#717: Me ei olla sokerista!

Niin on kamalasti tekemistä, että kirjoittaminen jää auttamatta yömyöhälle - ei voi mitään! Pakko oli kuitenkin tulla kertomaan hieman tämän alkaneen viikon fiiliksiä. Kevätaurinko on nimittäin kuivattanut kenttäämme sen verran tehokkaasti, että olen päässyt nauttimaan ulkoilmaratsastuksesta muuallakin kuin maastossa. Jippii!

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun pääset ensimmäisen kerran pitkän maneesikauden jälkeen ulkokentälle laukkaamaan. Okei, miinus kolmessakymmenessä ja räntäsateessa maneesi on urheimmankin ratsastajan mielestä päivän pelastus, mutta varsinkin aurinkoisilla säillä kaipasin ulkoilmaan vain taivas kattonani. Etenkin niinä päivinä, jolloin ulkona oli jo ihanan keväistä, mutta kenttä vielä liian jäässä ratsastusta ajatellen. Kun tuo jääkerros alkoi sulaa, laskin päiviä siihen hetkeen, että sain astella hevoseni kanssa ensimmäisen kerran kuitupohjaiseen hiekkalaatikkoon. Ja se päivä tapahtui ensimmäinen huhtikuuta.

Kevät on siis virallisesti täällä, sillä Champin kengissä ei ole enää hokkeja, tarhasuojat on heivattu pyykkikoriin ja paksuimmat ulkotoppikset odottavat kiltisti varastossa ensi talven pakkassäitä. Tämä talvi oli yllättävän kylmä, ilmesesti kylmin noin kymmeneen vuoteen (tällaista muistan jostain lukeneeni, älkää tuomitko, jos olen väärässä). Perinteinen odotushan on, että mikäli talviaika on ollut kylmää, tulisi kesästä poikkeuksellisen lämmin. Eiköhän siis kaikki laiteta sormet ja varpaat ristiin, jotta pääsisimme nauttimaan pitkistä hellejaksoista kotimaassamme! Olisihan se mukavaa saada lämpöaalto viikkoa pidemmäksi ajanjaksoksi myös tänne pohjoiselle pallonpuoliskolle. 

Mutta kesään on vielä aikaa, nautitaan sitä ennen aurinkoisesta keväästä! Omat ratsastukseni sijoittuivat loistavasti juuri viime viikon perjantaille sekä tämän viikon maanantaille Tampereen messujen takia, joten sain paistatella päivääni lähes pilvettömän taivaan alla. Eihän siinä muita vaihtoehtoja ollut kuin suunnata kulku kohti ulkokenttää. Sekä minä, että hevonen oltiin ihan älyttömän iloisia tästä maisemanvaihdoksesta - tavanomaisen koulutreenin lisäksi annoin Champille mahdollisuuden laukata oikein isoa ja reipasta laukkaa kenttää ympäri haluamaansa tahtia ja voi että, millaisia riemuloikkia hevoselta irtosi! Välillä maassa ei tainnut olla yksikään koipi, kun ruuna vinkui ja sinkoili milloin missäkin asennossa eri ilmansuuntiin. Kyydissä olleella ei ollut vaikeuksia pysyä mukana, mutta naurua tilanteesta ei kyllä puuttunut. Tuon ratsastuksen jälkeen meillä molemmilla taisi olla hymy herkässä.

Maanantaina heräsin jälleen varsin aurinkoiseen päivään ensimmäisenä ajatuksenani ikuistaa tuo sää kameran linssille. Meidän ihana tallinomistaja lupautui kykkimään kameran takana hetkisen verran, joten nyt vihdoin täällä blogissa on ajankohtaisia sileänratsastuskuvia Champistakin. En tehnyt kamalasti asioita ratsastuksen aikana, vaan koitin saada hevosen lähinnä rentoutumaan ja ravaamaan tarpeeksi rauhassa kanssani. Ulkokenttä on vielä toistaiseksi vähän energisoiva ratsastusalusta, minkä vuoksi ruuna tuppaa jäämään entistä pahemmin etupainoiseksi ja roikkumaan suu auki molemmilla ohjilla. Olisi niin paljon siistimpää mennä tuhatta ja sataa pää viidentenä jalkana! Kuka jaksaa edes yrittää tehdä jotain vakavamielisempää treeniä, kun kaikki muu olisi niin sata kertaa hauskempaa?

Yksi ongelma meille tuli vastaan maanantain ratsastuksien aikana. Kun harjoittelimme viime vuonna 4 Your Horse -tapahtumaa varten, olivat nämä treenit viimeisiä ulkokenttätreenejä ennen sisäkaudelle siirtymistä. Ilmeisen hyvin Champ oli ehdollistanut tuon laukkakääntymispomppimisen kentälle, sillä se tarjosi sitä muutamaan otteeseen ihan vaikka ravista, mikäli erehdyin nojaamaan liikaa eteen. Ei se hevonen tyhmä ole, sillä vaikken ole puoleen vuoteen pyytänyt siltä mitään vastaavaa, tarjosi ruuna opeteltua asiaa saman ympäristön vuoksi uudelleen. Eikä noista tilanteista voinut suuttua hevoselle - sehän teki juuri, kuten sitä oli aiemmin pyydetty. Muutaman yrityksen jälkeen Champ tosin tajusi, etten halunnut sen tekevän noita loikkimisia ja homma jäi siihen.

Tänään tiistaina meillä ei ollut enää yhtä aurinkoinen päivä, sillä päivän luennon jälkeen suuntasin kulkuni tallille varsin harmaassa säässä. Juuri, kun olin päässyt ulos Champin kanssa tarkoituksenani juoksuttaa sitä pyöröaitauksessa, repesi taivas kunnolla: vettä tuli ajoittain kuin saavista kaatamalla. Sisukkaana ihmisenä en tietenkään luovuttanut, vaan kävelin heliumpalloa muistuttavan hevoseni kanssa alkukäynnit maastolenkillä ja pyörin juoksutustarhassa hyvän tovin ollen lopulta märkä päästä varpaisiin. Ja koska peli oli jo siinä vaiheessa menetetty, päätin kävellä räystään alla tallia kohden, jolloin kaikki katolta valuva vesi putosi päälleni. Ihan vaan, koska teki mieli. Mä olen ehkä vähän outo, mutta hei - kesä kuivaa, minkä kastelee ja montaa kuukautta ei tarvitse enää odottaa!

Mentiin me kuitenkin kävelemään loppukäynnit maneesiin. Otettiin kavereille selfieitä, että hei, katsokaas miten me ollaan märkiä. Kunnes puhelimesta loppui akku. Onneksi nämä vesisadepäivät eivät elämää hetkauta, niistäkin voi ottaa ilon irti monella tapaa. Tulevat päivät treenataan vesisateesta (ja osin myöhäisistä ajankohdista) johtuen jälleen maneesissa, mutta ehkä me päästäisiin vaikka lauantaina nauttimaan jälleen ulkokentän luomasta hurmiosta. Voidaan sitten taas ensi syksynä ylistää maneesia ja todeta, että kyllä me sittenkin ollaan sokerista.

Joko teidän ulkokenttä on ratsastuskunnossa? :)


Seuraa blogiani Bloglovinin avulla