Tauko siitä, mitä rakastaa, saa rakkauden palamaan entistä roihuavammin. Harmi vain, ettei rakkauden määrä pysty välttämättä korvaamaan niitä puuttuneita toistoja, joiden ansiosta homma pelittäisi alusta loppuun tasaisen varmasti. Tekniikka- tai taitolajin parissa harjoittelun sekä toistojen määrä korreloi lähes suoraan siihen, miltä suoritus kyseisellä kerralla näyttää. Ja kun taukoa harjoituksista on kertynyt reilun kahden viikon verran, ei huippusuoritusta voine odottaa - vai voiko?
Nyt ei puhuta mistään sen kummallisemmasta kuin esteratsastuksesta. Olin erinäisten matkojen ja muiden säätämisten vuoksi hyppäämättä reilun kahden viikon ajan: en ylittänyt yhtäkään puomia, saati nostanut niitä kannattimille. Champille kävi aivan sama kohtalo ja se varmasti mietti mielessään, vaihtuiko laji kokonaisuudessaan koulu- tai maastoratsastukseen. Meidän molempien onneksi pääsimme tämän viikon tiistaina jälleen sen asian pariin, josta molemmat nautimme koko sydämestämme. Pakkasin hevosen ja tavarat traileriin ottaen määränpääksi valmentajani kotitallin. Pääsin hyppäämään, pitkästä aikaa! Lamaannuttavasta väsymyksestä huolimatta olisin voinut hyppiä tasajalkaa pelkästään sen faktan tietämisestä.
Pieni tauko tekee hyvää niin hevoselle kuin ratsastajallekin, jos mietitään asiaa henkiseltä kannalta. Kyllä Champista huomasi hyppytaon, sillä se oli kuumuudesta ja läpiratsastuksen puutteesta huolimatta tsemppaamassa jokaisesta esteestä yli, tein minä kyydissä mitä tahansa. Vesimatot, muuriverhot, lankut tai esteiden alla olevat palikat eivät tuottaneet ainuttakaan ongelmaa. Jos Champ olisi osannut puhua, sen päälle olisi voitu sijoittaa puhekupla seuraavalla tekstillä: "vihdoin te tajusitte, mistä mä oikeasti tykkään! Nyt mennään, pidä sä harjasta kiinni!".
Ratsastajan kohdalla tauko ei välttämättä ole pelkästään positiivinen seikka - varsinkaan, jos kyseessä on harrastelija, jolle tekniikka ei ole painautunut syvään lihasmuistiin. Mikä tahansa ratsastuksen laji vaatii toistoja toistojen perään, jotta onnistumisista alkaa tulla poikkeuksien sijaan lähtökohtia. Jos nämä toistojen sarjat rikotaan, kestää seuraavalla kerralla hieman pidempään päästä kiinni siihen tunteeseen, mikä johtaa onnistuneeseen suoritukseen. Pidemmän tauon jälkeen vanhat ongelmat ja ei-toivotut toimintamallit, jotka ovat kerinneet ehdollistumaan lihasmuistiin ennen korjauksien tekemistä, pyrkivät toivottuja toimintamalleja selvemmin esille.
Onhan se turhauttavaa, kun mikään ei suju. Mutta onko tauon jälkeen pakko onnistua? Saako virheitä tehdä normaalia enemmän ja kuitata epäonnistumiset vetoamalla harjoituksen puutteeseen? Tottakai saa, sehän on selvä. Selitellä ei tarvitse ja faktat voin lyödä pöytään sellaisinaan: epäonnistuin siksi, koska en osaa. Koska edellisestä harjoituskerrasta on jo aikaa. Koska en ole niin kokenut, että kaikki korjaukset tapahtuisivat automaattisesti. Koska meistä kukaan ei ole seppä syntyessään.
Tiistain estevalmennus ei ollut katastrofaalinen, ei sinnepäinkään. Hyppääminen oli ihanaa ja Champ oli innossaan kuin pieni lapsi leluosastolle päästessään. Vanhat virheet palautuivat kuitenkin herkemmin esille. Aloitin kaiken kaikkiaan vähän turhan lennokkaassa laukassa, jota lähdin korjaamaan virkkaamalla hevosen pois minkäänlaisesta tahdista. Jos hevonen tuli liian lähelle ponnistukseen, makasin hypyssä kaulalla kuin mikäkin 160cm -ratoja hyppäävä maailmancupratsastaja. Esteiden jälkeen olin pois tasapainosta, seisoin kaarteet jalustimilla ja olin valmis seuraavalle esteelle vasta koko radan loputtua, jos silloinkaan. Valmentajan sanoin: "miksi sun pitää tehdä se niin kamalan vaikeaksi".
(Pahoittelen, etten saa tänne kuin viimeisen radan videon. Mun videonmuokkausohjelma ei
enää toimi koneellani ohjelmistopäivityksen jälkeen ja joudun hankkimaan uuden version.)
Mutta mä hymyilin. Ennen jokaista estettä ja jokaisen hypyn jälkeen. Myös silloin, kun epäonnistuin. Mikä sitten on tärkeintä? Se, että nautin jokaisesta hetkestä - myös niistä virheiden tekemisistä - ja halusin korjata virheeni uudella yrityksellä. Tottakai yritin keskittyä parhaani mukaan ja tehdä onnistuneen suorituksen, mutten masentunut niistä hetkistä, jolloin tein virheitä. Heitinpäs yhden vitsinkin koskien liioiteltua myötäämistäni: hyppäsin yhdellä kertaa koko puuttuneen kahden viikon edestä.
