#732: Muutoksien aika, nyt tai ei koskaan

Palataan ajassa vajaa viikko taaksepäin ja katsahdetaan ratsastukseskus Ainon kisoihin, joissa kävin hyppäämässä torstaina. Kerroinkin jo edellisessä postauksessa, että kisat eivät menneet meidän osaltamme kovinkaan kummoisesti - ulkokauden aloitus on tuonut esille ne ongelmat, jotka olivat piilossa vielä hallikauden aikana. Nyt kun kisoista on kulunut hetken verran, olen saanut omia ajatuksiani selvemmiksi ja mietittyä vähän sitä, miten toimimme jatkossa. 

Kilpailupäiväksi oli luvattu oikeaa hellettä, joten aamun pakkauspuuhat sujuivat tallilla odotettua ripeämmin. Pohdintaa tosin aiheutti se, pitikö mun pakata mukaan jotain loimia. Entä jos sade yllättäisi? Kyllähän kisoissa satoi viimeksikin rakeita, vaikka vain hetkeä aiemmin oli paistanut pilvettömältä taivaalta. Päädyin kuitenkin jättämään ylimääräiset tavarat tallille ja luottamaan siihen, että säiden herra suosisi kilpailijoita koko päivän ajan.

Ai miten niin ei pitkät ohjat? Kaikki postauksen kuvat c. Salla Salminen, kiitos! :)

Oli vähän mietteliäs tunnelma verryttelyssä..

Nuo mun letit olivat ihan kamalat! Pahoittelen kamalasti ja Sarina, anna anteeksi :D

Tässä näkee, miten mä lähinnä matkustelin tuolla kyydissä, mutta oli pakko laittaa silti - Champ näyttää ihan muskeli-Makelta. Tai tosi lihavalta :D

Hyppäsin siis torstaina luokissa 100cm ja 110cm. Valmentajani sanoi aiemmin, ettei mun olisi järkeä hypätä pienemmässä luokassa, mutta halusin itse ottaa varman päälle ja mennä tuon metrin, vaikka se korkeutensa puolesta onkin meille jo melkoisen helppo luokka. Oikeastaan ne ongelmat kun eivät liity niinkään esteisiin, eivätkä ainakaan esteiden korkeuteen: kaikki juontaa juurensa mun ratsastukseen tai paremminkin sanottuna ratsastamattomuuteen esteiden välissä. Arvosteluina näissä hyppäämissäni luokissa oli 367.1 ja A.2.0 eli ensimmäisessä ratsastettiin kaksi vaihetta, toisessa yhdessä vaiheessa virhepisteitä ja aikaa vastaan.

Olimme kisapaikalla suhteellisen hyvissä ajoin, sillä edellinen luokka oli vielä käynnissä ja starttasin itse lähtönumerolla 17. Jätinkin hevosen autoon ja lähdin kärkkymään, milloin pääsisin kävelemään rataa. Kisahoitajaksi sain paikalle Sallan, joka menikin lopulta ottamaan Champin ulos autosta ja kävelemään sen kanssa sillä välin, kun me muut kävelimme rataa - radankävely kun pääsi alkamaan melkoisesti oletustani myöhemmin. Rata itsessään oli todella simppeli, eikä siinä ollut juurikaan kinkkisiä kohtia. Ainoat itseäni mietityttäneet kohdat sijoittuivat juurikin vesihaudan läheisyyteen, sillä ajattelin, että se saattaisi olla edelleen Champin mielestä pelottava juttu.

Nauroin tälle kuvalle niin paljon! Champ oli niin pahasti pohkeen takana, että se pukitti vaihdoissa, jos käytin kannusta. Hups!

Kun rata oli kävelty jalan, varustimme hevosen kuntoon autolla ja suuntasimme kohti verryttelyä. Olisin voinut olla verryttelyssä jo aiemmin, sillä pääsin heti sisälle paikalle saavuttuani. Onneksi hevonen oli kävellyt hyvän tovin jo ennen varustamista! Champ oli vähän jännän tuntuinen, sillä se oli periaatteessa oikein innokkaana menossa eteen, mutta oli kuitenkin samalla valovuoden verran pohkeen takana. Otin pari kierrosta ravia ja laukkaa yrittäen saada hevosta paremmin avuille, mutta tulos jäi melkoisen laihaksi. Nyt jälkikäteen kuvia ja videoita katsellessani en voi kuin todeta, että ratsastin verryttelyssä ala-arvoisesti: ohjat olivat kilometrin mittaiset, könötin etukumarassa ja ajelehdin verryttelyalueella vailla minkäänlaista ajatusta siitä, mitä olin hakemassa. 

Se, mitä mun olisi pitänyt tehdä, jäi siis toteuttamatta. Tässä kohden jo ensimmäinen viisaus tulevaisuutta ajatellen: kun menen verryttelyyn, tulee mulla olla selkeä suunnitelma siitä, miten toimin. Ratsastan hevosen avuille samalla tavoin kuin kotonakin, enkä jää seilaamaan ja miettimään, että "onpas tämä tänään pitkä". No kai se on, jos asialle ei tee mitään! Oma seilailuni kostautuikin heti ensimmäisessä verryttelyhypyssä, jossa Champ pysähtyi ihan pienelle pystylle. Siinä vaiheessa heräsin vähän itsekin ja sain jotain tolkkua hommaan, mutta vasta ihan verryttelyn pari viimeistä hyppyä olivat oikeasti teräviä ja sellaisia, että olimme molemmat Champin kanssa hereillä. Kun sain ruunan paremmin pohkeen eteen, meinasi se jopa ihan viedä mua verryttelyssä! Vauhtia siis riitti, mutta niissäkin tilanteissa mun olisi pitänyt ratsastaa esteen jälkeen, eikä jäädä keikkumaan jalustimille.

