#1019: Parasta tässä syksyssä

En varmasti ole ainoa, joka voisi hehkuttaa tämän syksyn ruskaa ja lämpöä loputtomiin. Lämmin kesä vaihtui muutaman viikon koleampaan jaksoon, jonka jälkeen luonto puhkesi täyteen väriloistoonsa aivan yllättäen. Unelma ihan jokaiselle valokuvaajalle, mutta myös eläinten kanssa toimiville - mikäs sen parempaa kuin viettää mahdollisimman tehokkaasti aikaa ulkona rakkaiden nelijalkaistensa kanssa nauttien viimeisistä lämpöaalloista ennen pitkää (ja toivottavasti runsaslumista) talvea.

Olisi suorastaan rikollista olla hyödyntämättä näitä kelejä jotenkin. Siksipä kulunut viikonloppu sujui tehokkaasti talleillen, ensimmäisenä päivänä maastossa Macon kanssa ja seuraavana niin Pennon estetreenien kuin Stable Novan tallijengin sunnuntaimaaston merkeissä. Olen päässyt ratsastelemaan Macolla viime viikolla muutamaan otteeseen maneesissa pääosin käyntiä, ravia ja hieman laukkaa, joten uskalsin lähteä myös maastolenkille ajatuksena tuulettaa meidän kummankin päänuppia. Macohan on maastossa oikea kultakimpale, sillä se menee reippaasti minne vain ja pysyy käsissä, vaikka olisikin innokas. Jos ihan totta puhutaan, ei innokkuutta ollut ollenkaan vielä vuosi sitten. Ruuna ei yksinkertaisesti tainnut ymmärtää, että maastossa saa todellakin mennä ja irrotella mielin määrin. Vasta talven jälkeen Maco tajusi homman nimen, ja kuten olen monesti sanonut, on muutos valtaisa. 

Siispä lähdin lauantaina maastoon ihan tavallisella varustuksella: suitset ilman alaturpahihnaa, suora pehmeä kumikuolain suussa ja iloinen mieli mukana. Jo alkumatkasta huomasin kuitenkin, että Macolla oli virtaa enemmän kuin olin ajatellut. Normaalisti se ei nimittäin juuri katsele ympäristöä etsien pelottavia asioita, mutta nyt meno oli sellaista, että vähän joka suuntaan piti pöristä. Jos pysäytin hevosen hetkeksikin, alkoi se välittömästi kuopimaan vuorotellen etusillaan isosti kauhoen. Sitä ei kiinnostanut seistä, vaan se halusi mennä - ja kovaa. Tuo seikka kävi ilmi myös silloin, kun käänsin ruunan normaalisti jyrkästä kaarteesta käynnissä kohti alamäkeä ja sitä seurannutta toista mutkaa. Samalla sekunnilla Maco ampaisi kiitolaukkaan, eikä sillä ollut aikomustakaan hidastaa mutkaan. Voin kertoa, että siinä ei kumikuolaimet auttaneet pientä ihmistä hidastamaan korvat törreröllä päättömästi juoksevaa hevosta. Kuten muissa sosiaalisen median kanavissa totesin, oli maastolenkki kunnianosoitus lähestyvää joulua ajetellen hokiessani koko matkan "houhouta" liialti virtaa keränneelle eläimelleni. 

Loppumatkasta osasin onneksi ennakoida tuollaiset tilanteet, ja pääsimme ravaamaan ja laukkaamaan suhteellisen hallitusti (lue: ylämäet mentiin pukkilaukkaa ja muu aika passagemaista liikehdintää). Lenkki oli kuitenkin lopulta kaikkea muuta kuin rentouttava viikonloppumaasto, sillä Maco oli vaahdonnut satulan alusen lisäksi myös kaulastaan, eikä mun reisien hapottaminen meinannut loppua vielä satulasta laskeutumisenkaan jälkeen. Keventelin vielä kentällä lopuksi ravia, jossa meno oli jo normaalin rauhallista. Hyvin huomaa, että virtaa on todella kertynyt tämän reilun parin kuukauden kevyemmän jakson aikana. Vaikka Maco on käsiteltäessä ja maneesissa/kentällä edelleen oma lungi itsensä, ei sitä ole syytä päästää tallipihan ulkopuolelle ainakaan kokemattomien käsiin. 

