perjantai 27. heinäkuuta 2018

#993: Vadelmaveneellä vai trailerilla Hankoon?

Hanko ja SeaHorse Week on ihmisen parasta aikaa. Ainakin hevosihmisen. Ainakin hyvällä säällä. Ja hyvää säätähän on luvattu koko viikonlopuksi, joten voitanee sanoa, että Hanko on todellakin myös tänä vuonna kaikkien odotuksien täyttämä. Siksipä sinne suunnataankin sankoin joukoin, ja myös meidän tallilta yhden jos toisen hevosauto ja traileri ottaa suunnakseen rannikon. Aiempien vuosien tapaan aion myös tänä vuonna kuvata viikonlopusta videopostauksen, mutta edellisistä vuosista poiketen meno tulee olemaan aavistuksen erilaista. Tällä kertaa mulla on nimittäin mukana myös se oma hevonen.

Olen kisannut Hangossa kerran elämäni aikana, vuonna 2015. Tuolloin meillä ei mennyt Champin kanssa mainittavan hyvin: kummastakin luokasta (jotka taisivat olla 100cm ja 110cm) saldona oli yhteensä 16 virhepistettä. Otettiin puomeja, mutta etenkin aikavirheitä kieltojen takia. Tänä vuonna lähden liikkeelle ihan puhtaalta pöydältä, sillä nämä kaksi välivuotta olen saanut seurata ratsastusta paikan päällä ja nauttia siinä sivussa ystävien seurasta pitkälle yöhön. Nyt olen kieltäytynyt juhlimasta, sillä hevonen on ruokittava päivittäin heti aamusta - ja myös viimeisenä illalla. Onnekseni mun startit on perjantaita lukuunottamatta heti aamupäivästä, joten saan rentoutua illalla muiden kuin kisaamiseen liittyvien ajatusten parissa. Odotukset on kovat!

Kaikki upeat kuvat c. Vilma Töyräs 


Viikonloppu alkaa perjantaina, kun suuntaan tallille hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aion pakata kaiken valmiiksi vasta silloin, koska jätän torstaina tallijutut kokonaisuudessaan väliin muiden menojen vuoksi. Suunnitelmassani on päästä lähtemään Hankoa kohden noin puoli 12 jälkeen, joka tarkoittaisi sitä, että olisin perillä noin kahden aikaan. Vaikka olen matkassa yksin, on Hangon päässä ilmoittautunut onnekseni kaksi ihanaa apukättä, jotka lupasivat jeesiä meitä Macon kanssa koko viikonlopun ajan. Isoin apu tarvitaan tietysti tuossa purkuvaiheessa, sillä mun pitää saada kaikki varusteet näppärästi hevosineen päivineen jaboille, jotta ehdin radankävelyyn ja itse suoritukseen puoli neljäksi. Karsina vapautuu vasta kahdelta, joten sitä ennen on turha yrittää paikalle. No, ei pidä stressata. Hyvä tästä tulee, kun pistetään tulemaan :) 

Perjantaina kisaan siis avoimen 120cm luokan, jonka arvostelu oli muistaakseni A.2.0. Luokka on osaltani ohi jo siinä neljän jäljestä, sillä starttaan luokan alkupäässä. Näin ollen pääsen purkamaan loput tavaroistani ja jättämään hevosen hetkeksi rauhaan, jonka jälkeen aion käydä laittautumassa iltaa varten. Meillä on tuttuun tapaan illanviettoa ratsastajien kesken puutarhajuhlien merkeissä, mutta sieltä matka suuntaa kyllä aikaisemmin kuin aiempina vuosina ihan toiseen majoitukseen yöunet taatakseni. Lauantaina kisataan sen sijaan heti aamusta jälleen avoimen 120cm luokan merkeissä, jossa arvostelu on 367.1. Tuossa luokassa lähden noin puolessa välissä, joten mun urheiluosuus taitaa olla suoritettu siinä yhdentoista ja kahdentoista välissä. Loppupäivän ohjelmaan kuuluu auringosta nauttimista, hevosen hoitamista, hyvää ruokaa ja tietysti jälleen illanviettoa hieman eri teemalla. 




Sunnuntai valkeneekin niin sanottuna pääpäivänä, sillä kisaamme Macon kanssa osana Riding Club Solbackan joukkuetta. Osallistumme joukkueiden väliseen SM-kisaan, jossa ratkotaan Suomen paras ratsastusjoukkue. Meillä on joukkueessa mukana paljon mua parempia ratsastajia, joten asetan kaikki pärjäämistavoitteet heidän harteilleen! Haha, ei vaisinkaan - sinne mennään pitämään hauskaa. Korkeudet tässä luokassa ovat 120cm ja 130cm, mutta me mennään Macon kanssa tosiaan tuo 120cm rata. Innolla odotan, mihin meidän rahkeet tulevat tässä luokassa riittämään. Toivottavasti pitkälle, vaikka mukana on toinen toistaan parempia ratsastusseuroja!