Kaverit kisoissa auttamassa, tukemassa ja tsemppaamassa - parasta elämässä <3

Radalle mentiin siis ihan hyvillä fiiliksillä, ainakin kovalla tsempillä. Kiertelin kahden ratsukon ajan kenttää ympäri ja pakko sanoa, että edellisiin kisoihin verraten Champ oli todella paljon rentoutuneempi - se ei kyttäillyt juuri ollenkaan, kunhan ajattelin itse muita asioita kuin niitä, joita se "voisi kytätä". Saadessani lähtömerkin olin siis melkoisen positiivisella mielellä. Alkurata sujui ihan hyvin, mitä nyt joissain kohdissa tulin hieman pieneen askeleeseen tai pidin kättä liian korkealla. Näistä tarkemmista virheistä en kerro sen enempää tässä, sillä videolla on ääniraidallinen selostus mukana. 

Ensimmäisen vaiheen viimeiselle esteelle meinasi tulla ongelmia, sillä Champ luuli meidän olevan menossa vesihaudalle, minkä vuoksi se rupesi poikittamaan esteeltä poispäin. Yritin parhaani mukaan pitää vasemman pohkeen kiinni, jotta Champ ei olisi ottanut askelia sivulle tai ainakaan taakse ja lopulta sainkin hevosen yli haluamastani esteestä. Tuomaritorni tulkitsi asian puhtaaksi lähestymiseksi eli en saanut siitä virhepisteitä, vaikka videolta näkee, että sen olisi voinut tulkita myös toisin. Parempi näin! Sain siis jatkaa toiseen vaiheeseen, jossa esteelle numero yksitoista kävi samainen tilanne, kun Champ väisti jälleen vesihautaa. Tällä kerralla kyseessä oli selvä kielto, jolloin kävelin ruunan kanssa esteen ohi ja lähestyin sitä toisesta suunnasta, ikään kuin vesihaudalta päin. Pienellä survomisella pääsimme tuosta sarjasta yli ja matkamme jatkui kohti okseria, jonne otimme lopulta toisen kiellon. Siinä jäin vain paineistamaan hevosta liikaa johtuen edellisestä ohimenosta, jolloin Champ sanoi sopimuksen irti.

Tässä näkee, miten liikkeen edellä olin niissä tilanteissa, joissa jouduin survaisemaan hevosen esteille.

Ennen radalta poistumista kävin näyttämässä esteen Champille ja lopulta kävelin radalta pitkin ohjin, löysäten jo radalla satulavyötä. Eipä siinä itkut auttaneet, turha sitä hevosta oli syyttää. Hetken käveltyämme laitoimme hevosen koppiin ja menimme syömään, seurasimme kisoja ja vietimme aikaa kavereiden kanssa. Luokissa oli paljon lähtöjä, joten luppoaikaa riitti. Onneksi sää suosi! Seuraavassa luokassa lähdin jossain kolmenkymmenen jälkeen, joten kävelin rauhassa radan ja lähdin sitten laittamaan hevosta kuntoon. Radalla oli siis vain kahdeksan estettä, mukavia lähestymisiä ja suhteellisen sujuvia teitä.

Toiseen luokkaan verryttelin jo asteen verran viisaammin, minkä huomasi hevosestakin: se oli heti ensimmäisestä hypystä asti menossa mukana! En hypännyt paljoakaan, sillä edellinen luokka oli takana ja lämpöä mittarissa melkein 25 astetta. Viimeinen hyppy oli 120cm okserille ja voi että, miten hyvältä se tuntui selkään. Paljon tuon parempaa tunnetta en olisi voinut radalle edes saada. Odottelin jälleen parin ratsukon verran ja aloitin sitten suoritukseni, joka ei ollut kovin kummoinen. Ensimmäinen este meni hienosti, mutta sen jälkeen Champ jäi pomppimaan tuomaritornin eteen menemättä mihinkään. 

Toisen luokan verryttelyssä mietitytti entistä enemmän. Mun ilme kertoo ihan kaiken!

Videolta näkee, miten avuttoman hidas olen noissa tilanteissa. Kun sain Champin eteen, olisi mun pitänyt jatkaa samalla sekunnilla ratsastamista, eikä tyytyä selässä siihen, että "hei, täähän meni siihen suuntaan minne tahdoin!". Voitte kuvitella, että ei muuten mennyt enää kahden askeleen päästä :D Lopulta sain hevosen esteen eteen ja yritin lähestyä uudelleen, mutta edelleen jäimme samaiseen kulmaan hyppimään. Olen ehkä maailman surkein kilparatsastaja, mutta rupesin oikeasti nauramaan siellä hevosen kyydissä. Mua huvitti se, että meidän rata loppui jo oikeastaan ennen kuin se edes kunnolla pääsi alkamaan. Kentän ulkopuolella olevat henkilöt tulivat huutamaan, huitomaan ja hakkaamaan laitoja, jotta saisin Champin liikkeelle ja lopulta näiden kaikkien kannustajien ansiosta sain kuin sainkin hevosen haluamastani esteestä yli. Luulin, että meidän suoritus olisi päättynyt siihen, mutta tuomarit eivät olleet laskeneet tilanteesta kuin yhden kiellon, joten sain jatkaa rataa eteenpäin. Tässä vaiheessa tosin äitini oli lopettanut kuvaamisen, eikä siitä kauheasti olisikaan kuvattavaa ollut: pääsimme seuraavasta esteestä yli, mutta matka tyssäsi sitä seuraavalle.

Nyt en löysännyt vyötä kentällä, vaan hyppäsin vielä esteen numero yksi uudelleen. Tämä oli ilman mitään ongelmia, joten hevonen sai taputukset ja poistuin radalta puoliksi huvittuneena, mutta samalla äärimmäisen pettyneenä. Ensimmäistä kertaa koskaan kävelin radan jälkeen hevosen selässä ihan yksin, puhumatta kenellekään hetken verran. Keräsin omia ajatuksiani ja mietin, mitä tein väärin. 

Viimeinen hyppy ennen rataa. Niin hyvä! Harmi, että toinen ratsukko tuli kuvan eteen. Olisi varmasti ollut päivän onnistunein otos ;)

Siellä mä nauran kyydissä, ei sitä muuta oikein voinut.

