#782: Kulissien takana

Ratsastus ei mene aina kuin elokuvissa. Tai siis lajityypillisemmin sanottuna kuin Dujarinin maailmanennätysradalla. Oikeastaan se ei mene koskaan niin, jos puhutaan asioista ihan suorilla termeillä. Homman suola taitaakin piillä juuri siinä - täydellisyyttä on kiva tavoitella, vaikkei sinne voi koskaan ylettää. Outoja nuo hevosihmiset.

Internetin ihanalla aikakaudella täydellisyyden tavoittelemisesta on tullut eräänlainen normi. Jos otat itsestäsi kuvan, muokkaat sitä tavalla tai toisella ennen julkaisemista. Kuvaa käännetään, värejä säädellään ja päälle tungetaan filtteri jos toinenkin. Tai jos filtterien käyttö on vielä vierasta, tehdään valinta kuvasta ainakin jollain tasolla: valitaan se paras, juuri edustavin otos itsestä. Ja jos sellaista ei juuri sillä hetkellä ole mahdollista saada, kuvataan hevostarvikeliikkeen myymälää, kädestä löytyvää Starbucksin frappuccinoa tai laskevaa aurinkoa lenkkimäen päällä. Enkä edes vitsaile, koska tuolta näytti oma my storyni Snapchatissa eilen. 

Cogito, ergo sum. Ajattelen, siis olen - näin kuuluu René Descartesin filosofinen lausuma, joka on sittemmin muodostunut yhdeksi länsimaisen rationalismin kulmakivistä. Kirjoitin tuon lausahduksen hieman muunneltuna blogiini jo joulukuussa 2013, mutta lainaan itseäni uudelleen hieman erilaisessa valossa. Descartesin lausahduksen voisi kääntää nykyajalle myös muotoon "julkaisen, siis olen". Nimenomaan sosiaalisessa mediassa. Kuvia, tekstejä, videoita. Ja mikäli mahdollista, vain parhaita puolia korostaen ja tietynlaista kuvaa luoden. Ei kukaan halua julkaista itsestään tarkoituksenmukaisesti juuri niitä huonoimpia otoksia tai päästää suustaan puoliksi valmiita lauseita. Ei aikakaudella, jossa virheistä voidaan sakottaa rankasti - vaikka ne virheet olisivatkin inhimillinen osa meitä itseämme.

Ja näin meillä ratsastetaan. Champ oli eri mieltä raipasta.. Teatraalinen? :D

Täydellinen käynti, etten sanoisi!

Takaosa loistavasti alla ja liike suoraan ylämäkeen. Mallisuoritus!

Jos ratsastukseen olisi olemassa filtteri, käytettäisiin sitä varmasti ihan koko ajan. Sellainen, joka saisi suorajalkaisimmankin kipittäjän näyttämään Valegrolta kuvissa ja videoissa. Ajatus on tällaisenaan korni, mutta se on oikeasti täysin sama asia kuin selfieiden kanssa. Kyllähän me kaunistelemme itseämme niissäkin milloin minkäkin tehosteen kera. Kuvia muokataan, koska haluamme muodostaa itsestämme tietyn kuvan muille ja samalla muokata omaa identiteettiämme. Kauniit kuvat saavat aina enemmän tykkäyksiä sosiaalisessa mediassa. Ja ne tykkäykset tuntuvat olevan nykyään elinehto, monessakin asiassa. 

Mitäpä jos laitettaisiin elämä risaiseksi. Ei mietittäisi filttereitä tai sitä, miltä näytetään kuvissa ja videoissa. Tai miten se hevonen liikkuu kuvassa, onko sen viimeinenkin häntäjouhi oikeassa kulmassa taustan valkoiseen lankkuaitaan nähden. Mä voin ainakin rohkeasti todeta, että olen vain ihminen ja mulle sattuu virheitä niin ratsastuksen aikana kuin muutenkin elämässä. Välillä se hevonen ei kulje yhtään, kuten toivoisin ja toisinaan naama on kaikkea muuta kuin kuvauksellinen. Ja mä haluan painottaa, ettei niitä epäonnistumisia pidä hävetä tai yrittää piilotella. Oikeastaan, eiväthän ne edes ole epäonnistumisia! Ne ovat tavallisia hetkiä ihan jokaisen elämästä, sillä kenenkään, ei kenenkään elämä voi olla pelkkää täydellisyyttä sekunnista toiseen. Se, jos joku, on illuusiota.

