#848: Champia moikkaamassa

Ne, jotka seuraavat mua blogin lisäksi muissa sosiaalisen median kanavissa, ovat varmasti perillä siitä, missä vietin aikaani viikonvaihteessa. Blogiin en juuri asiasta etukäteen maininnut, mutta nyt kun Suomeen on vihdoin palattu, ehdin istahtaa hetkeksi koneen äärelle ennen tallille lähtöä. Melkoista haipakkaa on arki ollut tuon miniloman jälkeen, mutta on tämä kaikki sen arvoista. Olin siis neljä päivää Saksassa moikkaamassa Champia ja katsomassa, miten ruunalla menee rapakon toisella puolen.

Jo heti alkuun sanottakoon, että tulen tekemään jokaisesta päivästä videopostauksen ja oman tekstipostauksensa, joten tässä vaiheessa en lähde avaamaan päiviemme sisältöä sen tarkemmin. Halusin kuitenkin päivittää blogiin jotain, eikä edellisen viikon ääniraidallinen kouluvalmennusvideo ole vielä latautunut valmiiksi, joten päädyin muokkaamaan ihan muutaman kuvan reissultamme ja kirjoittamaan saatteeksi nämä sanat. Malttakaa siis: luvassa on oikein roppakaupalla Champin kuulumisia, pitkiä videoita ja sellaistakin sisältöä, jota täällä blogissa ei välttämättä muuten niin usein näe. Jaksoin kuin jaksoinkin nimittäin raahata mukanani molemmat järjestelmäkamerani, joista toinen toimi videointihommissa ja toisella ikuistimme hetkiä kuviin.

Lyhyestä virsi kaunis. Olipa ihanaa päästä näkemään mun rakas Pämppis! Saavuimme Hampurin lentokentälle lauantaiaamuna puoli kymmenen tienoilla, josta matka jatkui parin kaupan kautta Niclaksen ja Lauran tallille Nehmteniin. Autossa mua alkoi jo vähän jännittää, sillä odotin niin innoissani sitä, mikä mua olisi tallilla vastassa. Loppujen lopuksi Champin lähdöstä ei ollut ehtinyt kulumaan kuin kolmisen viikkoa, mutta se tuntui jotenkin kamalan pitkältä ajalta. Sellaiselta, että hevonen olisi ollut ikuisuuden poissa. Olin jo heti samalla viikolla ehtinyt tottua ajatukseen siitä, ettei rautias läsipää ole enää kotitallillani mua odottamassa, joten en enää edes osannut kaivata hevosta kotona. Silti sen näkeminen vieraassa tallissa toisessa maassa oli jotenkin absurdia, joskin samalla helpottavaa ja tottakai äärimmäisen liikuttavaa. Näin vahvana ja aikuisena ihmisenä meinasin alkaa vollottamaan heti, kun pääsin Champin luokse. 

Kuvapommitus! Mutta kyllähän sitä pitää kuvia laittaa, kun on noin komea seura kuvissa ;) Ja katsokaa noita maisemia!

Nike ja Santtu sunnuntain kisoissa :)

Oikeasti, se meidän kohtaaminen oli jotenkin liikuttava. En osaa pukea tilannetta sanoiksi, mutta sitä ajatellessani silmät kostuvat väkisinkin. Olimme liikkeellä isommalla porukalla, sillä tallitytöt ohjasivat mut Champin luokse. Champin karsina sijaitsee lähes keskellä tallia siten, että sillä on joka puolelle karsinasta näköyhteys: karsinat ovat kalteria yläosastaan, molemmilla puolilla on yksi hevonen ja edessä sekä takana käytävät. Kymmenisen metriä ennen karsinaa näin Champin, kun se mutusteli heiniään karsinassa. Sanoin ääneen sen nimen kahdesti, jolloin ruunan pää nousi heinien parista sekunnissa ylös. Olisitte nähneet sen ilmeen. Se tuijotti ääntäni kohden pää ihan ylhäällä ja korvat hörössä. Sen ilme oli niin hölmistynyt! Pääsin lähemmäs karsinaa ja puhelin hevoselle ääneen, jonka aikana se oli jo ehtinyt karsinan ovelle ja kurkki jo oven avoimen osan luota. Silitin ensin sen päätä ja yritin sisäistää tilannetta. Siinä se nyt oli, koko komeudessaan. Muut jatkoivat matkaa ja mä jäin Champin karsinaan rapsuttelemaan. Valui siinä muutama onnenkyynel, vaikka kuinka yritin räpytellä silmiä. Champ oli ihan pöhkö, se meni ilmeisesti jälleennäkemisestä sekaisin ja sähläsi normaalia tuplasti enemmän kaikkea. Mun rakas ♡

Mä en todellakaan osannut kuvitella sitä, miten hyvin hevonen voisi muistaa ihmisen. Tai millainen reaktio siltä tulisi. Champ oli kaikki neljä päivää niin iloinen, se seurasi karsinastaan tai kuntoonlaittopaikalta mun tekemistä korvat tötteröllä ja kerjäsi porkkanoita minkä kerkesi. Sitä ei todellakaan ole lahjottu nameilla näiden viikkojen aikana, mutta se kyllä muisti mun kohdalla sen, että esimerkiksi riimun riisumisen jälkeen saa aina porkkanaa. Muilta se ei sitä pyydä, mutta mä olen selkeästi se heikko lenkki, joka sitä on lahjonut Suomessa ;) 

Saksassa todella moni hevonen on kimo, johtuen jalostuksesta (moni jalostusori on ollut kimo). Kisoissa sen huomasi hyvin!

Erika ja Nelli poseerasivat Cosmon ja Niken hevosenhoitajien kanssa :) 

Meillä oli ihan älyttömän mukava reissu. Olimme matkalla Erikan ja Nellin kanssa, joista toinen on osalle teistä varmastikin tuttu Kun omaa ei ole -blogin kirjoittajan roolista. Niclas on meidän kaikkien valmentaja ja molemmat matkaseuralaisistani ovat asuneet ja treenanneet Niclaksen ja Lauran tallilla, onpa heidän hevosensakin ostettu sitä kautta. Saksa ja alueet olivat siis heille tuttuja, joten mun oli oikein helppoa liikkua mukana ja tutustua paikkoihin samalla. Reissu ei keskittynyt pelkästään Champin paijaukseen, vaan kävimme myös erilaisissa hevostarvikeliikkeissä ja isossa designer outletissa shoppailemassa, Hampurin kaupunkipäivää unohtamatta. Kahtena päivänä istuimme messukeskuksessa seuraamassa kisoja, joissa Niclas sijoittui kolmenneksi GP:ssä sunnuntaina. Kävimme moikkaamassa Nellin ja muutaman muun tutun varsoja, maastoilimme, ratsastimme muita hevosia ja seurasimme, kun Niclas hyppäsi Champilla. Kävimmepä Ikeassakin, katsoimme porukalla televisiota iltaisin ja kuuntelimme automatkat musiikkia laulellen rempseästi mukana. 

Loma oli kaikkiaan todella rento, eikä tuollainen pieni irtiotto arjesta ollut todellakaan pahitteeksi. Kaikki tapaamani ihmiset olivat todella mukavia ja oli ilo huomata, miten oikea päätös Champin lähettäminen tuonne lopulta olikaan. Toki nelijalkaista on ikävä ihan joka päivä, mutta tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Samalla täällä Suomessa on monia hevosia, joiden kanssa saan viettää aikaa maasta ja selästä vaikka joka päivä, joten tilanne on siltä osin oikein mallikas. Enemmän kuvia, videoita ja päivien sisältöä saatte kuulla tulevien päivien aikana, sillä nyt mun on lähdettävä tallille ja estevalmennukseen. Sitä ennen pitäisi ehtiä ratsastamaan myös toinen hevonen, joten kiirettä pitää!