Ja niin on Hanko taputeltu jo etukäteen pakettiin. Tässä vaiheessa voisi toppuutella ja todeta, että tuokin reissu on hyvä ottaa askel kerrallaan. Lähdetään siis ylipäänsä ensin matkaan ja katsotaan sitten, mitä missäkin vaiheessa ehtii tekemään ;) Hyvällä tuurilla palaan blogin ääreen jo heti maanantaina kisakuulumisten kera, mutta nopeimmat voivat ihmetellä meidän menoa Instagramin puolelta. Pitkä videopostaus tulee jokatapauksessa julkaisuun vasta myöhemmin ensi viikon loppupuolella. Tsemppiä kaikille teille, jotka kisaatte Hangossa! 

Oletko tulossa katsomaan/kisaamaan paikan päälle? :)
Lue lisää

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

#992: Pitkästä aikaa ihan tavallinen kuulumispostaus

Hevosihmiset ovat tunnettuja siitä, että he viettävät tallilla noin suurinpiirtein kaiken vapaa-aikansa. Tallille mennään hyvissä ajoin ennen valmennuksia puuhastelemaan sen oman nelijalkaisen kanssa, ja sieltä päästään lähtemään kotiin yleensä vasta ilta-auringon viimeisten säteiden aikaan. Vaikka ratsastus ei olisi ajankohtainen jokaisena päivänä, suuntaa hevosihmisen kulku siltikin tallin tuoksujen pariin. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää kokonainen ilta rakkaan harrastuksen parissa. 

Toisinaan meille jokaiselle tulee kuitenkin vastaan niitä viikkoja, jolloin tallille ei yksinkertaisesti ehdi tai pääse. Vaikka ajatus saattaa aluksi tuntua ahdistavalta, on ainakin allekirjoittaneen myönnettävä, että tallivapaat tekevät pääkopalle ja kropalle ihan älyttömän hyvää. En jaksa uskoa, että kukaan meistä olisi tallilla hymysuin päivästä toiseen, jos sinne olisi mentävä väkipakolla myös silloin, kun muussa elämässä on kiirettä, ulkona on ihan kamala sää ja muutenkin harmittaa. Silloin siitä hommasta katoaisi se vapaaehtoisuuden tuoma ihanuus. Vähän sama tilanne kuin peruskoulun tai työnteon kanssa. Olettaen, ettei työ tai opiskelu olisi sellaista, josta oikeasti pitäisi. 

Otin itsestäni videota työnantajani Instagramiin, kun japanilaiset turistit tulivat kysymään, haluanko
heidän ottavan musta kuvan. Ilmeisesti mun kuvausyritykset eivät vakuuttaneet. Olin heti messisssä!
Pori oli kaunis öisin. Meidän majapaikka oli juuri tämän joen rannalla.
Pakollinen kuva Yyteristä!
Torstaina hymyilytti ennen illallista.
Puheenjohtajatentti ja Mojito - kuka kaipaa muuta?

Tuoreena hevosenomistajana noin kuutisen vuotta sitten olin suorastaan hysteerisen halukas käymään tallilla jokaisena mahdollisena päivänä. Heräsin viideltä, jotta ehdin sinne ennen töitä ja illan luentoja. Jos jouduin jonkun pakottavan tarpeen vuoksi jäämään tallilta pois, listasin palkkaamalleni apukädelle paperillisen verran ohjeistuksia siitä, mitä hevoselleni pitäisi kulloisenakin päivänä tehdä. Joskus piirsin jopa havainnollistavia kuvia. Voitte uskoa, että tuo meininki aiheuttaa itsessäni nykyään huvittuneisuutta. 

Enää en ole ollenkaan niin neuroottinen. Luotan siihen, että tallilla osataan hoitaa hevoset kunnolla myös silloin, jos en ole käymässä siellä useampaan päivään. Siitähän täyshoidossa taitaa ollakin kyse. Kaverini myös osaavat käyttää maalaisjärkeään, joten he eivät todella tarvitse ohjeistukseksi monen sivun piirroksia siitä, missä kohden kaappia satula sijaitsee. Kokeneita hevosihmisiä kaikki. Yleisen stressaamisen ja huolehtimisen sijaan osaan myös aktiivisesti unohtaa sen hevosen tallille reissuillani. Jos mulla on vapaapäivä tallilta tai olen kaukana kotoa esimerkiksi loma- tai työmatkan takia, en mieti, miten hevonen on liikkunut. Kyllä mulle infotaan, jos jotain epänormaalia tapahtuisi. Poikkeuksena toki kaikki äärisääolosuhteet. Joskus saatan miettiä, mitä hevosellani on päällä ulkona, jos pakkanen paukkuu liian kylmäksi. 

Blokessien kanssa hääräiltiin yksi päivä.
Ruokakuvat ovat niitä itsestäänselviä juttuja, eikö?
Myös aamuaurinko oli ikuistettava. 
Tämä aukeaa paremmin tuossa alempana :D

Viime viikolla vietin tällaista aktiivisen unohtamisen viikkoa. Lähdin töideni vuoksi sunnuntaina heti iltapäivästä kollegani kanssa ajelemaan kohti Poria, jossa vietettiin SuomiAreenaa koko seuraavan viikon ajan. Olin aamulla käynyt hoitamassa Macon ja Kallen, ja seuraavalla viikolla ruunat saivat ottaa vähän kevyemmin. Maco oli kävelytyskoneessa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Kaverini kävi liikuttamassa sen juoksuttaen ja ilmeisesti toisena päivänä ratsastaen sitten tiistaina ja torstaina. Hyvin kevyttä ohjelmaa siis, mutta kyseessä olikin meidän lepoviikko. Hyvään saumaan sattuikin, kun ulkona oli niin kamalat helteet!