No, päästiin me lopulta sen esteen yli. Vähän omintakeisella tyylillä tosin..

Juttelimme kisoissa parin ihmisen kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että mun on pakko muuttaa nyt omaa ratsastustani, jos en halua hakata toista ulkokautta päätä seinään. Suurin ongelmahan on siinä, että Champ tarvitsisi valtavasti parempaa ratsastusta esteillä: määrätietoisuutta silloin, kun sille on tarve, mutta rauhallisuuden ja tilan ennen esteitä. Nyt tilanne on se, että jään vetämään hevosta suusta koko ajan, varsinkin niissä tilanteissa, joissa se jännittyy. Kun vedän, pääsee hevonen aina niskan päälle ja pystyy hyödyntämään tilanteen parhaaksi näkemällään tavalla. Tämän huomasi jo sunnuntain kouluvalmennuksessakin, josta kerron teille myöhemmin tällä viikolla lisää. Sain tuossa kouluvalmennuksessa sellaisen ahaa-elämyksen, ettei tosikaan! Ja hauskaa oli se, että tämä oivallus liittyi nimenomaan esteratsastukseen. 

Muistanette varmaan, kun Nikke hyppäsi Champilla syksyllä. Hän pystyi lähestymään esteitä - myös niitä "pelottavia" - jopa ihan löysin ohjin pari askelta ennen estettä. Champ hyppäsi valtavan hyvin ja käytti koko kroppaansa aina etuosasta takajalkoihin asti. Kun menin itse selkään, puuttui hypyistä ilmaa ja se elastisuus. Tämä kaikki johtuu siitä, että takerrun hevoseen turhaan, enkä osaa hellittää, kun tarve olisi. Teen liikaa ja teen väärin. Korjauksien tulisi olla nopeita ja paineen pitäisi loppua heti, kun haluttu asia on saavutettu, mutta nyt niin ei ole. Keikun jalustimilla, olen liian vahva kädellä ja paineistan hevosta liikaa. En minäkään hyppäisi, jos olisin hevonen!

Linkki videoon (ääniraidallinen).

Kaikki lähtee siis perusratsastuksesta, jota esteratsastuskin 95 prosenttisesti on. Ei meidän ongelmat ole esteillä, vaan siellä välissä. Juttelin aiheesta pitkät pätkät kouluvalmentajani, tallikavereideni, ihan tavallistenkin kavereideni, entisten tallilaisteni ja perheeni kanssa. Mietin, pohdin ja tuumailin. Tulin siihen tulokseen, etten halua lyödä päätä seinään toista ulkokautta, joten luikin häntä koipien välissä kokeneemman luokse pyytämään apua: haluan, että Champilla hyppää nyt joku ammattilainen, joka saa kertoa mulle, miten mun pitäisi siellä selässä toimia kotona ja kisoissa. Mä tiedostan virheeni, mutten vielä kunnolla sitä, millä tavoin voisin niitä korjata. Se, että olen vahva käteni kanssa, ei välttämättä korjaannu sillä, että kuulen neuvon "käsi eteen". Voi olla, että sen sisäistämiseen tarvitaan jotain muutakin. Tiedä sitä.

Niin tai näin, mun kisauraan tulee siis nyt pieni paussi. Katsotaan, josko pääsisin kokeilemaan kilpailemisen ihmeellistä maailmaa joskus varsinaisen kesän puolella, mutta sitä ennen haluan saada tähän tilanteeseen jonkinlaisen ratkaisun. Ei ole reilua hevostakaan kohtaan viedä sitä tilanteisiin, joissa sille tulee epävarma olo. Jos jatkan samalla tiellä ja tulen kerta toisensa jälkeen kotiin hylättyjen suoritusten kanssa, on tätä ongelmaa tuplasti vaikeampaa kitkeä pois myöhemmin. Ihan jo sillä henkisellä tasolla. Vaikka se onkin vaikeaa, on joskus tehtävä muutoksia päästäkseen eteenpäin. Toivotaan, että meidän tuulemme kääntyvät jälleen siihen suuntaan, jossa ne hallikaudellakin olivat!

Lue lisää

#731: Liikaa aurinkoa

HUOM! Postaus on kirjoitettu sunnuntaina päivällä, siksi aikasuhteet ovat väärässä.

Ohoh, nyt on tullut pidettyä ihan tahattomasti lomaa blogin parista! Kulunut viikko on ollut mulle oikeaa rentoutumisen aikaa - mulla ei ole ollut töitä eikä luentoja, joten olen oikeasti saanut makoilla rannalla, hengata kisoissa sekä turistina, että kilpailijana ja tavata kavereita useampana päivänä. On shoppailtu, syöty ravintolassa, otettu aurinkoa, juostu lenkkejä ja maastoiltu. Syöty kesän ensimmäiset mansikat ja juotu vähän skumppaa. Nautittu elämästä. 

Eipä liene syytä selitellä, miksei blogiin ole ilmestynyt materiaalia näiden päivien aikana! Mä en ollut kirjoittanut mitään valmiiksi, enkä halua käyttää yhtään aurinkoista hetkeä sisällä istuen. Auringonvalo on niin mun juttu! Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessani makoilen rannalla ja pidän pientä paussia tenttilukemisesta, joten päätin avata sanallista arkkuani teidän iloksenne. Äitienpäivän aamu kului lenkkeillen Luukissa, nyt tosiaan olen rannalla ja kohta syömme perheeni kanssa ruokaa ennen illan kouluvalmennusta. Ensi viikon loppupuolella pitäisi taas alkaa sateisempi jakso, joten enköhän silloin viimeistään aktivoidu bloginkin puolella ;)

Mulla olisi kyllä ihan valtavasti kerrottavaa - vaikea päättää, mistä aloittaisin. Ehkä mennään ihan päivä kerrallaan? Ei kuitenkaan liian pitkästi, sillä ajattelin tehdä osasta näistä asioista ihan omat postauksensa materiaalinpaljouden takia. Kerrankin mulla on kuvia, videoita ja fiiliksiä jokaiselta päivältä. Tätä lisää! 