Suorastaan hallittua laukkaa.

Ja se takaosa on edelleen hyvin alla :)

No, onnistutaan me olemaan epäedustavia myös ihan paikallaan seistenkin. Vinossa seisten.

Joskus vuosia sitten olin melko tarkka siitä, mitä julkaisen nettiin. En halunnut julkaista videoita, joissa hevonen kieltää esteelle tai ei kulje niska nyökyssä. En halunnut julkaista kuvia, joissa mulla ei ollut meikkiä naamallani. Nytkin Tuurin videopostausta tehdessäni pohdin parin pätkän aikana, haluanko julkaista sellaista materiaalia itsesäni, missä en omasta mielestäni ollut parhaimmillani. Naurahdin ääneen, kun tajusin jutun koomisuuden. Sehän olen minä, juuri sellaisena kuin ihmiset mut näkevät päivästä toiseen! Miksi ihmeessä mun edes pitäisi yrittää muodostaa jotain muuta kuvaa netissä. Olen päässyt yllättävän hyvin eroon pelosta julkaista epätäydellisiä hetkiä, sillä meikittömänä esiintyminen ja ne virheet ratsastuksessa välittyvät nykyään myös tänne blogin puolelle. Ehkä se kertoo aikuistumisesta tai siitä, että olen kasvattanut itsetuntoani. Ja hyväksynyt sen tosiasian, ettei kukaan voi olla täydellinen. Mun uusi hashtag taitaa olla #NoShame.

Voin luvata, että jokaiselta ratsastuskerraltani saa ainakin sata epäonnistunutta kuvaa. Sellaisia kuvia, joita katsellessa voisi kuvitella, etten ole koskaan aiemmin hevosen selässä istunut. Samalta ratsastuskerralta saa myös ainakin sata onnistunutta kuvaa, joiden perusteella näytän tietävän edes jotenkin, mitä olen tekemässä. Videoilta näkee toki enemmän kuin kuvista, mutta yhtä lailla kuvat osaavat vangita niitä hetkiä, joista voimme oppia. 

Niin kantaa itseään hevonen. Kuskikin näyttää nauttivan tilanteesta.

Tässä kyllä on kaikki kohdallaan: ratsastajan asento ja hevosen liikkeet :D

Ja vähän lisää mielipiteitä raipasta.

Superelastinen kouluratsu vai etupainoisena lyllertävä laidunponi?

Mä en halua kannustaa ketään julkaisemaan itsestään materiaalia, joiden kanssa ei ole sinut. Internetissä on ja tulee aina olemaan ihmisiä, jotka haluavat väkisinkin kritisoida muiden tekemisiä, vaikka he itsekin tajuaisivat kuvien olevan vain pätkiä sieltä täältä. Sen sijaan kirjoitin tämän postauksen ja julkaisen nämä kuvat ihan siksi, että jokainen voisi mielessään pohtia näitä aiheita. Mä haluan näyttää esimerkkiä siihen, että niitä epäonnistuneitakin kuvia voi julkaista, sillä ne kuuluvat ratsastukseen samalla tavoin kuin ne onnistuneetkin. Jos epäonnistunut kuva olisi otettu sekunnin murto-osa myöhemmin, olisi siitä voinut tulla ihan eri näköinen hevosen ja ratsastajan osalta. Itseään kohtaan ei tule olla tuomitseva, vaan terve itsekritiikki antaa sijaa myös kehittymiselle. Ja siihen tarvitaan aikaa.

Tämä postaus oli todella sekava, mutta toivottavasti se herätti ajattelemaan asioita jollain tasolla. Jakakaa ihmeessä mielipiteitä, jos niitä teillä on aiheeseen liittyen tai sen vierestä! Mä jatkan epäonnistuneiden kuvien kanssa elämistä, samalla ihaillen niitä mahdollisia onnistuneita otoksia. Jokaisella on hetkensä, niin hyvässä kuin pahassa ;)

Lue lisää

#781: Videopostaus Tuurista

Naurua, hevosia ja kavereita - niistä on hyvä viikonloppu rakennettu. Niin menneenäkin viikonloppuna, kun lähdimme Millan kanssa varsin päättömälle matkalle kohti Pohjanmaata ja Suomen kuuluisinta kyläkauppaa. Vai miltä teidän mielestänne kuulostaa ajatus kolmen ja puolen tunnin ajomatkasta suuntaansa ihan vain siksi, että pääsee patsastelemaan hevoskisoihin muutamien tuntien ajaksi. Ja vielä niiden samojen naamojen pariin, joita näkee kotipuolessakin viikonlopusta toiseen. Järkeähän tuossa reissussa ei ollut, mutta pienet repäisyt tekevät elämästä paljon hauskempaa!

