#713: Sohva Champion estekisoissa

Miten musta tuntuu, että nykyään joka toinen postaus täällä blogissa liittyy enemmän tai vähemmän kilpailemiseen? En tiedä teistä, mutta ainakin itselleni on jäänyt sellainen fiilis. Ei pidä kuitenkaan valittaa, sillä sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa - olemme tosiaan päässeet aloittamaan kisakauden paremmin kuin koskaan aiemmin. Tai ainakin runsaammalla osallistumisprosentilla!

Vaikka kisa- ja treenipostauksia on ihana tehdä, alkaa saman kaavan toistaminen kuluttaa välillä lukijan lisäksi myös itse kirjoittajaa. Helposti sitä jämähtää samaan tapaan ja alkaa väkisinkin toistamaan itseään. Monelta kisapaikalle saavuttiin, miten radankävely sujui ja kuinka pitkän verryttelyn teit. Oliko radalla vaikeuksia, miten itse suoritus sujui ja lopulta monien mielestä se tärkein: miten tuloslistalla sijoituttiin. No, ei välttämättä sijoituttu. Ei aina. Kerrasta toiseen sama laulu, vaikka olisihan kisoista paljon muutakin kerrottavaa. Esimerkiksi se, miten hyvää pullaa buffetista sai tai kuinka söpön suklaamunan sijoittuneet ansaitsivat kansliasta pääsiäisen kunniaksi. Pinkillä kuorella päällystetty makeinen päätyi lopulta kisojen tuomarin suuhun, ei kuulemma ollut päivän ensimmäinen laatuaan.

Niinpä aion tänään haastaa itseni ja pohtia kisapäivää ihan erilaiselta näkökulmalta! Ohessa on toki videot suorituksista ääniraidalla varustettuna, joten siitä näkee pitkälti sen, miten meillä meni ja kuinka itse suoritukseni koin. Voi olla, että jo seuraava treenipostaus rakentuu hyvin pitkälti vanhan kaavan mukaan - ken tietää - mutta ainakin tällä hetkellä edellispäivien pyhät ovat sekoittaneet omaa päänuppiani sen verran, että pohdimme kisoja hieman poikeavalta kannalta. 

Sohva Champion. Ruusuke, jonka jokainen Champ-niminen hevonen tarvitsee. Eikö?

Tuo ruusuke ei muuten liity mitenkään kisaamiseen, Riders Inniin tai edes tähän postaukseen. Kuitenkin pakko sellainen hankkia, kun niin kamalan suloinen oli. Nyt se koristaa mun laatikon pohjaa, mutta on sen muutaman euron arvoista :D

Meidän kisakautemme on siis lähtenyt oikeasti kunnolla käyntiin. En tarkoita välttämättä sijoituksia, enkä ainakaan luokkakorkeuksia, mutta hitsi vie: me ollaan kisattu maaliskuun loppuun mennessä yhteensä neljät kolmostason kilpailut, kerätty viisi ruusuketta, ansaittu jopa rahaa (!?) ja valmentauduttu säännöllisesti vieraissa paikoissa. Okei, joillekin tämä ei varmasti kuulosta kovin suurelta saavutukselta, mutta ihan vain kurkistuksena voimme verrata samaa viime kauteen. Tuolloin ensimmäinen startti tehtiin toukokuussa ykköstason kisoissa ja ensimmäinen ruusuke taidettiin kiinnittää hevosen suitsiin heinäkuussa. Ei liene ihme, että olen tästä kaikesta enemmän kuin innoissani. Mitä kaikkea tämä vuosi voikaan tuoda! Siis olettaen, että kaikki menee hyvin, opettelen paremmaksi ratsastajaksi ja hevonen pysyy terveenä. Suomalaista pessimismiä parhaimmillaan. 

Okei, saa kai sitä vähän tuulettaa. Jos ei muulle, niin ainakin oman kisajännityksen lieventymiselle. Jollain tavalla jopa katoamiselle? Viime kausi koostui siitä, että otin jo kisoja edeltävänä iltana luontaistuotekaupoista saatavia rauhoittavia, jotta kykenin nukkumaan yöni edes jotenkin kiitettävästi. Rauhoittavista huolimatta olin jollain tapaa halvaantunut hevosen selässä, sillä en kyennyt tekemään järkeviä päätöksiä nopeasti kisatilanteessa. Ja kun rauhoittavien vaikutus loppui, tuli mulle yleensä hirveä pääkipu sekä huonovointisuus. Toki samalla muukin kisoihin liittyvä jännitys ja adrenaliini loppui, mikä saattoi olla osaltaan vaikuttava tekijä. 

Siellä me mennään! Kuvanlaatu on huippuluokkaa, suoraan kivikautisen videokameran ruudulta napattuna.

Vaikka hevonen on ihan hassussa asennossa, kiinnitin huomiota omaan istuntaani. Jotenkin tasapainoisen näköinen, vaikka taitaakin olla vain sekunnin sadasosa ;)

Tällä kaudella en ole joutunut kertaakaan turvautumaan noihin rauhoittaviin. Koko viime kauden vakuuttelin kaikille, etten erityisemmin pidä kilpailemisesta. Että en edes tiedä, miksi kisaan tai miksi mulla on kilpahevonen. No en tietenkään pitänyt, kun jännitin niin kamalasti! Tällä kaudella olen kaivanut jostain esiin sisäisen taistelijani, joka on ollut piilossa pitkään. Olen kisoissa taas "oma itseni" eli pystyn toimimaan paremmin, jännitän vasta juuri ennen starttivuoroa radalla kävellessäni ja nautin siitä, mitä olen tekemässä. Haluan sijoittua, tehdä hyvät radat ja todistaa itselleni, että osaan homman, jota olen tekemässä. Itselleni, en muille. Sen tajuaminen oli ehkä kaiken alku ja juuri.

Syy, miksi jännitin kisoja niin kamalasti, johtui paitsi pitkästä kisatauosta hevosen mahaongelmien vuoksi, myös paineista todistaa taitojani muille. Kun mulle on hankittu osaava hevonen, tuli mulle tietysti tarve pärjätä sen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Kun ongelmat alkoivat ennen mahahaavan diagnosointia, petyin kamalasti omaan tekemiseeni ja rupesin pelkäämään epäonnistumisia. Kisoista tuli silkkaa suorittamista entisen hauskanpidon sijaan, sillä pelkäsin jo etukäteen hylättyä suoritusta. Ihan kuin jotakuta oikeasti kiinnostaisi, millaisen tuloksen saan jostain 110cm luokasta.. Kun vihdoin ymmärsin harrastavani tätä lajia omasta tahdostani ja itseäni varten, loppui suurin panikoiminen siihen.

Kylläpäs hypättiin aiheen ohi! Riders Innissa en siis panikoinut, vaan söin pullaa ja lähestulkoon myöhästyin tämän rennon elämänasenteeni takia molemmista verryttelyistä. Näissäkään tilanteissa en panikoitunut, tiuskinut pitkäpinnaiselle isälleni tai käynyt kenenkään kanssakisaajan kimppuun. Saapuessani verryttelyyn ilman hevosta taisinkin tokaista, että kai se sieltä joskus tulee. Kunhan ennen starttia. Verryttelyssä mulla ei ollut ainoatakaan apukättä, joten pyytelin ystävällisesti muita paikallaolijoita nostamaan tai laskemaan esteitä haluamalleni korkeuksille. Pahoittelin tietysti aiheuttamaani vaivaa, johon yksi ihana nainen totesikin humoristisesti: "sulla on tässä nyt kolme puominnostajaa, hyvin me ehditään tää verkka tekemään. Letittää ei kyllä keritä enää ennen suoritusta". Iso kiitos avusta, kyllä me hevosihmiset osataan puhaltaa myös yhteen hiileen!

Tällainen ruusuke lähti sitten oikeasti matkaan sunnuntain kisoista. 

Linkki videoon.

Metrin luokasta saatu kolmas sija lämmitti mieltä, mutta enemmän iloitsin seuraavan luokan suorituksen paremmasta sujuvuudesta. Ensimmäisessä luokassa ratsastin parille esteelle huonoon paikkaan, kun taas 110cm-luokassa tein vain yhden konkreettisen virheen. Se tietysti kostautui puomilla, jolloin tavoitteeni koko luokan voittamisesta haihtui savuna ilmaan. Ei se mitään, olin selvinnyt neljän tunnin yöunien jälkeen suhteellisen kunniakkaasti maaliin molemmista luokista ja hevoseni oli innokkaampi kuin koskaan aiemmin. Aurinkoinen sää sai kaikki ihmiset hyvälle fiilikselle, onnittelinpa ihan halaamalla 110cm-luokan voittanutta ratsastajaa ja vaihtelin tuntemattomien ihmisten kanssa kuulumisia. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, etten ollut jaksanut edes tukkaa kammata aamulla, meikkauksesta puhumattakaan. 

Tiivistetysti voinee todeta, että elämä on ihanaa. Ihana hevonen, ihana sää, ajoittain jopa tasolleni sopivaa ihanaa ratsastusta. Hulppeat puitteet, positiivinen asenne ja kivoja hevosihmisiä - oho, niitäkin on olemassa! Ehkä tämä kaikki yltiöpositiivisuus johtuu edellisyön kahdeksan tunnin yöunista, ken tietää. Ei pidä ottaa tavaksi, ettei vain elämä rupea näyttämään liian ruusuiselta ;)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!