Maanantain maastopäivä <3

Tämä varsa <3

Ei hullummat lenkkeilymaisemat.

Maanantaina heräilin vasta yhdeksän jälkeen ja kirjoitin teille postauksen Pantsun valmennuksista. Joskus kahdentoista maissa siirryin ulos auringonpalvontaan ja viestittelin tallimme omistajan kanssa sopivasta maastoiluajankohdasta. Päätimme treffata tallilla kahden aikaan, jota ennen kävin juoksulenkillä: aamupäivän makoilu pakotti liikenteeseen. Päivän tallielämä koostui ihanasta, yli puolitoista tuntia kestäneestä maastolenkistä ilman satulaa ja vihreän nauttimisesta. Tai mä en varsinaisesti siitä sanan varsinaisessa merkityksessä nauttinut, mutta Champ senkin edestä. Ja kyllähän sitä omistajan sielu lepää samalla, kun näkee oman hevosen niin maan tyytyväisenä. Tallireissun jälkeen lähdin vielä kävelemään Luukkiin ja nauttimaan laskevasta ilta-auringosta sekä hyvästä seurasta.

Tiistaina olikin oikea löhöilypäivä! Heräsin samoihin aikoihin kuin edellisenä päivänä, kirjoitin keskiviikkona julkaistun postauksen valmiiksi ja siirryin ulos lukemaan tenttiin puolilta päivin. Joskus kolmen jälkeen siirryin takaisin sisälle, laittauduin vähän järkevämmän näköiseksi ja lähdin kaverini luokse. Puoli viiden jälkeen vaihdoin seuraa toiseen kaveriin ja pääsin näkemään ihanan minishetlanninponivarsan sekä syömään kesän ensimmäisen jäätelökioskilta ostetun jäätelön. Nam! Äitini ihastui varsasta lähettämääni kuvaan ja oli jo ostamassa sitä Champin seuraajaksi.. Toppuuttelin, että josko kuitenkin pysyttäisiin ihan puoliverisissä :D 

Ilta jatkui estevalmennuksen parissa, josta kirjoitan ihan oman postauksen myöhemmin. Tarkoituksenamme oli treenata viikon kisoja varten, lähinnä paljon sileätyöskentelyä js vähän hyppyjä siihen päälle. Ei kuitenkaan siitä tässä sen enempää, jotta kerrottavaa jää vielä videon yhteyteen! 

Vappu vastaan arki!

Tiistaina Champilla oli vuorossa estevalmennus.

Nam!

Keskiviikkona en tainnut tehdä mitään järkevää. Aamupäivä ja päivä kului auringosta nauttien sekä tuskastellen ikävältä vaikuttavan tenttikirjan kanssa. Lähdin tallille neljäksi, sillä olimme sopineet satulansovituksen siihen ajankohtaan. Champin satulaa ei onneksi tarvinnut fiksata juuri yhtään, vaan muuttelimme hieman romaanissa olevia paloja. Mulla ei ollut mitään varsinaista syytä tälle tarkastukselle, mutta kun tallillemme oli tulossa ammattimainen sovittaja, totesin hyväksi kohdaksi näyttää myös oman penkkini puhtaasti tsekkausmielessä. Viime kerrasta olikin kerinnyt vierähtää reilu vuosi. 

Ratsastin uudella satulavirityksellä hyvin kevyesti, sillä torstaina vuorossa oli kisat ja tiistain treeni oli melko rankka Champille. Champ pääsi tuttuun tapaan syömään vihreää ratsastuksen jälkeen, eikä mun varmastikaan tarvitse enää tässä kohden korostaa, miten suuri ilo se olikaan ruunalle. Kyllä kelpasi! Seuraavan päivän kisoja ajatellen päätin myös pestä hevosen kokonaan, minkä jälkeen olin itsekin läpimärkä kenkiä myöten. Ihan oikeasti, pystyin puristamaan lenkkareistani vettä! Champ sai oikean hemmotteluhoidon, kun pesin sen erittäin huolellisesti upottaen sen kuivumisen jälkeen vielä litraan showshinea. Hevosen karvasta olisi voinut peilata itseään, heh. Tallielämän jälkeen lähdin vielä juoksulenkille ennen nukkumaanmenoa.

Yritettiin me kilpaillakin. Näitä kuvia on ihan älyttömästi, koska mulla oli mukana Salla avustamassa (nämä kolme kuvaa c. Salla Salminen - blogi) ja sain paljon kuvia myös lukijoilta. Lisäksi meinasin ostaa jotain kuvia, mutta katsotaan, milloin saan aikaiseksi.

Tosiaan, radalle päästiin ja ensimmäisessä luokassa alkukin oli ihan lupaavaa..

Kunnes toisessa luokassa suoritus olikin yksi farssi. Tai oli se kyllä lopulta ensimmäisessäkin. Note to self, kun kaikki menee niin huonosti kuin mahdollista, kannattaa alkaa nauramaan hevosen selässä, kuten mä tässä. Se ei auta asiaa :D

Kisatuloksista viis, me nautittiin kisojen jälkeen ruohoa ja aurinkoa!

Ja kisoissa ruokaa. Nams jälleen kerran :)

Torstai olikin sitten oikea murheiden kryyni. Olin tallilla jo kahdeksan jälkeen, sillä halusin pakata tavarat rauhassa ja letittää Champin kisoja varten. Kisapäivä oli todella lämmin, aurinko oli jatkuvasti 20 asteen paremmalla puolella. Hyppäsin luokkina metrin ja kympin, vaikka valmentajani oli kehottanut osallistumaan pelkkään kymppiin - olin kuitenkin itse sen verran epävarma edellisen kerran epäonnistumisesta, etten halunnut ottaa turhaan riskejä. Molemmat suoritukset päättyivät ennen maalilinjaa, ensimmäisellä radalla jäädessäni itse paineistamaan liikaa vesihaudan läheisyydessä olevan esteen jälkeen ja toisella radalla Champin jäädessä hyppimään kulmaan. Kisoista on tulossa oma postauksensa lähipäivinä, joten en vuodata pettymystäni tähän sen enempää.