Ajatus matkasta kehkeytyi mun mielessä pidemmän aikaa. Jo joskus kuukausi takaperin heitin vitsillä, josko lähtisimme katsomaan Suomen mestaruuskisoja Tuuriin. Milla ei silloin tiennyt aikataulujaan, eikä mullakaan ollut harmainta aavistusta omista työvuoroistani. Kun kisoihin oli aikaa enää reilun viikon verran, aloimme pohtimaan ajatusta uudelleen. Varasin hotellihuoneen ja ilmoitin Millalle meidän lähdöstä, jolloin kaikki tuntui olevan enemmän kuin suunniteltuna matkaa ajatellen. Vain muutamia päiviä ennen starttia huomasin, ettei huoneen varaus ollutkaan mennyt läpi ja näin ollen olimme ilman yöpaikkaa. Pienessä paniikissa sain meille sitten hommattua majoituksen varsin eksoottisesta vaihtoehdosta, mutta saimmepa jonkun yösijan reissullemme. Ja hauskinta tässä oli se, että me nukuttiin oikeasti melkein kymmenen tunnin yöunet. Pitihän sitä ajaa Pohjanmaalle asti nukkumista varten :D

Lauantai-ilta oli todella tuulinen ja sateinen, joten keskityimme tuolloin nauttimaan kyläkaupan sisätiloista kilpailusuoritusten seuraamisen sijaan. Viimeinen luokka loppui kylläkin jo seitsemän maissa, jonka jälkeen koko paikka hiljeni enemmän ja vähemmän yöpuulle. Ihmiset halusivat ymmärrettävästikin keskittyä seuraavan päivän kilpailusuorituksiinsa, joten mekin painuttiin majapaikkaamme rapsuttelemaan naapurin koiranpentua ja tuijottamaan netin hauskoja videoklippejä sekä Netflixiä. Eihän sitä illan perinteistä White Collar -jaksoa voinut jättää katsomatta, vaikkei Milla innostunutkaan haikailemaan mun kanssa Neal Caffreyn perään.

Linkki videoon.

Sunnuntaina heräsimmekin ruhtinaallisten yöunien jälkeen. En muista, koska olisin nukkunut noin montaa tuntia putkeen. Liiallisesta nukkumisesta johtuen olo oli jotenkin tokkurainen, mutta sain itseni nopeasti vauhtiin ja pian olimme valmiina kisojen maailmaan. Päivän ensimmäinen luokka alkoi yhdeksältä, mutta me tultiin paikalle vasta luokan loppupuolella seurataksemme palkintojenjakoa ja muuta härdelliä. Loppupäivä kuluikin mukavasti suorituksia seuraillen, kavereiden kanssa jutellen ja nauttien asteittain lämpenevästä säästä. Tuuri osasi onneksi näyttää myös sen lämpimän puolensa, sillä päivällä paikalla oli oikeasti jo kuuma! 

En tiedä teistä, mutta mun kesä päättyi tähän reissuun. Tuuriin tiivistyi tämä kaveripainotteinen hevoskesä, joka sisälsi niin paljon muutakin kuin hevosia. Erilainen kuin odotin, muttei missään nimessä huonompi. Ensi viikonloppuna saatan lähteä itsekin kisaamaan, silloin ollaan jo syyskuun puolella. Sitä seuraavana viikonloppuna olen töissä Helsingissä esteratsastuksen GP-finaaleissa ja sitten onkin jo ensimmäisten hallikisojen ja varsinaisten kisastarttien vuoro mun ja Champin osalta. En malta odottaa! Tällä viikolla tulen viettämään tallilla paljon aikaa, sillä mulla on lomaa töistä ja opiskeluista, eikä elämässä tapahtu muutenkaan mitään kummallista. Oikein rentouttava jakso siis ennen kiireisempää syksyä. 

Pidemmittä puheitta, toivottavasti jaksatte katsoa videopostauksen ja viihdytte meidän matkassa sen ajan. Meillä oli hirmuisen hauskaa, mikä ei voi toisin olla tuossa seurassa. Pitää olla onnellinen, että saan viettaa aikaa hevosten ja näin ihanien ihmisten seurassa :) Ja muistakaahan katsoa edellinen postaus tämän linkin takaa, jossa on paljon kuvia itse kisasuorituksista! Nämä postaukset tulivat nyt niin lähekkäin.

