat kuitenkin matkan varrella moneen otteeseen, sillä halusin pitää Champin pidempään treenissä Saksassa. Lopulta sovimme, että tulisin toukokuun alussa katsomaan mahdollisia hevosehdokkaita Saksaan Niken luokse. Mietimme päiviä, joiden joukosta saimme sovittua sopivimmat - sitten otin töistä vapaata, pakkasin kamppeet kasaan ja lensin Lontoon kautta Saksaan pariksi päiväksi. Mukana mulla oli tavallisen vaatekerran lisäksi ratsastuskamppeet, sillä tarkoituksena oli tosiaan ratsastaa hevosia yhden päivän ajan kokeilumielessä.

Koska reissusta on jo aikaa, en valitettavasti muista päiviä, jolloin oli paikan päällä. Sen tarkemmin en enää muista myöskään kokeiltujen hevosten määrää, enkä sitä voi mistään tarkastaa, sillä olen tällä hetkellä Ypäjällä viettämässä Macon kanssa kisaviikonloppua. Mutta ei anneta tämän häiritä! Joka tapauksessa pääsin perille Saksaan pitkän matkan kautta loppuiltapäivästä, jonka jälkeen yksi tallin työntekijöistä haki mut Hampurista ja suuntasimme suoraan Niclaksen tallille. Siellä pääsin tietysti heti ensimmäisenä moikkaamaan Champia, jonka kanssa lähdimme maastoilemaan oikein pitkän kaavan mukaan. Olin maastossa yksin, enkä olisi voinut nauttia enempää elämästä sillä hetkellä. Muistan, miten kello lähenteli jo seitsemää, eikä mistään kuulunut muuta ääntä kuin metsässä kaikuva linnunlaulu. Ja se linnunlaulu on todellakin kuulemisen arvoista, sillä noissa metsissä ääni on uskomaton! Laitoin siitä aikanaan videon Instagramiin, jonka voitte katsoa alempaa.

Maroccon myyntikuvat
Näissä se on siis viisivuotias!
Kuva, kun olin Champin kanssa maastossa toukokuussa :)
Seuraavana aamuna starttasimme hevosauton Niclaksen kanssa kello seitsemältä, sillä veimme samalla matkalla erään tamman tallille, johon olimme menossa kokeilemaan hevosia. Matka kesti kolmisen tuntia ruuhkien vuoksi, joten ehdimme jutella hyvin siitä, millaista hevosta meidän kannattaisi juuri mulle tässä tilanteessa etsiä. Olin valmistautunut hankkimaan hevosen tietystä budjetista, jolloin tiesin, että kyseessä olisi todennäköisesti hyvinkin nuori hevonen. Opiskelijana en kokenut, että mun olisi viisasta laittaa hevoseen liikaa rahaa - sitoohan se lopulta pitkälle ajalle ihan jokaisen. En ollut saanut näistä kokeilemistamme hevosista aiemmin videoita yhtä hevosta lukuunottamatta, mutta odotin kyllä paljon.

Saavuimme Hof Sosathin tallille perille ennen puoltapäivää, jonka jälkeen siirryin melko nopeasti maneesiin seuraamaan ensimmäisen hevosen ratsastusta. En ollut uskoa silmiäni, sillä tuo talli oli todella hieno! Okei, se on yksi Saksan merkittävimmistä hevoskasvatuksen keskuksista, josta tulee monia upeita oreja ja suoritushevosia. Siltikään en ollut osannut varautua vastaavaan näkyyn, saati ymmärtänyt ratsastavani noin hienoissa puitteissa. Hassua! Jo pelkästään maneesin yhteyteen rakennetussa olohuoneessa oli viimeisen päälle tehdyt ruokailutilat, baaritiskit ja esimerkiksi hevosenpää-patsaita. 

Mulle esiteltiin yhteensä muistaakseni noin vajaa kymmenen hevosta. En siis muista määrää tarkalleen, mutta joka tapauksessa määrä oli alle kymmenen, mutta enemmän kuin kuusi. Hevoset olivat iältään viidestä seitsemään vuotta ja niillä kaikilla oli hypätty, mutta niistä kaikki eivät vielä olleet kisanneet ratsastajan kanssa esteluokissa. Jokainen hevonen esitettiin mulle ensin tallin oman ratsastajan toimesta, jonka jälkeen Nikke laittoi mut kyytiin. Kokeilin jokaisen hevosen kanssa käynnin, ravin ja laukan, muutaman laukanvaihdon ja jotain temponvaihteluita. Yhden hevosen kanssa en edes lähtenyt hyppäämään, sillä vaikka se vaikutti kovin hienolta, yritti se temppuilla laukannostossa. Mä olisin todennäköisesti itse jatkanut koeratsastusta, mutta Nikke sanoi samantien, ettei mun pidä ratsastaa sillä hevosella enempää. Olimme etsimässä mulle "easy going" -hevosta (en keksi tälle mitään järkevää suomennosta), joten sen ei todellakaan tarvinnut temppuilla koeratsastuksessa.