Huonosta ratsastuksestani huolimatta päivä oli mukava hyvän seuran ja ihanan kisafiiliksen ansiosta. Tallille pääsimme kisoista vasta neljän jälkeen, mutta olin maailman hitain ja pääsin lähtemään kohti kotia vasta puoli yhdeksän jälkeen. Tai oikeastaan suuntana ei edes ollut koti, vaan ajelin kisavaatteissa kaverini kanssa hampurilaisille kruunatakseni muutenkin läskiksi menneen urheilusuorituksen. Kamalan mieltä ylentävää: nyt on oikeasti tehtävä jotain muutoksia oman ratsastukseni suhteen.

Perjantaina olin tallilla aamuvarhaisella ja juoksutin Champin ennen ruohosta nauttimista ja yhteistä kävelylenkkiä. Oli ihanaa olla tallilla aamulla, sillä siellä on silloin todella rauhallista, eikä tosiaankaan liian kuuma urheilemista ajatellen. Champin liikutus sijoittui aamuun, sillä lähdin heti yhdeltätoista Ainoon seuraamaan kavereideni kisoja ja viettämään aikaa hevosihmisten seurassa. Niin kivaa olla välillä kisoissa ihan vain turistina! Kolmelta jouduin luopumaan hevosurheilun seuraamisesta, sillä mun piti lähteä käymään kotona ennen Jumboon lähtöä. Olimme sopineet shoppailureissun kaverini kanssa, jonka jälkeen jatkoin matkaa Helsinkiin ravintolaillalliselle. Illan viimeisinä tunteina imuroin ja pesin koko talomme lattiat, oikein ahkera lopetus perjantaille!

Perjantain Pämppishetki.

Olipa muuten kivaa olla kisoissa välillä ihan vaan siviilinä! 

Lauantain ruokaherkut työporukan kanssa.

Ja viimeisenä jälleen kuva Luukista, tällä kertaa sunnuntain äitienpäiväreissulta.

Lauantaina mun piti mennä aamulla tenttiin, mutta en saanut kirjaa tenttiä varten, joten jätin yrittämisen suosiolla myöhemmäksi. Sen sijaan kävin jälleen aamulla tallilla ja luin päivällä toista tenttiä varten, otin aurinkoa ja kävin jälleen juoksemassa. Champ oli yllättävän kiva ratsastaa, vaikka en laittanut kannuksia ollenkaan jalkaan ja ajattelin mennä melko kevyesti. Aloitimme päivän laukkailemalla pellonreunaa, kunnollisia alkukäyntejä unohtamatta. Sellaisina hetkinä tietää, miksi on aikoinaan aloittanut ratsastuksen. Ja lenkkeily on jälleen löytänyt tiensä mun sydämeen, mä niin tykkään juosta kuumuudesta huolimatta! Illalla lähdimme työporukalla viettämään virkistysiltaa Flamingoon ja reissu jatkui aina yön pikkutunneille asti. 

Tänään vietetään tosiaan äitienpäivää ja päivän ohjelmasta kerroinkin jo postauksen alussa. Oikein ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Mä palaan kattavamman selostuksen kanssa tulevina päivinä, sillä tämä oli lähinnä katsaus kuluneeseen viikkoon - siihen, missä nyt ollaan menossa. Toivottavasti jaksoitte lukea postauksen mielenkiinnolla, vaikka se poikkesikin normaalista protokollasta :)

Lue lisää

#730: Jännitys - mörkö vai mahdollisuus?

Sunnuntaina ilmoittautuessani tämän viikon kilpailuihin tajusin, että tunsin pitkästä aikaa vatsanpohjassani pientä jännitystä. Se tunne ei ollut pelonsekaista panikointia, muttei toisaalta myöskään innostunutta ja odottavaa jännitystä. Ajatuksieni ylle leijaili välittömästi valtavan kokoinen synkkä pilvi: enkai ala jälleen jännittämään kisoihin osallistumista! Vastahan siitä päästiin eroon. 

Mietin pitkään, haluanko kirjoittaa tästä aiheesta kaikille lukijoilleni juuri ennen kilpailupäivää. Sisimmässäni tiedän, että haluan. Eri asia on, kehtaanko. Olisin voinut jättää aiheen käsittelemättä ja kertoa vaikka viime valmennuksesta, ihanista maastolenkeistä tai jostain muusta arkisesta, mutta se ei olisi tullut suoraan sydämestäni - tämä asia on käsiteltävä ja pystyn siihen parhaiten kirjoittamalla. Siitäkin huolimatta, että se saattaa antaa muille vaikutelman siitä, että olen oikea jänishousu. Vastahan me ollaan hypätty koko kausi hyvillä suorituksilla! Mutta ne muutamat epäonnistumiset ovat nyt syöneet omaa itseluottamustani sen verran paljon, että alan tuntea itseni epäonnistujaksi.

Mistä nyt onkaan kyse? Itsensä tai muiden kanssa kilpaileminen on ihmiselle täysin luonnollinen prosessi, jolla pyritään täydellisyyteen. Kilpailemisen ei tarvitse olla tietoista: voit asettaa itsellesi tavoitteita esimerkiksi kilpailutilannetta ajatellen siten, ettet itse edes huomaa asiaa. Olen luonteeltani monessa asiassa melkoinen perfektionisti tai haluan ainakin tehdä asiat mahdollisimman pitkälle hyvin. Kesti pitkään sisäistää se tosiasia, ettei mun pidä ajatella kilpailutilanteita niin sanotusti "näytön paikkoina", vaan tilanteina, joissa kilpailen itseäni vastaan. Ja niissäkin tilanteissa ilman stressiä.

Fake it 'till you make it, vai miten se meni? 

No juu, ei me ihan FEI World Cupin osakilpailua kuitenkaan viime vuonna voitettu, vaikka ruusuke toisin väittääkin ;)

Nämä sen sijaan voitettiin. Pakko oli ottaa tällainen kuva, kun olen sitä niin pitkään haikaillut!