Eikä mikään tässä maailmassa ole niin palkitsevaa kuin saada loppuun onnistunut suoritus. Sellainen, jossa on jo jokin haju ratsastuksesta. Viimeinen rata oli 110-120cm korkeudella ja korjasin siinä kaikki ne virheet, joita olin aiemmalla radalla tehnyt. Piude totesi, että mikäli ratsastan samalla tavoin sunnuntaina, voin hypätä 110cm ja 120cm luokat kisoissa. Lupasin yrittää parhaani. Ja hymyillä, koko suorituksen läpi. Koska mä rakastan sitä, mitä mä teen.
Kiitos, tämä oli loistava postaus. :)
VastaaPoistaKiitti :)
PoistaLoistava postaus! ☺️ Ratsastus on siitä upea laji että se vaatii erityisen paljon sekä henkistä että fyysistä paneutumista kun työkumppanina on elävä eläin.
VastaaPoistaNäinpä juuri :) siksi tässä ei voi koskaan olla valmis!
PoistaIhanii kuvii. Ja oot paras♡♡ ja tää on mahtava blogi!♡♡♡
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaParas kirjoitus tässä blogissa ja jaan täysin fiilikset!
VastaaPoistaVoi, kiitos paljon :)!
PoistaVoi hitsit kun mua jo pelottaa miten koomassa oon ensi viikolla kun en tällä viikolla pääse hyppäämään :D hyvältä näytti video!
VastaaPoistaÄlä stressaa, hyvin se menee! :)
PoistaNykyään itsestäni tuntuu huvittavalta, kun porukka on kauhuissaan muutaman viikon ratsastus tauoista. Itse harrastin aktiivisesti ratsastusta n. 20 vuotta ja n. puolet siitä ajasta oman hevosen kanssa. Sitten tuli elämässä kaikenlaista ja ratsastus jäi kokonaan neljäksi VUODEKSI! Tai kävin minä kaksi kertaa sinä aikana hevosen selässä....!
VastaaPoistaVuosi sitten alotin taas ratsastamaan ja se oli jotain ihan uskomatonta se fiilis kun oli ensimmäistä kertaa taas hevosen selässä! Tuntui siltä että nyt olen siellä missä mun kuuluukin olla. Kuin olisi ollut kotona taas pitkän matkan jälkeen <3
Lähdin sitten kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässäni lännenratsastusta. Se oli kamalaa kun tuntui etten osaa yhtään mitään, ihan kuin olisin täysin alkeisratsastaja! N. Puolivuota myöhemmin tajusin että olenkin oppinut lyhyessä ajassa todella paljon. Olinkin paremmalla tasolla kuin ennen pitkää taukoa. Länkkäri hommatkin alkoi sujumaan nopeasti alkukankeuden jälkeen.
Nyt tosin olen taas esteiden parissa ja tallissa oma ihana estepolle <3
Kauheen pitkä selitys tuli, mutta sitä vaan tarkoitan että joskus pitempikin tauko (ehkä ei kuitenkaan välttämättä ihan 4 v. tartte olla ;) voi tehdä todella hyvää. Tauon jälkeen osaa ajatella asioita uusista näkökulmista ja voi olla että joitain asioita on helpompi ymmärtää ja kropan helpompi toteuttaa, kun on kunnon tauko alla. Oma pää ja lihakset ehkä "unohtanut" joitain huonoja toimintatapoja.
Ei kannata ottaa stressiä pikku tauoista ;)
Kivaa kesän jatkoa!
-noora
Minulla oli kahdeksan aktiivisen vuoden jälkeen kahden vuoden tauko, ei niinkään siksi että innostus olisi lopahtanut, ei vaan ollut minne mennä. Parin vuoden jälkeen kun hyppäsi takaisin selkään, oli samainen fiilis; kuin kotiin ollisi palannut :) Toki taidot nyt vähän oli ruosteessa, mutta takaraivosta löytyi vielä hyvin oikea istunta ja apujenkäyttö. Nyt tässä on taas pari vuotta hurahtanut hevosten kanssa... Miten maltoinkaan olla pois? Tästä lajista ei taida päästä ikinä eroon kun kerran on tähän hurahtanut :)
PoistaMinä taas olin hevosten parista poissa seitsemän vuotta. Ja oli kyllä ihanaa palata selkään. Tietenkin olin myös vähän ruosteessa mutta nyt vanhempana ymmärtää paljon paremmin opettajan neuvot ja osaa niitä myös soveltaa. Olen nyt parhaimmillani ratsastajana. Iän myötä on tosin tullut pelkoa ja varovaisuutta mutta toisaalta se on kyllä hyvä asia.
PoistaTotta, että välillä pidempi tauko tekee hyvää - ainakin mielelle! Hienoa että olette löytäneet takaisin lajin pariin :)
PoistaOi ihana postaus! Tää oli sitä jotain. Ihana!!
VastaaPoistaKiitos :)
Poista