Nämä kuvat ovat Hof Sosatheilta, jossa kävin kokeilemassa hevosia. Ne ovat olleet esillä blogissani aiemminkin, mutta koska olen tosiaan täällä Ypäjällä, ei mulla ole uusia kuvia mukana :)



Juuri Macon ratsastusta ennen pidimme pienen tauon. Kävelimme Niken kanssa talleja läpi, jolloin Nikke valitsi mulle uusia hevosia kokeiltavaksi. Tilanne oli absurdi: kävelimme tallin käytävällä ja Nikke luki karsinan ovikylteistä hevosen syntymävuoden, suvun ja sukupuolen. Jos hevonen näytti paperilla hyvältä, kurkkasi hän karsinaan katsoakseen hevosen ulkonäköä. Kun olimme käyneet kierroksen loppuun, luetteli Nikke tallin henkilökunnalle ne hevoset, jotka halusimme vielä kokeilla. Mulla ei ollut edelleenkään pienintä aavistusta, mitä hevoset olisivat tulossa kokeiltavaksi, mutta se ei haitannut yhtään. Olin oikeasti todella kiitollinen siitä, että mulla oli mukana ammattilainen, joka tiesi, millaisen hevosen tarvitsisin ja mitä olimme etsimässä.

Aikanaan kirjoitin blogiini siitä, kun näin Champin sen koeratsastuksessa ensimmäistä kertaa. Ruuna herätti heti mielenkiintoni erikoisella päämerkillään ja komeudellaan, mutta se näytti lisäksi todella kivalta myös ratsastaa. Ja se hyppäsi todella hyvin! Macon suhteen voidaan sanoa vähän samaa, sillä se oli ehdottomasti yksi kauneimmista hevosista, joita kokeilin. Eihän se ollut mitenkään spesiaali esimerkiksi merkkiensä suhteen, mutta jokin siinä hevosessa kiehtoi muita enemmän. Itse näyttöratsastuksessa ruuna näytti olevan vähän villi, sillä se koikkelehti innoissaan hyppäämisen makuun päästyään ja selkeästi nautti siitä, mitä oli tekemässä. Nikke totesikin, että ruunalla ei oltu taidettu hypätä hetkeen.

Näyttöratsastaja ei mennyt Macolla pitkään, sillä Nikke halusi mut hevosen selkään yllättävän nopeasti. Olin hypännyt alle jo monta hevosta, joten mulla oli hieman varmempi olo itsellänikin. Hyvän fiiliksen oli tuonut myös se, että heti ensimmäisen hevosen kohdalla oli esteet nostettu 120cm korkeudelle, enkä silti ollut onnistunut pilaamaan lähestymisiä. Ja tuo ensimmäinenkin hevonen vaikutti todella kivalta ja olisinkin voinut ostaa sen yhtä lailla. Tilanne oli siis se, etten enää panikoinut sitä, etteikö reissulta löytyisi jokin kiva hevonen mahdollisina kotiintuomisina. Kun ei ole paineita saavuttaa mitään, sujuu homma yleensä paljon rennommin!

Henkilön Aada Lätti (@aadalatti) jakama julkaisu
Niinpä kiipesinkin Macon kyytiin. Pakko sanoa, että ruuna ei ollut todellakaan mikään maailman ihanin ratsastaa sileällä. Se oli aika tahmea suustaan, eikä meinannut ottaa pidätteitäni kunnolla läpi. Liikkuihan se niska nyökyssä, mutta muoto oli juuri tasan se tietty, eikä se siitä muuttunut suuntaan tai toiseen. Nikke totesi, että mun tulisi antaa sen olla nyt mitä on eli vähän pitkä ja matala, mutta sellaisessa muodossa, mikä siinä tilanteessa oli sille hevoselle helpoin. Koeratsastuksessahan ylipäänsä ei pysty juuri muuttamaan hevosta, ainakaan tällaisen meikäläisen olemattomilla taidoilla muutaman kierroksen aikana. Sen sijaan Nikke muutti mun ratsastusta ja käski mun laukata eteen kunnolla, jotta hevosen saisi paremmin pohkeen eteen. Jos tuntui, että Maco oli vahva ja lähti puremaan kuolaimeen kiinni ennen estettä, olin tehnyt virheen jo kauan ennen lähestymistä jäädessäni ratsastamaan liikaa kädellä taaksepäin. Kun sain hevosen kunnolla eteen, loppui myös vetäminen esteille. 

Macon kanssa pääsimme tekemään hyppyjä pystyllä ja okserilla reilun 120cm korkeudelle asti, jonka jälkeen ravasin sillä loppuravit ja luovutin sen hoitajalleen. Tuon jälkeen taisin kokeilla vielä muutamia hevosia, joista viimeinen oli varsinainen sähikäinen: menin ilman kannuksia ja raippaa, mutta hevonen oli silti tuli hännän alla. Se oli kyllä todella rehellinen ja kiva estetamma, jonka kanssa hyppäsin myös isompia esteitä samalla korkeudella, mitä Macon ja sen ensimmäisen kokeiltavan kanssa. Tuo tamma oli kuitenkin aika pieni ja siro, eikä lopulta yhtään mun tyylinen. Kiva kylläkin, sillä oli kisattu isompiakin luokkia.