Ratsastusurheilu on pitkälti yksilölaji, mikä lisää tiedostamatonta kilpailua entisestään. Näemme kilpailupaikalla muiden ratsukoiden suorituksia ja vertaamme niitä itseemme. "Tuo ratsastaja oli viime vuonna mun kanssa samoissa luokissa ja hyppää nyt isompia luokkia kuin minä." Vertaamme itseämme tiedostamatta ja toki myös tiedostaen alan ammattilaisiin, mikä on tietysti typerää, sillä siihen on syy, miksi he ovat ammattilaisia. Esikuvia pitää olla, sillä heidän tekemisistään voi oppia. Tarkkailemme ja matkimme muita ratsastajia soveltaen sitten näkemäämme omassa tekemisessämme. Emme kuitenkaan saisi asettaa itsellemme turhia paineita tai tavoitteita, jotka eivät ole realistisia.

Ratsatuksessa, kuten muissakin liikuntalajeissa, kilpailutilanne syntyy siis kuin itsestään halutessamme oppia sen, mitä jokin taitavampi ratsastaja jo osaa. Asetamme haasteita itsellemme huomaamatta. Huomasin tämän itsestäni joskus selvästi niissä tilanteissa, joissa joku kaverini pärjäsi todella paljon itseäni paremmin omassa luokassaan - varsinkin silloin, jos kilpailimme samalla tasolla. Vaikka halusin iloita täydestä sydämestäni hänen onnistuneen suorituksensa puolesta, en pystynyt siihen sataprosenttisesti. Toki hymyilin, onnittelin ja esitin parhaani mukaan ilahtunutta, mutta sisimmässäni en hyppinyt tasajalkaa onnesta. Olin harmissani omista suorituksistani, mikä heijastui kykyyni iloita muiden puolesta. Onneksi epäonnistumiset eivät jatku ikuisuuteen ja onnistumiset luovat tyydytyksen tunteen, joka innostaa jatkamaan eteenpäin. 

Kilpailutilanteissa jännittäminen ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä sopiva jännitys parantaa suorituksia. Toisaalta liiallinen jännittäminen halvaannuttaa: palaamme vanhoihin, huonoksi todettuihin toimintatapoihin tai yritämme liikaa. Emme osaa rentoutua, mikä välittyy hevoselle. Ratsastuksessa on mukana kaksi elävää olentoa, joten hyvää suoritusta varten molempien tulisi pystyä toimimaan rentoina ja sopivan skarppeina. Helpommin sanottu kuin tehty! 

Mikä on sitten sitä sopivaa jännittämistä? Opin viime kaudella, ettei ainakaan sitä, kun ei saa nukuttua kisoja edeltävänä yönä katkonaista torkkumista kummemmin ja joutuu syömään rauhoittavia ennen jokaista starttia. Olen vielä sillä polulla, jossa etsin itseäni kilpailijana. Onko okei jännittää jo vähän tallilla laittaessani varusteita kuntoon vai saako jännitys alkaa vasta juuri ennen lähtömerkin saamista? Miltä hyvän jännityksen kuuluisi tuntua? Se ei ainakaan lamaannuta, vaan tsemppaa parempaan suoritukseen. Jos en jännitä ollenkaan, ei tilanne ole mulle merkittävä. Silloin olisi ihan sama, vaikka olisin jäänyt kotiin.

Jännittäminen syntyy ainakin itselläni tarpeesta kilpailla itseäni vastaan. Se taas on merkki vahvasta oppimismotivaatiosta eli halusta edistyä paremmaksi ratsastajaksi. Joillakin, myös mulla, edistymishalu voi muuttua nopeasti tarpeeksi menestyä. Menestyminen on sekin jokaiselle ihmiselle tavallinen piirre, joka näkyy toisilla vahvemmin. Se myös tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita: jonkun mielestä menestymistä on suuren estekilpailun voittaminen, toisille menestyminen on onnistunut pätkä valmennustunnilla. Menestymisen tarve täytyisi osata suhteuttaa sen hetkiseen tilanteeseen - jos olet viimeksi saanut hylätyn suorituksen, olisi hyvä menestys seuraavalla kerralla ehkä vain puhtaan radan saaminen, sijoituksista viis. 

Haluaisin päästä tämän viikon kilpailusuorituksissani tilanteeseen, jossa pystyn itse hengittämään ja toimimaan järkevästi. En halua yliratsataa, mutten myöskään alisuorittaa. Saan jännittää - se on ihan normaalia! Pyrin ratsastamaan omalla tasollani ja toimimaan niin hyvin kuin tilanteessa on mahdollista. En halua paineistaa hevosta, vaan tarjota sille raamit, joissa se pystyy suorittamaan rennosti ja hyvällä fiiliksellä. Aion nauttia lämpimästä säästä, hyvistä kisapuitteista ja muiden kilpailijoiden seurasta. Onnittelen hyvistä suorituksista, kiitän apukäsiä ja hevostani. Hymyilen. Hymyilkää tekin, jos törmätään!

Ihania kisapäiviä ja menestystä kaikille tämän viikon karkeloihin :)

Lue lisää

#729: Paluu alkeistunnille

Mistä kirjoittaa silloin, kun pää lyö totaalisen tyhjää? Tai ei, itseasiassa se on valtavan täynnä ideoita. Tyhjyyden tunteen aiheuttaa tuo ulkona näkyvä keltainen valoilmiö vaaleansiniselle pohjalle liimautuneena, sillä se kutsuu luokseen kirkuen niin kovaa, ettei aivoni kykene tuottamaan mitään järkevää tekstiä. Ihan totta - nyt on toukokuun toinen päivä ja olen menossa ottamaan aurinkoa pihallemme. Siistiä!

Kevät on ihanaa aikaa. Puut saavat uutta väriä lehtien koristellessa niiden oksia, illat pitenevät ja hevosten loimitus vähenee. Seuraan parhaillani ikkunani takana lentävää vaaleanvihreää perhosta, joka liitelee lempeän tuulen mukana paikasta toiseen. Jos suljen silmäni, voin kuvitella itseni kavereideni kanssa lämpimään heinäkuiseen iltaan. Kevät on ihanaa aikaa, mutta kesä on jo niin lähellä. En malta odottaa, en tosiaan malta.

Luonnon herääminen ei ole ainoa positiivinen vivahde parhaillaan käynnissä olevassa vuodenajassa. Kuten moneen kertaan on jo todettu, mahdollistaa lumien väistyminen ulkokentille siirtymisen. Mikäs sen ihanampaa kuin ratsastaa tuulen lailla vain taivas kattonamme! Tuulen lailla tosiaan, sillä ainakin itselleni on välillä vaikeaa hahmottaa, kuinka reippaassa tahdissa etenen ulkona: tuuli käy korviini, mikä vaikeuttaa havainnointikykyä. Liekö tämä jokin yleinen vaiva vai pelkästään allekirjoittaneen oma ongelma, mutta tätä olen ihan tosissani pohtinut useamman vuoden ajan. Että mennäänkö me nyt ihan liian kovaa, vai onko se vain tuuli, joka saa aikaan sellaisen tunteen.

Viimeksi  Pantsun valmennuksissa meni näin hyvin. Nyt palattiin takaisin alkeistunnille.

Liian kovaa ei menty Piia Pantsun viime viikon estevalmennuksessa ratsastuskeskus Ainossa, sillä välillä ei menty ollenkaan. Vaikka ulkokentille siirtyminen on varmasti kaikella tavoin piristävää, tuottaa se ainakin itselleni valtavasti päänvaivaa. Minä jännityn, hevonen jännittyy, kaikki jännittyvät. On kummallista, miten yhden viikon aikana oma ratsastustaso voi laskea lehmän hännän lailla: maneesissa hyppäämme ulkopuolisissa valmennuksissa sujuvasti +120cm rataa ja ensimmäisissä ulkotreeneissä pelkkä suoraan käveleminen tuottaa valtavaa tuskaa. Ihana laji, ei voi muuta sanoa.

Lienee sanomattakin selvää, että sunnuntain epäonnistuneen kisasuorituksen jälkeen en lähtenyt kovinkaan luottavaisin mielin torstain valmennusta kohden. Olin innoissani, sillä tiesin pääseväni korjaamaan tekemiäni virheitä. Vaikka yritin vakuutella itselleni kaiken olevan enemmän kuin hyvin, elin pienoisessa paniikissa lähes edellisestä illasta asti. Selkään päästyäni yritin vain hengittää syvään ja rentoutua, sillä jännittyneenä hommasta ei tunnetusti tule yhtään mitään. Asiaa ei tosiaankaan helpottanut se, että Ainon kentän keskelle oli rakennettu tämän viikon GP-osakilpailua varten pitkä vesihauta, joka oli Champin mielestä seuraavana maailmanlopusta. Pieni hevosparka ei kyennyt ymmärtämään, miksi se joutui kohtaamaan jotain niin hirvittävää. Siitähän se riemu repesi, sillä vesihaudan näkemisen jälkeen Champ pelkäsi ihan kaikkea. Vierestä käveleviä ihmisiä, tavallisia esteitä, katsomoa.. Kaikkea.

Kun Champ jännittyy, menee se ikään kuin omaan kuoreensa. Olen monesti yrittänyt kuvailla sitä tunnetta teillekin, mutta se on yllättävän vaikeaa. Ruuna käpertyy tilaan, jossa siihen on vaikeaa vaikuttaa. Se kyllä tekee, mutta selkä on ihan kivikovana ja suorana lankkuna, jolloin jalat viipottavat meitä eteenpäin. Jos lopetan vaikuttamisen, pysähtyisi hevonen kuin seinään. Siispä yritin itse rentoutua, kehua hevosta jokaisessa välissä mahdollisimman paljon äänellä ja taputuksin sekä ihan oikeasti vain ratsastaa normaalisti. Piia sanoi jatkuvasti, että Champin pitäisi ottaa paremmin takajalat alle ja keventyä edestä, mutta tehtävä oli omalla ratsastustaidollani melko vaativa hevosen ollessa noin jännittynyt. Vaikeaa se on normaalistikin, sitä en kiellä!

Kyllä me osataan hypätä ulkonakin, ainakin viime vuonna! Nämä kolme seuraavaa kuvaa Tampereen kansallisista kisoista viime syksyltä 110cm-luokata, tuloksena 0-0vp. Kuvat c. Hanna Heinonen.

Jottei tästä postauksesta venyisi ihan liian pitkä, tiivistän valmennuksen annin melkoisen napakasti. Videossa on ääniraita, joten siitä voi katsoa aika hyvin kohta kohdalta sen, miten meille lopulta kävi. Aloitimme puomityöskentelyn itsenäisen verryttelyn jälkeen vesihaudan vieressä siten, että puomit olivat ympyrän kaarella. Jokaiseen väliin piti ottaa siirtyminen käyntiin ja jatkaa sitten taas ravissa, jossa hevosiin pystyttiin vaikuttamaan. Champ oli aluksi todella jännittynyt, mutta rentoutui tehtävän edetessä koko ajan vähän enemmän. Tai rentoutuminen on ehkä väärä sana, se pikemminkin antoi vaikuttaa itseensä paremmin. Teimme samaa tehtävää myös laukassa vaihdellen puomien väliin tulevien askelten määrää.

Hyppäämisen aloitimme ristikolla, joka nostettiin lopulta pystyksi. Piia laittoi meidät tekemään verryttelyhypyt pystylle ja okserille pitkällä lähestymisellä, joka on mulle ihan kamalan vaikeaa jo kotioloissakin - alan aina säätämään askelta liikaa. Nyt kun en saanut hevoseen kunnolla otetta, oli tehtävä kaksin verroin haastavampi. Champ ei imenyt esteille juuri ollenkaan itse, jolloin oma käteni oli auttamatta liian kova. Mun olisi vain pitänyt hellittää kättä kolme senttiä eteenpäin ja vähän alemmas, jolloin hevonen olisi päässyt rentoutumaan kaulastaan vähän ja tekeminen olisi helpottunut varmasti kaikilta osin. Jälkiviisaana tämä on helppoa todeta. Esteiden jälkeen meidän piti aina jatkaa työskentelyä, jotta saisimme hevosia rentoutumaan ja vastaamaan apuihimme.

Tämä kaikki jännittyneisyys (tai Champin suoranainen "pelkotila", kuten Piia sanoi) näkyi ensimmäisen kerran kunnolla okserilla, jonne en saanut ratsastettua ollenkaan paikkaa ja hevonen pysähtyi. Piia totesi, että tuo olisi ollut mahdoton paikka hypätä, joten kielto oli ihan oikeutettu hevoselta. Toisella kerralla tulimme edelleen pohjaan, mutta tällä kerralla mulla oli jalat kiinni ja hyppy sujui siksi paremmin. Vaikka seuraavat paikat osuivat ihan hyvin, eikä tehtävissä sinänsä ollut mitään vaikeaa, eivät hypyt tuntuneet selkään hyviltä. Jännitin itsekin koko kroppaani niin, että tunnin jälkeen reiteni lähes kramppasivat. Olin koko lantion alueelta niin jännittynyt, että lähdin hyppyyn lähes joka kerta ennen hevosta, jolloin makasin sen kaulalla varpaiden sojottaessa sivuille. Ei kovinkaan imartelevaa, eikä ainakaan kauhean mieltä ylentävää. Tunsin olevani alkeiskurssilainen vailla minkäänlaista valmiutta toimia yhteistyössä hevoseni kanssa.

Ennen varsinaista radan hyppäämistä tulimme vielä pätkissä muutamia tehtäviä. Pystyltä okserille viidellä laukalla, kaarevaa linjaa pystyltä okserille ja siitä vielä sarjalle sekä toisen pitkän sivun linjaa. Näissä ongelmia aiheutti tuo yksi okseri, jonka sekaan olimme rysähtäneet edellisen viikon kisoissa. Champ kyttäsi sitä, mikä saattoi johtua myös siitä, että olin itsekin varautunut alitajunnassani esteen ylittämisen suhteen. Toisella yrittämällä ongelmia ei enää onneksi ollut. Sinivalkoinen okseri oli aluksi myös melkoinen "mörkö", sillä se hypättiin pitkää vettä kohden. Sanomattakin lienee selvää, että siitä ei päästy ensimmäisellä yrittämällä yli.

Rataa hypätessämme Champ oli jo hieman rennompi, joskin edelleen joillekin esteille lamaantunut. Kun se alkoi haluta mennä esteille normaaliin tapaan, en osannut muuttaa omaa ratsastustani tilanteeseen sopivaksi, vaan jatkoin puskemista. Voitte arvata, miten paljon yliratsastin. Säädin, tein liikaa. Tuota ratsastusta katsoessa hengästyy ihan täällä kotonakin, joten voin luvata, että olin tuossa tilanteessa lähes kuolemaa tekemässä. Sain tehtäväksi korjata koko homman uudelleen, jolloin virheitä tuli edelleen, mutta mukana oli myös hieman parempia pätkiä. 

Lopuksi Piia sanoi, että mun pitäisi hypätä Champilla vesihauta. Olin asiasta äärettömän innoissani, mutta samalla olin varma, ettei hevoseni tulisi enää koskaan hyppäämään yhtään estettä. Yritimme ensin ihan tavallisella lähestymistavalla "kerralla yli", mutta Champ veti liinat kiinni jo hyvän matkaa ennen estettä. Piia käski mut alas selästä ja haudasta poistettiin ylimääräiset esteet. Sitten me käveltiin Champin kanssa vesihautaa edestakaisin yhdessä, pienen epäröinnin jälkeen. Nousin selkään, kävelin ja laukkasin siitä läpi. Haudan ylle lisättiin puomi, hyppäsimme yli. Eteen lisättiin valkoiset laatikot, hyppäsimme yli kahteen otteeseen - jopa huonosta lähestymisestäni huolimatta.

Linkki videoon. (ääniraidallinen)

Oho. Me ei kuoltu. Tiedättekö sen tunteen, kun maailmassa on kaikki paremmin kuin koskaan ennen? Sellainen tunne mulla oli valmennuksen lopussa. Ei haitannut, vaikka esteiden ylittäminen oli tuottanut tuskaa. Ei haitannut, että saappaani olivat täynnä vettä (ne reiät olisi kannattanut paikauttaa suutarilla, totta tosiaan). Hymyilin, vaikka reidet huusivat hoosiannaa. Champ tuntui hengittävän ensimmäistä kertaa koko valmennuksen aikana, siitä tuli rento ja yhteistyökykyinen. Me hypättiin vesihauta! En olisi uskonut, en tämän elämän aikana.

Piia antoi mulle yhden ohjeen valmennuksen jälkeen: venyttele enemmän ennen hevosen selkään nousemista. Olihan tuon 110cm+ radan ratsastaminen tuona päivänä tuskaisen vaikeaa, mutta se johtui pitkälti siitä, että olin kyydissä kuin jääpuikko, yhtä tönkkönä ja kykenemättömänä toimimaan oikein. Kun jännitin, jännittyi hevonenkin. Ne esteet, joille ajattelin olevan ongelmia (ensimmäinen okseri, jolle kielsimme kisoissa; este, jonka sekaan rysäytimme kisoissa; este vesihautaa kohden; vesihauta) myös tuottivat niitä, kun muille ei ollut mitään ongelmaa. On raadollista, miten paljon ratsastajan oma psyyke vaikuttaa hevosen tekemiseen. Kaikki heijastuu takaisin, välillä tuplasti suurempana. Mutta tällaista se on välillä, toivottavasti meidän ulkokausi saa tämän jälkeen paremman suunnan :)

Sujuiko teidän ulkokentille siirtyminen sujuvammin?

Lue lisää