Olitko paikalla Tuurissa jompana kumpana viikonloppuna?

Lue lisää

#780: Suomen mestaruus 2016

Tuurissa ratkottiin tänä viikonloppuna esteratsastuksen Suomen mestaruudet junioreissa, nuorissa ja senioreissa. Olimme kaverini kanssa paikalla katsomassa kisoja lauantaista sunnuntaihin, mikä oli kaiken kaikkiaan varsin hauska reissu pois kotikulmilta. Lauantain huono sää vaihtui sunnuntaina korkeampiin lämpöasteisiin, joten saimme nauttia sunnuntaina esteratsastuksesta auringon alla. Hyvällä säällä kamera on pakko kaivaa esiin!

Ja koska kamera oli mukana, on täällä blogissakin esillä nyt kasapäittäin kuvia viimeiseltä hyppypäivältä. Musta oli niin ihanaa seurata ratsastajia, jotka iloitsivat onnistumisistaan. Ja ratsastajia, jotka osasivat iloita muiden ratsastajien onnistumisista. Onniteltiin kavereita, tuttuja ja läheisiä. Ympärillä näkyi hyvää mieltä. Mä saan niin paljon tsemppiä omaankin ratsastukseen käymällä kisoissa ihan vain katsojana, sillä se fiilis siellä paikalla on jotain ihan omaa luokkaansa. 

Suomen mestaruus-mitalit jaettiin seuraavasti: nuorissa ratsastajissa kultaa sai Joni Koivusalo, hopeaa Miisa Pulkkanen ja pronssia Johanna Talvio. Senioreissa kirkkaimman mitalin ripusti kaulaansa Maria Ehrnrooth, hopeaa nappasi Sanna Backlund ja pronssille hyppäsi Susanna Granroth. Päivän viimeisessä luokassa, jota emme jääneet aikataulujen vuoksi katsomaan, junioreiden kullalle ponnisti Janina Kvarsnström hopean mennessä Tiiu Tiihoselle ja pronssin Felicia Kalliolle. Suuret onnittelut kaikille mitalisteille! Ja iso kiitos Tuurille kivoista kisoista, jotka olivat onnistuneet myös näin katsojan näkökulmasta.

Pidemmittä puheitta kuvien pariin. Näitä on nyt useampi esillä, sillä halusin jakaa monia otoksiani ihan vain kuvausinspiraation iskettyä. Kisojen kuvaaminen on yllättävän kivaa hyvällä säällä, mistä johtuen lähes jokainen päivän aikana hypännyt ratsukko päätyi kamerani linssin eteen. Hauskaa vaihtelua toi myös vähän erilainen tausta kyläkauppoineen päivineen. Pitäisi ehkä ottaa kameraa mukaan kisoihin useamminkin :)

Mikä kuvista on suosikkisi?

Lue lisää

#779: Korkeutta vai tekniikkaa?

Katsahdetaas hetkeksi tämän kuun alkupuolelle, jolloin olin keskellä viikkoa estevalmennuksessa varsin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Tyypilliseen viikottaiseen tapaan estevalmentajani saapui pitämään mulle tuntia kotitallillemme, jossa esteet ovat sijoitettu kätevästi kentälle kesän ollessa vielä parhaimmillaan. Mun tuurin mukaisesti jouduimmekin hyppäämään lähes koko tunnin ajan vesisateessa siten, että alussa ja lopussa tuntia vettä tuli oikeasti aivan saavista kaatamalla. No, kesä kuivasi minkä kasteli!