Hevosten ratsastuksen jälkeen menimme maneesin olohuoneen ruokailutilaan syömään lounasta, jonka tallin väki meille tarjosi. Nikke ja tallin omistaja juttelivat saksaksi lähes koko ruokailun ajan ja näin kieltä ymmärtämättömänä lähinnä selailin tallin orikuvastoa ja yritin miettiä, puhuvatko he kenties jostain hevosesta, jota olimme kokeilleet. Kun ruokailu oli saatu valmiiksi, tsekkasimme vielä pari muuta asiaa ja lähdimme sitten takaisin kolmen tunnin paluumatkalle. Autossa tehtiinkin sitten ne isoimmat päätökset eli keskusteltiin siitä, mikä näistä hevosista mahdollisesti olisi mulle se paras. Nikke koki, että ensimmäinen kokeilemani hevonen sekä Maco olivat ne, joista valinta kannattaisi tässä tapauksessa tehdä - aivan kuten itsekin ajattelin. Kysyin Nikeltä suoraa mielipidettä siihen, kumman hän valitsisi ja tässä kohden nuoli osoitti Macon suuntaan. Se oli enemmän urheiluhevonen, nimenomaan kilpaurheilua ajatellen. Toisen kanssa olisin ehkä päässyt "heti" isompiin luokkiin, mutta siinä ei ollut samalla tavalla sitä voimaa ja laatua, mitä Macosta löytyy. Toki tuo toinen hevonen oli sekin hieno ja muistaakseni vasta kuusivuotias, mutta se oli hieman raskaampi rakenteeltaan. 

Macon ensimmäinen viikko Suomessa!


Tallille palattuamme soitin äidilleni, isäpuolelleni ja isälleni sekä monille ystävilleni. Juttelimme siitä, mikä olisi tässä tilanteessa paras ratkaisu. Nuo meidän suosikkihevoset olivat paljon omaa budjettiani kalliimpia, mutta toisaalta koin, etten halunnut palata takaisin siihen budjettiin, jonka olin itselleni aluksi asettanut. Ilta oli mulle aika rankka, sillä jouduin punnitsemaan sen välillä, halusinko ostaa uuden hevosen ja asettaa itseni siihen kiinni niin sanotusti koko elämältäni vai kenties tehdä jotain ihan muuta, kuten matkustella, shoppailla ja viettää rentoa elämää ilman sen kummempia velvotteita hevosten suuntaan. Tässä kohden olisin myös todennäköisesti lopettanut tavoitteellisen ratsastuksen, sillä en kokenut, että mulla riittäisi motivaatio harrastaa lajia tavoitteellisesti seitsemänä päivänä viikossa ilman sitä omaa hevosta, josta saisin päättää kaiken itse.

Sain monia hyviä neuvoja. Äitini oli se, joka halusi tuoda esiin myös ne riskit, joita uuden hevosen hankkimiseen sisältyi. Hän halusi, että tajusin myös ne vaihtoehdot, joita olisi tarjolla ilman oman hevosen hankkimista. Lähes kaikki muut totesivat, että jos hevosen hankkiminen on mahdollista nyt, kannattaa se ehdottomasti tehdä. Hevosen voi myydä pois myöhemmin, jos siltä tuntuu. Samalla oli tiedostettava se, että mikäli mä en pystyisi pitämään hevosta taloudelliselta kannalta syystä tai toisesta, olisi mun oltava valmis luopumaan siitä. Päätin, että ratsastus on se, mitä haluan elämälläni nyt opintojen ja töiden lisäksi tehdä, sillä ehdin varmasti matkustelemaan vanhemmallakin iällä, jolloin ratsastus ei välttämättä enää ole se aktiivisin liikuntamuotoni elämässä. Eihän sitä tästä maailmasta koskaan tiedä!

Seuraavana aamuna herättyäni tiestin, että halusin ostaa juuri Macon. Lähdin lentokentälle ja lensin Prahan kautta Suomeen, jonka jälkeen menimme porukoideni luokse tekemään laskelmia siitä, millaiselta rahatilanteeni näytti. Kirjoitin paperille jokaisen menon ja tulon, jota mulla oli. Sen jälkeen alkoikin rumba itse hevosen hankkimiseen liittyen, sillä äitini halusi jutella asiasta vielä erikseen Niclaksen kanssa. He soittelivat toisilleen, jonka jälkeen sovimme eläinlääkärin tekemästä ostotarkastuksesta. Tarkastus tehtiin muistaakseni toukokuun loppupuolella, jonka jälkeen lähetin saamani kuvat eläinlääkärille Suomessa, joka tsekkasi kuvat vielä kertaalleen verraten niitä samalla vanhoihin kuviin, jotka oli kuvattu Macosta kaksi vuotta aiemmin sen ollessa viisivuotias. Olin piknikillä työpäivän päätteeksi Erikan kanssa, kun sain tulokset eläinlääkäriltä ostotarkastuksesta. Juttelin puhelimessa hänen kanssaan ja kun hänen hyväksyvä päätöksensä tuli, en voinut olla iloisempi. Ja samalla toki myös vähän peloissani, olihan kyseessä ensimmäinen oikeasti oma hevoseni, joka tulisi nimiini. Champ oli toki käytännössä omani, mutta sen omistivat virallisesti äitini sekä isäpuoleni.

