#954: Sama hymy kuin kuusivuotiaana

Vielä yhdeksän kuukautta sitten en olisi uskonut kirjoittavani blogitekstiä tähän sävyyn. Silloin ajattelin, että uuden hevosen myötä en varmasti tule enää kokemaan samanlaista kiintymystä ja tietynlaista ylpeyttä omasta hevosesta kuin Champin kohdalla tunsin. Toisin kuitenkin kävi, sillä vastoin kaikkia omia odotuksiani on Maco noussut vähintään yhtä tärkeäksi hevoseksi elämässäni.

Tänään haluaisin puhua siitä, millaisia tunnesiteitä me ihmiset muodostamme elämässämme mukana kulkeviin hevosiin. Tiedostan, että aihe herättää varmasti mielipiteitä, sillä monille hevonen on ikuinen ystävä, josta ei luovuta ilman lopetuspäätöstä. Hevosharrastuksen tapoja on niin monia - toiset vaihtavat hevosta tarpeen mukaan, toiset pitävät niitä ikuisesti. Nämä kaksi ääripäätä ovat vain yhdet vaihtoehdot, sillä väliin mahtuu meidän jokaisen omat mielipiteet. Ja kukaan ei ole oikeutettu tuomitsemaan toisen mielipiteitä asettumatta itse henkilön saappaisiin. Keskustelu aiheen ympäriltä on kuitenkin todella mielenkiintoista, joten toivottavasti tämä herättää jotain mielipiteitä myös teissä lukijoissa!

Rakkauteni hevosiin lähti liikkeelle ollessani kuusivuotias. Ensimmäiset muistot mulle tärkeästä ponista ajoittuvat aikaan, kun ratsastukseni oli maastoilua taluttajan kanssa Cindy-ponitammalla. Olin eskarilainen ja hevosen selässä silmät sulkiessani pystyin kuvittella olevani prinsessa. Cindystä oli joskus juttu Villivarsassa, joten leikkasin sivun irti ja kiinnitin sen teipillä seinälle. Äiti ei tykännyt, kun tapetti repetytyi myöhemmin irti.

Kaikki postauksen kuvat c. Sofia Sinisalmi, kiitos :)

Seuraavat lempihevoset olivat hoitohevosia ja -poneja, joista tärkeimmäksi muodostui tammat Kaprice ja Sjamira. Kaprice oli omanarvonsa tunteva ruunikko trakehner, joka oli pakko sitoa kiinni seinään hoitamisen ajaksi. Sain olla ensin sen kakkoshoitaja, josta nousin vähitellen ykköshoitajan paikalle. Olin todella ylpeä saadessani putsata hevosen varusteita ja ruokakuppia, vaikka ratsukseni en sitä jokaiselle tunnille tietenkään saanut. Muistan päivän, kun Kaprice kuoli. Tamma oli lähtenyt varsomaan omistajansa toiselle tallille, ja tallikaverini soitti surullisista uutisista. Istuin silloin tietokoneen äärellä ja vaikka en ollut toiminut tamman hoitajana enää reiluun vuoteen, olin silti todella surullinen.

Punaruunikko Sjamira oli kaikista tärkein hoitohevoseni. Sain olla sen ensimmäinen hoitaja, kun hevonen saapui tallillemme. Se oli aluksi vähän äksy, mutta opin tuntemaan sen yllättävän hyvin. Osallistuin tammalla valmennuksiin niin koulu- kuin estepuolellakin, kävimmepä me kisoissakin yhdessä. Sjamira ei ollut luonnonlahja kumpaankaan lajiin, mutta kisasimme 90cm luokissa ja harjoittelimme kouluvalmennuksissa kangilla ratsastusta. Koska mikään ei ollut helppoa, jouduin opettelemaan ratsastusta ihan uudella tavalla. Toisinaan me vain höntsäiltiin, mentiin ilman satulaa ja pidettiin hauskaa, kun tein tallilla viikonlopputöitä. Sjamira oli mukana rippikuvassani. Nykyään tamma on jo lopetettu.

Ratsastuskouluvuosina nuo hevoset olivat mulle kaikki kaikessa. Vähän vanhempana eri ratsastuskoulussa nousi tärkeän hevosen rooliin esimerkiksi voikko Renee-poniruuna, jolla ratsastin vuonna 2009 tunneilla ja kisoissa. Ei me koskaan menestytty, mutta ruuna opetti mulle paljon. Samalla tallilla sain pari vuotta myöhemmin ratsukseni Rokki-tamman, jonka kanssa voitimme tuntiratsastajien valtakunnallisissa mestaruuskisoissa kouluratsastuksessa pronssia. Olin todella yllättynyt, ja niin olivat kaikki muutkin. Tuolla tallilla ei ollut hoitohevosia, minkä lisäksi ratsastin lähes joka tunti eri hevosilla. Syynä tähän oli kuulemma se, että mulle pystyi antamaan ne hevoset, jotka eivät muille sopineet. Kisoissakin starttasin yleensä myös niiden ratsujen kanssa, jotka jäivät muilta yli. Se opetti valtavasti.

