#1014: Voihan hevosenomistajan arki...

Siinäpä se oli otsikkoon tiivistettynä. Toissa viikon sunnuntai alkoi erittäin aurinkoisena ja kirkkaana syyspäivänä, ja päivästä piti tulla kaiken kaikkiaan piristävä vapaapäivä ennen tulevaa työviikkoa. Luvassa oli paitsi maastoilupäivä Macon kanssa, myös klippaamisoperaatio, lounas perheen kesken ja illan huipennus esteratsastuksen maailmanmestaruuskilpailuiden finaalin osalta. Paperille kirjoitettuna erittäin mukavan kuuloinen kokonaisuus siis! Mutta kuinkas kävikään...

Aurinkoinen päiväni sai tumman pilven yleensä puolen päivän aikoihin, kun sain tallilta puhelun. Jokainen hevosenomistaja tietänee sen tunteen, kun puhelin soi ja soittajana näkyy tallinomistaja. Yleensä kun puheluita ei siltä suunnalta tule, ilman varsinaista asiaa. Vihreää luuria painettuani epäilyni vahvistui oikeaksi: "Moikka Aada, ikäviä uutisia. Maco ontui todella vahvasti tarhasta tullessaan." Sepä on oikeastaan juuri se asia, mitä kukaan eläinten kanssa tekemisissä oleva ei halua kuulla. 

On mielenkiintoista, miten nopeasti ihmisen mieli voi muuttua. Iloinen fiilis muuttui hetkessä huolestuneeksi. Tallilta onneksi rauhoiteltiin, sillä Macon jalkaa oli kylmätty, siltä irrotettiin kenkä ja se sai eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan kipulääkettä. Siltä mitattiin lämpö ja pulssi, kokeiltiin pihdeillä kavion pohjaa ja kylmättiin jälleen uudelleen. Ja mikä hienointa, kaikesta informoitiin mulle reaaliaikaisesti, joten en jäänyt mistään pimentoon, vaikken heti tallille lähtenytkään perhelounaan vuoksi. Sain nimittäin ajan päivystykseen Hyvinkään hevossairaalalle kolmeksi, joten totesimme, ettei mun olisi syytä kiirehtiä tallille sen nopeampaa. Hevonen oli hyvässä hoidossa tallilaistemme toimesta.

Postauksen kuvat c. Vilma Töyräs

Kahden aikaan olin tallilla katsomassa tilannetta. Yritin ottaa Macon käytävälle päästäkseni katsomaan jalkaa ilman kuivikkeita, mutta ruuna ei halunnut ottaa etuselleen painoa ollenkaan. Kyllähän siinä sydän itki verta, kun katsoin, miten kipeänä ruuna oli. Silti se urhoollisesti jaksoi olla sosiaalinen ja lempeä. Talutimme sen viiden ihmisen voimin traileriin, sillä se tarvitsi hieman tukea malttaakseen linkata kolmella jalalla eteenpäin. Vaikka tilanne tuntui lohduttomalta, jaksoi tallilaisemme silti tsempata. Ja kyllähän siinä tuli itsekkin vitsailtua tilanteesta. Huumori lienee paras selviytymiskeino silloin, kun tietoa tulevaisuudesta ei ole. Niinpä ajoimme vajaan kilometrin matkan klinikalle ja odottelimme autossa eläinlääkärin lupaa tulla sisälle tutkimuksiin.

Niinhän siinä sitten tutkittiin, oikein urakalla suorastaan. Ensin kopeloitiin kaviota ja jalkaa muutenkin. Yritettiin kaivaa paisetta esiin eri kohdista. Suurimmat pihtiarkuudet olivat kavion sisäsyrjällä ja aavistuksen verran kärjessä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Mentiin röntgeniin ja kuvattiin neljästä eri suunnasta jalkaa useilla eri kuvilla. Jatkettiin vielä erikseen kaviopaiseen etsintää. Kuvat puhtaat, ei mitään paiseeseen viittaavaa. Pihtiarkuus ja pulssi jätti kuitenkin kaviopaiseen suurimmaksi epäilyksi. Klinikalta lähdettiin siis kotiin hauteen ja kahden päivän karsinalepokäskyn kera.

Maanantaina Maco käveli jo normaalisti päivällä. Sain videota ollessani töissä, enkä olisi voinut olla onnellisempi. Ajattelin tietysti, että paise olisi nyt puhjennut - jes! Tallilla vaihdoin hauteen vielä kertaalleen, mutta mitään ei ollut tullut ulos. Tiistaina menimme klinikalle uudelleen, jolloin Suomen parhaaksikin tituleerattu kengittäjä Jaska tsekkasi kavion uudelleen kuvineen ja loihti etujalkoihin uudet kengät. Hänen mukaansa kyseessä ei ollut kaviopaise, vaan ikävä ruhje kaviossa. Ohjeeksi saimme, että liikutuksen saisi aloittaa heti, kun hevonen siltä tuntuisi. Ulkoilu ja kävelytys normaalisti. Ja soittoa uudelleen, jos mitään muutosta ei tapahtuisi. Ravia kun ei edes voinut ajatella vielä tiistaina menevänsä, sillä Maco oli niin kolmijalkainen silloin.

Viikonloppuun tultaessa jalka oli edelleen kuiva, viileä ja kaviokaan ei enää ollut lämmin. Pulssi kuitenkin tuntui, paitsi sen jälkeen, kun jalkaan laittoi Bemeriä. (Tästä voi olla montaa mieltä, enkä itsekään tiedä, uskonko tähän hoitomuotoon, mutta joka kerta bemeriä käytettyäni jalan pulssi on hävinnyt. Kylmäyksen lisänä siitä ei siis liene ainakaan haittaa.) Soitin klinikalle uudelleen lisäohjeita saadakseni. Sovimme, että jos hevosen jalka olisi vielä tällä viikolla huono, katsoisimme asiaa uudelleen. Jos kyseessä on ruhje, voi parantumisessa mennä pahimmillaan useampikin kuukausi. Toisaalta, jos kyseessä olisi kuitenkin paise, voisi se hoitamattomana johtaa hyvinkin ikäviin seurauksiin. Mitä siis tehdä?

Soitin klinikalle uudelleen maanantaina. Ehkä mulle voisi tämän jälkeen antaa Vuoden hysteerisin hevosenomistaja -tittelin, mutta eipä sen väliä! Maco ravaa päivä päivältä paremmin, mutta ei todellakaan mielellään. Se on niin kiltti ja viisas, että se osaa kertoa selvästi, jos ravaaminen on sen mielestä epämukavaa. Siitäkin huolimatta se tekee sen nätisti. Jo pelkästään se piirre saa mut rakastamaan tuota hevosta niin valtavasti. 

Ohjeeksi klinikalta tuli katsoa tämän viikon loppuun ja ilmoitella tilanteesta silloin uudelleen. Kaikki viittaisi ruhjeeseen, koska liike paranee päivä päivältä, mutta huonoimmassa tapauksessa tilanne voi toki pahentua merkittävästikin. Siinä tapauksessa mennään toki klinikalle ihan samantien. Sormet ja varpaat ristissä, ettei tätä tilannetta pääsisi käymään!

Itse tapahtumapäivän alussa en tosiaan kuvitellut, että sitä seuranneiden viikkojen ohjelma olisi tämä. Ajattelin, että pääsisimme treenaamaan esteillä kunnolla kohti Horse Show'ta. Nyt tuo tavoite alkaa näyttää toivottomalta, ja seuraavaksi vain toivotaan, että hevonen on kunnossa tammikuussa Espanjaa varten. Tärkeintä on tietysti, että ruuna tulisi kuntoon, jotta sillä ei olisi kipuja. Loppujen lopuksi kisaamisella ei ole tässä kohden mitään väliä.

Hauskaa oli se, että aloitin kuvaamaan tuona tapahtumapäivänä videopostausta. Iloisen fiiliksen vaihtuminen huolestuneeksi näkyy videolla erinomaisesti, kun kerron videolle puhelun saatuani tunnelmiani. Halusin kuitenkin kuvata videon loppuun, koska se kuvastaa mielestäni erinomaisesti sitä, miten suunnitelmat voivat muuttua hetkessä. Videosta tulikin lopulta kovin erilainen kuin olin ajatellut: tallipätkiä en juuri kuvannut, sillä kamera kädessä hengaamisen sijaan halusin huolehtia hevosesta. Siksipä videolla näkyy tällä kertaa normaalia enemmän allekirjoittaneen puhuvaa päätä ja ajatuksia. Vaihtelua tämäkin!

Toivottavasti pidätte silti videosta. Toivottavasti pääsemme jatkamaan vähän kevyemmällä ja iloisemmalla teemalla tulevien videoiden osalta. Tiedä, vaikka ihmeparantuminen tapahtuisi ja pääsisimme treenaamaan jo tällä viikolla tervehtyneen hevosen kanssa! Silloin meillä olisi vielä pieni mahdollisuus päästä jäähallille kilpailemaan. Siihen asti otetaan päivä kerrallaan :)

Linkki videoon (MyDay)