Ja tässä Maco tänään Ypäjällä <3
Ja niin siinä sitten kävi, että kesäkuun ensimmäisellä viikolla Suomeen saapui kimo ruuna, joka tunnetaan nykyään nimellä Maco tai Makkara. Siitä on tullut kovin tärkeä hevonen mulle, vaikka yhteistä taivalta on takana vasta kolmisen kuukautta. Toisaalta aika on myös mennyt nopeasti ja musta tuntuukin siltä kuin tuo hevonen olisi ollut mulla niin sanotusti aina. Se on täyttänyt loistavasti Champin jättämää tyhjiötä, vaikkei toki koskaan tule korvaamaan omalla tavallaan ainutlaatuista Pämppistä. Pämppikselle kuuluu muuten nykyään hyvää, sillä se asuu Suomessa eräässä savolaisessa hevoskoulussa toimien ratsastuksenohjaajien opetusmestarina. Saan siitä lähes päivittäin kuvia tai videoita koulun oppilailta, mikä on ollut todella hauskaa. Se on ihan yhtä hassu ja pirteä itsensä kuin täältä yhdeksän kuukautta sitten Saksaan lähtiessään, joten olen todella onnellinen sen puolesta. Kaikista parasta tässä on se, että mikäli Pämppis nyt jää kyseiseen paikkaan lopullisesti, pystyn käymään moikkaamassa sitä vieraillessani mummolassani. Mikäs sen parempaa!

Mutta se tästä höpöttelystä, mä rupean nyt nukkumaan. Huominen on jälleen kisapäivä ja yritän vihdoin saada nukuttua edes sen verran, etten toivoisi koko päivän ajan pääseväni sänkyyn lepuuttamaan silmiäni. On vähän surullista, että päivän paras kohta on oikeasti se lämmin ja pehmeä sänky! Ei toki, pientä liioittelua ilmassa, mutta siltä se välillä tuntuu liian väsymyksen yllättäessä. Mä en ollut tyytyväinen tämän päivän suoritukseeni meidän 110cm luokassa, mutta saimme silti tyyliarvostelun perusteella sijoituksen seitsemän, joka toi meille ruusukkeen kotiintuomisina. Huomenna hyppäänkin pelkästään avoimen luokan, sillä meidän hallimestaruusjoukkueen jäsen sairastui, minkä takia emme saa joukkuetta kasaan. Eipä näille voi mitään, ensi vuonna sitten uudelleen :)

Kysy ihmeessä, jos jokin asia jäi vielä mietityttämään Macon hankintaan liittyen!
Lue lisää

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

#902: Hallikausi käyntiin, maneesilla tai ilman

Eilen palasin jälleen syvimmän olemukseni äärelle, kun kaivoin kaapin pohjalta pölyttymässä olleet klippausvaatteeni esiin. Monet varmasti muistavat, miten intohimoinen klippaaja olen aikanaan ollut: Champ pääsi klipperin käsiteltäväksi vuoden ympäri, parhaimmillaan kerran kuukaudessa. Aloinkin tätä operaatiota miettiessäni laskemaan, milloin olen viimeksi klipperiini koskenut. Siitä on tainnut kulua pitkälti kymmenen kuukautta, joten oli jo aikakin!

Todellisuudessahan mä vihaan klippaamista. Se on niin kauhean pitkäveteistä puuhaa, johon menee aikaa ja jonka jälkeen koko kroppa on täynnä kutittavia hevosen karvoja. Vaatteina on pakko käyttää ihan erillisiä klippausvermeitä, sillä noita samoja kuteita ei pysty käyttämään sen jälkeen missään muualla ennen huolellista pesua - jos edes sen jälkeenkään. Ei siis ihme, että olin vältellyt klippaamista tähän asti koko kesän yli Macon kohdalla. Mutta joskushan se oli pakko tehdä ja se sauma osui tähän, onhan loppuviikosta edessä kisaviikonloppu Ypäjällä. Vaikka klippaus onkin ikävää puuhaa, en silti voi sitä olla tekemättä, sillä lopputulos miellyttää omaa silmääni ihan valtavan paljon. Mikään ei ole niin kivan näköistä kuin siisti hevonen. 

Maco yllätti jälleen järkevyydellään, sillä sain klipata sen ilman rauhoitusta, huulipuristinta tai yhtäkään apukättä ihan kavioista korviin asti. Toki korvien sisäpuoli jäi klippaamatta ihan kilpailusääntöjenkin vuoksi, mutta otsa, silmien ympärykset ja korvien siistiminen onnistui ongelmitta niin isolla kuin pienemmälläkin klipperillä. Vaikka Maco on todella kiltti käsitellä, olin kuitenkin varautunut mahdollisuuteen pienistä erimielisyyksistä klippaamisen kanssa. Näitä ei siis kuitenkaan vastaan tullut, vaan ruuna seisoi tatin lailla koko sen vajaan kolmen tunnin ajan, kun sitä harjasin, klippasin ja lopuksi vielä siistin harjan sekä hännän. 