Linkki videoon (ääniraidallinen video)

Sunnuntaina ajattelinkin lähteä maastoon paremmalla onnella kavereiden ja gramaanien kera. Meidän maastoseurueessa oli yksi pomminvarma ratsu, mutta me kolme muuta keikuimme enemmän ja vähemmän räjähdysalttiiden yksilöiden selässä. Maco käyttäytyi koo muun matkan erittäin hyvin, mutta yhdessä vaiheessa se "pelästyi" maassa olevaa pressua ja meinasi hypätä ojaan. Koska en antanut, alkoi se sohimaan etusillaan joka suuntaan. Ärsyttävä tapa, joka ei missään nimessä saa iskostua korvien väliin. Tuo kuopiminen on nyt kevyemmän jakson aikana noussut Macon bravuuriksi, ja ruunalla tuntuu olevan mielipiteitä aiempaa paljon runsaammin. Kiva tietysti, ettei hevonen ole ihan persoonaton. Käytöstavat saisi kuitenkin olla..

Loppujen lopuksi sunnuntain lenkiltä pääsimme kotiin pitkin ohjin rentoa isoa käyntiä. Lenkkiä edelsi aamuinen estetreeni Pennon kanssa sen kotitallilla Kytäjällä, jossa pääsimme nauttimaan kahlaamisesta läheisellä järven rannalla. Pakkohan siinä samalla oli ottaa muutamia ravi- ja laukkapätkiä! Tuonne aion lähteä Macon kanssa maastoilemaan heti, kun siihen on mahdollisuus. Itse treenit menivät Pennon kanssa kivasti, vaikka poni olikin ehkä aavistuksen väsähtäneen oloinen. Se on kuitenkin nykyään niin itsevarman ja helpon tuntuinen esteillä, että sitä on suorastaan kiva ratsastaa. Aiempi ryysäys ja epävarmuus on vaihtunut paremmaksi ratsastettavuudeksi: lähestyminen on helppoa, kun tiedän, että Penno tekee juuri siten kuin pyydän. Lyhyellä videolla on muutamia pätkiä sunnuntain treenistä.

Ihana syksy pitää sisällään myös varjopuolia. Vaikka Maco on tuntunut selkään nyt ihan hyvältä, eikä kaviossa oleva ruhje tunnu enää häiritsevän, ei sen liikkuminen silti vielä ole sellaista, että olisin siihen tyytyväinen millään tasolla. En tiedä, onko kyseessä ruhje, joka aristaa edelleen: näissä kun voi mennä monta kuukautta. Jalat eivät ole turvonneet tai nesteiset. Joku on kuitenkin vialla, enkä osaa sanoa yhtään, mikä se voisi olla. Eräs urheiluhevoseläinlääkäri kävi sunnuntaina meidän tallillamme ja halusi katsoa Macoa samalla. Aiemmin kuvattujen röntgenkuvien tsekkaamisen ja hevosen kopeloinnin jälkeen hän totesi, että syytä kannattaisi etsiä etujaloista ja mahdollisesti jostakin muualta kuin kaviosta. Kuvissa itsessään ei ole mitään hälyttävää, eikä kaviot hänen mielestään pitäisi vaivata. Siispä menemme jälleen torstaina klinikalle, tällä kertaa aikeena ultrata ja kuvata jalkoja vieläkin laajemmin. 

Torstain Horse Show vaihtuukin osaltani klinikkareissuun. Hyvässä tapauksessa mitään ihmeellistä ei löytyisi ja epämääräisyys voisi johtua kavion ruhjeesta. Huonossa tapauksessa Macolla saattaisi olla sanomista esimerkiksi hankositeessä tai jossakin muussa sellaisessa kohdassa, joka vaatisi lopulta useamman kuukauden tai jopa pidemmän ajan lepoa. Niin tai näin, olen kuitenkin varautunut pahimpaan vaihtoehtoon eli pitkään sairaslomaan. Siinä vaiheessa mun pitää miettiä uudelleen paitsi loppuvuoden suunnitelmat, myös ensi vuoden matka ulkomaille kisaamaan. Jos Maco vaatisi pidempää kuntoutusta, en varmasti ottaisi sitä mukaan reissuun. Se, lähtisinkö sinne jonkun muun hevosen kanssa, olisi toki yksi vaihtoehto. Tässä kohden on kuitenkin pohdittava resursseja, joita mulla on reissuun laittaa. Tavoitteista ei kuitenkaan kannata luopua, ja vaikka tulevaisuus näyttääkin nyt melko harmaalta, haluan silti nauttia syksyn tuomasta väriloistosta täysin siemauksin. Kävi miten kävi, mulla on kuitenkin maailman ihanin hevonen, joka piristää mun jokaista päivääni olemassaolollaan. Se, jos joku luo toivoa tulevaan ♥

Ihanaa syyslomaviikkoa sulle, jos pääset lomailemaan! :)