Miksi ihmeessä haluan kertoa tänne blogiini siitä, että olin viikon ilman ratsastusta työreissuni vuoksi? Syy on varmasti siinä, että tuo viikko oli yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista. Joku voi tulkita väärin. Kyse ei ole siitä, että olisin ollut iloinen, kun pääsin pois hevoshommien parista. Ei todellakaan! Enemmänkin kyse oli siitä, että pidemmän hevosettoman jakson jälkeen niiden hevosten pariin palaaminen tuntuu sata kertaa etuoikeutetummalta. Samalla nautin jokaisesta hetkestä Porin lämmössä. Tätä kuvannee hyvin yksi tekstinpätkä, jonka kirjoitin heti reissumme jälkeen:

"Kesän kohokohdan eli SuomiAreena-viikon jälkeen laukussani matkasi takaisin Helsinkiin pienten mutkien kautta kortti, joka oli kirjoitettu ”hyvien ihmisten toimesta Porin Buccossa 19.7.2018 kello 22–23”. Nauran edelleenkin tälle muistolle, vaikka kortti tavoitti katseeni ensimmäisen kerran vasta iltaa seuranneena päivänä. Istuimme tuolloin kollegani kanssa yhdessä Porin konttorin neukkareista ja paransimme maailmaa. En olisi koskaan voinut uskoa, mutta tuo viikko muutti omalta osaltaan ajatuksiani työnteosta. Tajusin, miten paljon rakastin elämääni juuri sillä hetkellä, ja työ sekä siihen liittyvät ihmiset olivat yksi merkittävimmistä tekijöistä. SuomiAreena-viikon sunnuntaina istuskelin laitumen reunalla seuraten hevoseni käyskentelemistä. Kaikessa yksinäisyydessäni aloin nauramaan ääneen, ilman syytä. Elämässä oli kaikki hyvin."

Olin ihan liekeissä näiden pallojen kanssa!

Kaikki vaaleanpunaista, vaikken siitä erityisemmin pidä värinä.
Lisää ruokakuvia...
.. ja vielä! Tämä jo eri seurasta, nimittäin perjantaina Salosta.
Lauantaiaamun tunnelmat. "Onko pakko, jos ei jaksa", kysyi seurueemme koira.

Pori kohteli meitä ihanasti. Sunnuntaina saapumisemme jälkeen riensin läheiseen kauppakeskukseen hankkimaan kesämekkoa, jonka jälkeen porhalsimme yhteistuumin syömään illallista. Seuraavan päivän agendana oli laittaa kaikki SuomiAreenaan liittyvät jutut paikoilleen, ja kun työpäivä oli viiden jälkeen ohi, suuntasin kulkuni suoraan paikalliselle salille ja juoksin kymmenen kilometrin lenkin katsellen Netflixiä. Seuraavat kaksi aamua heräsin joka aamu kuuden jälkeen päästäkseni juoksemaan ulos ennen tappavan kuumia helteitä. Porin aamussa oli rauhoittavaa juosta. Kuusi kilometriä taittui helposti puoleen tuntiin. 

Vaikka päivisin meidän tekeminen oli melko samanlaista kautta viikon, vaihteli iltaohjelmamme päivästä riippuen hyvinkin paljon suuntaan ja toiseen. Maanantaina seurasimme avajaisbileitä ja kävimme PoriJazzeissa. Tiistaina istuin kattoterassilla kuuntelemassa puheenjohtajatenttiä Mojitoa siemaillen. Keskiviikkona ilta jatkui Yyteri-uinnin jälkeen pikkutunneille asti poliittisten laulujen iltamasta, ja torstaina illallistimme pitkän kaavan mukaan koko porukan voimin. Perjantaina jouduin hyvästelemään kauniiksi kesäkaupungiksi osoittautuneen Porin iloisine ihmisineen ja suuntaamaan kulkuni väsyneenä, mutta onnellisena kohti Saloa. Se reissu olikin melkoinen, sillä Saloon päästäkseni mun piti vaihtaa junaa ensin Tampereella ja sitten Turussa. Siinä me matkattiin, minä ja kaikki vaaleanpunaiset matkalaukkuni. 

Kassi-Alma matkalla kotiin.
Sunnuntaina ehti ottaa hetken (ilta)aurinkoakin.
Salo ja kunnon groomihommat!
Yksi viikonlopun parhaista jutuista oli tällä ajeleminen. Kyllä tutut katsoi kisoissa huvittuneena,
kun meikäläinen ajeli tällä ympäri kisapaikkaa kuin lapsi karkkikaupassa.
Kiitos Pori!