Tässä postauksessa on nyt paljon kännykkä- ja kamerakuvia menneiltä viikoilta! Tässä ollaan Ainossa kisoissa elokuussa.
Saatiin rusettikin siltä reissulta!
Eilen klipatun hevosen kanssa kevyt treeni kotona :)
Ja vähän erilaista treeniä.. :D
Nyt mulla onkin asteen verran vaaleampi hevonen! Olin tästä huomiosta hämmentynyt, sillä olisin odottanut Macon tummuvan klippaamisen myötä. Kimoja hevosia kun ei ole aiemmin tullut omistettua, niin en osannut aavistaa pohjavärin lopulta olevan enemmän vaalea kuin tumma. Ja ne tummat kohdat kun muuttuvat enemmän harmaiksi klippauksen jälkeen, se olisi toki pitänyt tajuta jo etukäteen. Niin tai näin, on tuo nyt paljon siistimpi kuin ennen klippausta. Harmikseni klippaaminen tarkoittaa vähän ahkerampaa loimitusta myös tallissa, sillä ainakin täällä päin Suomea yöt ovat jo oikeasti kylmiä, eikä tallissa ole alkuillasta enää ollenkaan lämmin hevosten ollessa vielä ulkona. Meillä monet ovat loimittaneet öisinkin jo hyvän aikaa sitten, mutta Maco sai olla pitkään tallissa nakuna tai pelkkä ohut puuvillaloimi päällään. Nyt pitääkin miettiä, onko esimerkiksi 50 grammainen tallitoppis sopiva vaihtoehto. Kokeilemallahan se selviää, sillä tuon hevosen loimitusta ei ole aiemmin tullut kokeiltua. Champpia sai loimittaa ihan reilulla kädellä varsinkin talvisin, sillä se ei hikoillut paksussakaan loimessa. 

Hevosen hyvästä käytöksestä puheenollen! Olimme sunnuntaina aloittamassa hallikauden ihan vain treenien muodossa Stall Solbackassa, sillä tällä viikolla hypätään hallissa kauden ensimmäiset hallikilpailut. Meidän maneesimme on edelleen remontissa, joten en ole päässyt ratsastamaan hallissa kertaakaan. Macon kanssa olen hypännyt hallissa kerran, sekin Saksassa hevoskokeilujen yhteydessä. Ei siis liene ihme, että halusin suunnata halliin treenaamaan kertaalleen viimeisten ulkokisojen sijaan. Tuleehan noita aluemestaruuksia myöhemminkin!

Maco on osoittautunut kotona todella lungiksi kaveriksi, mutta kisapaikoille mentäessä se herää ihan eri tavalla eloon. Vaikka se on kotonakin löytänyt hieman luonnetta ja niin sanotusti puhjennut eloon, on se silti ihan eri hevonen vieraille maille saapuessaan. Sunnuntaina se taas huomattiin, sillä heti treenipaikalle parkkeerattuamme aloitti rakas nelijalkaiseni varsinaisen show'n. Se ei malta ollenkaan seistä paikallaan, vaan pyörii ja hyörii ihmisen ympärillä minkä ehtii. Mä en siedä tuollaista käytöstä ollenkaan, joten mun mielestä hevosta saa ja pitääkin komentaa kunnolla, mutta reilusti noissa tilanteissa. Jos narun päässä on joku muu kuin minä, ei komennus välttämättä tapahdu yhtä jämäkästi, mikä johtaa siihen, ettei Maco kuuntele narun päässä olevaa ihmistä juuri ollenkaan. Tämän takia en voi antaa ruunaa pideltäväksi esimerkiksi vanhemmilleni, sillä he eivät ole hevosihmisiä, eivätkä siksi osaa toimia noissa tilanteissa oikein. Champin kanssahan homma oli helppoa, se seisoi niin nätisti paikasta riippumatta ja toimi kuin ihmisen mieli.

Nämä neljä kuvaa ovat elokuun lopun kisoista, kun menin 110cm ja 120cm. Jälkimmäisestä luokasta ei harmillisesti kuvia sattunut osumaan kohdalle!



Eikä Macokaan missään nimessä ilkeä ole. Se ei vaan malttaisi seistä aluksi yhtään. Kun se saa kävellä, on kaikki enemmän kuin hyvin - mitä nyt kavereiden perään huutaminen lisänä. Ja kun ensimmäinen kisastartti tai treeni on ohi, rauhoittuu ruuna kokonaan, jonka jälkeen sen voi lykätä kenen tahansa pideltäväksi. Uskon, että tuokin piirre muuttuu ajan myötä siten, ettei Maco olisi alussa niin valtavasti menossa. Tai voihan toki olla, ettei tuo häsläys lopu koskaan, mutta toivossa on hyvä elää ;)

Itse sunnuntain treeni meni ihan kivasti. Meillä oli takana kolmen viikon hyppytauko, sillä edellisen kerran hyppäsin juurikin samalla tallilla ulkokisoissa 110cm ja 120cm -luokat. Tauko näkyi selvästi omassa tekemisessäni ja hevosen valtavassa innostuneisuudessa, mutta toisaalta asiaan vaikutti myös siirtyminen neljän seinän sisälle halliin. En voi korostaa, miten pieneltä kaikki tuntui isojen ulkokenttien jälkeen! Esteet tuntuivat tulevan vastaan todella nopeasti, mikä aiheutti pientä ongelmaa isolaukkaisen hevosen kanssa. Varsinkin, kun se hevonen ei ollut niin hyvin paketissa, mitä tehtävät olisivat täydellisen onnistumisen kannalta vaatineet. 