Sitten koitti vuosi 2011 ja sain ylläpitoon Kapri-tamman sen ollessa kuusivuotias. En valinnut hevosta itse, vaan se tuotiin trailerilla tallimme pihamaalle ilman, että olin nähnyt siitä edes videota. Tiesin, että se oli varsonut kahdesti, ja että se oli todella raaka. Nina Fagerström oli sopinut hevosen kasvattajan kanssa, että tarvitsisin ylläpitohevosen, ja ollessani matkalla Tahkolle ratsastamaan sain puhelun Ninalta, jossa hän kertoi hevosen saapuvan seuraavan viikon tiistaina. He olivat sopineet valmentajani kanssa, mikä hevonen mulle saattaisi sopia. Vaihtoehtoja oli ollut kolme. Ei mikään tavallisin tapa saada hevonen käyttöönsä!

Kapri oli ensimmäinen hevonen, josta mulla oli "kokonaisvaltainen" vastuu. Raportoin sen kasvattajalle säännöllisin väliajoin kuulumisiamme, mutta suurin apu tuli kotivalmentajalta. Hevonen asui tutussa ratsastuskoulussa, jossa sain jatkuvasti apua opettajaltani, joka toimi myöhemmin myös valmentajanani Champin kanssa. Samoilta ajoilta mukaan liittyi myös kouluvalmentajani, joka opettaa mua edelleen.

Olimme sopineet, että palauttaisin Kaprin kasvattajalleen viimeistään kesällä 2012. Syynä tähän oli lähtö Hollantiin - ja juuri sen takia Nina oli halunnut mulle yläpitohevosen oman hevosen sijasta. Kapri oli koko ajan myynnissä, mutta sen myynti tuli kunnolla ajankohtaiseksi vasta toukokuun aikaan, kun se oli saanut tuloksia aluekisoista. Muistan elävästi päivän, kun hevosen kasvattaja laittoi viestiä ja kertoi mahdollisen ostajan kiinnostuksesta. Olin juuri välitunnilla ja seuraavaksi olisi alkanut äidinkielen tunti, lukiossa. Olimme lokeroillamme ja luin viestin. Kaverini ihmettelivät, miksi menin niin vakavaksi. Lähdin ulos, istuin kivelle ja aloin itkemään. Tajusin, että seuraava tunti alkaisi pian. Äidinkieli oli yksi lempiaineistani ja aineen opettaja oli yksi suosikeistani. Menin kertomaan hänelle tilanteesta, ja vaikka se tuntui siinä tilanteessa ihan idioottimaiselta, itkin silmät päästäni. Opettaja halasi ja kehotti lähtemään kotiin. Ajoin skootterilla metsäaukion laidalle ja istuin tunnin kuunnellen luontoa, tekemättä mitään muuta.

Vaikka Kapria ei lopulta edes myyty sen ollessa mulla, oli pelkkä ajatus sen lähtemisestä ikävä. Pari päivää ennen Hollantiin lähtöä palautimme tamman kotiinsa, enkä voinut olla itkemättä vähän. Sen kanssa oli saanut kokea niin monia hienoja hetkiä ja opetella hevosenomistajan arkea ilman viimeistä vastuuta. Samalla olin todella kiitollinen saamastani mahdollisuudesta. Ajattelin, etten tule koskaan pitämään mistään hevosesta yhtä paljon kuin tuosta tammasta pidin. Nykyään tamma kisaa menestyneesti junioriluokkia uuden ratsastajansa kanssa, välissä se kerkesi saavuttaa SM-mitalinkin kenttäratsastuksessa.

Niin vain kävi, että Champista tuli kuin tulikin uusi elämäni hevonen heti Kaprin jälkeen. Neljän vuoden yhteiselon jälkeen oli raskastakin raskaampi päätös lastata ruuna hevosautoon ja lähettää se Saksaan, mutta tiesin päätöksen olevan sille hetkelle ainoa oikea. Vaikka itkin taas hevosen takia silmät päästäni, en kadu edelleenkään tekemääni päätöstä. Moni kyseenalaisti päätökseni silloin ja tulkitsi, etten olisi välittänyt hevosestani lopulta ollenkaan. Se on toki yksi näkökulma, mutta omasta puolestani koin päätökseni nimenomaan hevosenkin kannalta parhaaksi. Mulla oli tavoitteena kilpailla harrastusmielessä, joka ei sopinut Champille siinä hetkessä mun kanssa. Siksi lähetin sen Saksaan: jotta saisin varmistuksen siitä, tuleeko siitä vielä kilpahevosta ammattilaisen käsissä. Ei tullut, sillä Niken mielestä sitä ei kannattanut myydä kisahevosena, koska sen pää ei tulisi kestämään hommaa. Niinpä se myytiin tehtävään, joka sopii sille erinomaisesti. Nyt se saa opettaa muita ratsastajia tiellä paremmaksi ratsastajaksi, kilpailla tallin kisoissa ja nauttia hevosen elämästä ihan kunnolla.

Saan edelleen viikottain kuva- tai videomateriaalia Champista. Vaikka moni varmasti luulee, että oloni olisi vielä haikea Champia muistellessani, en enää voi sanoa samaa. Olen onnellinen ajoista, joita saimme viettää yhdessä, mutta samalla jopa helpottunut siitä, että uskalsin aikoinaan tehdä päätökseni uuden hevosen hankkimisesta. En kuitenkaan koskaan kritisoi niitä ihmisiä, jotka pitävät sen itselleen ehkä ratsastuksellisesti epäsopivan hevosen itsellään viimeiseen asti, vaikka joku toinen hevonen voisi monella tapaa soveltua ratsastajalleen paremmin. Asioita voi katsoa niin monesta näkökulmasta, eikä se ratsastus ole se ainoa absoluuttinen asia. Munkin tuttavapiirissä on monta ihmistä, jotka voisivat hevosta vaihtamalla kehittyä paljon eteenpäin tai saada harrastuksestaan mukavampaa ainaisen hampaiden kiristelyn sijaan. Silti ymmärrän, että päätös ei ole helppo. Mulla sen tekeminen kesti tiedostamattani yli vuoden. Toiset eivät tee päätöstä koskaan, eikä sekään ole väärin.

Macon kanssa ajattelin jo alkujaan, etten tule kiintymään hevoseen niin suuresti. "Myyn sen sitten, jos elämäntilanne muuttuu", toistelin itselleni. Toki olen edelleen valmis tekemään vastaavan päätöksen, mutta nyt sen päätöksen mukana tulisi taas uusia kyyneleitä. Olen kuitenkin reilut viisi vuotta vanhempi kuin Champin saadessani, jonka myötä olen kasvanut myös ihmisenä valtavasti. Pelkän tunneajattelun sijaan pystyn katsomaan asioita järjellä. Ehkä kamala sanoa, mutta en lähtökohtaisesti muutenkaan ole kovin tunteella menevä ihminen, vaan pyrin punnitsemaan asioita rationaalisesti ja tavoiteajattelun kautta. Se on osaltaan voimavara, mutta myös heikkous.

Näin yhdeksän kuukauden jälkeen olen kuitenkin taas pisteessä, jossa hevonen on mulle tärkeämpi kuin moni muu asia elämässä. Jos Macolla on joku asia hullusti - kenkä irti tai haava jalassa - tulee mulle heti huono fiilis. Suunnittelen aikatauluni ja teen asiat sen mukaan, että pystyisin tekemään ruunan kanssa mahdollisimman monipuolisesti kaikkea, tutustua siihen päivä päivältä enemmän ja luoda siihen vahvan siteen. Sisimpäni valtaa lämmin ja iloinen tunne, kun Maco tulee aina luokseni ääneni kuullessaan, oli se sitten karsinassa tai ulkona kaverin kanssa. Hymyilen sen kanssa ollessani ihan samalla tavalla kuin silloin kuusivuotiaana Cindy-ponin kanssa. Samalla tavalla kuin kaikkien niiden tärkeiden hevosten kanssa, jotka ovat elämääni vaikuttaneet. Joista tässä postauksessa on lueteltu vain osa.

Kun multa kysytään, mikä on ollut elämäni hevonen, en koe pystyväni vastaamaan tähän kunnolla. Elämäni hevonen on tiedossa sitten, kun elämäni on loppusuoralla. Tärkeitä hevosia elämässäni sen sijaan on ollut useita, kuka mikin isommassa roolissa. En myöskään allekirjoita väitettä, jonka mukaan ihminen ei voisi välittää aidosti kuin yhdestä hevosesta tai eläimestä elämänsä aikana. Mä ainakin olen aina rakastanut omia hevosiani, ja jopa muita kuin omiani, riippumatta siitä, että ne eivät välttämättä enää elämässäni mukana ole kuin muistoina. Ne ovat olleet tärkeä osa elämääni, kehitystäni ja kasvamistani kohti sitä pistettä, jossa nyt olen. Tulevaisuudessa kuvio menee varmasti ihan samalla tavalla. En aio väittää, ettenkö koskaan voisi kuvitella myyväni Macoa, vaikka se nyt tuntuu juuri mun käteen tehdyltä hevoselta. Sen sijaan aion nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestämme toivoen, että meillä on yhteisiä vuosia edessä ihan vaikka kymmenen kappaletta.

Herättääkö aihe sun mielessä ajatuksia? :)