Salossa päästiinkin asiaan eli kilvanajoihin! Maco ei ollut mukana sattuneista syistä, vaan olin paikalla auttamassa niin sanotusti groomin hommissa tallikavereitani. Siinä tuli itsellekin ihan vanhat ajat mieleen, kun yhdessä alle 40 lähtijän luokassa sain olla laittamassa kolmea hevosta kuntoon ja vaihtamaan niitä lennosta. Illalla tiesi tehneensä, kun saavuimme tallille puoli seitsemäksi. Meidän oli tarkoitus hypätä valmennus Macon kanssa vielä illan päätteeksi, mutta valitettavasti ruuna meni telomaan itsensä laitumella riehuessaan, eikä idea siksi päässyt toteutukseen asti. Sen sijaan keskityin siis hoitamaan ruunaa parhaani mukaan ja istuskelemaan sen karsinassa seuraten sen touhuiluja. Kyyti tuli noutamaan mut kotiin vasta kymmenen aikoihin, jolloin kävimme yhdessä tuumin hakemassa iltapalaksi pitsat. Epäterveellistä, mutta todellakin ansaittua. Ihan samalla tavalla kuin ne aiemmin päivällä syödyt makkaraperunat! 

SuomiAreena-viikosta jäljelle jääneellä lämmöllä ja rusketuksella jaksaa pitkälle syksyyn. Tällä viikolla me ollaan palailtu normaaliin treeniin, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Halusin tässä välissä tulla kertomaan hieman kuulumisiani ja syyn sille, miksei esimerkiksi ratsastus- tai valmennuspostauksia ole kuulunut toviin. Ja muistuttaa jokaista arvostamaan omaa työpaikkaansa, jos viihdyt siellä työnkuvan tai -kavereiden ansiosta. Se on iso plussa elämässä <3

Ihanaa Hanko-viikkoa jokaiselle! :)
Lue lisää

perjantai 20. heinäkuuta 2018

#991: Mullako kisasuunnitelmat loppuvuodelle?

Edellisessä postauksessa viittasin hieman siihen, että mun olisi tarkoitus hypätä ensimmäinen 130cm luokkani tämän vuoden aikana. Samaa olen kertonut myös esimerkiksi Instagramin puolella, jossa multa on kysytty tavoitteita tälle vuodelle. Ajattelinkin siis, että nyt jos koskaan on hyvä hetki pohtia hieman suunnitelmia, joita olemme koonneet kasaan yhdessä valmentajani kanssa ajatellen lokakuun Helsinki Horse Show’n startteja. Kurkistetaas siis hieman kalenteriin ja valmistaudutaan syksyyn! 

Kevättalvella päätimme asettaa kautemme tavoitteeksi Helsinki Horse Show’ssa ratsastettavan Lucky Winners -sarjan. Vaikka en tuolloin ollut hypännyt kuin yhden 115cm luokan kisoissa, ei tavoite tuntunut liian haastavalta, sillä Lucky Winners kilpaillaan Helsingin jäähallilla keskiviikkona 115cm ja torstaina 120cm tasoilla. Toki ajatus jännitti varsinkin aluksi todella paljon, mutta toisaalta ajattelin, että joskushan sitä itseään pitää haastaa. Tämä on yksi tapa, ja siksipä lähdimme suunnittelemaan kauden kisakalenterin sen mukaisesti.

Mä olen aina aiemmin ollut ihminen, joka ei suunnittele vuottaan kisojen osalta etukäteen. Sinne on menty, mikä on milloinkin sopinut aikatauluihin. Yksi syy on ollut vuorotyö kaupassa, mutta myös se, ettei Champin kanssa kisaamisesta meinannut tulla mitään meidän epätasaisten suoritusten vuoksi. En siis nähnyt syytä suunnitella kisakalenteria - meillä ei ollut mitään muuta tavoitetta kuin selvitä maaliin asti. 

Postaus tehty yhteistyössä Helsinki Horse Show'n kanssa.



Kaikki postauksen kuvat c. Sofia Kangas
Macon kanssa homma on ihan erilainen, koska kilpailemisesta on tullut hauskaa ja tavoitteellisempaa. On ihana harrastaa sellaisen hevosen kanssa, jonka tietää haluavan suorittaa sun kanssa radalla 110 prosenttisesti. Tämä nyt varmasti kuulostaa jonkun korvaan siltä, että kilpaileminen olisi mulle kaikki kaikessa, mutta näin ei todellakaan ole. Mun suurin tavoite on tietysti saada viettää ikimuistoisia hetkiä rakkaan nelijalkaiseni kanssa ja pitää meidät molemmat terveinä, mutta monesti tavoitteet on kaikista helpointa mitata näin ulkopuolisille kilpailullisesti selitettyinä. Ja loppujen lopuksi mä olen kilpaillut Macolla koko kauden todella säästeliäästi. Joten tällä mennään!

Näin heinäkuussa hyppäsin heti kuun ensimmäisellä viikolla yhden päivän kilpailut Lohjalla 3-tasolla 115cm ja 125cm luokissa. Näissä halusin hakea hyvää fiilistä omaan tekemiseeni, mikä onnistui ainakin omasta mielestäni oikein hyvin. Seuraavat kisamme ovatkin Hangossa legendaarisen SeaHorse Weekin yhteydessä, kun suuntaamme kulkumme Hankoon perjantaina kolmen päivän ajaksi. Kisaan toivottavasti aurinkoisessa säässä perjantaista sunnuntaihin 120cm tasolla siten, että perjantaina ja lauantaina meillä on avoimia luokkia, sunnuntaina sen sijaan joukkue-SM:t. Tuota sunnuntaita odotan todella innoissani, koska joukkuekisassa on aina omaa tunnelmaansa ihmisten kannustaessa omia joukkueitaan. Ja yksi avoimista luokista on bonusluokka Horse Show’n Lucky Winners -luokkaan, joten sieltä tietysti pyritään hakemaan hyvää suoritusta.