Aloitimme treenin ihan puhtaasti kisaverryttelymielessä tullen pystyä ja okseria yksittäisinä esteinä. Sen jälkeen teimme radan kertaalleen pienellä korkeudella, jotta saimme mulle jonkun mielikuvan siitä, miten rata pitäisi ratsastaa. Kun olimme kokeilleet onneamme kertaalleen, nostettiin esteet noin 110cm korkeudelle siten, että osa esteitä oli tätä isompia ja muutama taisi olla reilussa metrissä. Radalla oli paljon hyvää, mutta myös paljon korjattavaa.

SM-kisoissa toimin hetkittäin myös Miran hevosenhoitajana. Tässä ihana Nasu!
Macon kanssa iltalenkillä <3

Linkki videoon (Ääniraidallinen video kisoista 110cm ja 120cm -luokista)


Linkki videoon (Ääniraidallinen video hallikauden avaustreeneistä)

Koska korjattavaa jäi, teimme yksittäisiä linjoja hakeaksemme sujuvuutta ja rytmiä varsinkin kaarteiden ratsastamiseen. Jäin pitämään hevosta kaarteiden läpi vähän turhan pienessä laukassa esteitä kohden, sillä jotenkin alintajuntaisesti ajattelin, että emme tulisi muuten mahtumaan väleihin. Samalla yritin välttää tilannetta, jossa Maco jäi esteiden jälkeen todella vahvaksi ja lähti täysin avuilta siten, etten yksinkertaisesti pystynyt ohjaamaan sitä seuraavalle esteelle. Noissa tilanteissa ratkaisuhan olisi ratsastaa oikeasti eteen sitä isoa laukkaa, mutta sen sijaan tulin pariin otteeseen liian pienessä laukassa esteelle, jonka jälkeen hevonen jäi varmasti vahvaksi. Pariin otteeseen jouduin pysäyttämään Macon esteen jälkeen seinää apuna käyttäen, sillä mulla ei oikeasti riittänyt oma istunta hidastamaan vauhtia tarpeeksi nopeasti. Toistojen kautta tämäkin helpottui ja lopulta saimme tehtyä varsin järkeviä ratkaisuja.

Ihanaa, että Maco on innokas, mutta Champiin verrattuna mulla on vielä ihan valtavasti opittavaa sen ratsastuksessa. Katselin juuri eilen vanhoja estevideoita Champista. Se oli niin helppo ratsastaa lyhyeksi ja tarvittaessa eteen. Mun koko ratsastustyyli esteillä oli täysin erilainen sen kanssa, sillä olin paljon enemmän kiinni hevosessa, nopeampi yläkropastani esteillä ja hieman liian "äkkinäinen". Tuota on niin vaikea kuvailla, mutta Macon kanssa olen löytänyt sitä tyyliä, joka olisi pitänyt olla alusta asti myös Champin kanssa, jotta ruuna olisi pystynyt hyppäämään rentona ja positiivisella asenteella. En toki mitenkään väitä, että olisin nyt jotenkin parempi ratsastaja, mutta ainakin sillä tiellä, mitä kohti mun pitäisi omassa ratsastuksessani päästä. Monilla virheillä höystettynä! Mutta ajan kanssa, eihän tässä muuta voi.

Se kuitenkin ylimääräisestä höpöttelystä! Tänään on mun syntymäpäivä ja täytän huimat 23 vuotta. Toinen jalka melkein haudassa jo, näin mun kaverit sanoivat. Oli ihana herätä aamulla siihen, että yksikin kaverini totesi mulle, että "Aada hei, sä olet muuten ihan kamalan vanha". Kulunut vuosi on kyllä ollut varmasti elämäni paras, sillä olen kokenut ihan valtavasti hienoja asioita: muuttanut, ostanut uuden hevosen, kisannut useammalla hevosella, ratsastanut valtavasti erilaisia hevosia, saanut uuden työpaikan, tavannut ihan mahtavia ihmisiä, saanut paljon vastuuta hevosasioiden ja työasioiden parissa, kirjoittanut kandin, matkustellut kuudessa eri maassa, hankkinut mahtavia uusia ystäviä ja ennen kaikkea viettänyt ihan huippua aikaa vanhojen ja tärkeiden ystävien sekä perheen kanssa. Ei se elämä ole aina ollut helppoa, ei todellakaan, mutta päällimmäisenä tunteena kuluneesta ikävuodesta on kiitollisuus kaikesta. Ja samalla pitänee todeta, että tästä vuodesta tehdään entistä mahtavampi. Se on varmaa!

