#632: Puheenvuoro Champilla

"Moikka taas kaikille! Ei vitsi, siitä onkin vierähtänyt pidempi tovi, kun kirjoittelin teille viimeksi. Aada on nykyään niin kovin riippuvainen tuosta sen laitteesta, jota se tuijottaa, etten oikein saa mahdollisuuksia livahtaa blogin äärelle kovinkaan helposti. Oon kyllä yrittänyt sanoa sille useampaan kertaan, että sen pitäisi päästää mut kirjoittamaan tätä blogia. Mä olen kuitenkin tämän blogin päätähti.. Ja ennen kaikkea mulla on kirjoittamisen lahja kaviossa - siis hallussa, tiedättehän. Kylläpäs vitsin murjaisin. Hehheh!

Mun elämästä on tullut kovin leppoisaa. Asun nykyään uudella tallilla, johon mä muutin parisen kuukautta sitten. Oon kyllä tykännyt tosi paljon, koska täällä mä pääsen hyppäämään esteitä paljon enemmän. Tänäänkin, kun Aada antoi mun laukata pitkin ohjin, menin ihan omatoimisesti esteen yli monta kertaa. Aada nauroi selässä ja se antoi mun villitä vähän. Oli kyllä hauskaa! Ne muut ratsastajat ei vissiin tykänneet ihan kauheasti, niin sitten mun piti lopettaa kaikki hauskuus aika nopeasti. Mutta on ne oikeesti kaikki ihan mukavia, kun ne koko ajan käy mun luona leikkimässä mun kanssa. Siis silloin, kun seison kuuntoonlaittopaikalla. Oon kuulemma tosi hassu, mutta oikeestihan mä vain esitän hassua, että saisin huomiota. Pitää olla sellainen tietty kulissi yllä, koska enhän mä nyt niin hassu todellisuudessa ole. Aika vakava ja silleen pohdiskeleva. Yritän olla. Joskus.

"MORO! Tänään mä kerron teille omia juttujani. Tässä postauksen tekstissä on oma tarinansa ja sitten nää kuvat kertoo mun sunnuntain päivästä. Sunnuntaina oli isänpäivä. Mun mielestä se vois olla Champinpäivä. Koska oon mä aika jätkä, vaikkei mulla lapsia olekaan."

"Mun päivän tapahtumat alkoi yhdeltätoista, kun Aada tuli klippaamaan. Tässä mä odottelen klippauksen alkua. Niin ei mua yhtään huvittanut. Yritin pyydystää noita naruja mun suuhun. Tai siis en yrittänyt, kun aina mä onnistun. Aina."

"Joo tää on mun ilme kun mua ei huvita. Siis noloo, kun Aada kuvas mua ennen kuin se oli harjannut. Tukkakin ihan huonosti, ulkona sato kaatamalla vetää. Ei Aadalla oo kyllä ollenkaan tilannetajua. Miettikää, jos joku ihana tamma näkee mut tän näköisenä netissä. Niin onko sitten reilua, onko?!"

Tiettekö, mä sain muutama viikko sitten uuden tarhanaapurin! Se on ori. Mä oon kyllä edelleen meidän tarhatyyppien pomo, siis se joukon hauskin ja fiksuin tyyppi. Se, jota kaikki seuraa ja johon kaikki tammat on salaa ihastuneita. Salaa siksi, kun ne ei oikein näytä sitä ulkoisesti. Mutta mä tiedän, että ne vaan esittää kovaa - sellaisia naiset on. Jos niiden ei tarviis esittää, ne olisi kaikki jo mun kavioiden juuressa palvomassa mua ja tarjoamassa mulle palveluksiaan. 

Mutta takaisin asiaan, siis tähän mun tarhanaapuriin. Siihen oriin. Niin siis, se on aika lungi jätkä. Yritän opettaa sille vähän juttuja tosielämästä. Kuulin kerran, kun jotkut ihmiset puhuivat, että on huono homma, jos päätyy elämäm_kouluun. Mä oon nyt ottanut tavoitteeksi sen, että tää mun uusi kaveri ei joutuisi sinne. En mä oikein tiedä mikä se on, mutta kuulosti tosi ikävältä. Oon ottanut vähän tällaisen etäisemmän linjan tähän kouluttamiseen, tarkastelen ensin kauempaa ja jossain vaiheessa alan kertomaan vähän lähempää tälle uudelle kaviokkaalle meidän tallin sääntöjä. Kaikki ihmiset tallilla sanovat, että musta on tullut jänishousu, kun en uskalla muka mennä tän orin lähelle. C'moon! Se jätkä on kaksivuotias! Mä vaan annan sille aikaa sopeutua tähän sen uuteen elämään.. En mä ole mikään jänishousu. Eikä mulla edes ole housuja.

"Tältä mä näytän klippaamisen jälkeen. Nyt suostuin hymyilemäänkin, kun oli tukka paremmin. Keekki sanoo jossain sen biisissä, että tukka hyvin näkyyks kello. Mulla ei oo kelloa, niin tukka pitää olla hyvin."

"Ihan ku tattina seisoin. En liikahtanut yhtään, ihan kiltisti olin!"

"Tää ei oo mun mielestä mun parempi puoli. Mutta ei se mitään, annan nyt tän kerran anteeksi Aadalle, kun ei se taida ihan kaikkea hiffata. Muka fiksu, no pah, sanokaa mun sanoneen!"

"Tässä nämä mun patit, jotka on vaivanneet Aadan mieltä viikon verran. Tänään niitä oli ihan sikana. Ei oo ollut noin paljoo vielä kertaakaan. Mutta Aada oli kyllä laiska kahtena päivänä, se ei kuulemma kerennyt ratsastaa ollenkaan, niin kävelin kävelytyskoneessa vaan. Oli kuulemma töissä ja koulussa. Vähän kyllä epäilen."

Housuista puheenollen, mä jouduin taas tänään parturiin ja siksi sain enemmän vaatetta niskaan. Aada päätti, että mä olin kasvattanut liian pitkän karvan parissa viikossa ja siksi se piti vetää lyhyeksi. En voi ymmärtää, kun olin niin ahkerasti kasvattanut turkkiani ja nyt se on poissa. Onkohan Aadan tulevaisuuden poikaystävällä myös lyhyt tukka? Pitääkin varoittaa, jos sellaista näkyy tallilla joskus. Että pitää kiinni tukastaan. Vaikka eipä noita kandidaatteja ole kovin montaa näillä nurkilla pyörinyt. Ihan hyvä vaan, riittää enemmän aikaa mulle.

Klippaaminen on mun mielestä kamalan tylsä operaatio. Siinä sä seisot paikallasi yli tunnin verran, hyvällä lykyllä saatat saada turvan eteen vähän heinää. Joopa joo, syö keskenäs heinäsi. Mä olen kyllä tosi kiltti, kun annan klipata niin hyvin joka puolelta. Korvien takaa mä olen vähän arempi, kun en halua, että Aada leikkaa mun korvakarvat. Niihin mä en anna koskea. Näytän kuulemma oravalta, mutta minkäs teet: jotain miehisyyttä on pakko säilyttää. Takajalat on myös sellainen juttu, mistä me kuulemma Aadan sanojen mukaan "neuvotellaan". Se on vähän kuin jotkut ihmiset, kun ne riitelee. Siis pariskunnat. Että nainen saa aina tahtonsa läpi ja sitten mies mököttää nurkassa kettuuntunut ilme naamallaan. Siltä mä kuulemma näytän. Mutta en mä oikeesti, testaan vaan aina välillä Aadan hermoja, että ansaitseeko se hoitaa mua. Seinään mä nojailen siksi, että välillä seisominen käy pitemmän päälle raskaaksi. En mä siis ole nurkassa, vaikka ne niin väittää. 

"Noniin, mentäiskö jo! Vai onko sulla jotain nameja?"

"Aadan iskä tuli käymään tallilla ihan hetken verran. Se sanoi, että se oli ottanut tosi kivoja kuvia meidän alkuverryttelystä, ennen kuin se lähti. Aada ei uskonut, mutta mun mielestä kaikki kuvat on tosi hienoja, mitä musta otetaan."

"Niin sellanen isänpäivä oli. Aada olis halunnut, että sen isä ratsastaisi mulla pari kierrosta käyntiä. Se ei kuulemma kerennyt, kun piti lähteä kuoroon. Huono tekosyy, mä sanon. Se ei vaan uskaltanut. Oon kuitenkin aika hurja."

"Joko ollaan valmiita?! Saanko nyt karkin. Menin tosi nätisti. Ainakin viiskytneljätuhatta kertaa mentiin puomien yli. Niin mentiin, menin tosi lujaa. En tajua, miks piti mennä hitaammin. Pomppasin pari kertaa kaks puomi yhdellä askelleella, niin säästin aikaa. Esteradallakin pitää päästä nopeesti maaliin, sen oon oppinut."

Jokin aika sitten mulle kävi tosi hassu juttu! Aada oli ihan kamalan huolissaan aluksi ja meinasi perua kisatkin heti. Mulle tuli nimittäin patteja! Voitteko kuvitella, sellaisia parin sentin kokoisia nestemäisiä juttuja ympäriinsä. Ne ei kutita, eikä ne oo kipeitä. Aada mietti, että voisiko se olla joku allerginen reaktio. Kuulemma liittyy aineenvaihduntaan jotenkin, kun ne lähtee pois tai ainakin pienenee liikutuksessa, mutta tulee sitten seuraavaksi päiväksi takaisin eri paikkoihin. Tänään ne sai tallilla idean, että voisikohan ne liittyä mun kuivikkeeseen, koska niitä tulee vain sellaisiin kohtiin, mitä loimi ei peitä. Kun mä tykkään nukkua aika paljon karsinassa. Siis enhän mä nuku, kunhan lepuutan silmiä. Isot miehet ei tarvi unta, niin mä olen kuullut.

Pattijuttu on mulle itselleni ihan yksi hailee, koska se ei mun menoa haittaa. Aadaa se kuullemma haittaa, mutta en mä välitä. Syön samaa ruokaa kuin ennenkin, liikun vähintään yhtä pirteästi kuin aiemmin ja oon muuten ihan elämäni kunnossa. Ainakin yhdellä muulla mun tallikaverilla on samanlaisia patteja. Se on tosin kouluhevonen, niin ei ainakaan voi olla mikään estehevosten tauti. Koska mä en kyllä ole kouluhevonen. Niin se ei varmaan sitten vaikuta siihen, miten mä hyppään. Vaikka enhän mä tietysti antaisi sen vaikuttaa.. Ja älkää kuvitelko, että mua pelottais tollaiset patit! Ei sitten ollenkaan. Vaikka mua kyllä vähän ärsyttää, kun Aada sanoo mua nyt pattipääksi. Se on ite. Vaikka kyllä jotkut sitä kuulemma on haukkuneetkin netissä. Ihan oikein!

"Mun selfiet jatkuu! Oma suosikki on toi oikeemmanpuoleinen, kun vaan mä näyn kuvassa. Koska mun selfieitähän nää oli."

"Näitä puomeja me mentiin. Ravipuomeja. Mä tiedän termit jo suomeksi, oon aika nopea oppimaan. Aada ei osaa hollanniksi mitään, se on sen verran tyhmempää sorttia."

"Aada kato, mä löysin tän saman tyypin taas! Tän joka on vaan aina täällä maneesissa. Eiks meidän pitäisi kertoa sille, että tulisi joskus talliin. Sieltä se saisi ruokaa. Emmä tiedä, on se aika komea. Vähän mun näköinen, vaikka mä olen kyllä paljon fiksumpi kun toi."

"Lopuksi mä pääsin jalkapesulle ja jouduin seisomaan kylmäyssuojien kanssa paikallani. Katja viihdytti mua, tää on mun lempileikki. Osaan muuten samalla katsoa kameraan. Katson aina kameraan, kun nään sen jossain. Tai kuulen. Ihan mun erityistaitoja."

Mistä päästäänkin siihen, että mä olen nyt virallisesti julkkis! Ihan tosielämän julkkishevonen. Koska mä olin lehdessä! Enkä missään roskalehdessä, vaan ihan Hevosurheilussa. Ja puolen sivun kokoisena kuvana! Niin, miettikääs sitä. Oon mä vissiin joskus päässyt niiden nettisivuillekin. Mutta ei se oo niin iso juttu kuin tämä. Olin aika ylpeä, kun ei ihan jokainen heppa pääse lehteen. Mun karsinanaapuri sanoi, että se kuvakulma oli huono, kun se oli otettu vähän viistosti takaapäin. Itsehän oon sitä mieltä, että kuvakulmalla ei ole väliä, kun kohteena on näin salskea ja komea tapaus. Että kuvatkaa vaan jatkossakin kankkua, jos siltä tuntuu! 

Aada sanoi, etten saisi ruveta ylpeäksi. Mä vaan sanon, että mä olen kaikkea muuta. Oon todella vaatimaton. Niin ei siitä ole minkäänlaista pelkoa. Mun piti tosin tuon Aadan puhuttelun jälkeen perua pari tapaamista, mitä olin sopinut uusien managerieni kanssa. Suunnittelin, että olisin lähtenyt tekemään uraa jossain jenkkileffoissa stunttihevosena. Mutta kai mä nyt tyydyn tähän elämääni täällä harrasteheppana. Hyppelen vähän esteitä, viihdytän tallilla käyviä ihmisiä ja nautiskelen helposta elämästä mun kavereiden kanssa. Ja se orin. Ai hitsi, se onkin mun seuraava tehtävä. Tehdä siitä mallikelpoinen kansalainen. Hevoskansalainen, sellainen, joka pärjää isossa maailmassa. Voin ehkä kertoa seuraavalla kerralla lisää. Siihen asti, muistakaa viedä heppakavereillenne porkkanoita ja rapsutella nelijalkaisia ystäviä aina, kun siihen on mahdollisuus! Ja vaikkei olisi. Silti rapsutelkaa."

Hirnauksin, Champ