Elokuussa jatketaan heti Hangon perään yksipäiväisillä kisoilla Ainossa kuun ensimmäisellä viikolla. Tällöin hyppään taas joko kaksi luokkaa 115cm ja 125cm tasolla, tai pelkästään tuon viimeisimmän - ihan sen mukaan, miten Hangossa menee. Kun Ainon kisat ovat ohi, saa hevonen viettää hetken lomaa raspauksen ja rokotuksen merkeissä, ja seuraavan kerran jatkamme kilvanajoa kuun loppupuolella Stall Solbackassa. Siellä luokkia ei ole 120cm korkeammalle, mutta pyysin, että kilpailuiden ratamestari tekisi mulle varsinaisten kisojen jälkeen vielä yhden radan 125-130cm korkeudella. Näin ollen hyppäisin yhden 120cm kilpailuluokan ja sitten tuon kilpailuharjoituksen siihen päälle. 



Syyskuu onkin sitten kisoja täynnä! Ensimmäiset kisat meillä on vasta kuun puolessa välissä Stall Solbackassa aluemestaruuksien merkeissä. Lauantaina tarkoitukseni on hypätä kaksi avointa luokkaa 120-130cm tasolla riippuen siitä, mitä kutsussa tulee olemaan tarjolla. Sunnuntaina kisataankin senioreiden aluemestaruus 120cm tasolla arvostelun ollessa AM5 eli uusinta korotettuna. Mutta sen jälkeen onkin sitten pohdinnan paikka, nimittäin heti seuraavana viikonloppuna olisi Ypäjällä Horse Show’n karsintaluokat ja sitä seuraavana Aino Masters CSI2* eli kansainväliset estekilpailut. En millään haluaisi kisata kolmea viikonloppua putkeen, mutta toisaalta karsinnat on varmasti pakolliset, jos paikkaa ei etukäteen itselleen lunasta. Toisaalta kukkaroni ei kestä kolmea viikonloppua kilvanajoa putkeen.

Tämän suhteen en siis tiedä, mitä teen. Kansainväliset kisat olisivat loistavaa harjoitusta nimenomaan Small Tourin osalta, jossa korkeudet ovat käsittääkseni 120-125-130cm tai jotain sinnepäin. Kolmepäiväiset kilpailut siis! Voisin siis toki tehdä niin, että hyppäisin aluemestaruuksissa vain yhden päivän, Horse Show’n karsinnoissa vain yhden päivän ja Ainossa kolme päivää. Pitää pohtia, miten tuo yhtälö toimisi.

Joka tapauksessa lokakuun 17-18. päivät kilpaillaan jäähallilla Lucky Winners -luokat, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tuossa ehtii hyvin olemaan kaksi viikkoa kisataukoa, jos päättäisin hypätä Ainon kansainväliset kilpailut. Jos en hyppää niitä, käyn varmaankin lokakuun alussa pomppimassa jonkun kisan Horse Show’ta ajatellen. Ja kun HIHS on takana, saa Maco jäädä kisatauolle aina Espanjaan lähtöön asti. Marraskuussa meidän on tarkoitus tehdä hevosille vuositarkastus, jotta ne ovat varmasti iskussa reissua ajatellen. Näin ollen ne saavat hyppylomaa koko marraskuun ajan, jonka jälkeen joulukuussa palataan vähitellen treeniin. Jouluviikolla hevosilla on taas tauko, kun ne rokotetaan ja raspataan vielä kerran.




Tammikuun alku treenataan katse kohdistettuna isompia areenoita, joten emme varmastikaan käy kisoissa hallissa. 25. päivä rekan keula kaartaa kohti Espanjaa. Siellä tarkoitus olisi aloittaa kisaaminen 120cm tasolta ensimmäisellä viikolla ja siirtyä siitä 130cm luokkiin. Ajatus on, että jos kaikki menee hyvin, voisin hypätä loppureissun aikana ensimmäiset 135cm luokat. Kuusi viikkoa siinä on aikaa kilpailla, yhteensä siis 18 starttia. Ensi kautta jatketaan sitten Suomessa tai ulkomailla sen mukaan, tulenko Espanjasta takaisin suoraan vai mutkan kautta.

Ja ihan pakkohan tähän on todeta, että nämä ovat pelkkiä suunnitelmia. Koskaan, ei koskaan saisi suunnitella koko vuotta etukäteen, sillä aina joku muutos tapahtuu, joku sairastuu tai asiat eivät muuten mene odotetusti. Haluan silti uskoa ja toivoa, että mulla on oikeasti mahdollisuus toteuttaa tätä suunnitelmaa edes jotenkin järkevästi. Tämä on nimittäin valehtelematta ensimmäinen kerta, kun oikeasti suunnittelen tavoitteellisesti kisakalenteria pitkälle tulevaisuuteen. Pidetään siis kaikki sormet ja varpaat ristissä, jotta elämässä menee kaikki hyvin ja pääsemme terveinä kohti Horse Show’ta! 

Onko sulla tarkkoja kisasuunnitelmia, vai menetkö enemmän fiiliksen mukaan?
Lue lisää

tiistai 17. heinäkuuta 2018

#990: Ensimmäiset nurmikisat

Oon aina ollut se henkilö, joka on jännittänyt kisoja etukäteen. Yleensä jännitys on alkanut kisoja edeltävänä iltana ikävällä tunteella vatsanpohjassa. Uskon, että jännitys johtui epäonnistumisista kisatilanteissa. Kun asiat eivät sujuneet halutulla tavalla, mietin jo etukäteen, miten homma tulisi taas menemään pieleen. Se ei tunnetusti ole kovinkaan hyvä lähtökohta millekään kilpailusuoritukselle - tai asialle ylipäänsä.

Uuden hevosen myötä jännittäminen jäi kuitenkin kokonaan pois. Ei suinkaan kertaheitolla, vaan vähitellen kisa kisalta. Mun ja Macon ensimmäiset yhteiset kisat noin vuosi sitten olivat ihan kamalat, koska mua jännitti niin, että meinasin kuolla 90cm radan jälkeen. Rata itsessään oli ihan kelvollinen, mutta satulasta alas tultuani jalkani meinasivat pettää alta. Toki nollarata toi valtavan helpotuksen tunteen koko kroppaan. Tunteen siitä, että me ihan oikeasti pystytään tähän, ja että kilpaileminen voi olla hauskaa.

Kun kisat sujuivat hyvin, jäi jännitys kokonaan pois. Mua ei enää keväällä jännittänyt kisoissa ollenkaan - ainakaan siten, että olisin sen itse huomannut tai se olisi vaikuttanut tekemiseeni merkittävästi. Tiedostin kyllä, että edelleenkin ennen suorituksiani olen aavistuksen verran normaalia hiljaisempi ja jollain tavalla kireämpi (tai ehkä keskittyneempi olisi oikea sana). Suorituksien jälkeen vapautuneempi olo näkyy polveilevana puheensorinana ja mielen rentoutumisena. Kisasuorituksen tekeminen ei enää kuitenkaan ole mulle itsensä ylittämistä, vaan hauskanpitoa. Se on pieni, mutta merkittävä muutos.



Nämä kuvat c. Sofia Kangas
Lohjan kisoihin lähdettäessä koin kuitenkin pitkästä aikaa jännittämistä, joka tuntui ihan koko kropassa. Tiesin syyn pohtimattakin: Maco oli pelästynyt edellisissä kisoissa kentän viereen juosseita tyttöjä, joten olin tullut epävarmaksi. Vaikka yritin kuinka ajatella, että eihän se uudelleen pelästyisi, en vain yksinkertaisesti osannut nollata ajatuksiani puhtaiksi. Kisapaikalle saapuessamme sanoinkin mukanani olleelle Millalle, kuinka mua oikeasti jännittää pitkästä aikaa kunnolla. Milla käski lopettamaan jännittämisen. Ymmärrettävä, mutta tyhmä ohje: tottakai lopettaisin, jos osaisin. 

Yksi jännittävä tekijä Lohjan kisoissa oli toki myös uusi hyppyalusta, jollaisella en ollut aiemmin rataesteitä ylittänyt. Kisat hypättiin nimittäin nurmella, ja vielä siten, että verryttely toteutettiin kokonaisuudessaan hiekkakentällä. Emme siis päässeet ottamaan ainoatakaan hyppyä nurmella ennen omaa starttivuoroa. Radat olivat kuitenkin kivoja ja helppoja, eivätkä korkeudetkaan tuntuneet ihmeellisiltä 115cm ja 125cm luokissa, jotka hyppäsin. Kaikki vaikutti siis oikein optimaaliselta hyvien suoritusten saavuttamiseksi.

Ensimmäiseen luokkaan valmistautuessani olin kuin tönkkösuolattu muikku. Vitsailin ja yritin olla rento, mutta sisimmässäni panikoin aina kilpailusuorituksen ensimmäiseen hyppyyn asti. Verryttely meni onneksi hyvin, joten radalle pääsi lähtemään siltä osin hyvillä mielin. Rata itsessään oli mielestäni oikein sujuva kakkosesteelle tekemääni lähestymistä lukuunottamatta, ja lopputuloksissa olin kolmas. Näin ollen pääsin pitkästä aikaa Macon kanssa palkintojenjakoon nollaradan siivittämänä. Kiva juttu ja iso tsemppi seuraavaan luokkaan!



Nämä kuvat c. Anna Luokkakallio
Parasta oli kuitenkin tulla nollaradan jälkeen portille. Pyysin Millalta heti juotavaa, koska meinasin kuolla janoon kuuman sään, takkipakon ja jännityksen vuoksi. Ojensin käteni kaveriani kohden, jolloin hän totesi puoliksi järkyttyneenä, että mun käsi tärisi ihan kamalasti. No niin tärisikin! Ihan totta, olin kuin joku satavuotias vanhus, jonka kahvi ei pysy kupissa. Mun kädet tärisevät helposti muutenkin silloin, kun oloni on heikko, joten voitte kuvitella, miten suuri tärinä nyt oli kyseessä. Nauroimme yhdessä ja pienen hengenvedon ja sykkeen tasoittumisen jälkeen olo oli jo ihan normaali.