Ihanaa ja toivottavasti aurinkoista keskiviikkoa just sulle!
Lue lisää

perjantai 15. syyskuuta 2017

#901: Unelmien kisatakki onkin totta

Meissä jokaisessa on omat heikkoutemme, mutta itselläni se on ehdottomasti taipumus pukea päälleni edustustilaisuuksiin mahdollisimman siistiä ja tyylikästä vaatetusta. Tämä pätee paitsi ihan tavalliseen arkipukeutumiseen kuin hevosmaailmaan - varsinkin silloin, kun kotitallilta poistutaan muualle tai kun kotona on vuorossa esimerkiksi valmennus. Tykkään varustaa hevoseni ja itseni siten, että huopa ja korvahuppu sointuvat omiin vaatteisiini. En laita päälle likaisia vaatteita ja pidän varsinkin hevosen varusteet mahdollisimman siisteinä käyttökerrasta toiseen. Huoliteltu ulkonäkö antaa arvostusta myös sille, joka ratsukkoa katselee: oli se sitten kisajärjestäjä tai valmentaja.

Okei, kyllähän me kaikki pukeudutaan välillä niin sanottuihin rönttävaatteisiin tallihommissa. Toisinaan ne ihan tavalliset collegehousut kaikilla likatahroilla käy tallivaatetukseksi paremmin kuin hyvin, mutta yleisesti ottaen edustustilaisuuksissa on mukava panostaa. Vaikka olen yrittänyt tehdä tätä vuodesta toiseen parhaani mukaan, on yksi osa-alue ontunut pahasti. Mulla on ollut kivoja kisapaitoja, ratsastushousuja, pitkähihaisia ja ennen kaikkea uskomattoman kivoja huopia ja huppuja hevosille. Samaan aikaan olen käyttänyt vuodesta toiseen kisatakkia, joka on ollut jo pari vuotta sitten mulle auttamattomasti liian pieni.

Postaus tehty yhteistyössä Just Dressagen ja Lotus Romeon kanssa.

Tässä mulla on päällä Suomi 100 -aiheinen frakki. Rakastuin!


Niin, tätä ongelmaa olen varmasti jo aiemmin valittanut blogini puolella. Sain tämän pitkään ja hartaasti mua palvelleen kisatakkini ostaessani sen ratsastustarvikekaupasta vuosikausia sitten, muistaakseni joskus vuoden 2012 paikkeilla. Takki ei ollut kallis, sillä se kustansi alle 50,00 euroa, mutta se toimi käyttötarkoitukseensa erinomaisesti. Vuodet kuitenkin kuluivat ja mä kasvoin takista ulos ihan kirjaimellisesti. Pelkästään hihojen pituudesta puuttuu harmittavat sentit, eikä hartiaseutu jousta lähes ollenkaan. Voitte kuvitella, miten tukalaa sellaista kisatakkia on ollut käyttää! 

Kyllähän sitä unelmoi uudesta kisatakista. Selasin milloin mitäkin nettisivuja, joissa vastaan tuli toinen toistaan kivempia takkeja, mutta takin hankkiminen kaatui milloin rahan puutteeseen, milloin koon puuttumiseen tai ihan vain aikaansaamattomuuteeni. Entinen valmentajani totesi puoliksi vitsillä, että saisin hankkia uuden kisatakin sitten, kun kisaan 130cm tasolla. Tässä kohden on sanottava, että mä en taida olla tuolla tasolla vielä pitkään, joten uusi takki lienee pakko hankkia sitä ennen.


Tämä frakki oli mallinuken päällä, mutta katsokaa tuota selkäosaa. Aivan ihana yksityiskohta!


Kesän alussa olin taas kerran selaillut takkikauppoja ja lähes tilaamassa ihan kivalta vaikuttavaa takkia, kun istuin autossa matkalla mökillemme. Automatkan aikana Just Dressagen Matilda otti muhun yhteyttä ja kysyi, olisinko kiinnostunut kuulemaan lisää heille myyntiin tulevasta uutuusmerkistä, joka teki kisatakkeja ja -frakkeja niin koulu- kuin esteratsastajille. Jo pelkkä sana "kisatakki" herätti täyden mielenkiintoni edellä mainituista syistä, mutta entistä innokkaammaksi mut teki tieto siitä, että tältä kyseiseltä merkiltä olisi mahdollista saada täysin kustomoitu takki haluamallaan materiaalilla, yksityiskohdilla, väreillä ja mitoilla. Eipä siinä tarvinnut meikäläisen montaa minuuttia miettiä, kun jo googlailin innokkaana uusia takkimahdolisuuksia täysin mulle vieraalta merkiltä.

Nyt Suomeenkin rantautunut kisatakkeja valmistava merkki on nimeltään Lotus Romeo. Merkki on tunnetumpi muualla maailmalla, sillä se on suunnitellut takkeja monille kansainvälisillä kentillä kilpaileville koulu- ja esteratsastajille. Suomessa merkkiä jälleenmyy Espoon Tapiolassa sijaitseva Just Dressage, jonka kanssa olen aiemminkin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi ihan mun ykkössuosikki Alberto Fascianin saappaiden muodossa. Kun sain mahdollisuuden tehdä yhteistyötä uuden kisatakin osalta tutun henkilön ja liikkeen kanssa, ei tätä kuviota tarvinnut kahdesti miettiä.