Tuolla valmennuskerralla emme hypänneet rataa, vaan keskityimme tekniikkaharjoituksiin. On vaikea sanoa, kumpi on lopulta painavammassa asemassa onnistumisten kannalta: jatkuva rataharjoitus vai tekniikan hiominen erityyppisillä tehtävillä. Vai mahtaako avainasemassa olla sittenkin tarpeeksi toistoja isommilla esteillä? Uskon, että onnistuneeseen kokonaisuuteen vaikuttaa jokainen näistä kolmesta osa-alueesta. Jos joku jää vähemmälle harjoitukselle, heijastuu se välillisesti muihin. Itse olen tästä kävelevä esimerkki, joten puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Voivottelin talvella useasti sitä, kuinka multa puuttui ratarutiinia. Hyppäsimme tuolloin kotona usein erilaisia tehtäviä, kuten linjoja ja muutamien esteiden mittaisia radanpätkiä. Varsinaisia pitkiä ratoja hektisine tehtävineen emme kuitenkaan harjoitelleet kuin vierailevien valmentajien kanssa, mikä näkyi epävarmuutena omassa tekemisessäni: en osannut tehdä päätöksiä ratojen aikana tarpeeksi nopeasti, sillä tehtävät tulivat vastaan armotta ja selvitin päässäni vasta edellisen tehtävän epäonnistumista silloin, kun mun olisi jo pitänyt olla valmiina seuraavalle esteelle. Ei siis millään tavoin kehuttava tilanne. Aloin jännittämään ratojen ratsastamista, mikä lisäsi epävarmuutta ja mokia ratojen aikana.

Otetaas takaisinheitto niinkin kauas kuin vuoteen 2013, jolloin kisasimme Champin kanssa jo 100cm luokkia. Kolme vuotta sitten olimme siis samassa tilanteessa kuin nyt. Toki olen kehittynyt ratsastajana ihan kamalasti, mutta viimeisen parin kuukauden aikana tuntuu, että olen saanut ihan uuden vaihteen silmään. Jes!

Yksi osasyy epävarmuuteen oli myös suhteellisen matalana pysyvät korkeudet. Painotan sitä, että valmennuksissa ei ole järkeä silloin, jos tehtävät nostetaan liian suuriksi ratsukon valmiustasoon nähden. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tehtävien tulee sujua moitteetta matalammilla korkeuksilla, ennen kuin tasoa voidaan nostaa ylemmäs. Mä hyppäsin Champin kanssa kotivalmennuksissa kuitenkin lähes poikkeuksetta noin metrin ratoja, jotka eivät välttämättä olleet niitä kaikista haastavimpia teknisyydeltään. Oli melko iso kontrasti lähteä hyppäämään kisoihin oikeasti jo tekemistä sisältävää amatöörisarjan finaalirataa 115cm korkeudella tai aloittaa Pantsun valmennus suoraan 120cm ja sitäkin isompia esteitä sisältävästä radasta. Kyllä siinä meni pienellä Aadalla pupu pöksyyn ja se vähäinenkin luottamus omaan tekemiseen karisi maneesin hiekkaan. 

Onnistunut kokonaisuus pitää sisällään palasen jokaista aiemmin mainitsemaani osa-aluetta. Pidän siitä, että nykyään valmennuksissa menemme useita erilaisia ratoja, jotka haastavat mua myös ratsastajana. Esteet ovat ensimmäisen radan aikana noin metrissä, mutta niitä myös nostetaan isommiksi - jopa kauttaaltaan sinne 120cm tuntumaan. Vaikka saattaisin säätää joillakin esteillä isommalla radalla, tulee meno kerta kerralta varmemmaksi. Huomaan, että me ihan oikeasti päästään niistä esteistä yli. Ratatempo löytyy ja fiilis tekemisestä kulkeutuu selkäytimeen. En moiti aiempia valmennuksiani, mutta tällä hetkellä nykyinen tapa toimia on osoittautunut ainakin omasta mielestäni varsin toimivaksi.

Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

Tuolla elokuun alun valmennuksella teimme juurikin tekniikkaharjoituksia. Esteet pysyivät todella matalina aina tunnin loppupuolelle asti, jossa otimme lopuksi muutamia hyppyjä isommalle pystylle ja okserille. Valmentajan mukaan pari isompaa estettä tekee hyvää paitsi hevoselle, myös itselleni: saan samalla tuntumaa hypyistä vähän korkeammilla esteillä, eikä korkeus enää jännitä samalla tavalla. Nuo esteet olivat lopuksi noin 140cm ja saattoipa pysty olla vähän enemmänkin. Totesin tunnin jälkeen, että on tämäkin itsensä haastamista, kun meinaa itseltä usko loppua. Vaikka mua saattaa pienesti kutkuttaa vatsanpohjassa noita esteitä lähestyessä, on tämä silti juuri se laji, jota rakastan ja josta saan ihan älyttömästi tsemppiä omaan arkeeni. Mikään ei voita sitä fiilistä, jonka saa onnistuneen suorituksen jälkeen.

Tekniikkaharjoitukset ovat eräällä tavalla suosikkejani. Aiemmin olen sanonut, miten en osaa kesittyä pienemmillä esteillä: teen kaiken vähän toisella kädellä, koska "hei, nää esteet on niin matalia". Nyt olen löytänyt uuden asenteen hommaan ja yritän oikeasti parhaani heti alkutunnista lähtien. Ja voi että, miten alkeistuntilainen tunsin olevani tehdessämme todella yksinkertaista harjoitusta ympyrän kaarella kolmen kavaletin avulla. Kun hevonen heittelehti puolelta toiselle, enkä onnistunut saamaan toivottuja askelmääriä väleihin, meinasi kuskilla lähteä mopo lapasesta. Turhautuminen on väärä sana, mutta häpeä taisi olla lähempänä totuutta. Onneksi toistojen avulla hommaan saatiin jokin järki, eikä lopputunti mennyt ollenkaan hullummin.

Ääniraidallinen valmennusvideo kertoo tarkemmin tuon tunnin sisällön, joten kannattaa katsella sitä läpi, mikäli itse valmennuksen anti kiinnostaa. Jo tutuksi tulleeseen tapaan mä menen nyt nukkumaan, vaikka kello onkin vasta hieman yli kahdeksan. Kauniita unia kaikille, viettäkää ihana viikonloppu!

Mikä sun mielestä on tärkein osa-alue valmennuksissa? 

Lue lisää

#778: Viimeiset kesäpäivät

Syksy alkaa virallisesti syyskuusta. Statuksestaan huolimatta syksyn ja kesän välinen ero tuntuu olevan monille varsin fiilispohjainen: toiset mieltävät kesän loppumisen koulujen alkuun, toiset ajoittavat kaiken säiden mukaan. Mä itse kuulun ihmisiin, jotka nauttivat syksystä samoin kuin muistakin vuodenajoista. Syksy on ollut mulle aina eräällä tavalla rutiineihin tarttumisen ja toisaalta rauhoittumisen aikaa. Aktiivisemman kesän jälkeen on aina mukavaa asettua aloilleen, niin hevoselämässä kuin niin sanotusti siviilissäkin.

Mun kesä ei ole vielä ohi, sillä ensi viikolla käytän viimeisen kesälomaviikkoni ja vasta syyskuun puolella tartun opintojen pariin. Päätimme ottaa oikein extemporetempauksen kaverini Millan kanssa, sillä suuntaamme tulevana viikonloppuna Pohjanmaalle Tuuriin seuraamaan, kun esteratsastuksessa ratkotaan suomenmestaruusmitalit. On se kummallista, miten ihminen jaksaa ajaa toiselle puolelle Suomea katsomaan samoja naamoja, joita näkee kotikulmilla viikonlopusta toiseen. Mutta hei, tätä se rakkaus lajiin ja niiden parissa oleviin ihmisiin teettää. Mä en voi olla onnellisempi siitä, että olen saanut tutustua niin moniin mahtaviin tyyppeihin tämän harrastuksen kautta.

Näitäkin kuvia ja kuvausoperaatiota saattoi nähdä etukäteen mun snäpissä käyttäjänimellä aadalatti :)

Mun hevoskesä on mennyt ihanasti, jos niin voi sanoa. Champ on liikkunut meidän mökkiloman jälkeen hyvin, omasta mielestäni paremmin kuin ehkä koskaan meidän yhteiselomme aikana. Estevalmennuksissa saan jatkuvasti uusia oivalluksia ja halu oppimiseen on valtava. Enää mua ei jännitä syksyn kisakoitokset, vaan odotan niitä oikeasti innoissani. Kisaamisen aspekti on avautunut mulle kesän aikana uudella tavalla, kun olen ottanut siihen ihan tietoisesti etäisyyttä. Mun ei tarvitse kilpailla muita vastaan, vaan tällä hetkellä vain itseäni. Mennä radalle tekemään parhaansa ja toteuttamaan niitä oppeja, joita olemme yrittäneet kroppaani asentaa. Onnistuneeseen suoritukseen vaaditaan paljon henkisellä puolella, eikä epäonnistumisista saa masentua. Täydellistä rataa ei olekaan, mutta kiitettäväänkin pääsemiseen voi mennä aikaa. Kisasuoritus kerrallaan haluan kuitenkin löytää sen tatsin, joka meillä on kotona. Ilman paineita, mutta päättäväisesti. Hallikausi, mä olen valmis!

Palatakseni takaisin kouluvalmennuksiin mun on todettava, että Champilla ratsastaminen on nykyään oikeasti nautinto. Se ei todellakaan ole ollut sitä aina, sillä vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut ratsastamaan sitä tavalla, joka on tuonut meidät tähän pisteeseen. Esteratsastuksen ongelmat ovat pitkälti sileäratsastuksesta johtuvia puutteita, joten oikeaoppinen ratsastus itsenäisesti on avain onnistumisiin. Mä olen aina ollut vähän sellainen haahuilija, joka ratsastelee hevosellaan vaikka tunninkin verran tehden erilaisia juttuja väistöistä laukanvaihtoihin. Mutta nimenomaan ratsastellen, ei ratsastaen. Kun hommaan ottaa aivot mukaan, ei kentällä tarvitse välttämättä viettää aikaa juuri sitä kuuttakymmentä minuuttia, vaikka se välillä tuntuu olevan ratsastajille kuin Raamattuun kirjoitettu ohje. 

Mä totesin ääneen tämän viikon valmennuksessa, että Champilla on nykyään niin kiva ratsastaa. Se, kuten moni muukin hevonen, on ratsastajansa peili: juuri sellainen, millaiseksi sen ratsastaa. Jos et keskity ja vaadi, ei se tarjoa mitään ilmaiseksi. Keväästä asti olen ottanut tavoitteekseni pyrkiä ratsastamaan jokaisen sileäkerran ajatuksen kanssa niin, että hommassa on joku oikea järki. Toki hölläilypäiviäkin on välissä, enhän mä oikeastaan ratsasta sileällä kovinkaan paljon itsenäisesti. Lähinnä maastoilen, ratsastan pellolla ja käyn valmennuksissa. Mutta se on toiminut hyvin ja hevonen näyttää tällä hetkellä paremmalta kuin aikoihin. Champ haluaa itse liikkua eteen omalla moottorilla, sitä pystyy työstämään kootummin ja pidempänä, se antaa ratsastajan vaikuttaa itseensä ja on muutenkin liikkeellä positiivisella asenteella. Meillä on kivaa yhdessä. 

Kouluvalmennuksemme koostuvat hyvin vaihtelevista asioista, kuten olen monesti aiemminkin todennut. Viimeksi teimme koko tunnin ajan siirtymisiä ympyrällä, sitä edellisellä kerralla sulkutaivutuksia melko kootussa laukassa. En olisi kuunaan uskonut, että pystyisimme esittämään mitään järkevää tai edes etäisesti kouluratsastukseksi miellettävää liikehdintää, mutta toisin on käynyt! Hevonen liikkuu pääosin rennosti, mutta jäntevänä. Sille on tullut tahdikas ravi, joka kuulemma pätkittäin näyttää ihan kouluhevosen ravilta. Esitämmepä välillä ihan kouluradoille kelpaavia vaihtojakin. Mä olen tosissani pohtinut osallistuvani johonkin ykköstason kouluratsastuskilpailuun syksyn aikana, sillä pakkohan se on yhdet koulukisat pyörähtää vuoden aikana. Luokkavalinta taitaa olla tosin edelleen sitä helpointa mallia, sillä ei me nyt niin taitavia vielä olla ;)

Mutta nyt taitaa olla aika painua pehkuihin, sillä huomenna on luvassa estevalmennusta tuttuun tapaan heti aamuvarhaisella. Mä tykkään ratsastaa aamusta, sillä päivä lähtee silloin oikein mukavasti käyntiin. Edessä on vielä kolme työpäivää, jonka jälkeen saan nauttia lomapäivistä vajaan kahden viikon verran. En valita, vaikka kukkaro tuskin tykkää toimettomana olemisesta. Tällä viikolla ei tosiaan ole tarvinnut olla toimeton maanantaita lukuunottamatta, mistä on osoituksena tämän postauksen kuvat. Ne otettiin tiistaina, kun olimme Erikan kanssa kuvaamassa yhtä projektia videokameralla yömyöhään. Kuvaamisen lomassa nautimme arki-illan tunnelmasta - loppukesän Helsinki on niin kaunis. Asiaa ei pahentanut hyvä seura ja maittava ruoka. Tällaisia iltoja lisää jokaiseen viikkoon ❤

Onko joku muu löytänyt yhteisen sävelen hevosensa kanssa? :)

Lue lisää