Seuraava luokka olikin helppoa ja kivaa, kun mua ei enää jännittänyt. Pääsin keskittymään paremmin siihen, miten ratsastan radalla huomioiden erilaiset kentän kallistukset: nurmikentällä kun mennään välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. Vähän, mutta kuitenkin! Alamäkeen tullessa hevonen pitää oikeasti saada sinne takajaloille, jotta se ei keilaa kaikkia puomeja mukanaan ponnistuksessa. Ylämäkeen hypättäessä puolestaan hevosella on pakko olla vähän enemmän voimaa, varsinkin oksereille tai sarjoille tultaessa. Näitä ei ole päässyt treenaamaan missään maastoestetreeniä lukuunottamatta, joten näissä kisoissa tuli samalla käytyä pikakurssi nurmikentistä. Mitäs sitä suotta treenaamaan enempää!

Vaikka 125cm luokan ratani ei ollut ehkä ihan niin tasainen kuin aiempi ratani, olin silti itse paljon tyytyväisempi ratsastukseeni tässä luokassa. Okei, viidennelle esteelle jäin vetämään kaarteesta liikaa kädellä, jolloin tuloksena oli puomi. Kahdeksikolle olisin saanut edetä vähän paremmin ja kolmannelle ratsastaa kaarteen enemmän sisäpohkeen ympäri. Niin tai näin, ratsastin mielestäni omalla tasollani ja tein sen mukaisen tuloksen. Toki se yksi puomi harmitti, varsinkin, kun oltiin ensimmäiset ei-sijoittuneet 0,2 sekunnin erolla edelliseen. Mutta samapa tuo, koska rata ja korkeus tuntuivat helpoilta.


Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

On mahtavaa huomata, miten oma pääni on kehittynyt tässä vuoden aikana entistä paremmaksi. Kilpailemisesta on tullut kivaa, eivätkä 125cm luokat tunnu mielestäni enää isoilta. Vielä kevättalvella pohdin, tulenko hyppäämään vielä tänä vuonna mitään 120cm tasoa isompaa korkeutta. Nyt kiikarissa olisi ensimmäinen 130cm luokkani. Mutta se on oma tarinansa, nyt ollaan tyytyväisiä tähän tulokseen!

Ihanaa alkanutta ja erittäin lämmintä viikkoa teille jokaiselle <3
Lue lisää

perjantai 13. heinäkuuta 2018

#989: Mekö maastoestekisoihin?

Kuten moni varmasti muistaa, kävimme parisen viikkoa sitten Macon kanssa maastoestetreeneissä Keravalla ensimmäistä kertaa ratsukkona. Macon historiaa tuntien uskallan sanoa, että ruuna on tuskin koskaan aiemmin hypännyt maastoesteitä - itselläni hyppykerrat on lueteltavissa yhden käden sormilla. Odotin tuota päivää enemmän kuin innoissani, enkä näin jälkikäteen ole katunut kertaakaan reissuamme nurmikentälle. Olihan tuo melkoinen kokemus!

Lupasin palata hieman tarkemmin ajatuksiini maastotreeneistä, vaikka ehdinkin julkaisemaan postauksen uusien kuvien ja lyhyen videopätkän kera. Ääniraidallisista videoista pitävänä haluan kuitenkin uskoa, että tämä postaus ilahduttaa monia lukijoitani. Toivottavasti en ole väärässä! Ja koska edellisessä postauksessa kertoilin hieman laveammin yleisiä tunnelmia, ajattelin nyt tarttua härkää sarvista ja jäsennellä maastoestevalmennuksemme antia hieman tarkemmin ihan näin kirjallisestikin. Voitte nimittäin uskoa, että tätä on pohdittu moneen otteeseen kavereiden kanssa niin tallilla kuin lopulta perheenjäsentenkin kesken. Ai miten niin olen innoissani?







Jotta mun innostusta voisi edes yrittää ymmärtää, on ensin palattava ajassa hieman taaksepäin. Mistä ihmeestä mä edes sain pähääni lähteä hyppäämään maastoesteitä hevosella, joka ei ole niitä tiettävästi aiemmin hypännyt? Kaikki juontaa juurensa vuosien taakse, kun olimme samalla tallilla erään kenttäratsukon kanssa. Kyseessä oli ahkerasti kenttäratsastuksessa kilpaileva junioriratsukko, joka sai puhuttua meidän talliporukan maastoestetreeneihin Keravalle silloisen hevoseni Champin kanssa. Pääsimme kokeilemaan ensimmäiset viralliset maastoesteemme kolmisen kesää sitten, jonka jälkeen odotin joka vuosi pääseväni uudelleen tositoimiin. Keväällä 2016 kävimme Champin kanssa kertaalleen lähitallin maastoradalla, mutta eihän sitä oikeasti voinut maastoesteiden hyppäämiseksi sanoa. 