"Tästä pois vähän.." Keskittyneet ilmeet ;)
Ja tietysti heti someen juttua!
Jokunen viikko sitten toteutimme Just Dressagella sovitushetken, jossa suunnittelimme juuri mulle sopivan ja omaa silmääni miellyttävän takkikokonaisuuden. Pakko sanoa heti alkuun, että tuo suunnittelu oli oikeasti hankalaa, sillä valinnanvaraa oli käytännössä ihan maan ja taivaan väliltä. Omaa luksustaan sovitustilanteeseen toi liiketilassa oleva ylellinen sovitushuone, joka on pyhitetty pitkälti juuri Lotus Romeolle. Tuolla olikin mukava kokeilla takkeja ja samalla ihastua myös frakkeihin. Pohdinpa ääneen, olisiko mun sittenkin vaihdettava kouluratsastukseen ;)

Ihan ensimmäinen asia sovituksessa oli päättää, haluanko takkini materiaalin teknisestä vai tavallisesta kankaasta. Päädyin tekniseen kankaaseen, koska se ei ollut ollenkaan sellaista paksua ja hiostavaa, jollaiseksi tekniset kankaat usein miellän. Seuraava etappi olikin päättää väri, jota haluaisin päälläni kisatilanteissa kantaa. Päädyin valikoitumaan tummansiniseen, mikä ei varmasti yllättänyt ketään teistä lukijoista, saati paikalla olevista henkilöistä. Nykyinenkin kisatakkini kun on sinisävyinen sekin, aivan kuten lähes kaikki hevoseni varusteet nahkakamppeita lukuunottamatta. Samalla valitsin kaikki takissa käytettävät yksityiskohdat aina kauluksen materiaalista, väreistä, muodosta ja tereistä lähtien. Eri värisiä tereitä pystyi lisäämään hihoihin, taskujen reunoihin, olkapäihin.. Lista on loputon! Yhtä lailla nappien värin pystyi valikoimaan mieleisekseen. Aivan, kuten hihojen loppuosan värin ja sen, halusiko selkäosan yhdellä vai kahdella halkiolla. Takkeja on siis 12 mallia, joista jokaisessa voi vaikuttaa eri asioihin. Eli jos haluat takin, jossa on värikäs samettikaulus, valitset tietyn mallin ja muokkaat sitä mieluiseksi. 



Ja hei, nythän puhutaan vasta niistä kisatakeista - frakit kun ovat asia aivan erikseen! Frakeissa valinnanvaraa on ihan valtavasti enemmän, enkä osannut edes painaa mieleeni kaikkea sitä, mitä niihin halutessaan saa. Suurinpana muistikuvana mulla on frakkien helmoissa käytettävät painot, jotta ne eivät heilu hevosen liikkeiden tahdissa. Noita painojakin oli saatavilla joko helmoihin ommeltuina tai vaihtoehtoisesti siten, että koko helmaosuus oli sisäpuolelta nahkaa. Pakko myöntää, että tuollaiset asiat ovat mulle täysin tuntemattomia entuudestaan! Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi siellä kouluradalla se ratsastajan vaatetus pysyy niin nätisti paikoillaan.

Mun takista tuli lopulta hyvin simppeli. Se on tummansininen, jossa on mustat tekotimanttinapit. Takissa on kauluksen reunoissa ja hihojen alaosassa sekä taskujen reunoissa vaaleammansiniset tereet, jotka eivät kuitenkaan ole liian silmiinpistäviä. Valitsimme koon, jossa hartiani mahtuivat takkiin hyvin, jonka jälkeen otimme vyötäröltä pois ylimääräistä kangasta. Takki on todella klassinen ja samalla kaunis, enkä malttaisi odottaa sen saapumista käyttööni. Harmittavasti en taida päästä käyttämään sitä vielä joukkueiden välisissä halli-SM:ssa, mutta eiköhän noita kisoja tule jatkossa eteen ihan yhtä lailla.



Pakollinen somepäivitys, joka sai osaltaan paljon ihastelua. Toi frakki! En malta odottaa omaa takkiani <3
Halusin tehdä takin sovitusprosessista oman postauksensa, sillä näitä Vilman ottamia kuvia tuli todella runsaasti ja niitä on siksi mukava saada esille reilusti ihan tänne teidän silmillekin. Ainakin Instagramin puolella nämä kuvat keräsivät valtaisaa suosiota, joten kuulen mielelläni, millaista kommenttia te annatte tästä uudesta takkimerkistä! Mun omasta takista ei vielä ole kuvamateriaalia, mutta lupaan laittaa siitäkin kuvia esille heti, kun takki tulee kotiin ja pääsee käyttöön. Samalla saatte tietysti paljon lisää infoa itse takeista, niiden hinnoista ja ominaisuuksista. Toki nämä infot löytyvät jo nyt Just Dressagen sivuilta. Mutta kyllähän sitä odottaa, että se oma takki tulisi jo kotiin ja ennen kaikkea käyttöön ;)

Ja hei, kaikille teille lukijoille on heti tässä kohden tarjolla alekoodi! Jos kiinnostuit tutustumaan Lotus Romeon takkeihin tarkemmin, käy tsekkaamassa malleja Just Dressagen sivuilla. Verkkokaupassa koodilla "Lotus" saat -15% alennuksen kaikista Lotus Romeon takeista 16. syyskuuta - 30. syyskuuta välillä

Mitä mieltä sä olet Lotus Romeon takeista?
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat