Joulukalenterin 23. luukku - Lunta tupaan!

 

"Hei kaikki kamut! Tykkäsitte viimeksi niin paljon mun kavionjäljestä täällä Aadan blogissa, että päätin näin joulukalenterin kunniaksi tulla tarinoimaan teille omia mietteitäni. En mä muuten olisi tästä kalenterista mitään tiennyt, mutta Aada selitti mulle siitä tallilla yhtenä päivänä. Kuulemma samanlainen idea kuin mun omassa kalenterissa: joka päivä avataan luukku ja sisältä paljastuu herkkuja! Toivottavasti tämä on yhtä herkullinen kuin oma kalenterini, mulla on siellä sellaisia lakritsinameja..

 

Oli mulla oikeasti ihan asiaakin. Lunta on nimittäin satanut maahan! Mä en olekaan tainnut kertoa siitä, milloin näin lunta ensimmäisen kerran kunnolla. Siitä on aikaa melkein kaksi vuotta ja päivä oli se, jolloin astelin ensimmäistä kertaa hevosrekasta ulos Equstomin pihaan Suomessa. Maa oli ihan valkoinen, mutta mä en siitä välittänyt. Halusin vain äkkiä sisälle ja lämmintä päälle, koska rekassa mulla oli päällä vain yksi loimi..

 

Varsinainen hämmästys sattui kohdalle, kun mut tungettiin ensimmäistä kertaa tarhaan. Voitte kuvitella, miten mä ihmettelin sitä puolen metrin hankea siellä aitauksessa. Kaikki ihmiset nauroivat mulle, kun kävelin ympäriinsä ja pidin turpaani lumihangen sisässä päristen ihmeissäni. En tiennyt yhtään, mitä ainetta se oli, joten yritin maistella ja kaivella sitä. Ei se oikein miltään maistunut, joten aika nopeasti luovutin sen suhteen. Myöhemmin mun naapurikarsinan hevoskaveri kertoi, että ihmiset kutsuu ainetta lumeksi ja se sataa maahan aina talvisin. Silloin tietää, että pääsee pellolle revittelemään.

 

"Mä en aina tiiä miten siellä lumessa kannattais mennä silleen fiksuiten, niin menee välillä jalat sekasin!"

Tämä on nyt periaatteessa kolmas talveni Suomessa ja pakko sanoa, että mä tykkään lumesta. Suomessa on niin kamalan pimeää ja sateista aina syksyisin, etten oikein viihdy ulkona ja riehun mielelläni sen takia. Nyt kun lunta on satanut kunnolla maahan, mä en oikeastaan edes haluaisi tulla tarhasta pois. Tallityöntekijät aina huutelevat mua portilta, mutta mä vain vilkaisen niitä ja käännän pääni takaisin peltoja kohden. Yleensä mä mietin, kuinka laukkailisin villinä ja vapaana niitä peltoja ylös ja alas, uudelleen ja uudelleen. Kyllä mä välillä laukkailenkin, mutten niin villinä kuin haluaisin - Aada ei uskalla olla kyydissä muuten. Tai se kyllä väittää, ettei sitä pelota, mutta kyllä mä tiedän totuuden. Oon nimittäin tosi villi, jos haluan olla!

 

Maastoilu on ihan parasta, mutta nyt lumen tulon jälkeen se on vielä kivempaa! Mä kävelen aina kauheaa vauhtia maneesin ohi, josko Aada vaikka unohtaisi kääntää mut maneesin ovelle ja mentäisiin sitten maastoon suunnitelmista poiketen. Lumen tulon jälkeen mä en enää kyttäile maastossa mitään, koska kaikki on ihan saman väristä. En mä oikeasti mitään pelkää muutenkaan, mutta yritän vaan pitää Aadan huomion mussa, ettei se ihan huku omiin haaveisiinsa ja unohda tarkkailla ympäristöä.

 

"En mä kyllä tajuu, kun mua aina haukutaan ihan tärähtäneen näköseksi.. Nääkin kuvat on mun mielestä niin hienoja, en mä nyt niin tärähtäneeltä näytä, enhän..?!?"

Mulla on maailman ihanin maastokaveri, sellainen musta islanninhevostamma! Aika usein joudun kuitenkin maastoon yksin, jolloin pysähdyn aina hevoskaverini laitumen kohdalle ja yritän kävellä sellaista pientä puusiltaa pitkin portille asti. Aluksi mä pelkäsin sitä siltaa, koska se piti tosi outoa ääntä. Sain kuitenkin paljon nameja aina sillan toisella puolella, joten nykyään haluan mennä sinne aina itse. Aada ei tykkää tästä mun ideasta, koska sen mielestä en saa mennä omine lupineni naapurin tontille.

 

Toivottavasti me saadaan valkea joulu ja päästäisiin nauttimaan lopputalven ajan isoista hangista, koska sitten pääsen usein pellolle laukkailemaan! Mitä te muut hevoskaverit tykkäätte lumesta? Kertokaa ihmeessä omia kokemuksianne, voidaan sitten yhdessä pähkäillä kaikkea aiheen ympäriltä!"