Hevosen vaihtuessa en uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä suoraan uuden hevosen kanssa kokeilemaan onneani viheriölle. Tästä syystä viime vuosi oli täysin maastoesteetön (hitsi, miten taitava olen keksimään uusia sanoja). Nykyisellä tallillamme heräsi innostus maastoesteisiin, kun viime vuonna tallinomistajamme tempaisi extempore-päätöksellä aluemestaruuksista mitalin kaulaansa puhtaan nollan harjoittelukerran kera, ja toinen tallikaverini päätti osallistua yhtä lailla sen kummemmin harjoittelematta nuorille hevosille suunnattuun maastoestesarjaan. Siinä rytäkässä totesin, että no mitäs tässä, minäkin haluan. Siispä yritimme saada jo toukokuusta asti sopivaa aikaa isommalle porukalle, mutta kuten Gasellit yhdessä kappaleessaan laulaa, ei ryhmäviestillä saa mitään sovituksi, ellei nimiä ole listalla hovikuskin kera. Lopulta luovutin ja sovin treenit yhdessä Danielan kanssa. Samapa tuo, millä porukalla: kunhan mennään!






Sopiva päivä lyötiin lukkoon treenejä edeltävänä päivänä. Miksi ihmeessä sitä hoitaisi asioita ajoissa valmiiksi? Okei, puolustuksena todettakoon, että seurasimme silmä kovana muuttuvaa sääennustetta: emme halunneet hypätä sateella ja ukkosella. Tämä kuulostaa varmasti siltä, että olemme kaikki sokerista, mutta suurin syy oli hevosten turvallisuus. Liukas nurmi ei houkuttanut, kun ratsuna oli Macon kaltainen etupainoinen ensikertalainen, jonka tekemistä ei edesauta selässä vessanpönttökönötyksessä kiikkuva kuljettaja. Tai ehkä tässä tapauksessa kuljetettava. Oli kyllä hauska katsoa jälkikäteen noita videoita treenistä, koska mä ihan totta könötän siellä kyydissä kuin mikäkin halvaantunut rautakanki. Ihmekös, kun olin seuraavat kolme päivää jumissa sellaisistakin lihaksista, mitä en tiennyt omistavani! Ihan totta, miten pakarat voivat tulla kipeäksi ratsastuksesta? Pitää alkaa treenaamaan kenttäratsastusta enemmän, kun se kerran käy noin hyvästä urheilusta.

Meidän onneksemme saimme paikalle valmentajan, koska en ikinä lähtisi hyppäämään noita tehtäviä ilman, että joku kertoo mulle kaiken olevan turvallista ja oikein. Totta puhuakseni ajattelin etukäteen, että hyppelisimme jotakin kivaa ja helppoa, enkä nyt tarkoita helpon kenttäesteitä, vaan niitä maahankaivettuja tukkeja. Niillä me aloitettiinkin, mutta nopeasti valmentajamme pyysi suorittamaan uuden rundin asteen verran isommilla esteillä. Ne olivat edelleen sitä helpoista helpointa maastoestemateriaalia, mutta tuntuivat hurjan jännittäviltä selästä käsin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen innostukseni näki hyvin, kun kehuin Macoa taputuksien ja äänen kera varmaan kahdensadan metrin verran ennen siirtymistä käyntiin.





Linkki videoon (ääniraidallinen video)

Jos joku asia tuntuu menevän hyvin, on siihen väkisinkin tyytyväinen. Olisin ollut erittäin tyytyväinen siihen, että pääsimme isolta tuntuvan keltaisen talon, risuilla varustetun haudan ja maahaudan yli hengissä. Pääsimme, jonka jälkeen pyydettiin tulemaan taas aavistuksen vaativampia tehtäviä. Hetkinen, siis minäkö? Selvä homma, yritetään. Ja yli mentiin, useaan kertaan. Sitä hymyä oli vaikea pyyhkiä kasvoilta pois. Isäni oli paikalla kuvaamassa ja katsomassa todeten, että taisi olla niin hevosella kuin ratsastajallakin hauskaa. Ai että oliko? Olimme ihan liekeissä! 

Mutta vähän kuitenkin jarrua menoon, ei meistä kenttäratsukko kuitenkaan tule. Moni nimittäin ehdotteli tämän reissun jälkeen, että kai me osallistuttaisiin jossain vaiheessa syksyllä kenttäkilpailuihin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen hevonen tarvitsee monipuolista treeniä ja varsinkin tällainen meidän kaltainen harrasteratsukko pääsee virkistämään päätään erilaisten aktiviteettien parissa oikein hyvin. En kuitenkaan ole lähdössä syksyllä kenttäkisoihin, vaikka kuinka siihen yritettäisiin yllyttää. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että maastotreenit ovat aina normaalia estetreeniä raskaampi vaihtoehto hevoselle. Se taas verottaa automaattisesti hyppykertoja ihan niiltä rataesteiltä. Ja ensimmäistä kertaa koskaan mulla on jonkinlainen suunnitelma siitä, mitä me ollaan tekemässä ratsukkona syksyn aikana kisojen osalta. Tähän kalenteriin ei valitettavasti mahdu kenttäkilpailuissa käyminen.

En kuitenkaan sano "ei koskaan", vaan pidän silmät auki ja mielen avoinna. Voihan olla, että ensi kesänä me startataan huvin ja urheilun vuoksi joku helpoista helpoin kenttäluokka kivassa paikassa, joka on meille entuudestaan tuttu. Siihen asti me nautiskellaan mahdollisuuksista treenata maastoesteitä sopivan aikavälin tullen - tiedä, vaikka se olisi jo elo-syyskuussa! 

Oletko sä koskaan osallistunut kenttäkisoihin ilman kummempaa treenausta? :)
Lue lisää

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat